Palkintojen viikko

Kirjamessuja 2014 093

Kjell Westön pohjoismainen palkinto on ansaittu, hieno juttu. Ihmettelen vain kielipoliittista jakolinjaa meidän mediassamme: palkinto noteerattiin asiallisesti ja laajasti ruotsinkielisessä, mutta varsin pienesti suomenkielisessä julkisuudessa. Eikö ruotsinkielinen kirjailija olekaan koko kansan edustaja, sentään Runebergin ja Topeliuksen perinteen jatkaja.

On syntynyt uusi sankaritoimittajien polvi, nämä jotka pelottomasti kiertävät maailmaa ja kertovat meille mitä sinne kuuluu. Ei ollut yllätys, että journalistipalkinto myönnettiin Heikki Aittokoskelle, joka on pyörinyt väkkäränä maailman kuumissa kolkissa ja raportoinut niistä ahkerasti. Myös Kanava-palkinnon saaja Kalle Kniivilä on ansioitunut ulkomailla, Putinin Venäjällä. Hänen kirjansa kannattaa ilmeisesti mitä pikimmin lukea, siitä selviää kuulemma Putinin kansansuosion syy. Kirja on kirjoitettu ennen Krimin valtausta ja Ukrainan tapahtumia, jotka ovat vain nostaneet Putinin suosiota.

Otavamediassa oli ajankohtaisen journalismin kunniaksi suuri tilaisuus, jossa tapasin harvinaisempia tuttuja kuten Yrjö Sepänmaan, jonka kanssa ennen vanhaan kalistelimme siitä, onko tarpeen kuvata kirjailijan elämää. Yrjö oli puhdasoppisesti tekstikeskeisen tutkimuksen linjalla ja siirtynyt nyttemmin ympäristöestetiikkaan. Eläkkeellä on hänkin jo Joensuun yliopistosta. Totesimme että tapaamme liian harvoin.

Touko Siltalan kanssa oli miellyttävää muistella vanhaa kustannuskonkaria Ville Viksteniä, jonka Touko tunsi läheisesti. Ville seurasi kuulemma viimeiseen saakka uutta kaunokirjallisuutta ja lausahteli teoksista parin lauseen ytimekkäitä kommentteja. Siinä viisas mies, joka pihtaili omia kirjoituksiaan. Minullakin on vielä hyllyssä Villen vihkonen Runosta ja tulkinnasta. Olisi voinut tuottaa lisää sen tasoista tekstintutkimusta.

Paavolais-kirjasta tulee hyviä kommentteja, jopa paneutunutta kritiikkiä hiljalleen. Jukka Parkkari kirjoitti oikein hyvin viime KU-Viikkolehdessä sekä Riikosen että minun opuksista. Aina ilahtuu, kun kriitikko on vaivautunut todella perehtymään aiheeseen. Mainiosti kritikoi Kyösti Salovaara blogissaan kirjaani: kriittinen kärki virkistää, jos se on hyvin perusteltu ja omakohtaisesti ajateltu. Kyöstiä sieppasi jonkin verran kirjani ironinen ote ja kritiikki Olavin vaihtelevaa poliittista roolia kohtaan.

Tästä puhuimme Lasse Lehtisen kanssa Otavamedian palkintotilaisuudessa. Lasse kertoi myös havainneensa ympäristössään murhemieltä sen johdosta, että riisun Paavolaisen gloriaa ja puran jo vakiintunutta tarinaa hänen profeetallisesta näkemyksestään Synkässä yksinpuhelussa. Tätä en suuremmin sure enkä sitäkään kritiikkiä, joka koskee liian pyöreitä lähdeviitteitä. Etsivä löytää kyllä tarkat lähteet. Lea Toivola hyökkäsi tästä kimppuuni ja muistutti myös jostain Saksan kuvauksen puutteesta, mutta menköön Paavolaisen tiliin sekin.

Eloisaa keskustelua voi vielä olla tulossa, vaikka Karo Hämäläinen myönsi hieman pettyneenä, että Parnasson repäisevä kaksinpuhelu ei ole herättänyt mietteitä eikä vastineita kirjallisuudentutkijoiden piiristä. Vain yksi älähdys on tulossa joulukuun numeroon. Karo arveli syyksi sitä, että tutkijat eivät lue Parnassoa. Mitähän he siis lukevat? Omaa Avaintaan ehkä.

Kerään vasta rohkeutta katsoakseni, mitä Erkki Tuomioja on kirjastani arvellut. Hänellä ainakin on tietämystä ja kanttia, omaa tutkimusta samoilta ajoilta. Palattava näihin ja muihin. Risto Volasen aatehistorialliset esseet blogissaan ovat arvokkaita nekin. Hänellä on selviä vaikeuksia sulattaa vähän uusiksi ravisteltua Paavolais-kuvaa. joten kirjani on siltä osin päässyt keskustelua kirvoittavaan tavoitteeseen.

Palkintoviikon jälkeen seuraa lisää palkintoja. Omaan Kanava-ehdokkuuteemme olimme Maarit Tyrkön kanssa hyvin tyytyväisiä, päävoitto olisikin ollut kohtuuton, kun yksi palkinto on jo plakkarissa tältä syksyltä. Eipä silti, ei lisäkään pahaa tekisi. Kirjallisuus elää osaltaan näistä urheiluhenkisistä kilvoitteluista, joita yleisön on helpompi seurata kuin syventyvää kritiikkiä.

Nyt maalle hiljaisten pyhien viettoon.

31.10.2014

Messut onnellisesti ohi

Kirjamessuja 2014 186Kirjamessuja 2014 188

 

Sunnuntaiaamuna kohtasimme Hannu Riikosen kanssa klo 11 vanhaa talviaikaa. Aino-sali tuli  ajankohdasta huolimatta täyteen ja pääsimme hyvään vauhtiin Jukka Petäjän rutinoidulla johdolla. Tunnemme toisemme jo niin hyvin, että yllättäviä räsähdyksiä ei tapahdu. Solidisti panimme taas Paavolaista paikalleen. Signeerauksiakin sain jaella.

Messuilla on miellyttäviä rönsyjä. Perjantai-iltana kirmailin ensin Viron lähetystön vastaanotolle ja heti perään Marjan kanssa avec-kutsulla Ruotsin lähetystöön. Nämä ovat traditionaalisia tilaisuuksia, joissa tapaa suuren joukon messujen osanottajia. Viron kutsuilla sain jatkaa keskustelua Tiit Aleksejevin kanssa, ja kuulin hänen vielä valmistelevan trilogiansa kolmatta osaa, Jerusalemin valloitusta. Hannu Oittinen on valmiina kääntämään. Aleksejevin kaunis puoliso kiitti haastattelussa esittämääni kolmiloikkavertausta: Tiitin keskiloikka on lyhyempi ja matalampi kaiketi sen takia, että viimeiseen ratkaisevaan saadaan riittävästi korkeutta ja venytystä.

