Panu Rajala

Sumuisena aamuna viimeinen jalkapallomatsi kentällä. Sattuneista syistä olen missannut muutamia, mutta halusin juhlistaa finaalia. Matti sai kiertopalkinnon, jonka Artsi oli jo kaiverruttanut valmiiksi. Seremonia oli lyhyt ja karu. Istuimme Jaken tarjoamilla kahveilla Vepan baarissa ja muistelimme yllättäen poismennyttä Esaa. Kuvassa ydinjoukkueemme heinäkuisessa hautajaisvirityksessä, vasemmalta Artsi, Asko, Matti ja minä.

Näin voidaan kesä vähitellen julistaa päättyneeksi, vaikka hienot säät jatkuvat. Marjatkin on melkein poimittu, omenat ja luumut jäljellä. Sieniä alkoi tulla jo liikaakin, täysi työ niitä laitella. Mutta leppärouskuista valmistunut kastike kyllä maistui!

Erkki Tuomioja on omilla linjoillaan Venäjän pakotteissa, ja mielestämme järkevin perustein. Onhan siinä hallituksen kokenein ja kaiketi viisain ministeri. Sattumalta luen samaan aikaan vasta kunnolla läpi Tuomiojan kirjaa isoäidistään Hella Wuolijoesta, Häivähdys punaista, aikanaan Finlandia-palkittu. Olen sitä käyttänyt lähteenä ja katsonut silloin tällöin siitä asioita, mutta vasta kun kokonaisuus hahmottuu, kirjan painokkuus alkaa selvitä. Hellan uran monipuolisuus ja -ulottuvaisuus kyllä hämmästyttävät.  Mitä  kaikkea hän kerkisi puuhailla, keihin kaikkiin tutustua. Paavolaisenkin auttajana ja johtotähtenä toimi useamman kerran. Vielä arvoituksellisempi hahmo oli sisarensa Salme Pekkala. Varsinaisia vallankumouksen liehtareita. Tuomioja käsittelee heitä suorasukaisen kriittisesti.

Toinen myöhäiseksi jäänyt teos on Henrik Meinanderin Suomi 1944, jota myös käytin lähteenä kuluneena keväänä, mutta vasta nyt luin rauhallisesti alusta loppuun. Valaiseva opus kriittisen vuoden jännittävistä vaiheista. Jokin Waltaria koskeva luonnehdinta vähän särähti, ei kai hän nyt suorastaan kommunismin vastaisiin ”agenttiromaaneihin” erikoistunut edes sotavuosina. Mutta muuten pätevää ja tyylikästä kerrontaa.

Näitä lukiessa palasi mieleen Erno Paasilinna -vainaan lausahdus joskus radiossa: ”On suuri nautinto lukea itseään viisaampien kirjoittamia kirjoja.” Voin yhtyä, mutta harvoin kai Erno oli noin vaatimaton.

Kevennyksenä voi iltaisin sängyssä painella läpi John le Carrén vakoiluromaaneja, ihan senkin takia, että miehen kokemusperäinen asiantuntemus on niin vankka. Kirjat eivät vaikuta keksityiltä. Vakoilun maailma alkaa tuntua itsestään selvältä, siinä kaikki henkilöt asuvat kuin kotonaan. Tuntuu joskus suorastaan siltä, että kaksoisagentti on maailman yleisimpiä ammatteja, vaativimpia myös.

Paavolaisen jäljiltä yritän lukea läpi hänen suurta esikuvaansa seksuaalimystiikan alalla, D. H. Lawrencea, mutta perinpohjainen kerronta kaivosmiljööstä ei oikein ota enää syttyäkseen. Ja sen seksuaalisen vitalisminkin kanssa on jo vähän niin ja näin, lienee aika ajanut kaikkine myöhempine kuvausvariaatioineen sen alkuperäisen aistillisuuden ohi. Läpimurtoromaani Sons and Lovers (Poikia ja rakastajia) on keskeltä kesken ja näyttää pysyvän. Kaikkea ei tarvitse kahlata loppuun.

