Vanhoja ohjelmia ja pakkasta

 

Joulu 2014 033

Tulin katsoneeksi uudestaan J P Pulkkisen Mika Waltari -ohjelman. Nyt kun Waltarin kotimuseokin on tullut esiin hyvänä (!) ehdotuksena Hesarissa, ohjelma tuntui ajankohtaiselta. Muistan että olin silloin 2008 vähän pettynyt kokonaisuuteen. Nyt se tuntui hiukan kohentuneen, minkä vaikutelman kulunut aika useinkin kypsyttää.

Mutta miksi ihmeessä Pulkkisen piti jatkuvasti kurvailla autollaan levottomasti sinne tänne? Mitä tarkoitusta se muka palveli? Ettei vain liittynyt yhä yleistyvään toimittajien itsekorostukseen. Siinä toimittajan hapuileva etsintä kirjat kainalossa nostettiin etualalle, ja Waltari jäi sävyisästi taustahahmoksi. Toimittajathan haluavat yhä näkyvämmin tulla itse esiin ja olla sankareita. No joo, oltiinhan me Markunkin kanssa aika hyviä asiantuntijoita vai mitä.

Tunnin ohjelma-aika ei nimittäin ole liian pitkä Waltarin runsaan tuotannon edes alustavaan selvitykseen. Monet seikat jäivät hipaisun varaan, ja elämän ja teosten aikajana aivan hämäräksi. Koska Waltari oli Pariisissa ja mitä siellä teki? Ei mitään täsmällistä tietoa, kun tärkeämpi oli Pulkkisen viininjuonti bistrossa. Kuinka sujuivat Waltarin sotavuodet? Ei muuta tietoa kuin että Sinuhen kypsyttelyssä. No totta sekin, mutta oli paljon muutakin.

Vaikka mitäpä tästä vihoittelemaan, olihan se sentään liikkuva ja modernin epäsovinnainen (!) retkeily ja loppua kohti jopa myönteiseksi tiivistyvä henkilökuva. Hyvä kun edes sellainen tehtiin. Tunturikadulla takaa päin kuvattu Waltaria markkeeraava ukko oli muuten mielestäni turha lisä ja imi sekin faktatiedoilta sekunteja. Waltarin askel oli lyhyt, tikittävä, myöhemmin katkoinen, ei tuommoinen raskaasti ontuva rahjustus.

Se Waltarin kotimuseo voisi tästä herätä vaikka henkiin ja tuntuisi kiinnostavankin: yksi valpas sanomalehti jo tahtoi lähteä asialle, mutta juuri nyt oli käytännön esteitä. Hyvää hanketta kannattaa pitää mielessä ja ajaa pikkuhiljaa eteenpäin.

Vanhat ohjelmat ovat monesti parhaita, kun niitä voi katsella uusin silmin. Tosin olen kyllästynyt Miss Marplen yltiömutkikkaisiin juoniin ja koko muijaan. Maria Langin dekkarit vaikuttivat vaihteeksi nostalgisen raikkailta, mutta nekin näkyvät loppuneen sunnuntai-illoista. Suomalainen metsä-ohjelma tuotti täällä jouluväkemme keskuuteen visuaalisia juhlahetkiä. Hämeenkyrön poika Turkka Mastomäki tunnistettiin taipuisaksi kertojaksi.

Mutta kun luen hiljalleen Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät, huomaan kuinka toivottoman vanhanaikaisessa maailmassa itse elän. Mutta se ei totta puhuen huolestuta minua ollenkaan. Romaaniin on palattava, se on hiton hyvä, älykäs ja imevä. Aivan uudenlaista kertomataidetta oloissamme.

Talo on tyhjentynyt jouluvieraista, ja on taas päästy töihin käsiksi. Ulkona on -20 astetta! Tuntuu aivan eksoottiselta, viime talvena ei ollut yhtään tällaista pakkaspäivää. Maisema maalautuu ihmeen kutsuvaksi. Ehkä teenkin urheasti pienen lenkin. Kinkkua olisi sulateltava, kuten vanha sanonta kuuluu.

Nyt Rauhan päivänä maille tuntuu laskeutuvan todellinen rauha.

29.12.2014

Joulun rauhaton täydellisyys

Joulu 2014 041

Tulihan täydellinen joulu – sääkin maalauksellinen, valkean punertava. Olkoon tyytyväisyys yleinen.

Joulurauha on tosin kyseenalainen käsite. Kun naisväki taikoo pöytää koreaksi joka neljäs tunti ja lapset mekastavat omiaan ja tietokonepelit kilkuttavat ja vanha grammarikin tuttuja joululaulujaan, rauhasta ei varsinaisesti kannata haaveilla.

Monet sanovat vihdoin lukevansa joulunpyhinä ne lukemattomat syksyn kirjat. No minäkin pääsin yhden kesken jääneen kirjan viimein loppuun, parikymmenen  sivun finaalin. Hyvä niinkin. Lukeminen on sitä paitsi epäseurallista, jos talossa on harvinaisempia jouluvieraita.

Sähköiset elämykset ovat vaivattomampia. Kaksi jäi antoisana mieleen. Oli hyvä idea kutsua radion vanhat kuuluttajat verestämään muistojaan. Lauri Paavola selosti asiallisesti olosuhteiden muutokset. Vaikutuksen tekivät kovat pääsykokeet kielten ääntämyksiä myöten. Näistä on huomattavasti nyttemmin lipsuttu, arvelisin. Mitä globaalimpi maailma, sen heikompaa on kielten ääntämys. Vaatimustasoa on pudotettu.

Samoin minua on joskus askarruttanut, kuinka kuuluttaja suhtautauu vaikkapa mietelauseena luettavaan, toisten valitsemaan ja itselleen  vastenmieliseen tekstiin. Kuinka olla sen takana? Paavola antoi asiasta havainnollisen esimerkin.  Harkittu tauotus pelasti Märta Tikkasen vaikean tilityksen.

Muuten radio esittelee liiankin innokkaasti itseään. Toimittajat ovat ylituttavallisia, hyppäävät kuuluttajan vieraina. Melko sisäänlämpiävää on, kun toimittajat haastattelevat tiuhaan toisia toimittajia myös tv:n puolella. Ennen kuuluttajat olivat anonyymejä, silti kaikki varmasti tunnistivat ”Kruksin”. Oli hauska kuulla Pentti Fagerholmin kanta minä-sanan vieroksuttavuudesta. Nythän se on kaikkien puhujien lempisana radiossa ja muuallakin. Joka viikko kuulemme noin neljästi, että ”minä olen Heikki Peltonen…”

Niin se toinen elämys oli Chaplinin ylisentimentaalinen Lime lights (Parrasvalot) – vain suuri taiteilija voi pystyttää itselleen sellaisen monumentin. Itkettihän se melkein vieläkin kaikkine pitkityksineen.