Kuulin että Maimu Bergin ja Anu Saagimin muotikeskustelu messuilla oli hyvinkin räiskyvä ja harmittelin, ettei se osunut ohjelmaamme. Upea hahmo on Anu, rakastettava myös kohtalonsisareni Maimu (olemme päivälleen saman ikäisiä). Piret siellä virkeänä pyörähteli ja toivottavasti miettii kirjojeni käännösmahdollisuuksia entistä määrätietoisemmin.

Ruotsin lähetystössä hakauduimme hauskaan keskusteluun Jari Tervon kanssa, joka oli taas verbaalisessa vireessä. WSOY:n vanhoja aikoja tuli muistelluksi ja eritoten kustantajien kunniaveteraania Ville Viksteniä, josta Pekka Tarkka kirjoitti syvällisen nekrologin. Muistutin Jaria vaatimattomasti siitä, että olen hänen ensimmäinen keksijänsä. Ylioppilaskunnan kulttuurikilpailujen runosarjassa nostimme tämän Tervon voittajaksi Arvo Salon kanssa. Olin raadin puheenjohtaja. Jari piti tätä huomattavana ansiona urallani.

Jatkoimme iltaa vielä tovin teellä Matti ja Marketta Klingen luona, heillä on vaivaton tapa vinkata silloin tällöin jatkoille komeaan kotiinsa, missä kirjahyllyt ja isännän maalaukset peittävät korkeat seinät. Matti esitteli vasta ilmestynyttä runokokoelmaansa! Vastoin odotuksia se ei näytä olevankaan mitallista perinnerunoutta, vaan tiheätä ajatusrunoutta. Löytyi sentään yksi heksametrinenkin ruotsin kielellä, sain testata sen mittaa ääneen lukemalla – virheettömältä vaikutti. Matti muistaa yhä  minun heksametrirunoni, jonka ultimuksena esitin promootiossa presidentin linnassa yleisen seppeleensitojattaren Salla Kekkoasen kunniaksi. Pitäisikö minunkin jatkaa runoilijan sarkaani?

Tietysti messupaikallakin tulee kierrellyksi ja tavatuksi monia tuttuja. Kustantajan aseenkantajat Joni Strandberg ja Anssi Mäkinen isännöivät ansiokkaasti paria istuntoa Terra Novassa, missä meno ja meteli yltyvät aina iltaa kohti. Mukavinta on kuitenkin penkoa antikvaarisia kirjapöytiä ja tehdä löytöjä. Mika Waltari -seuran standillä täytyy aina poikkeilla, uuden loistokkaan vuosikirjankin julkistimme Wine Cornerissa. Jukka Parkkisen toimittama julkaisu on säilyttänyt tasonsa, erityisen tärkeä on Waltarin saksantajan Andreas Ludden suomeksi (!) kirjoittama essee suhteestaan Waltarin teoksiin. Liian vähän meillä on laadullisesti selvitetty teosten välittymistä ulkomaille.

Siinä taisi olla messujen antia riittämiin. Ai niin, olihan ilahduttava tapaus sekin, että olen yhtenä ehdokkaana Kanava-palkintoon. Kymmenikkö julkistettiin  torstaina, ja palkinto jaetaan jo ensi torstaina. WSOY on ainoa kustantaja, jolla on kaksi ehdokasta: Maarit Tyrkkö ja mä. Mutta siellä on monia kiintoisia teoksia, joista Ville Pernaan visainen tehtävä on valita paras. En tohdi veikata mitään, kun en tunne kirjoja lähemmin. Mutta iloisia olimme Agneta Rahikaisen kanssa siitä, että kirjailijaelämäkerrat alkavat päästä arvostuksen pannasta: hänen Edithinsä on myös vahva ehdokas. Siinä puretaan Södergraniin iskostuneita myyttejä tarmokkaasti.

Kun messukohina on ohi, tulee toivon mukaan viimeinkin aikaa lukeakin näitä kirjoja. Se kai kuitenkin on pääasia. Muutamankin suusta kuulin, että kirja ei taida sittenkään olla kriisissä – ei ainakaan messujen yleisöryntäystä silmäiltäessä. Pari divaristia vahvisti kaupan käyneen vilkkaasti, varmaan kustantajien osastoilla vieläkin vilkkaammin. Jatkakaamme kirjallista syksyä.

27.10.2014

Kirjamessut alkoivat

Turun messut ja Tukholman Nobel-matka 2014 124

Tukholman muistot uhkaavat jäädä jo kirjamessujen alle. Tuli vähän kiire, kun piti lukea virolaisen Tiit Aleksejevin historiallisen romaanin kaksi ensimmäistä osaa parissa päivässä. Piret Saluri pyysi minua haastattelemaan messuilla kyseistä kiinnostavaa kirjailijaa, mutta Sammakko ei saanut kirjoja ajoissa postiin, toista ei valmiiksikaan. Sain kelata pdf:ää, ensimmäinen lukemani sähköinen kirja! Sujui aika sukkelasti.

Uppsalasta kuitenkin sen verran, että olipa hauska verestää muistoja – viimeksi olen käynyt yliopistokaupungissa vuosikymmeniä sitten. Tuomiokirkko tekee edelleen jylhän vaikutuksen, onhan siellä yhteisen historiamme pyhä hautamuisto, Kustaa Vaasan. Juhana herttuakin siellä ikiunia vetelee Katarina Jagellonican lokoisessa seurassa. Tuli mieleen, että Ruotsin historiaa olisi hyvä joskus kerrata.

Tietysti kuulimme myös Pekka Töpöhännän vaiheista Uppsalan kujilla ja ullakoissa, näimme yliopiston mahdikkaan kirjaston ja liukenimme lounaalle mainioon majataloon vanhaan kaupunkiin pyöreiden hautakumpujen äärelle. Sivistystä kartuttanut kiertue.

Viimeisenä matkapäivänä sunnuntaina ajoimme metsähautausmaalle, joka on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi. Eero Ninikosken johdolla löysimme päänähtävyyden, Greta Garbon haudan. Hautausmaa oli laaja hyvin hoidettu nurmikenttä, puita harvakseen; siinä suhteessa Tallinnan vastaava hautausmaa teki luonnonmukaisemman vaikutuksen.