Mutta koska pääsen syksyn uutuuksiin? Vai onko kuten Markku Envall väittää uudessa aforismikokoelmassaan Joka tähtiä tähystää: vasta ilmestyneen kirjan lukeminen lähenee tirkistelyä. En allekirjoita! Näkemys on jo liian ylimyksellinen. Sirpa Kähkösen uusi romaani kiinnostaa kovasti, miksei myös Maarit Tyrkön kirja Kekkosesta. Mistä tempaan aikaa? Sitähän on aina, niin paljon kuin haluaa käyttää. Ikää myöten käy ikävä kyllä hitaammaksi lukijaksi. Mutta toiselta puolen vain hitaasti lukemalla lukemastaan todella nauttii.

11.9.2014

PS Postiauto toi juuri paketin: lämpimäiskappale teoksesta Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. Häkellyttävä hetki, nyt en ehdi muuta kuin ihailla kirjaa. Ulkoasu on upea. Hetkeen en uskalla avata sitä – jospa heti joku virhe pomppaa silmään… Ei sentään vielä, hyvin näyttää kulkevan. Palaamisiin!

Kun viettää yksinäisen sunnuntain ihan omaan tahtiinsa, mitä on tehtävä? Kerättävä sieniä ja poimittava marjoja uljaana intiaanikesän päivänä! Paineltava metsässä ! Soudeltava järvellä (ei kaloja). Ja seurailtava median loppumatonta virtaa.

Korit ovat täpötäynnä herkkutattia, punikkitattia, karvalaukkua ja leppärouskua. Niitä peratessa kuuntelin kansan radion murjaisuja ja seurailin etäämpää Suomen lentisvoittoa Tunisiasta. Sitten alkoi tulla tutumpaakin tuttua teosta, kuunnelmaa Linnan Tuntemattomasta.  Ainakin luulin, että se olisi jotenkin tekemisissä Linnan romaanin kanssa.

Aluksi ähinää ja ininää, ilmeisesti jonkun sotapelkoisen tutinaa (kuvassa salskeita sankareita). Vartin päästä erotin jo ensimmäisen Linnan repliikin. Jatkossa ilmeni, ettei niitä ole tarkoituskaan tässä suuremmin viljellä. Tärkeämpiä ovat tekijöiden omat selitykset ja kommentit. He eivät todellakaan luota siihen, että Linnan teos puhuisi itse puolestaan. Eivät sitäkään, että kuulijat ymmärtäisivät teoksen ilman opastusta. Heidän on puhuttava se meille omalla ymmärryksellään.

Ihanaa oli kuulla vanhaa kunnon syyllistämistä. Tällaista ei ole kuultu sitten 70-luvun kultaisten taistolaisvuosien! Rahikainen kuulemma syyllistyi ihmiskauppaan ja paritukseen Petroskoissa. Ei ainakaan romaanin mukaan. Ja isoisämme ovat hirveitä tappajia, selvä se. Tällaista keskellä Ukrainan ja Lähi-Idän ja Irakin sotamelskeitä. Suomi on todellinen lintukoto. Uusien murhenäytelmien puutteessa on taivasteltava ikuisesti näitä vanhoja.

Jostain olin lukevinani, että sovitus on uskollinen Linnan romaanille. Onhan siinä ainakin viidesosa Linnalta kuulostavia vuorosanoja. Loppu on lisäiltyä ja kertojan luennointia. Jos tällainen jälkiviisastelu on uskollinen sovitus, niin sitten on. Perikunta ja Kirjailijaliitto vaikenevat, sillä niin paljon on Linnaa ennenkin eri asentoihin ruhjottu. Sikäli helpottavaa, ettei tarvitse tätä selkotulkintaa jatkossa kuunnella.