Joulu 2014 005  Joulu 2014 014

Mutta toisistammehan meidän piti iloita eikä ohjelmista! Marjan kaksossisar Sirkku, miehensä Risto ja tyttärensä Terhi olivat joulumme ensikertalaisia jo vakiovieraitten, Sallan nelihenkisen perheen lisäksi. Ja omat lapseni rynkäsivät yhteiseen iloon sitten tapaninpäivänä. Joten elämää ja vilskettä on riittänyt. Vaikka Asla on vähän kuumeessa ja tavallista vaisumpi, hän yllätti koko seurueen halutessaan esittää pukille ”Joulu kuuluu jokaiselle”, kaikki kolme säkeistöä. Olihan oikea joulupukki (lähinaapurista) runsaine lahjoineen, oli sitä ennen taas aatonaaton hartaus Sikomäellä, olihan kinkku onnistunut (odotusten mukaisesti, ei niiden yli) ja livekala kevensi perin sopivasti iloista ähkyä lisukkeineen. Ja mitä tämäkään kaikki olisi ilman viilentävän tukevia kulauksia sahtia, ei mitään. Lipitelkööt toiset hienoja viinejään. Oi joulun ihanuutta!

Seuraavaan on taas verraten pitkä aika, mutta se kestäkäämme.

27.12.2014

Joulun hellittämätön odotus

Joulu 2013 012

Lyhtykulkue Sikomäellä viime jouluna.

Hyvä Tuomas taasen joulun toipi – tai oikeastaan Tauno, joka romautti komean latvakuusen ovenpieleen. Nyt se on jo jalassa ja pirtissä  ja  Marja sen taidokkaasti  koristellutkin minun seuratessani ihailevalla katseella.  Joulu on siis tullut.

Oli Taunokin jo tutkinut sitä surullista kyläkirjaa ja myönsi kovin harrastajamaiseksi, outoja juttuja siinä on. Eikö kylätoimikunnan pitäisi joku selitys vaatia Hannun Joukolta sekä kuuden vuoden myöhästymisestä että huterasta lopputuloksesta? Ajatteliko hän, että noille nyt välttää huonompikin, kun on tässä ollut tärkeämpiä hommia muualla?

Vaikka miksi siitä nyt piti rähinöidä juuri joulun alla, vilpitön kaveri on Jouko ja tehnyt jonkun hyvänkin kirjan kuten sen Kotikontujen tienoita tervehtien – tosin toimituskunnan auttamana ja vahtimana. Siinäpä se, kylätoimikunnan olisi nytkin pitänyt seurata tarkemmin mitä sieltä oli tulossa. Mutta nyt lientää jo joulumieli senkin harmin pahemmin tuntumasta.

Muuten hommat ovat kohtuullisella tolalla. Vielä ei tunnu valmistelujen kiirettäkään, johtuneeko rauhallisen toimeliaasta emännästä. Ihanteellinen sää vallitsee, ohut lumipeite narskuu ja pikkupakkanen. Punerva aurinkokin pilkahteli, kun kiertelin tarkistelemassa rannan olikkeita.

Ajelin kylilläkin ja hoidin tarmokkaasti asioita, jotka Marja oli kirjoittanut selvällä käsialalla pahvilapulle. Tällaisissa tehtävissä tuntee itsensä hyvin tarpeelliseksi, ja tehtyjä kauppoja seurasikin tyydyttävä onnistumisen tunne. Onhan myös hauskaa tavata osuuskaupan sieviä tonttulakkisia myyjättäriä, jotka ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella.

Illan suussa otin kunnioittavassa  asennossa vastaan Heikki Tulosen, joka  toi kaksi pänikkää sahtia ja pätkäisi päälle vielä savukalan kainaloon. Nyt on sitten kaikki, koko kontollani oleva nelikko koossa: kinkku, kuusi, sahti ja sauna tietysti vartoo paikoillaan. Lähemmät valmistavat hommat alkavat huomenna aatonaattona leivinuunin sytytyksellä.

Muutaman lahjankin kääräisin pakettiin ja heitin korin pohjalle. Marja lähti vielä iltakierrokselle. Auttilan Risto poikkesi ja toi Tarjan paistaman leivän. Sitä hartaudella joulupöydässä nautitsemme.

Odottelua, varmistelua, ihmettelyä on joulun odotus. Turha enää yritellä töitä, turha lukeakaan, ei enää tartu päähän. Ajelehditaan jotakin kohti, josta ei vielä tiedetä mitään varmaa. Paitsi että kinkku paistuu, sauna lämpiää, sahti maistuu ja kuusi luo valoaan.

Huomenna on siis jo aamuhämärissä sytytettävä koivuhaloilla tuli leivinuuniin ja polteltava sitä kaikessa rauhassa kolmisen tuntia, kunnes pellit kiinni ja uuni siintymään hyväksi aikaa. Vasta illan suussa kinkku sisään kypsymään. Mikä lupaava tirinä sieltä kuuluukaan.

On aikaa marssia siinä välissä Sikomäelle aatonaaton joulukirkkoon, joka pidetään perinteisesti taivasalla, ja sen perästä höyryäville glögeille Maisemakahvilan seinustalle – ja sitten kipin kapin takaisin kotiin katsastamaan kinkun tilaa. Jopa voi sitä maistella, leipää liemeen kastella, punaviinillä kuumaa, murean ihanaa kinkunpalaa painella… Ah ihmistä ja hänen onneaan.

Joten ennen kuin reipas jouluväki rynnistää paikalle miehissä ja naisissa ja lapsissa, niin Marjan sukua kuin omia lapsianikin – toivotan jo sinnikkäille lukijoille oikein HYVÄÄ, LEVOLLISTA JA HUOLETONTA JOULUJUHLAA — !

22.12.2014

PS Sahti maistettu, messehtävän tanakaksi havaittu. Ja huomenna alkaa päivä taas pidentyä.

Kelvoton kyläkirja

Joulukuun keikat 2014 019

Mihin törmään heti kun Hämeenkyröön päästiin. Sopii arvailla.

Ensinnä uppoudun Sillanpää-elämäkertani kolmanteen osaan: yritän sitä lyhentää tulevaan yhtenäislaitokseen. Ei se vieläkään lyhene tarpeeksi. Mutta kiintoisaa on katsoa, mitä tuli parikymmentä vuotta sitten kirjoitetuksi. Liikaa sanoja, liikaa vakuutteluja! Vähemmälläkin voi selvitä.