Kun vielä selvitimme toisen perintökohteen, Drottningholmin linnan saleineen ja laajoine maalauksineen, gobeliineineen, seinäkankaineen, olikin matkan mitta täyttynyt. Ihmeen paljon mahtui kolmeen päivään. Ari Suutarla oli suunnitellut päivät tarkasti, ohjelma tiivis mutta ei ähkyä tuottava. Seuran iskujoukko vaikutti hyvinkin tyytyväiseltä. Sääkin suosi: leutoja syyspäiviä. Sitä sukellusvenettä ei vain tuntunut saaristosta löytyvän.

Niin lensimme Brommasta kotiin ja kuulimme, että tätä historiallista lentokenttää ollaan sulkemassa, kun uusi hallitus keksii uusia metkuja. Oppaamme Hillevi epäili, ettei hanke toteudu, joten olkaamme levollisella mielellä. Mainitsinko, että Sillanpääkin käytti Bromman lentokenttää kahteen otteeseen. Ensimmäisellä lentomatkallaan 1938  hän otti miljoonan markan henkivakuutuksen.

Ja nyt siis jo täydessä kirjamessujen kuhinassa. Otimme alkumaljat meillä keskiviikkoiltana, seurassamme vanhaa konnastoa Salon Matti ja Carita, Vesa ja Jane sekä Kristina Carlson. Rattoisa, osin räiskähtelevä ilta. Marja oli taas latonut pöytään kaikenlaista pikkuherkkua. Ja sitten vain liikkeelle.

Tiit Aleksejev

Tiit Aleksejev osoittautui sympaattiseksi ja teräväksi keskustelutoveriksi. Hänen ensimmäistä ristiretkeä kuvaavan trilogiansa ensimmäinen osa Pyhiinvaellus on repäisevää luettavaa. Konkreettisesti ja todentuntuisesti hän tuo esiin jatkuvat taistelut ja rähinät ristiretkellä, Konstantinopolin valloituksen miltei Waltarin hengessä, väkivallan ja uskonnollisen ekstaasin. Toinen osa Väkevä kaupunki seisahtaa valloitettuun Antiokiaan, Syyrian pääkaupunkiin. Ajankohtaisilla paikoilla kuljetaan.

Ohut tummansävyinen rakkauskertomus täyttää piirityspäivät. Romaani alkaa muistuttaa kovasti Waltarin Johannes Angelosta, jonka Aleksejev reilusti myönsikin. Hän osoittautui Waltarin ihailijaksi ja jopa keräilijäksi. Mutta kertojan otteeltaan hän on aivan toisenlainen: lyhyin ilmavin lausein, välillä lähes lyyrisen proosarunon tavoin ja runsain repliikein hän taivaltaa halki historiallisten kerrostumien. Historiantutkijan koulutus antaa hänelle vankan pohjan. Odotan kovasti romaanisarjan päätöstä, Jerusalemiin saapumista.

Mutta nyt on jatkettava messuja ja riennettävä muutamiin uusiin tapaamisiin, niistäkin aikanaan.

24.10.2014

Tukholman ikitunnelmia

Turun messut ja Tukholman Nobel-matka 2014 129

Reisen-hotelli on paras ja koettu Tukholmassa. Siinä Sillanpääkin asui Nobel-matkallaan 1939 ja joskus muulloinkin. Se on sataman tuntumassa, meri edessä ja näkymä Skeppsholmenille. Kuninkaanlinna kumottaa vieressä. Lyhyt kävelymatka siltoja pitkin uudempaan keskustaan. Hotellista on tullut muodikas kylpylä, mutta ei se ole tyyliä turmellut.

Perjantai-iltana kävelimme Dramateniin, jossa ensi kerran katsoin jonkun Per Olov Enquistin näytelmän kaiketi 1973 ja kirjoitinkin siitä arvion Demariin. Suuren Strindberg-seminaarin esityksiä seurasin siellä 1981. Ingmar Bergmanin ohjaama Fröken Julie jäi totisesti mieleen. Nyt oli ohjelmistossa Shakespearen Rikhard III, jota Eeva-Liisa H oli kiihkeästi suositellut eikä syyttä.  Harvoin näkee niin puhdasta, pelkistynyttä ja samalla hyytävän tehokasta näyttelemistä! Jonas Karlsson on pääroolissa fanaattisen hyvä, tulkitsee pienimmät vivahteet sormenpäilläänkin. Muistamme hänet myös hienon tv-sarjan nuorena Strindberginä ja viimeksi  elokuvassa Vadelmavenepakolainen.

Muistini mukaan Kalle Holmbergin ohjaama esitys Helsingin Kaupunginteatterissa – oliko jo 60-luvulla – melusi enemmän, otti joukkoja, karkeuksia, näyttäviä sisääntuloja. Yrjö Järvinen oli pirullisen piinaava Rikhard, ei siinä moittimista. Mutta tämä tulkinta toimi ilmaan mitään ylimääräisiä tehoja. Teksti eli ja hengitti! Ja huomio Suomen teatterinjohtajat! Kaikki näyttelivät ilman poskimikrofoneja ja ääni kantoi permannon takaosaan jokaista kuiskausta myöten. Älkää antako näyttelijöiden löysäillä ja rappeutua puheilmaisultaan!

Ylentynyt tunnelma kantoi kauan. Tosin näytelmän eetos on mitä yksinkertaisin: joka miekkaan  tarttuu, se miekkaan hukkuu. Verenvuodatus kääntyy vallantavoittelijaa itseään vastaan. Voisihan sanomaa pitää profeetallisen ajankohtaisenakin. Käsiohjelma on toimitettu monin valaisevin essein, siinäkin meillä tahdotaan nykyisin laiskotella. Käykää hyvät ihmiset Dramatenissa, jos matka sattuu tukkikylään.

Reisenissa on sekin hyvä puoli, että mieliharrastukseni Gamla Stanin kujien kiertely onnistuu vaivattomasti – sen kun käännyt hotellin lähimmältä nurkalta selustaan päin. Österlånggatan tulee pian vastaan ja jatkuva ihmisvirta, gallerioiden ja pikkuputiikkien korttelit. Jossain vernissauksessakin poikkesin ja sain lasin valkoviiniä. Divarit ovat vähiin päin kadonneet, mutta yksi hauska löytyi – tosin ei ostettavaa. Ennen vanhaan tein paljon löytöjä varsinkin Västerlånggatanin puolelta.