Oli tasaannuttavaa kuulla sitten jatkosodasta suoraan kertovaa sarjaa, Meinanderin, Mannisen ja muiden viisaiden viileitä kommentteja. Tässä ei ähisty eikä toitotettu, vaan puhuttiin selvää asiaa. Veteraanitkin saivat äänensä kuuluville. Jos kuunnelmasovitus esitti sodan jonkinlaisena kaoottisena hölmöntölmäyksenä, tässä asiantuntijat asettelivat sotahistoriallisia palikoita paikoilleen. Uskon että sodan silloiset subjektitkin ymmärsivät jotain armottomista kehyksistä, joissa jouduttiin taistelemaan.

Yllättävä elämys oli Ernst Lubitschin mykkä elokuva Faaraon vaimo, jonka restaurointi oli ihmeellinen urotyö aiheesta kertovan dokumentin mukaan. Ihan tempauduin jännittävän tarinan pauloihin. Valtavan suuritöinen elokuva, mahtavia joukkokohtauksia, tuskin Sinuhenkaan taannoisessa Hollywood-versiossa oli ihan yhtä mittavia. Näyttelijäntyö todella ilmeikästä (hurja Emil Jannings).  Valaistukset, asetelmat tehokkaita. Piti vain alkua vilkaista, ja liimauduin jännittämään traagiseen loppuratkaisuun saakka.

Sitten oli enää pujahdus saunaan ja futismatsi Fär-saaria vastaan. Onneksi sentään voittivat, vaikka alku näytti pahalta. Sinnikkäitä pelaajia siellä saarella (ihme maalivahti), mutta Suomi ansaitsi hyvän avauksen EM-karsintoihin. Studiokommenteissa harmittaa se, että aina sadattelevat huonoa viimeistelytaitoa silloinkin, kun vastapuolen maalivahti venyy häikäiseviin torjuntoihin.

Täyteläinen päivä, kiitos tästäkin. Huomenna Helsinkiin, kokousruljanssi alkaa.

7.9.2014

Olavi Paavolaisen 1949 rakennuttama huvila Keuruulla on todella hieno ja näköjään hyvässä kunnossa. Vihreä klassisen mallinen rakennus pilareineen ja kuisteineen. Näin myöhään ehdin sitä vilkaisemaan, koko kesän matkaa hankin. Mutta parempi myöhään. Tästä tuli eräänlainen jäähyväiskäynti pitkälle projektille.

Poikani Vilho, joka toimii sijaisena Suur-Keuruun lehdessä, oli paikallisoppaani. Tapasin myös lehden päätoimittajan Eija Ruohon, jota poika kehuu tähän asti parhaaksi esimiehekseen. Olisiko Paavolaisesta ollut saatavailla vielä paikallista muistitietoa? Ilmeisesti hän vietti kesälomiaan hyvin omissa oloissaan ja ystäviensä parissa.

Kaunis näköala aukeaa Paavolaisen huvilasta Keurusselän Kivilahdelle ja vastapäiseen Jänissaareen. Puutarhastakin on näkyviä muistoja jäljellä. Huolellisesti sitä on näköjään aikanaan pohjustettu ja rakennettu kiviporrastein ja poluin.  Tästähän piti tulla uusi Vienola, Kivennavan menetetyn kodin korvike,  mutta maaperä on kivikkoista ja puutarhan luominen hankalaa.

Venus-patsasta ei puutarhassa enää ole, on kuitenkin pieni antiikin muisto siitä. Huvilaa on selvästi asuttu suurella pieteetillä, tehty tyylikkäitä lisärakennuksia. Nyt se on kuulemma myynnissä, hinta arvatenkin kova. En harkitse asiaa. Mitenkäs Paavolaisen seura Turussa? Eihän niillä ole tietenkään varoja tällaisiin. Keräsin sieniä lähimaastosta, valtavasti kantarelleja ja herkkutatteja. Hyvä muisto Paavolaisen lomamailta.