Kesken työn kävin tuolla Heinijärven perinteisessä koulussa, kun siellä julkistettiin vihdoin viimein näiden kylien kirja, sen toinen osa. Sitä on odotettu vasta kuusi vuotta. Joka jouluksi se on luvattu, ja nyt se jo tulikin. Alue on kieltämättä laaja ja vaativa, koko Heinijärven koulupiiri: Heinijärven, Herttualan, Kalkunmäen, Kierikkalan, Laitilan ja Vanajan kylät. Siis nämä Hämeenkyrön varsinaiset valiot.

Kun itsekin kirjoitin kuusi vuotta sitten kirjaan kuvauksen meidän Vanajan kylän rikkaasta kirjallisesta perinteestä, oli mentävä paikalle tapausta juhlistamaan. Parikymmentä henkeä siellä siemaili glögiä, lauloi joululauluja ja selaili uutukaista kirjaa, niinpä minäkin. Mutta mitä näinkään…

Ensimmäinen osa sai jo kritiikkiä heikosta kuvituksesta ja tunnistamattomista henkilöistä. Oli muitakin puutteita, sekavahko jäsennys ja sattumanvaraisia juttuja. Kieliasu viimeistelemätön. Asiavirheitäkin.

Oliko nyt otettu opiksi? Mitä vielä! Samat virheet toistuvat suurennettuina. Luvalla sanoen tämä Taatan kylät on kyläkirjojen pohjanoteerauksia. Ja toimittaja on sentään monitoiminen valtiotieteiden maisteri, rutinoitu näissä hommissa.

Ensinnä kuvitus on jos mahdollista vielä heikompaa tasoa kuin edellisessä osassa. Harmaita, pimeitä, epäselviä, laadultaan heittelehtiviä  kuvia, suurin osa henkilöistä edelleen tunnistamatta. Yhtäkkiä yhdeltä kulmalta läimähtää silmiin aukeama värikuvia. Miksi juuri sieltä? No kun sattui olemaan käsillä, arvelen.

Jos mitä niin näitä kulmia on valokuvattu loistavasti I. K. Inhasta ja  Sakari Pälsistä alkaen! Sen jälkeen satoja ja taas satoja kuvia paikallisten hyvien harrastajien toimesta. Ihmisillä on omat kansiot pullollaan. Kuinka sitten onkin löydetty huonoimmat ja epäselvimmät kuvat kirjaan?  Paikoista ja henkilöistä ei usein tietoakaan. Olisihan tässä ollut kuusi vuotta aikaa kiertää hakemassa tunnistajia. Meidänkin pöydässä siellä koululla heti nimettiin kirjasta muutamia henkilöitä pikkuserkkuni Koskisen Matin ja ex-lankoni Taunon kanssa. Ei se niin vaikeaa ole kuin toimittaja tuskaili! Kun vain asiaan tosissaan paneutuu. Kiire ei ainakaan ole voinut olla esteenä.

Jäsennys on entiseen tapaan aivan tolkuton, ikään kuin olisi pantu jutut siinä järjestyksessä kirjaan kuin ne sattuivat pöydällä lojumaan. Nykypäivän jutuista suistutaan yhtäkkiä torpparien oloihin ja suuriin nälkävuosiin. Jotkut pätevät jutut hukkuvat yhdentekevien joukkoon. Joitain keskusteluja on litteroitu suoraan nauhasta kaikkine toistoineen ja epäselvine arvailuineen.

Näiden kylien kuulusta näytelmätoiminnasta on näytteenä kolme pientä kuvaa Laitilanrannan näytelmistä, mutta teksti ei tiedä mitä ne ovat. Joukkoja kaukaa takaapäin ”joistakin näytelmistä Taatan kyliltä.” Ja nämä näytelmät kun olivat niin maineikkaita aikoinaan Tukkijoesta alkaen! Monet ne muistavat. Käynti vaikka Tarkin Helmin luona olisi antanut heti tiedot  ja paremmat kuvat!

Sitten on harmaa seisova kuva helaavalkeitten näytelmäharjoituksesta Sikomäellä (puolen tunnin lukunäytelmä, jonka kourallinen näki). Sen sijaan Myllykolun 42 vuotta jatkuneesta teatteritoiminnasta ei ole yhtään kuvaa eikä mitään tietoa! Olisin minäkin voinut auttaa, jos joku olisi nykäissyt… Valtakunnallisestikin näkyvä toiminta ei mahdu näin paikallisiin kehyksiin.

Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kaiken lisäksi Myllykolun katsomo uusittiin kolme vuotta sitten, vihkiäiset pidettiin, teatteria juhlittiin. Ei mitään tietoa siitäkään. Onhan Myllykolun tyhjän katsomon nurkka sentään yhdessä kuvassa, joka tähtäilee alakulmasta itse museota. Ei herrajumala. Meidän Vanajan kylän persoonallisesta rakennushistoriasta (Ylivakeri, Ala-Vakeri, Saavutus, Viehätys, Kutsumus etc) on edustettuna kaikkein rumin rakennus, vanha sahan työntekijöiden autioitunut kivitalo! No historiansa silläkin.

Ennen kuin kiihdyn lisää, muistutan vain, että tämä tekele käsittelee siis F. E. Sillanpään kotikyliä, hänen  kuvaamiaan  ja niiden monivaiheista historiaa!  Onko hallitseva hahmo ollut liian ylivoimainen? Sillanpäästä on pari taatakuvaa kaupunkioloissa, eivät nekään näillä kylillä otettuja. Ja aineistoa olisi totisesti ollut! (Säästöpankin historiassakin mainio kuva äijästä 30-luvulla toppitallukkaat jalassa Saavutuksen portailla. Ja miten reheviä kuvia muuten otettu aikojen saatossa!)

Kylien muista kirjailijoista Walakorpi pääsee mukaan, samoin Parkkisen sukujuurista tuttu pakinoitsija Olli. Vaan eipä ole Walakorven perhettä eikä Parkkisen väkeä kuvista tunnettu!  Oman juttuni kuvitukseen olisi saanut vaikka mitä persoonia, mutta pari laimeaa kuvaa siellä lainehtii. Olisivat edes kerran kysyneet. Olin kieltämättä viime vuodet sivussa, en uskonut että tämä koskaan valmistuukaan.