Turun messut ja Tukholman Nobel-matka 2014 108

Mutta lauantailenkin päälöytö oli plakaatti huomaamattoman korttelin suulla Svartmangatanilla: samana iltana Bellman-konsertti! No sinne tietysti oli mentävä. Pieni Baggen-niminen kellariloukko täyttyi 14 kuulijasta, me joukossa Ullan ja Acken kanssa. Ulla tietysti kaimansa Winbladin kunniaksi. Trubaduuri Thord Lindé heittäytyi antaumuksella itsensä Bellmanin rooliin, illan otsikkona Ständigt denne Fredman. Kerrassaan rehevä esitys, josta nautimme täysillä kymmenen muun kuulijan kanssa. Siellä todistettiin että Carl Mikael on itsekin käynyt tässä kellarissa viiniä maistelemassa. Eihän voinut olla aidompaa iltaa. Yhdyimme riemukkaasti loppulauluun Tycker du att grafven är för djup nå välan, så tag dig då en sup… otimme ryypyn ja päätimme kuolla tyytyväisempinä.

Muutama askel alas Österlånggatanille ja olimme lippujen alla Gyldene Fredenin ovella. Turha mainita, että tänne Sillanpääkin erehtymättömästi osui kaikilla Tukholman matkoillaan. Ulla oli onnistunut varaamaan kuuden hengen pöydän, ja sen ääreen istahtivat seuraksemme  myös Helinä ja Pirkko. Matkanjohtajan Ari Suutarlan seurue oli jo hyvässä vauhdissa naapuripöydässä. Nautimme herkullisia kaalikääryleitä ja hehkuvaa viiniä ja tunsimme itsemme ikitukholmalaisiksi.

Tarjoilijamme vahvisti ylpeyttään turhaan salaamatta, että tämä on maailman vanhin yhtäjaksoisesti samalla paikalla toiminut ravintola! – muistaakseni vuodesta 1728 tai jotain semmoista. Kunnianarvoisaa. Malja paljon nähneille seinillesi, Gyldene Freden!

Ja vieläkin jäi kerrottavaa, kokonainen Uppsalan matka ja Drottningholm, joista siis tuonnempana.

21.10.2014

 

 

Nobel-matkalla Tukholmassa

Turun messut ja Tukholman Nobel-matka 2014 064

Onhan se tuttu kylä ja meidän kaikkien suomalaisnuorten ensimmäinen ulkomaa aikanaan, mutta  ihmeesti siellä edelleen  näkee monenlaista vaikuttavaa. Nytkin Nordiska Kompanietin koruosasto ryöstettiin, lähellä ammuskeltiin ihmisiä ja vierasta sukellusvenettä jahdattiin ympäri idyllistä saaristoa, jonka läpi juuri purjehdimme Mariellan rauhallisessa kyydissä. Sellainen kansankoti.

Meidän tunnuksemme oli F. E. Sillanpää ja Nobel 75. Kirjailijan nimikkoseuran iskujoukko halusi palauttaa mieleensä kunnian päivät syksyllä 1939. Niinpä miehitimme Gamla Stanin Pörssitalon Nobel-museon tarkkaavaisin katsein. Aivan oikein, sieltä Sillanpää löytyikin, eikä siellä juuri muita suomalaisia kirjailijoita näkynyt. Hienosti ovat museonsa järjestäneet, sen muistin vanhastaan, olinhan täällä viimeksi esitelmöimässä syksyllä 2006.

Museon intendentti Peter Zander vieraili Hämeenkyrössä edellisenä vuonna, jolloin nimikkoseuramme juhli 30-vuotista taivaltaan. Kieltämättä häntä hiukan huvittivat ne matalat majat, joita kunnioitamme ainoan Nobel-kirjailijan kotimuseoina. Nyt emme Peteriä tavanneet, mutta matkan vaiheissa neuvottelimme suvun päämiehen Sakari Sillanpään ja professori Aarne Laurilan kanssa Saavutuksen kirjailijahuvilan tulevaisuudesta. Jotakin lysähtäneelle tontille olisi viimein tehtävä!

Myös Nobel-summa tarkentui: kun Sillanpään saama palkinto 2,1 miljoonaa kruunua vastasi lähes 3 miljoonaa silloista markkaa, vastaa summa tänään noin miljoonaa euroa,  joka on edelleen tämän palkinnon käypä arvo. Se on pyritty pitämään ennallaan vuosien halki, ja siinä on onnistuttu. Kirjallisuuden palkinnon on miltei aina saanut yksi henkilö, kun tieteiden palkinnot tänäkin vuonna jaettiin kaikki kahden tai kolmen kesken.

Kerran (1935) kirjallisuuden palkinto rahastoitiiin eikä jaettu ollenkaan. Juuri niinä vuosina Sillanpää oli vahvimmillaan kärkiehdokkaiden joukossa. Omassa esitelmässäni osoitin jälleen kerran, että palkinto ei suinkaan tullut vain  talvisodan saattelemana, vaan sillä oli pitkät ja vaiheikkaat juuret. Mutta sitkeä myyttihän ei siitä mihinkään heivahda.  Silti kannattaa aina muistuttaa, että vielä syksyllä 1939 Sillanpää voitti tiukoissa äänestyksissä Herman Hessen ja Johan Huizingan, eikä sotaa silloin vielä lokakuussa pidetty edes todennäköisenä.

Myös muistelimme Sillanpään ja vajaan perheensä vaivalloista matkaa noutamaan palkintoa joulukuussa, jolloin sota oli jo syttynyt. Missä ja tarkkaan ottaen milloin Nobel-illallinen silloin nautittiin? Millainen oli silloin juhlamenu? Siitä lupasi tarmokas oppaamme Hillevi ottaa vielä selvää. Joten vielä perästä kuulunee.

Seurueestamme muutama oli yrittänyt lukea tuoreen nobelistin Patrick Modianon teoksia, mutta ei kuulemma oikein sytytä. Hienostunutta ja sisäänpäin kääntyvää proosaa, mutta elämän tuntu puuttuu. Kohta voidaan paremmin tarkentaa, kun suomennoksia alkaa taas ilmestyä. Onhan sarjassa monia, joiden tuotanto on aikojen saatossa haalistunut.

