Vakoilijoiden romanssi

Vakoilijoiden romanssi

Vai voidaanko puhua romanssista. Karen Ericksonin ja Grigori Golubovin välillä näytti pikemmin vallinneen lämmin kunnioittava ystävyys. Hannu Rautkallion löytö läntisestä arkistosta poiki jo toisen osuman. Karen Ericksonin tekemät haastattelut suomalaisista poliitikoista 1950- ja 60-luvun taitteessa olivat pienoinen sensaatio, kun ne kirjana julkaistiin kai viime vuonna. Nyt Arvo Tuominen oli jatkanut aiheesta merkittävän dokumentin.

Jotenkin tämä Karen alkoi mielessäni muistuttaa eilen tapaamaamme Maarit Tyrkköä. Samanlaisia pelkäämättömiä ja neuvokkaita nuoria naistoimittajia, jotka sumeilematta saivat kohteensa avautumaan. Kumpikin ui korkeiden tahojen tuttavuuteen, kummallakin samantyyppinen aseista riisuva olemus, raikas uteliaisuus avunaan  ja ilmeisen hyvä onni matkassa. Mitä kaikkea Karen ehtikään Helsingissä ja Moskovassa puuhailla ennen kuin palasi Amerikkaan ja asettui välillä aviossa Norjaan.

Mikä aihe tässä olisi Suomen ja kahden suurvallan suhteita kuvaavaan elokuvaan, jos juttua vähän lisää dramatisoitaisiin. Ja lisättäisiin sitä romantiikkaa. Mutta näin otolliseen aiheeseen tekijät eivät haksahda, kun on näitä arjen ja globaalin kipeitä ongelmia odottamassa. Tellusta en vielä epäluuloisena lähtenyt seuraamaan, katsotaan myöhemmin.

Vakoilu on loputon aihe, ja Hannu Rautkallio kertoi dokukmentissa, että Helsinki oli yksi otollisimpia kohteita idän ja lännen risteysasemana. Se oli myös helppo ja avoin kaupunki vakoilijoiden kannalta, kansa hyväuskoista. Mikä avolouhos tässä odottaisikaan. John le Carré on luonut puolen vuosisadan uran samoilla aiheilla. Kun kylmä sota on palailemassa, aiheilla olisi uutta mielenkiintoa. CIA- ja KGB-agentin lämmin  suhde avaisi mahdollisuuksia vaikka mihin suuntaan.

Hyytävä paradoksikin Tuomisen ja Rautkallion dokumentista avautui, tosin tyypillinen. Juutalaisen Golubin isä ammuttiin Stalinin vainoissa ja äiti joutui vankileirille, poika lastenkotiin. Kun sitten Stalin kuoli, Golub seisoi syvästi murheellisena Stalinin paarien kunniavartiossa. Yritti myös pitää järjestystä väkijoukon talloessa heikompia kuoliaaksi. Sitäkään kaaosta en ole ennen kuullut näin kuvailtavan. Kovat iskut seurasivat Golubia, mutta Helsingissä hän vietti parasta aikaansa. Tämä oli neuvostovakoojien paratiisi. Grigorin ja Karenin myöhäinen kohtaaminen oli aito ja liikuttava.  Tällaisia dokumentteja lisää!

 x x x

Aivan toiseen asiaan: vasta kun Kaarlo Tuori asian selitti radiossa, minäkin aloin vähän käsittää, kuinka monimutkaista ja ilmeisen tehotonta hallintoa sote-uudistuksessa ollaan rakentamassa. Valtio antaa rahaa kunnille, kunnat panee omiaan lisää ja pulittaa rahasäkin sotealueelle, joka puolestaan vyöräyttää koko rahalastin toiminta-alueelle, joka sitten yrittää järjestää joitain hoitopalveluja jonottaville kuntalaisille.  Kunnat ovat siinä ihan siis vain rahanvälittäjiä eteenpäin, eikä mitään vakuuksia ole, että takaisin tulee summia vastaavat palvelut. Raha kiertää kuin vuoristoradalla, mutta pääseekö koskaan pääteasemalle? Maallikosta tämä on hölmöläisten hommaa, mutta pääasia kai, että jotain päätöksiä saadaan aikaan – olkoon kuinka vaikeasti hallittavia hyvänsä.

 x x x

Kun luen edelleen Loistavia Erkkoja, kävelinkin illan suussa Päivälehden museoon, missä kaverit esitelmöivät käännöskirjallisuudesta, tuttu taisteluparini H. K. Riikonen ja Jukka Petäjä. Ulla-Maija Peltonen esitteli pohjoismaista arkistopäivää. Museon johtaja Saila Linnahalme ja arkiston johtaja Pekka Anttonen isännöivät entiseen malliin. Kahviakin tarjottiin ja piirakoita.

Petäjä esitteli kausivaihteluita ulkomaisen kirjallisuuden esittelyssä meille suomalaisille. Nykyisin taas kotimainen vetää paremmin, käännösromaanien esittely saa Hesarissa odottaa. Nobel-viikko ja Mukkulan seminaari nostavat piikin ulkomaisten kirjailijoiden esittelyssä. Kohtuullisen hyvin sentään suomennetaan edelleen. Suurin ongelma mielestäni on siinä, kuka hitossa ehtii koskaan lukea edes pienen osan kiinnostavimmista käännösromaaneista. Tuolla niitä odottaa hyllyssä vaativan näköisinä: koska ehdit lukea minut?

Erkoista puhuttiin esitelmien jälkeen Jukan ja Sailan kanssa, heidän omalaatuisuudestaan. Jukka ihmetteli, että sekä isä että poika huolehtivat niin välinpitämättömästi lehden tulevaisuudesta ja seuraajista. Lehti pääsi heidän loppuvaiheissaan repsahtamaan. Hyvinhän se silti edelleen porskuttaa, joka aamu menee puoli tuntia lukiessa ja joku juttu täytyy ottaa talteenkin myöhempään tarkasteluun. Mutta laihempi se on tietysti kuin parhaina päivinään. Ja jotenkin yksitotisempi, samaan muottiin valettu. Lienenkö oikeassa.

Kuulin että Antti Blåfield oli saanut Yrjö Niiniluodon arkiston haltuunsa viime hetkillä, ehtinyt silti sitä hyödyntää. Onneksi ehti. Niiniluodon kausi on kirjan kiintoisaa antia, vähemmän tunnettu henkilökuva kuin muut. Erkoista poikkeava älykkö, viileä esseisti. Marja Niiniluodon muistan hyvin, monet jutut vein aikoinani hänelle vanhaan kulttuuritoimitukseen, hieno lämmin daami. Pysähdyin lukiessa Kekkosen ja Niiniluodon välirikkoon. Eikö se osoittanut Kekkosen pienuutta siinä tilanteessa? Tai huonoa omaatuntoa, jonka hän peitti syyllistämällä pitkävihaiseen tapaansa  päätoimittajan.  Juhani Suomi on elämäkerrassaan nielaissut puolustelevasti UKK:n päiväkirjamerkinnät semmoisinaan, Niinluotoa lisää tsymffaten. Lyötyä lyödään kuten aina.

Downton Abbey pitää ehdottomasti tasonsa: ainoa tv-ohjelma, johon ei hetkeksikään pitkästy. Ihailtavaa työtä läpikotaisin.

18.11.2014

PS Poikani V täytti tänään 33. Miten aika kuluu…