Verratkaa nyt vaikka Jumesniemen melko tuoreeseen kyläkirjaan (2008). Kuinka siinä Liisa Välilä on syntyperäisenä kyläläisenä jäsentänyt erinomaisen selkeästi teemoittain kylän historian, jokainen kuva on kirkas, kaikki henkilöt tunnistettu, asiatiedot täsmälliset. Oma kosketus kylään auttaa suuresti, sitähän ei ole Taatan kylien toimittajalla (sentään kuulemma riiuureissuilla täällä päin käynyt).

Sillanpään kylistä ei saatu lähimainkaan Jumesniemen tasoista kirjaa, mikä on suuri häpeä. Ehdotankin että nämä kaksi osaa unohdetaan ja tilataan joltakin pätevältä toimittajalta kolmas kokoava osa, jossa asiat ovat kohdallan, kuvat laadukkaita ja tekstit toimitettuja.

Jotakin hellyttävää on tosin siinäkin, että kyläkirja toimitetaan näin kieli poskessa vähän sinne päin, rehellisen amatöörimäisesti. Koulupiirin seniorit ovat tarinoineet joskus sattuvasti. Eri asia on, että tulevia polvia tämä palvelee varsin puutteellisena lähdekirjana. Ja sehän kai sentään oli tarkoitus: heittää viesti tuleville! Näyttää kylien todellinen ilme ja ihmiset!

Kun toimittaja hehkuttaa monissa jutuissaan kotiseutuaatteen tärkeyttä, tämän kirjan vaikutukset ovat vastakkaisia: eihän näin hämärästi ja sekavasti kuvattuun kylään kukaan ulkopuolinen  halua vapaaehtoisesti tullakaan. Ja maisemia mitä kuvata, historiaa mitä hehkuttaa – niitä olisi todella ollut!

20.12.2014

 

Syntinen laulu revisited

Maa on syntinen laulu

Martan ensimmäinen kokemus Kurki-Pertin kanssa, mainion kohtauksen hillitty jälkitunnelma.

Onnittelen itseäni: lähdin katsomaan pitkästä aikaa Mollen klassikkoa Maa on syntinen laulu – ja jaksoin loppuun saakka. Siihen vaikutti sekin, että Marja katsoi täällä maalla mukana ja saatoin hänelle kertoa aina välillä muistojani filmauksista. Olisihan niitä vaikka kirjaksi saakka, sekä hauskoja, outoja että ahdistavia.

Kirjoitin Mollen kanssa käsikirjoituksen Mukan romaanin tai ”balladin” pohjalta, ja sitähän tietysti kuvallisesti muuteltiin sitten työn kuluessa. Pirjo Honkasalo oli tärkeä apulainen filmausvaiheessa ja vaikutti kokonaisuuteen. Minä kävin kahdesti Kittilässä seuraamassa kuvauksia, ja siinäkin oli ihan kylliksi.

Ihmeellisiä tyyppejä siellä tapasi. Mollen voima oli noiden alkuperäisten kansanhahmojen keräilyssä: mitä ruokottomampi naama, sen parempi. Groteskissa liioittelussaan hän oli Fellinin sukua, mutta taiteellisessa katsannossa jää kauaksi taakse. Niin kuin se saarnaajakin Poudan seuroissa: suoraan elävästä elämästä siirretty tyyppi, juuri tuolla samalla nuotilla  saarnasi välitauoillakin. Puhumatta Isä-Juhanista, Jauhojärven isännästä: olipa väkevä kasvo. Molle juotti häntä humalaan ja veti kerran turpaankin saadakseen aitoja reaktioita.

Se oli eräänlaista brutal naturalia –tekniikkaa: kaikki alkuvoimainen, aitoperäinen, karkea ja sumeilemeton kiihdytti Mollea. Kuoleman ja naimisen kuvat kulkevat rinnan yhtä karmaisevan luonnollisina. Erityisen hartaasti Molle tarjoili Martan alastomuutta (olihan hieno näyttelijäsuoritus Marittalta vieläkin nähtynä) ja muutakin könyämistä enemmän kuin kylliksi. Lopussa ollaan saunassa koko perheen voimalla tämän tästä.

Alussa on se luotaantyöntävä vasikan paloittelu (pakenin tv:n ääreltä) ja poroerotuksenkin naturassa herkutellaan hartiavoimin. Eläinten rääkkääminen kuului tämän elokuvan kyseenalaisiin tekovaiheisiin. Terve vasikka paloiteltiin oikeasti, koiraa ja hevosta hakattiin suruttomasti, poroja purtiin ja tapettiin hekumasta hehkuen. Myöhempinä aikoina ohjaaja olisi saanut eläinsuojelijoilta tuomion.

Vähältä ettei jotakuta ihmistäkin tapettu oikeasti, ja ihan oikeasti ainakin naitiin ja tapeltiin. Minusta tämä on edelleen vähän kuvottavaa ja tarpeetonta verité-elokuvaa. Lavastaja Ensio Suominen lausahti osuvasti, että Mollella on teurastajan estetiikka: hän leikkaa verisiä möhkäleitä aiheesta ja latoo ne peräkkäin. Syvempi kertova syke katoaa.

Totta puhuen se palasi elokuvan loppuvaiheissa. Tempauduin suorastaan draamaan mukaan viimeisen puolentunnin aikana. Ei se sittenkään hullumpi leffa ole, ainakin aikanaan uudenlainen ja edelleen ainutkertainen meillä. Sen tahalliset kömpelyydet antaa anteeksi. Se on niin sydänverellä repäisty, niin antaumuksella ja aidolla ihmisvihalla kyllästetty.

Mukan ”balladista” ei mahdu elokuvaan metriäkään, sen luonnetta Molle ei kerta kaikkiaan käsittänyt. Enkä minäkään oikein nähnyt, että edes Mukan kirjassa nämä balladin ja raa’an naturalismin risteytykset olisivat jotenkin saumattomia tai taiteellissti hallittuja. Toni Lahtinen on parin vuoden takaisessa väitöskirjassaan antanut minulle nuhteita tämän piirteen ymmärtämättömyydestä (kirjoitin 1970 romaanista tulkinnan radion sarjaan), mutta pidän edelleen kiinni siitä, että romaanin kerronnassa on tyylillinen halkeama. Runon ja kerronnan lohkot eivät soi yhteen. Elokuvassa tämä heikkous suurennettiin kohtuuttomasti jättämällä koko laulullinen osuus pois.