Turun messut ja Tukholman Nobel-matka 2014 049

Kävimme myös Blå tornetissa muistamassa kotimuseon isäntää 1908-1912 eli August Strindbergiä, joka ei koskaan Nobelia saanut, vaikka oli 60-vuotispäivänsä tienoilla 1909 ikään kuin itsestään selvä ehdokas. Hän oli liian kiistanalainen kotimaassaan, ja Akatemia päätti hänen sijaansa palkita Selma Lagerlöfin. Mahtoi Augustin muoto silloin mustua… Strindberg oli Sillanpään suuria esikuvia, niin erilaisia kuin he kirjailijoina ovatkin. Siitäkin muistutin laivalla menomatkalla pitämässäni esitelmässä. Lounasta nautimme lähellä Drottninggatanin varrella Rydbergin matsalissa, jota voimme hyvillä mielin kaikille suositella.

Strindbergin askeettinen trerummare tekee kävijään vaikutuksen, samoin täyteläisesti järjestetyt näyttelyt. Ingmar Bergmanin suhde Strindbergin dramatiikkaan tulee todella eläväksi monin näyttein. Ja liikuttava on edelleen se kirjailijan musta hautaristi – AVE CRUX, SPES UNICA – jonka eräs jäänne on museossa nähtävillä.

Kateeksi käy, kuinka tyylikkäästi ja suurella huolella ruotsalaiset muistavat klassikoitaan. Meillä Helsingissä ei ole yhtä ainoaa kirjailijamuseota! Nyt sentään olisi yksi kuin tarjottimella saatavilla, mutta kuinka käynee lopulta Mika Waltarin kodin Tunturikadulla? Aarne vanhana kunnallispoliitikkona yhtyi käsitykseen, että siinä olisi erinomainen Helsingin kuvaajan kotimuseo, kun vain toimeen tartuttaisiin.

Mutta tämähän oli vasta matkamme alkusoittoa, joten raportointia on vielä jatkettava. Näimme Dramatenissa fanaattisen hyvän Rikhard III:n, retkeilimme Uppsalaan ja kuulimme itseään Carl Mikael Bellmania Gamla Stanin kellarissa, josta kaikesta enemmän matkaraporttini toisessa osassa.

20.10.2014

Kotimaisia kirjamarkkinoita

Strada

Kirjan markkinointi on monipuolista hommaa. Vaikka ei itse kovin innokkaana työntyisi stradalle, tilaisuuksia järjestyy. Hyötyväthän sekä kustantajat että kirjailijat, niin tiedotusvälineet kuin ehkä  jotkut lukijatkin, joten mikäs siinä.

Nyt on juuri kuumin aika Helsingin messujen alla. Samaan aikaan kun todelliset tähdet Sofi ja Katja sekä joukko dekkaristeja ja lastenkirjailijoita paistattelivat Frankfurtin jättiläishalleissa, mekin täällä kotimaan kolkilla osaltamme vähän pinnistelimme.

Lauantaina oli perinteiden mukainen kotimarkkinajuttu Hämeenkyrön Kirjakahvilassa kirjaston tiloissa. Jussi noitui ystävällisesti, että nämä Panun tilaisuudet on siitä hankalia, että  joutuu kantamaan selkä vääränä lisätuoleja. Mukavaahan se, että tutut sarvipäätkin tulivat joukolla Paavolaisesta kuulemaan. Keskusteltiinkin vilkkaasti, kun paikalla oli yksi Paavolaisesta gradunsa tehnyt nuori mies ja muutamia kirjan jo lukeneita. Oikein virkeä ja lämmin tilaisuus.

Sitten tehtiin ehkä kirjaviihteen historiaa, sillä sain yllättävän kunnian esittää itseään Olavia Kämpissä tv1:n Stradaa varten. En aavistanut mihin silmukkaan pääni pistin! No itsehän ideoin itselleni roolihahmon, mutta maanantai-iltapäivän mittaan kehittyi yhä hurjempia ideoita hotellihuoneessa, jossa oli tarkoitus tavata nuori naiskirjailija ja tarkastella hänen runojaan. En ole koskaan ollut näin ihanassa kirjailijahaastattelussa, se on myönnettävä. Hirvittää vähän mitä siitä tarttui kuviin. Onneksi olemme Tukholmassa, kun ohjelma perjantai-iltana tulee ulos.

Vielä huomattavasti maltillisempi kirjatilaisuus Eurassa, minne oli ensin aikomukseni vain poiketa Hämeenkyröstä Helsinkiin palatessani, mutta aikataulu muuttui, ja sinne vain tuuppaat Citikalla pimeään syysyöhön Helsingistä Satakunnan laitamille ja takaisin.  En meinannut löytää oikeata kouluakaan Kiukaisista, seisoimme ensin väärässä paikassa erään rouvan kanssa, joka vakuutti olevansa tulossa samaan kirjailtaan.  Piha oli täynnä autoja, sisällä menossa vanhempainilta. No minut noudettiin sitten oikeaan paikkaan, ja juttu saatiin kulkemaan. Kiitollisia kuulijoita riitti sielläkin, karjalaisen kirjallisuuden viikkoa vietettiin. Ja sitten takaisin pimeää Porin tietä  kuunnellen Radio Puheesta Romania-matsin vauhdikkaita alkuvaiheita, mutta maalia ei vain tullut.

Näissä kohtaamisissa ei ole suurta kansainvälistä hohtoa, mutta tapaa näissäkin lukijoita ja saa läheisen kosketuksen kuulijoihin. Frankfurtissa kaikki on sujunut kuulemma loistavasti, niin ainakin kuulin mukana olleiden vakuuttavan Roman Schatzin radio-ohjelmassa. Outoa kuulla kerrankin suomalaisten kiittelevän itseään. Suomalainen kirjallisuus viettää nyt juhlaviikkoja.

Sen kunniaksi sonnustaudumme kohta mekin  Tukholmaan muistelemaan Sillanpään monivaiheista Nobelia, joka hänelle lopulta myönnettiin 75 vuotta sitten. Ari Suutarla johtaa Sillanpään Seuran turneeta, monenlaista on ohjelmassa, joten reissusta sitten tuonnempana. Ja jos joku sattuu vilkaisemaan sitä Stradaa, niin syyttäköön itseään. Itseironia ei ole vakavien kirjallisuusohjelmien vakiovirityksiä.

16.10.2014

Muisteja ja muuta unohtumatonta

Muisteja

Eikö jotenkin helpota, kun Suomen luottoluokitusta pudotettiin? Ei tarvitse enää pidellä kolmea aata henki kurkussa tikun nenässä. Antaa mennä kun on alamäki taas.