Ihailimme myös Keuruun asemarakennusta, joka on valittu Suomen kauneimmaksi. Kiertelimme keskustassa, katselimme vanhaa kirkkoa ja kävimme lounaalla Arinassa. Vilkas ja kulttuuritietoinen paikka on Keuruu: keskustassa kolme kirjakauppaa! Yksi antikvaarinen, toinen samalla paperikauppa. Muutenkin aktiivisen näköistä yrityselämää. Vielä näimme asuintaloksi muutetun hotellirakennuksen, jossa Synkkää yksinpuhelua aikanaan uusiksi kirjoitettiin. Jätin toimittajan seuraamaan syyshölkkää ja ampumakilpailuja, viihtyköön siellä vielä jäljellä olevat viikot.

Ajelin alaspäin Mänttään ja pysäköin Serlachiuksen Gösta-museon parkkipaikalle. Täynnä autoja ja busseja edelleenkin, vaikka kuvataideviikot ovat jo ohi. Uusi museo on mahdikas siinä Gösta Serlachiuksen edustusasunnon kyljessä. Aika nopeasti kuljin läpi poptaiteen osaston ja videopresentaatiot. Mutta itse kartanossa kyllä teki vielä viivähtää kultakauden taiteilijoiden parissa. Gallénin kivoja Pariisin skitsejä, Simbergiä, Södergrania. Pitäisi tietysti tuoreelta lukea sekä Gustafin että Göstan elämäkerrat, jotta käynnistä saisi enemmän irti. Edellistä olen lukenut sen verran, että olin historiasta hajulla.

Kävelin vielä massiivista siltaa pitkin läheiseen saareen ja katselin puihin ripustettuja taiderömpsyjä.  Rohkenen olla sitä mieltä, että saari olisi luonnontilassa kauniimpi ilman siltaa ja tekotaidetta.

Tulipa kuitenkin tämäkin uutuus katsastettua, varmaankin Marjan kanssa joskus palaamme. Nyt mummi on Turussa kaitsemassa lapsia, joten saan matkailla vapaana poikana. Täydensin paluumatkalla vielä täpötäyttä sienikoria, jota sitten perkasin lopun iltaa ja silmäilin äänettömällä, kuinka Suomi otti takkiinsa Saksalta lentopallossa. Urhokkaasti silti pelasivat. Kuuntelin samalla konserttimusiikin antoisaa toivekonserttia ja luin lopun iltaa Tammsaaren romaanisarjan vihoviimeistä osaa ja sängyssä le Carrén vakoilujuttua Vain meidän kesken. Autuaana nukahdin.

6.9.2014

Jenkki Christopher Durang on sommitellut Tshehovin kaikista neljästä päänäytelmästä oman nykypäiväisen kevytversionsa. Tutut henkilöt ovat nyt talossaan vetelehtiviä amerikkalaisluusereita, joita kyseenalaista kuuluisuutta saavuttanut näyttelijätärsisko saapuu tervehtimään. Pysähtynyt tunnelma on vähän vireämpi kuin perusnäytelmissä.

Ohjaaja Mikko Viherjuuri on muuttanut alkuperäisen nimen Villikalkkunaksi  TT-päänäyttämöllä. Hän on silmää räpäyttämättä uskotellut kirjailijalle, että alkuperäisen otsikon Vanya and Sonia and Masha and Spike nimirimpsu ei sano suomalaisille mitään. Näin amerikkalaiseen teatteripiiriin hiipi käsitys suomalaisen yleisön ammottavan puutteellisesta teatterisivistyksestä. Tosiasiassa täällä on näitä Tshehovin näytelmiä veivattu jos minkälaisina versioina viime aikoihin saakka.