Olihan kuitenkin kiintoisa koukkaus yli 40 vuoden takaiseen revittelyyn. Kaikkea muutakin palasi mieleeni. Elokuvan valmisteluun liittyvällä Amerikan matkalla löysin jopa tulevan vaimoni. Kuinka monet vaiheet lomittuvat toisiinsa! Olisikohan sittenkin ruvettava ajattelemaan niitä muistelmia…

19.1.2014

 

 

Tilinteon aika

032

Tätä on riittänyt kylliksi saakka syksyn mittaan… 

Laskujeni mukaan olemme kohdanneet ystäväni ja koulutoverini H. K. Riikosen kanssa tänä syksynä seitsemän  kertaa, yleensä yleisön edessä ja aina Olavi Paavolaisen merkeissä. Tiistaina oli sitten viimeinen koetos Radiotalossa Tuomas Karemon johdatuksella. Emmekä vieläkään saaneet isompaa kiistaa aikaan kirjoistamme.

Radio heräsi melko myöhään huomaamaan nämä rinnakkaiset opuksemme, eikä tv ole vieläkään kulttuuriohjelmissaan niitä noteerannut. (Olihan se Stradan hauska leikittely…) Joten nyt sanoimme lopullisesti sanottavamme, lujat mietteet kuultavissa jossakin  lähiaikojen Kultakuume-ohjelmassa Ylen ykkösellä. Tämä oli nauhoitus, josta saisi kaksikin Kultakuumetta, sen verran vuolaasti taisimme puhella.

Tilinteon hetket ovat käsillä. Viimeisimmät arviot ovat nostaneet kirjamme jokseenkin tasaväkisiksi. Veijo Åberg käsitteli ne rinta rinnan ansiokkaasti Bibliophiloksen  viimeisessä numerossa.  Selvisimme hyvin arvosanoin, vähintään eximia cum laude.  Tunsin tyydytystä siitä, että ilmeisen tarkkaan kirjat lukenut Åberg ei löytänyt mitään merkittäviä virheitä kummastakaan.

Nimittäin kolmekin aikaisempaa kriitikkoa on umpimähkään viittaillut joihinkin virheisiin, joita eivät ole kuitenkaan yksilöineet. Mitä sellainen on? Olisi kiva tietää mahdolliset virheet, jotta ne voisi myöhempiin painoksiin korjata. Uskollinen lukijani Tuula Kouvolasta luki kertomansa mukaan huolellisesti jokaisen sanan ja löysi vain ihan pieniä painovirheitä ja yhden kongruenssivirheen, joka jäi sinne sanaa vaihtaessani. Sisällöllisistä seikoista ei ole kukaan vielä täsmentänyt mitään varsinaista  huomautettavaa.

Näissä yhteyksissä muistan aina Mika Waltarin vanhan toteamuksen, että kirjailijan pitäisikin jättää teokseen muutamia virheitä ”jotta nekin, jotka eniten ilahtuvat virheiden löytämisestä, saisivat kirjasta tyydytystä”.

Kun syksyn mittaan on omalle kohdalleni kertynyt kirjallisia keikkoja pitkälti kolmattakymmentä, on syytä vihdoin huokaista. Kun virtaa riittää, tapaan kyllä mielelläni lukijoita. Elävä kosketus on paras, media usein vääristää ja luo halunsa mukaisia henkilökuvia. Talvi siintelee edessä huomattavan hiljaisena, ja hyvä niin.

Istahdin lopuksi kaksien joulupöytien äärelle, ensin Suomalaisella Klubilla ja sitten kustantajani WSOY:n suosimassa Pastis-nimisessä paikassa Pikku-Roballa. Klubilla valmistaudumme taas Suomalaisen kirjoituskilpailun sadon raatimiseen, ja kustantaja haluaa puolestaan ystävällisesti kiittää syksyn ponnisteluista tarjoamalla täyteläisen lounaan. Myyntiäkin kiitetään, vaikka se ei ole vielä mihinkään erityisiin lukemiin yltänyt. Onhan tässä muutama päivä jouluun aikaa.

Tietokirjojen tuottajat Joni ja Anssi vaikuttivat kaikesta huolimatta tyytyväsiltä, ja tulevia aiheitakin vähän tunnusteltiin. Mutta nyt on ensin se Sillanpää-urakka kunnialla viimeisteltävä, ja draamakin taas houkuttaisi. Tiina Nopola istahti iloksemme naapuripöytään, vaihdoimme joulukuulumisia. Ohittaessani uusitun  Brondan huomasin Kati ja Jari Tervoakin ruokittavan, toivottavasti hyvin. Jotakin on kustannustaloissa jäljellä entisistä hyvistä ajoista.

Sitten ei ole jäljellä enää kuin… Paitsi kun soitin joulusoiton Eeva-Liisalle, hän oli juuri ponnimassa KOM-teatteriin katsomaan Vallankumousta. Houkuttauduin mukaan, kun se tuossa lähellä on ja Marjakin maalla jo jouluvalmisteluissa. Mutta kannattiko? No olihan se eräänlainen anarkismin henkinen vararikkolmoitus ja karjahtelevan laulullinen hyvästijättö vanhoille vallankumoushaaveille. Olisihan Jean Boldtista saanut ihan kiinnostavankin draaman, puhumatta hänen avustajastaan sisar Huttusesta. Mutta täällä nyt tyydyttiin umpimähkäiseen metelöintiin, huiteluun ja ammuskeluun. Noudatettiin vankkaa suomalaista teatteritraditiota, jonka mukaan historian henkilöt on kuvattava naurettavina hölmöinä, papit eritoten. Rinnakkaisuuksia tähän uudemman ajan pikkuruiseen anarkismiin ei rohjettu vedellä, vaikka aihe olisi ikään kuin tarjolla.

Yleisöä oli kourallinen, Eeva-Liisa oli arviossaan kohteliaampi. No hyvä. Huuhtelimme sekavat vaikutelmat parilla lasillisella punaviiniä ja toivottelimme hyvät joulut, kevääseen ja kesään jo tähyillen.

17.12.2014

 

Parhaat keikat pohjalla

 

Osmo

Don Osmo elementissään, mies joka ehtii moneen taistoon yhtaikaa.

Aika ihmeellinen tapaus oli tämä matkani Jyväskylään. Tietokirjailijoiden paikallinen osasto oli isäntänä, ja sen puolesta monitieteinen ihmemies Osmo Pekonen. Hän oli heti asemalla vastassa, mistä pyyhälsimme taksilla yksilölliseen hotelli Yöpuuhun.

Kävelimme loskakelissä kirjastoon, missä tapasin lisää tietokirjailijoita ja muuta yleisöä. Liki puolilleen tuli iso sali, ja Paavolainen selvitettiin jälleen kerran. Osmon esittely ennen tilaisuutta oli täsmällisyydessään esikuvallinen.