Vai tuleeko presidentin kaipaama herätys? Valtiovarainministeri ei tuntunut olevan millänsäkään. Mitä nyt muutama sata miljoonaa rämähti velan korkoihin lisää. Kansalainen tuskin huomaa mitään tapahtuneen, klonksutellaan vaan eteenpäin niin kuin ennenkin.

Mutta rauhan Nobel oli hieno herätys. Malalai ja tämä Intian vanhempi kaveri tekevät taatusti tuloksellisempaa työtä kuin tuhat tusinapoliitikkoa yhteensä. Onko arvokkaampia asioita kuin lasten, erityisesti tyttöjen puolustus? Joskus palkinnot napsahtavat napakymppiin. Oslossa oltiin nyt terhakampia kuin Tukholmassa.

Sakari Katajamäki jatkoi ansiokkaasti Kiven päivää Aristoteleen kantapään uusinnassa. Saatiin selvää faktaa Kiven urasta nimenomaan näytelmäkirjailijana. Ikävä vain ettei tekijä ehtinyt nähdä näytelmiään näyttämöllä. Mutta hänen aikanaan ne olivat arvostettua ja painettua kirjallisuutta. Myöhemmin nimenomaan teatteri piti Kiveä esillä, kun miehen ainoa skandaalimainen romaani tahdottiin pikaisesti unohtaa. Ei silti unohtunut.

Helsingissä julkistettiin Kullervon tekstikriittinen laitos. Tasaisen tappavaa tahtia etenee tämä arvokas kansallinen hanke. Olisin mennyt paikalle juhlistamaan, mutta kun oltiin täällä maalla. Lueskelin korvaukseksi Kulmakiviä-nimisestä Nurmijärven kotiseututeoksesta, kuinka muuan reipas tyttönen otti Stenvallin revolverin ja heitti kivikkoon, kun mies ammuskeli sillä kattoon Mosabackan torpassa. Kaikkea huimaa ja hupaisaa liittyy Kiven elämään.

Kertailin myös, kuinka Esko Rahikainen haukkuu taannoisessa pamfletissaan pystyyn Veijo Meren ja Jaakko Puokan Kivi-tutkimukset. Sittemmin tuli Hannes Sihvon elämäntyöjärkäle Kivi elää ja nyt tämä tekstien tarkka läpivalaisu. Tuntuu että vähitellen olisi uuden synteesin aika, kuka sen sitten tehnee…

Eilisilta päättyi Tshaikovskin pateettisen sinfonian sekä Peter von Baghin hienon testamentin merkeissä. Tallenteelta katselimme hartaina elokuvaa Muisteja. Että ehti vielä Petteri ennen kuolemaansa tämänkin tehdä. Loistava työ, päällä ja sydämellä koottu. Minullekin Oulu tuli varusmiesaikoina sen verran tutuksi, että monet kuvat sykähdyttivät. Teknologia ja kirjallisuus, lyseo ja elokuvateatterit esittäytyivät. Tietysti myös yleinen ajankuva, kun lähes samaa ikäluokkaa olemme. Liikutti ja riemastutti, kurkkua kuristi. Mitä saisin irti omista muistoistani?

Nyt töihin ja iltapäivällä kirjakahvilaan, ja sitten onkin ilta tarkkaan ohjelmoitu: ensin sauna, sitten radiosta  Kansallisoopperan Boris Godunov ja lopuksi telkkarista futismatsi Suomi-Kreikka. Mitä voi ihminen ehtooltaan enemmän toivoa?

11.10.2014

 

Aleksin päivänä

Aleksis Kivi

Vedin aamuhämärissä lipun salkoon. Onhan Kiveä kunnioitettava ja vähän suomalaista kirjallisuuttakin. Olenkohan ainoa näillä kylillä, joka liputtaa. Alakuloinen sateinen päivä sopii Aleksin tunnelmiin.

Vaikka toisaalta olen samaa mieltä nyt kuin faija aikoinaan: Wäinö Aaltonen erehtyi pahan kerran, kun kuvasi Kiven lysähtäneenä tuolinsa uumeniin sinne Kansallisteatterin edustalle. Eilen luettiin radiossa runoa ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston…” Siinä olisi faijan mielestä ollut aihetta kunnon muistopatsaaseen. Miltähän näyttäisi reipas metsästäjäpatsas Rautatientorilla? Voisiko patsaan vielä joskus vaihtaa..?

Tänään luettiin radion mietelauseena ruskean ohranesteen voimaa ylistävää juomalaulua, alkuaan kai Olviretkestä. Olikohan sekään nyt juuri juhlapäivän arvoinen mietelmä? Alan miehiä oli Aleksis, tuhoisin seurauksin kuten tiedetään.

Ajelimme eilen tänne maille Tampereen kautta ja katsastimme Komediateatterissa kaimani Panu Raipian (kuinkahan monesti meidät on sekoitettu) ja Rauli Jokelinin farssin Ei tolkun häivää ensi-illassaan. Nimihän ei ole kovin lupaava, mutta ammattimiesten tekoa tämä karrikoitu kohellus kumminkin oli. Sinä pilkattiin hoitoalan huijauksia ja rahastusta noin kuusinkertaisesti liioiteltuna, mutta sehän kuuluu lajin luonteeseen. Kamalaa karjuntaa ja remellystä riitti, näyttelijät totisesti heittäytyivät rooleihinsa. Mutta näkemieni harvojen kotimaisten farssiyritelmien joukossa tämä edustaa  kärkipäätä: syntyi oikean näytelmän rakenne käänteineen. Silti uskon, että hillitympi ja sattuvampi satiiri viiltäisi vielä terävämmin.

Hyvin menestynyt Komediateatteri saa tästä joka tapauksessa takuuvarman pikkujoulupläjähdyksen, jolloin tunnelma varmasti nousee kattoon. Hauskaa oli tavata monia vanhoja tuttuja – näin kun yhä harvemmin olemme päässeet tamperelaisiin ensi-iltoihin. Seppo Mäen kanssa ehdimme lyhyesti muistella Rauli Lehtosta. Mikä teatterimuistojen aartehisto hänen arkussaan laskeutuikaan maan poveen.  Seppo lohdutti, että viime hetkillä saatiin jotakin vielä paperillekin. Kirjoittamaani Tampereen Teatterin historiaan Tunteen tulet, taiteen tasot (2004) Rauli oli ehtymätön ja hervottoman hauska päälähde.