Itse esitys on leppoisa ja kevyellä tavallaan kultivoitunut, vaivatonta eikä liian syvällistä viihdettä. Näytelmä on näppärästi kokoonpantu, sen viitteet eivät tunge liiaksi esiin ja siinä syntyy kyllin eläviä ihmiskuvia. Viherjuuri osaa asiansa, juttu kulkee kunnes päättyy.

Näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa. Heikki Kinnunen osaa olla läsnä myös vaitonaisena ja elämäänsä leipääntyneenä hinttinä. Vanjalle on kirjailija kirjoittanut pitkän monologin, jossa ihannoidaan ihan aiheellisesti vanhoja, nykyisiä parempia aikoja vähän samaan tapaan kuin Mielensäpahoittaja paasaa täällä kotimaassa. Vaikka monologin aineisto on amerikkalaista, se tuntuu meistä kovin tutulta. Kinnunen esittää sen sydämestään. Aihe leijuu ilmassa, epäviihtymys tässä ajassa lisääntyy vanhemmassa ikäluokassa näköjään kautta maailman.

Vanjan sisarpuoli Sonja nousee päähenkilöksi sikäli, että hänessä tapahtuu toivorikasta kehitystä. Tuija Ernamo hallitsee pienten keinojen komiikan. Puheliain ja räiskvyin rooli on Elina Rintalalla; näitä ikääntyviä, kunnianhimoisia, poseeraavia, itsekeskeisiä näyttelijättäriä on paljon nähty ja Tshehov kirjoitti hyvän eksemplaarin varsinkin Lokkiin. Rintala selviää riehakkaasti sensuelleja keinoja pursuilemalla, hänestäkin tulee näytelmän kuluessa vähän positiivisempi henkilö.

Lokin Konstantinin näytelmää jatketaan tässä näytelmässä varsin johdonmukaisesti; maailmanlopun aiheesta olisi odottanut enemmänkin sanomaa irti kiskaistavan. Durang osaa kyllä Tshehovinsa, viljelee aiheentynkiä kohtauksiin ikään kuin silmää iskien. Miljöö on aikamme kirsikkapuistoa. Pääsemme hyvin mukaan, näytelmä on kirjallisilta osiltaan valistunut mutta helppotajuinen, ja siinä on onnellinen loppu.

Aliisa Pulkkinen on oudossa Kassandran roolissa sinänsä vaikuttava ilmestys. Ennustaja tuo tuulahduksia niin atiikista kuin woodoon taikamenoista. Näytelmän nuoret Martti Manninen ja Johanna Kuuva ovat  lupaavia kykyjä kasvamassa, edellinen salskea ja jälkimmäinen kaunis ja herttainen.

Kyllähän tätä intiaanikesäisenä iltana katseli. Tapasimme kyröläisiä, Tuulikki Nikkilän ja Antti Kirmon. Teatterin buffetti tarjosi väliajalla erinomaisen maistuvat lohivoileivät ja haudutettua teetä, plussaa siitä.

4.9.2014

Leena Majanderin kanssa kivassa lounaspaikassa, Pastis Pikku-Roballa. Puheena Paavolaisen julkaisemiseen liittyviä asioita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Sain rohkaisua muutamalle suunnitelmalleni. Nyt vain hihat heilumaan ja näppäimet laulamaan.

Maarit Tyrkkö oli käynyt julkaisemassa kirjansa sopivasti Kekkosen syntymäpäivän aattona. Siitä taas puhetta riittää. On ”paljastuskirjoja”, jotka lempeästi hyväksytään ja sitten toisia, joita voimallisesti paheksutaan. Kuka vetelee rajoja, olisi hauska arvailla.

Tapasin myös Pultsi Karilan eli Rööperin Hemingwayn Viiskulman Primulassa, pieniä suunnitelmia siinäkin punottiin. Jo toisen kerran vilahti näkyviin Villa Karon ensi vuonna lähestyvät 15-vuotisjuhlat. Olisiko kymmenen vuoden takainen käynti viimein uudistettava? Palautin Pultsille Paavolais-aineistoa, helpotus taas sekin.