Mutta sen jälkeen alkoi vasta tapahtua. Minut kaapattiin henkilöautoon ja lähdettiin huristelemaan kohti Korpilahtea. Mitä ihmettä? Perillä leijui jo talon pihamaalle lupaava valkosipulin höyrähdys. Kova herrakaarti kokoontui isäntäparin olohuoneeseen, olisiko meitä ollut yhdeksän henkeä, ja keskustelu kiertyi virkeästi ja asiantuntevasti illan teemaan. Kaikki olivat lukeneet teokseni Tulisoihtu pimeään, kaikilla oli siitä fiksua sanottavaa.

Paikalla oli musiikkimiehiä, lääkäreitä, yliopistoväkeä ja muiden ammattien huippukykyjä. Kuulin että tämä harvinainen miesten kirjallisuuspiiri on kokoontunut jo vuosikausia ja lukenut vankan pinon parhaita kirjoja ja kutsunut toisinaan vieraakseen kirjoittajia. Oheismateriaaliakin olivat keräilleet, lehtileikkeitä Paavolaisesta, kuvia ja kaikenlaista, jopa äänitteen Radioteatterin ajoilta.

Pöydässä juhlat sen kun paranivat: emäntä tarjoili maittavaa keittoa ja karjalanpaistia argentiinalaisen punaviinin kera. Siis ateriakin rakenneltu Paavolaisen käymien paikallisuuksien mukaan! Herkullista iltaa säestivät laulut ja puheet, ja huipennuksena painuimme miehissä alakerran saunaan jatkamaan tarinaa.

Olipahan kirjallisuusilta. Tällaisiakin sattuu, kun sopivat kutsujat osuvat kohdalle. Don Osmo piirin kummisetänä veteli naruja ja myhäili tyytyväisenä. Hän oli vähän aiemmin esittänyt merkittävää Ruotsin vallan aikaista upseeria kuvaelmassa, joka liittyi jollakin tavoin varmaan hänen lempiteemaansa Porrassalmen taisteluun… no ainakin siitä oli komea potretti Savon Sanomissa ja tuolla yllä.

Joulukuun keikat 2014 022Joulukuun keikat 2014 023

Puhelimme Anni Kytömäen kanssa ja Tuija Pajunen esiintyi Lucia-neitona Tuulikki Nikkilän säestyksellä.

Kun selvisin Jyväskylästä Tampereelle, kohtasin Marjan ja jatkoimme Hämeenkyröön, missä odottivat puolestaan jokavuotiset F. E. Sillanpään Seuran joulukahvit Isossa pappilassa. Taidettiin tehdä viime vuosien yleisöennätys eikä suotta, sillä ohjelmassa oli musiikkiesitysten (Tuulikki ja Tuija) lisäksi Nobel-muisteluja ja itse mitalikin kunniakirjoineen paikalla. Suorat jälkeläiset Ulla Nordgren ja Sakari Sillanpää muistelivat Taataa, ja yllätysvieraana esittäytyi uusi hämeenkyröläinen kirjailijatähti Anni Kytömäki.

Olen lukenut Annin Kultarintaa vasta toistasataa sivua ja huomannut, että siihen kannattaa keskittyä kiireettömästi.  Tapahtumattomuus voi alkuun vaivata, mutta sitten tähän luonnonläheiseeen, raikkaan vaivattomaan proosaan jotenkin hukuttautuu eikä enää kaipaa muuta kuin kirjailijan luomia tuokioita, tunnelmakuvia, ihmisten mielenliikkeitä.

Merkillinen dejavu –ilmiö osui minuun: jotakin tästä, isän ja tyttären suhteesta olen lukenut ennenkin – ja tietysti Sillanpään Nuorena nukkunut alkoi kohota taustakuvioksi. Anni kielsi lukeneensa kyseistä romaania, elokuvan Siljasta on kyllä nähnyt, eikä suoraa vaikutusta voi epäilläkään, mutta samansuuntainen, rinnakkainen proosalumo ainakin paikoin tuntuu kirjassa häivähtävän. On luettava loppuun kaikessa rauhassa  ennen kuin voin sanoa mitään syvällisempää.

Arin kanssa muistelimme vähän seuran Tukholman reissua lokakuussa, ja Ari jo suuntaili seuraavaa matkaa vaikkapa kohti Osloa ja Lillehammeria. Sillanpäähän ei käynyt koskaan Pohjoismaiden ulkopuolella, joten hänen reittinsä on aika äkkiä kierretty. Kuuntelimme lopuksi Taatan joulusaarnan ja vaelsimme koteihimme mietiskelemään senkin ajatonta sanomaa.

Ulla ja Acke tulivat meille yöpuullle, joten ilta venyi pitkälle yöhön räiskyvien juttujen ja muistojen merkeissä. Ulla Helmintyttärellä olisi kerrottaa sekä taatasta, äidistään että isästään Usko Arosta ja äitipuolestaan Anita Välkistä vaikka kirjaksi saakka, mutta parhaimmillaan hän on pulppuilevana puhujana. Juhlittiin siinä samalla Marjan syntymäpäivää, saunottiin ja jatkettiin juttua vielä pitkän aamupäivän verran ennen kuin vieraat keinahtivat maantielle ja hiljaisuus laskeutui Viehätyksen pirttiin. Hento lumipeite kehysti jo jouluista tunnelmaa.

Syksyn keikat on nyt niin hyvin kuin hoidettu, ja kuten kunnon draamassa: loppunousu oli paras.

14.12.2014

Syksyn loppuruuhkaa

022

Jussi Niinenmaa, Anssi Arohonka ja mä tarkastelemassa Lauri Ahlgrénin kirjalahjoitusta SKS:n juhlasalissa.

Sesongin superviikko on meneillään. Vähemmänkin voisi itseään vaivata.

Tiistaina sain hälytyksen puhelimeen kesken kiivaan kirjoitusrupeaman: nyt pitäisi olla Kampin palvelukeskuksessa puhelemassa Paavolaisesta. No hyppy taksiin ja pian perille. Ystävälliset, fiksut naiset jaksoivat hyvin odottaa. Juttu luisti paremmin kuin koskaan.

Iltapäivällä pistäytydyin kirkkohallituksen joulukutsuilla uudessa Kirkkotalossa Etelärannassa, työnantajien linnoituksen naapurissa. Skattalta ovat muuttaneet, tilaa on kuulemma vähemmän, mutta tarkoituksenmukaisempaa. Arkkipiispa puhui Brughuelin taulun pohjalta, Verollepano Betlehemissä, jossa neitsyt Maria saapuu paikalle kesken ihmisten arkihälinää, tuskin huomattuna.  Siinä saimme vertauskuvallista mietittävää.