Kirjallisuuden Nobel meni ranskalais-italialaiselle Patrick Modianolle. Ruotsalaiset ääntävät nimen ranskalaisittain, meillä taas kuulee italialaisittain. Valinta ei ole herättänyt suurta innostusta. Hiljainen, tasainen, teemojaan toisteleva kirjailija kuvausten mukaan. On hänellä sentään lukijansa kuten Joel Haahtela ja Petri Tamminen. Olikohan valinta kompromissi: jos Akatemiassa syntyi laukeamattomia hakauksia ehdokkaiden kesken, Modiano herätti vähiten vastustusta?

Iloisia oltiin ainakin WSOY:ssä, missä pantiin heti koneet pyörimään. Vanhoista käännöksistä on saatava uudet painokset pöydille jo Helsingin kirjamessuille parin viikon päähän. Sitten on tilaisuus jopa lukaista jokunen Modianon opus.

Frankfurtissa messut jatkuvat. Suomi on valttia, eikä kukaan enää vahingossakaan muista vanhaa aseveljeyttä. Minkälaisen vaikutuksen tekisi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana nyt saksaksi käännettynä? Entä Synkkä yksinpuhelu? Nämä käännettiin aikoinaan vain ruotsiksi, yksinpuhelu nyttemmin myös viroksi. Mutta messuthan eivät juuri muista klassikoita paitsi Janssonia, Waltaria ja Sillanpäätä. Sieben Brüder oli ammoin saksalaisten lukijain mielestä jonkinlainen kotiseutukertomus, Heimat-teeman suomalainen sovellus…

Kiihkeä kirjallisuusviikko laskee mailleen. Jospa minäkin ehtisin jotakin tulevana viikonloppuna lukea. Tosin ulkotyöt talven varalle vaativat osansa sekä huominen Kirjakahvila täällä kirjastossa klo 15, missä esittelen taas omaa opustani. Ja sunnuntaina on Sillanpään Seuran tärkeä kokous, ensi viikollahan on jo seuran ryhmärynnäkkö Tukholmaan, Nobel-tunnelmissa tietenkin. Marraskuussa vasta meno toivon mukaan hiljenee…

10.10.2014

 

 

 

 

 

 

 

 

Baletti rentouttaa

 Onegin

Baletissa on näet se hyvä puoli, ettei tarvitse pinnistellä pysyäkseen tekstissä mukana. Tunteet ilmenevät ruumiillisesti. Välillä ihmettelee, mihin kaikkeen ihminen kehollaan kykenee. Mikä joustavuus, notkeus, ponnistusvoima ja rytmitaito!

Marja oli antanut lahjaksi syntymäpäiväni tienoilla liput Oneginin viimeiseen näytäntöön Kansallisoopperaan. Vaivatonta seurata tätä John Crankon puoli vuosisataa sitten koreografisoimaa tulkintaa Pushkinin eeppisestä runoelmasta, sillä alkuteos on peräti tuttu. Tshaikovskin oopperan olemme nähneet viimeksi Savonlinnassa, Pietarin Mariinski-teatterissa ja Saarenmaan oopperajuhlilla. Näistä Mariinskin klassis-perinteinen versio oli paras, Saarenmaan sympaattisin.

Hyvin perinteinen oli myös tämä Jane Bournen toteuttama esitys, joka ilmeisesti kulki joka varvastuksella nuorena kuolleen Crankon ohjeiden mukaisesti. Tanssijaryhmä oli kansainvälistä sorttia, pääroolit kaikki eri maista, Tatjana sentään suomalainen Tiina Myllymäki. Huippuesitys ilman muuta. Hieman yllättävää, että musiikki oli kokoiltu Tshaikovskin eri sävelteoksista, tuttuun oopperaan oli vain ohuita yhteyksiä jos niitäkään.

Toisella väliajalla keskustelimme todellisen asiantuntijan Doris Laineen kanssa, joka myönsi esityksen ansiot. Onegin eli Michal Krcmaf (ilman aksentteja, tarpeeksi hankala nimi muutenkin) oli hänestä kehittynyt. Laine ei itse ollut tanssinut tätä teosta, jotain intrigejä siinäkin oli taustalla, emme saaneet tietää lähemmin mitä. Laine muisteli myös Kekkosta innokkaana baletin (ja ballerinojen) ystävänä. Siinä sivussa muistelimme myös taannoista taivaltamme Taiteen keskustoimikunnassa, Doris oli tarmokas puheenjohtaja, ja minä yritin puolustaa kirjallisuutta.  Nyt kyseinen elin on laihdutettu ja alistettu opetusministeriölle, mitä 90-luvullakin kovasti yritettiin.

Nautinnollinen ilta kaikkiaan. Baletin aikana voi antautua vapaasti visuaaliselle herkuttelulle ja musiikin kuuntelulle, samalla kun ajatukset voivat vaellella aivan muihin asioihin. Virkistyskylpy puhdistaa kaikki aistit. Väinö Linna luonnehti kerran Moskovan matkallaan balettia ruumiin runoudeksi. Toisaalta hän myönsi, ettei jaksaisi koskaan katsoa balettia eikä juoda vodkaa niin paljon, että saisi sikäläiset tekijänpalkkionsa käytetyksi. (Siihen aikaan ne oli tosiaan siinä maassa nostettava ja kulutettava.)

Jevgenij Onegin kannattaa myös lukea alkuperäisenä runoelmana, joka on hupaisesti suomennettu. Kirja on maalla, mistä sen kohta löydän. Siinä on paljon muutakin kuin tämä rakkaus- ja kaksintaistelumotiivi. Onegin ja Lenski tulevat maalle ja haluavat tutustua kansanelämään, toimia kansanystävinä, kunnes tapaavat nämä kohtalokkaat neitoset. Hauskasti Pushkin puoliriimittelee ja juoksuttelee runoeepostaan.

Mutta nyt on ajankohtaisempia kirjoja pöydällä, ensimmäisten joukossa Matti Klingen muistelmien toinen osa Upsalasta Pariisiin, jota Markku Kuisma käsittelee tänään Hesarissa jäntevästi ja asiantuntevasti, kerrankin ilman kirjoittajan persoonaan kohdistuvia piikkejä. On vielä kesken Krogeruksen Kuusi-elämäkerta, ja Tuomiojan päiväkirjaakin olen silmäillyt todetakseni vain, että ainakaan tuollaista poliittisen taustapelin täyttämää elämää en haluaisi kuuna päivänä elää. Ei mennyt Klingekään mukaan politiikkaan, vaikka läheltä piti.

Menossa edelleen Juha Vakkurin ihmeelliset Afrikka-seikkailut ja Antero Raevuoren surullinen tarina erään venäläisloikkarin kohtalosta sotavuosien kurimuksessa. Niistä ja muista kohta lisää, kun saisin hetken lukurauhaa. Ja tänäänhän julkistetaan tradition mukaan kirjallisuuden Nobel!