Tapasin paluujunassa Jukka Gustafssonin. Mies kehui lausuneensa eduskunnassa Jevtushenkon runoa: Haluavatko venäläiset sotaa… Näin aikanaan rauhantahtoinen runo voi kääntyä ironisesti vastakohdakseen.

Pian rientää syyskuu jo pitkällä. Lämmintä on, miltei kesäistä. Katsoimme loppuun tv-sarjan Adlonin hotellin vaiheista. Saksalaiset tekevät voimakkaasti lähihistoriaansa, siinä ei enää ole tabuja. Hienosti kaartuva kuvaus vuosisadan alusta natsismin nousuun, sotaan ja Berliinin hirveään romahdukseen, lopulta vuosikymmenien päähän nykyajan kynnykselle.

Sama huokaus kuin aina: meillä ei koskaan ole varaa eikä keskityshalua lähellekään tämäntasoisia lähimenneisyyden kuvauksia. Aiheista ei ole pulaa.

Urheilua sen sijaan seuratkaamme, pallopelejä kansan iloksi. Kun talous menee huonosti ja tilanne kiristyy kriisipesäkkeissä, sentään palloilijat tuovat iloa elämään. Lentopalloilu Kuubaa vastaan kävi täydestä trilleristä, mutta heti perään dominikaanit palauttivat lattian pinnalle. Vähän yksitoikkoista kuitenkin, jos tätä jatkuu illasta toiseen.

Tänään aamulla Raimo Sailas sai taas kerran puhua täyttä asiaa Laten tuolilla Maikkarissa, mutta kuuleeko kukaan todella päättävä taso? Pätee vanha totuus, että maassa ei koskaan tehdä parhaita tai edes hyviä päätöksiä, vaan niitä, jotka ovat poliittisesti mahdollisia. Parhaat eivät ole, kun vaalit painavat päälle.

Ovatko syvät rakenteelliset mahdollisuudet koskaan mahdollisia? Eivätkö ne ole hirveän vaivalloisia. Näitäkin vireillä olevia on jauhettu vuosikymmenen verran eikä valmista ole tullut. Helpompi aina tehdä pikkunäppäriä parannuksia kulmaan jos toiseen.

Sota näyttää laajenevan Ukrainan itäkulmilla. Tuntuu mielettömältä taas kun katseli Adlonin tuhoa keväällä 1945. Eikö ihminen siis ikinä opi mitään. Kuinka totta kirjoittikaan Waltari Sinuhen mietteisiin, niistä tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 70 vuotta. Kaikki pätee yhä mitä romaanissa todistetaan.

Pessimistinen syksyn alku ei kuitenkaan lannista henkilökohtaisella tasolla. Ei voi ottaa kantaakseen maailman murheita. Täällä porskutetaan juuri nin kuin ennenkin, ja siihenhän Sailaskin meitä kannusti. Kulutetaan kohtuullisesti eikä surra liikoja. Selvittiinhän Saksassakin raunioista taas elämän alkuun, ja kuinka vahva siitä sitten tulikaan.

Kun aamutv:ssä puhuivat tänään arvoista, mistä puhuivat: taloudesta ja politiikasta, etupäässä varallisuuseroista. Ikään kuin kaikki arvomme kiertyisivät niihin. Ei kukaan maininnut pehmeitä ja henkisempiä arvoja, ei Apunen, Kekkonen eikä Grundström. Niitäkin on, luonto, kauneus, rakkaus. Uskontoon ei tietenkään viitata, se ei kuulu suomalaiseen keskusteluun. Samaan aikaan torjutaan ajatus, että arvot olisivat kovenemassa. Itse niitä esittelivät.

Joutavan jaarittelun sijaan kaivan esiin jonkun työn, johon taas iskeä.

3.9.2014