Mistään sukupuolilaista en kuullut keskustelua käytävän. Sen sijaan juttelimme kirkon kulttuurivastaavan kanssa monista muista ajankohtaisista ilmiöistä. Sastamalassa sovimme seuraavan kerran tapaavamme.

Intensiivinen neuvottelu tässä välissä Helena Ruuskan kanssa Strindbergillä elämäkertain kirjoittamisesta ja erityisesti Eeva Joenpellosta, jota haastattelin nauhaan vuonna 1974. Helena tekee nyt lopullista elämäkertaa. Kaikenlaista kaivautui sentään muististani Ievan puheista.

Sieltä painelimme Korkeavuorenkatua WSOY:n joulupippaloon, jossa oli tietysti viihtyisää ja hyvää tarjottavaa. Finlandia-kaveria Jussi Valtosta ei näkynyt, olisin jo kiittänyt kirjasta, vaikka olen vasta kolmanneksen lukenut. Harvinaisen älyllinen ja kiinnostava kotimainen romaani, liikkuu tiede-ja yliopistomaailmassa, saa nähdä sitten kiinnostaako laajempaa yleisöä.

Keskiviikko ei päästänyt yhtään vähemmällä: kaksi esitelmää. Ensin Pohjois-Haagan työväenopistoon, jossa oli hyvä järjestys ja valpasta yleisöä. Paavolainen tietty aiheena, Anssi Arohonka sinne houkutteli, ryhtyy kirjallisuuskerhon seuraavaksi puheenjohtajaksi, kuulin.

Anssin autolla huristelimme Lallukan taiteilijakotiin, missä Lauri Ahlgrén vastaanotti meidät kuvista rikkaassa taiteilija-atelieerissaan ja lahjoitti mittavan Sillanpään kirjakokoelmansa seuralle. Veimme lastin SKS:n juhlasaliin ja ladoimme pöydälle, siellä nääs alkoi illan suussa F. E. Sillanpään Seuran pieni juhlatilaisuus kirjailijamme Nobelin 75-vuotismuistoksi. Jussi Niinenmaa tuli Kyröstä pitämään tervehdyspuheen, Anssi juonsi ja minä latasin 45 minuutin luennon FE:n pitkästä ja mutkikkaasta Nobel-marssista. Yllättävän paljon väkeä paikalla, noin 60 henkeä tuulisena iltana. Bibliofiilien seura järjesti, sillanpääläiset avustivat.

Ja vielä eilen torstaina selvitin neuvottelun SKS:n kirjallisen johtajan Tero Norkolan kanssa tulevasta kirjahankkeesta – Sillanpää on kolmesta osasta saatava runnotuksi yksiin kansiin. Hitonmoinen urakka, olen vasta käynyt kaksi osaa läpi, eikä se siitä tahdo tarpeeksi lyhentyä, vaikka paljon joutavaa tieteilyä paiskon menemään.Toimittaja Pauliina Rihto lupasi giljotiinillaan teilausapua tekstiin. Kill your Darlings!

Päivän päätti Otavan takkatuli-ilta, joka on siitä erikoinen, että takkatulta ei näy missään, mutta väkeä sitäkin enemmän. Otavassa on aina ryysistä ja tunnelmaa, ihmisiä monelta laidalta ja vilkas pulina täyttää sokkeloiset käytävät ja avarat huoneet. Suomi hukkuu juhlavuosiin! Janne Virkkuselta kuulin Sibelius-vuoden valtavista suunnitelmista ja Seppo Puttoselta alkupaloja itsenäisyyden juhlavuoden kirjallisuusohjelmista. Mahdotonta menoa. Ensi vuonna täyttäisi myös Sibeliuksen koulukaveri I. K. Inha 150 vuotta.

Siellä päivysti Silja Sillanpääkin isoisoisänsä maalauksen vierellä, Viktor Sjöströmin muhkea muotokuva  aina hauskasti sattuu silmään. Ja kaikenlaisia tapasi, kiintoisia keskusteluja, kunnes vilkkaan viikon uuvuttamana oli hiivittävä kotiluolaan lepäilemään.

Ja tänään perjantaina suunnattava Jyväskylään, viimeiselle Paavolais-keikalle! Eikä sekään kai viimeinen ole, mutta taukoa tulee sentään. Hengissä pysytellään.

12.12.2014

Tuntemattomia on monenlaisia

 Marraskuu 2014 035  V Linna

Jaakko Pakkasvirran Pedon merkki esitteli vaihteeksi tunnettuja upseereita tv-uusinnassa. Melko tuntemattomiksi he vain elokuvassa jäivät. He vilahtelivat ja murahtelivat Mikkelin päämajassa ja loistokorsujensa edustoilla, mutta karaktäärejä ei syntynyt. Miten toisin Ilmari Turja osasi näytelmässään Päämajassa luonnehtia hyvin tuntemiaan upseereita. Jäntevää dramaturgian kaarta ei kai Pakkasvirta tavoitellutkaan, tekeillä oli hajanainen esteettis-sodanvastainen yleiskuvaelma. Saksalaissuhteetkin kuvattiin miltei lempeästi.

Olavi Paavolaisen osana oli keekoilla frakissa keskellä jatkosodan tiimellystä. Salonkiupseeri hän parhaasta päästä olikin. Hannu Lauri sopi osaan mainiosti, mutta näytteli sen paljon tehokkaammin myöhemmin Juha Vakkurin näytelmässä Hertta ja Olavi Helsingin Kaupunginteatterissa. Paavolainen oli kuin näyttämölle syntynyt, puuttuu vain kunnon draama hänen monista käännöksistään. Siinä tehtävä?

Joka tekee ensimmäisen, tekee yleensä parhaan. Näin on myös Väinö Linnan Tuntemattoman sekä elokuvasovitusten että teatteriversioiden laita. Edvin Laineen järeää elokuvaa ei Mollen totinen spektaakkeli pystynyt kansan tajussa ohittamaan. Paras Tuntemattoman teatterisovitus on edelleen Pyynikin yhdeksän kesää pyörinyt esitys.  Muistan elävästi vieläkin, kuinka kesällä 1962 kapusin ihmeelliseen katsomoon ja koin jotakin, joka jäi täräyttävästi mieleen.