9.10.2014

 

Eurooppalaisia puheenvuoroja

 Sofi

Suomesta on esitetty useita merkittäviä puheita tällä viikolla. Presidentti Niinistö ja Sofi Oksanen ovat esiintyneet Frankfurtin messujen avajaisissa. Rosa Liksom kiitti Niinistön puhetta ”kuka tahansa sen olikaan kirjoittanut”. Eikö hän tunne Niinistön itsensä kirjoittamia kirjoja? Ei  niin lukenut tyylin taitaja tarvitse apukirjoittajaa, ellei sitten tule tulinen kiire. Turussakin Niinistö antoi näyttöjä omasta kirjallisuuden harrastuksestaan.

Sofi Oksanen oli ottanut valtiomiehen roolin ja paukutteli politiikkaa. Sekin on kirjailijan oikeus, mutta hänellä on taipumus hyökätä omaa maataan vastaan erityisesti ulkomailla. Kyllä hän kertoi myös maamme sananvapaudesta ja tasa-arvosta. Mutta tuttu finlandisierung-kritiikki virkistää paremmin mediaa. Kuinkahan kauan hän jaksaa kantaa hankalan näköistä ulkoista imagoaan. Hyväkin kirjailija tarvitsee näyttäviä tehokeinoja erottuakseen.

Jyrki Kataista on hiillostettu Brysselissä, kommentit jyrkästi kahtalaisia. Hesari kertoi etupäässä kielteisistä reaktioista, sen sijaan Hbl:n toimittaja julistaa otsikoissa kahteen otteeseen: ”Katainen lyckades i Bryssel” ja ”Katainen charmade vänstern”. Olivatko toimittajat edes samassa tilaisuudessa? Radiossa suomalaismepit repostelivat tenttiä myös kriittisesti, vain puoluetoveri Henna Virkkunen näki Jyrkin selvinneen hyvin. Tuskin on epäilystä hänen valintansa sinetöimisestä komission varapuheenjohtajaksi. Sekin monia sieppaa, että hän sinne onnistuu livahtamaan. Hommahan on itsessään pirullinen, ei kannattaisi kadehtia.

Eikö tämä tenttisysteemi olisi hyvä Suomessakin. Kun uusia ministereitä valitaan, ensin pantaisiin ehdokas eduskunnan tenttiin. Kansakin voisi tv:n kautta perehtyä heidän kykyihinsä. Nythän uudet ministerit vain putkahtavat puoluejohtajan pussista. Matti Klinge kiinnittää tähän huomiota päiväkirjassaan: edes pääministeriltä saati presidentiltä ei tarvitse enää kysyä ministereitä valittaessa. Ennen Kekkonen puuttui jumankauta jokaiseen, jos aihetta ilmeni. Neuvostoliittokin esitti halutessaan vetonsa joistakin nimistä. Sitähän Mauno Koivisto kauhisteli muistelmissaan. Jotenka parempaan suuntaan menty, mutta liiankin pitkälle.

Erkki Tuomioja on Moskovan kirkolla suositellut Suomea välittäjäksi Ukrainan kriisissä. Kollega Lavrov ei vaikuttanut asiaan innostuneelta. Samaan aikaan Sofi moittii maatamme suomettuneeksi Frankfurtissa. Eikö hänen pitäisi pikemmin torjua tällaisia syytöksiä? Kekkonen oli niistä ihan hurjana silloin, kun syytöksiin todella oli yllin kyllin aihetta. Britannia lähetti aikoinaan maailmalle sloganin: Right or wrong, my country. Suomi korostaa innokkaimmin kielteisiä puoliaan.

Omasta puolestani kävin Suomalaisen Klubin lounaalla kuuntelemassa Etyj:n presidentin Ike Kanervan erinomaista puhetta Ukrainan nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Se korutont’ oli kertomaa.  Pöydässämme todettiin, että Ike on kasvanut 10 senttiä pituutta tässä tehtävässään. Selväsanainen analyysi päättyi pessimistisiin näkymiin: menee varmaan miespolvi ennen kuin Ukraina on jaloillaan ja toimiva yhteiskunta. Ike kertoi karmeita ykstyiskohtia maan nykyisestä meiningistä, missä monet aseelliset ryhmät eivät ole kenenkään hallinnassa eikä omaa kunnollista armeijaa ole, ei myöskään toimivaa puoluelaitosta. Aseettoman Etyj:n neuvotteluasemat ovat todella heikot, eikä siis käy kateeksi Kanervaakaan. Ei hän saa kuulemma matkustuslupaa edes Donetskiin tulevien vaalien aikaan.

Suurempien asioiden katveessa kävimme vilkasta keskustelua kirjallisuudesta ja teatterista maanantaina Teatteri Avoimissa Ovissa Heini Tolan ja Reidar Palmgrenin kanssa, vetäjänä Kaisa Lange ja kuulijoina monia Norssin opettajia ja muita kiinnostuneita. Yliopiston Alumneissa piipahdin kuulemassa osan Sini Kankaan esitelmästä, joka sivusi mm. Maltan ritarikuntaa, Waltarin taannoista romaaniaihetta, joka sitten raukesi. Ja eilen oli matkailtava illalla Tampereelle, missä vanhat amurilaiset kokoontuivat Metsossa ja halusivat tietoja Amurin kuvauksista kirjallisuudessa. No Sillanpäällä on sitä viljaa ja Linnallakin. Lisäksi valistin kuulijoita Pispalan pojasta Yrjö Jylhästä ja hiukan myös hänen tulenkantajatoveristaan Paavolaisesta. Joten täysi alkuviikko.

 8.10.2014

PS. Pysäyttävän puhelinsoiton sain poliisilta päivemmällä: kirjavarastooni oli maalla murtauduttu öiseen aikaan. Ajoimme Tampereelta poikani V:n kanssa tarkastamaan tilannetta: ei huolta, varastossa on hyllyttäin kirjoja, kasapäin arkistoja ja vanhoja huonekaluja – ei mitään rahaksi vaihdettavaa. Pettynyt porukka oli tyytynyt heittämään ikkunan säpäleiksi ja poistunut paikalta moottorit ulvoen. Naapurin valppaat vahtikoirat heräsivät ja osaltaan kai pelästyttivät varkaat pikaisesti tiehensä. Mutta olkaamme varuillamme, aina ei käy näin onnellisesti.