Sittemmin olin tuottamassa ja sovittamassa uutta Tuntematonta Pyynikille, sitä Kalle Holmbergin ohjaamaa, mutta läheskään samaan vaikutukseen ei enää päästy. Esitys meni yhden kesän eikä enää jaksanut puhutella ihmisiä,  vaikka kovia tehoja pyrittiin käyttämään.  Tietysti sodan ja romaanin läheisyys 60-luvulla vaikutti silloiseen suosioon.

Olihan Laineen ohjaus Pyynikillä tietysti  reipas ja viihteellinen tulkinta sodasta. Lopussa se vakavoitui. Linnan ja Paavolaisen jatkosodan tulkinnoille on yhteistä se, että kummatkin, niin päiväkirja kuin romaani, päättyvät synkeän tappion tunnelmiin. Kumpikaan ei havaitse eikä ota mukaan ratkaisevia torjuntataisteluja kesän lopulla 1944. Kumpikin näkee Suomen yksiselitteisesti hävinneenä ja sortuneena, tyhmän sotapolitiikan uhrina.

Itsenäisyyspäivään kuuluu toistuva valitus siitä, miksi me aina muistelemme sotia, miksei esimerkiksi peruskoulu-uudistusta. Saisikohan siitä kansaa yhdistävän draaman? Samaa kummasteli aikoinaan LIFE-lehden reportteri, joka katsoi Pyynikin Tuntemattoman 1960-luvun alussa. Hän kummasteli, mikä on tämä kansa, joka jaksaa istua kolme tuntia kovilla puupenkeillä sateessa ja tuulessa ja riemastuneena nauraa ja taputtaa nähdessään jälleen kerran, kuinka Suomi hävisi sodan Neuvostoliittoa vastaan.

Veteraani Hannes Hynönen ei tunnu kuuluneen häviäjiin, niin läpeensä tyytyväiseltä teräsukko vaikutti elämäänsä Suomessa. Linnan juhlissa 101-vuotias sotaveteraani hakkasi  mennen tullen median huomiossa jopa sankari-Selänteen. Hienosti löydetty kutsuvieras! Hänessä oli niin Vanhalan velikultaa kuin henkiin jääneen Lehdon sitkeyttä. Houkutus olisi asettaa Hynösen elämänkokemus rinnan nuorten mielenosoittajien yhteiskuntavihan kanssa. Kuinka toisenlaisissa oloissa on kamppailtu. Kummalla on ollut rankempi nuoruus, Hynösellä vaiko anarkistihäiskällä? Kumpi eli karaisevan kokeen, kumpi pehmustetun kasvukauden? Kummalla olisi aihetta vähän purkaa mieltään ja paiskoa pyörätelinettä näyteikkunaan?

Kannatettavan tyylikästä oli, että veteraaneja ja vapaaehtoisia oli roimasti lisätty ja viihdeväkeä karsittu linnasta. Liian aikaisin vain päättyvät, kiinnostavia kommentteja saisi vasta, kun booli on laukaissut kielet. Väsähtäneet jatkot Kämpissä voisi tarpeettomina lopettaa ja jättää osallistujien omaksi iloksi. Hynönen kertomansa mukaan valvoi jatkoilla kämpillä kello kolmeen, sieltä juttua olisi kertynyt, monin verroin verevämpää kuin kimalteleva ilvehdintä peilisalissa.

Meillä itsenäisyyttä juhlittiin kotoisasti, Pultsi ja Kirsti Viiskulman Primulassa tavattiin,  Teijan kanssaVaakunan Loisteessa lounastettiin, mutta keskenämme etupäässä istuskeltiin ja lueskeltiin. Kirjoista pian pikkusen enemmän.

7.12.2014

 

 

 

 

Kaksi Vanja-enoa

Eno Vanja  Vanja-eno  Tsehov

Vanja,  Santeri Kinnunen, ja Astrov, Martti Suosalo Kaupunginteatterissa. Eero Ahon Astrov  Kansallisessa. Ja itse Anton Pavlovitsh.

Ensinnä, hyvät kuulijat, katson pätevöityneeni Tshehovin Vanja-enon katsojana. Toisaalta olen perinteellä raskautettu. Näin jo Eino Kaliman ohjaaman esityksen 1965 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Tauno Palo oli tohtori Astrov, Leo Riuttu Vanja. Herrasmiehiä myös näyttelijöinä. Oliko Eeva-Kaarina Volanen Sonja? Muistan loppukohtauksen järisyttävän hiljaisen alakulon. Purin näytelmän tekemää vaikutusta juoksemalla syysmärkiä katuja pitkin kotiin.

En voi varmentaa esitystä, kun Kansallisteatteri ei ole vieläkään saanut aikaan vuodesta 1950 eteenpäin ulottuvaa historiaa itsestään! Ohjelmalehtinen voi olla tallessa, mutta se on jonkin laatikon kätkössä vintillä. En muista eikä muistanut Eeva-Liisa Haimelinkaan, kuka oli professori. Vilho Siivola? Jalmari Rinne? Joku voi muistaa.

Sen jälkeen olen nähnyt muutamia Vanja-enoja, mutta ensimmäinen kokemus pysyy  mittana myöhemmille. Jotkut ovat haihtuneet kokonaan mielestä. Viimeksi näytelmä tuli vastaan toissakesänä Ikaalisissa Kalmaan pihalla, kohtalaisen hyvänä harrastajaesityksenä. Kulissina toiminut Edvard Gyllingin kotitalo antoi oman säväyksensä näytelmän venäläisille kohtaloille.

No nyt on sitten nähty peräkkäisinä päivinä kaksi Helsingin tämänsyksyistä Vanja-enoa. Näytelmä on hienoa tekoa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Edelleen se jaksaa innostaa huolimatta murskaavasta murhemielestään. Hento toivonsäie paistaa loppukohtaukseen, sekin tuonpuoleiseen vähän kuin Sillanpään Hurskaan kurjuuden loppusanoissa.

Tshehov muutteli epävarmana näytelmää moneen kertaan ja yllättyi  lopulta sen saamasta menestyksestä. ”Minun Vanja-enoni kulkee ympäri maaseutuja ja niittää menestystä kaikkialla”, hän kirjoitti veljelleen Jaltalta lokakuussa 1898. ”Eipä sitä tiedä missä tärppää ja missä ei. Yhtään mitään minä en tältä näytelmältä odottanut.”

Me nyt odotimme aikamoisia elämyksiä jälleen. Oikea järjestys on katsoa ensin Kansallinen ja sitten Kaupunginteatterin versio. Erilaisia ovat, edellinen ulkokohtaisen prameileva ja tehoihin keskittyvä, jälkimmäinen sisäistynyt, ihmisten luonteisiin syventyvä. Ei tarvinne sanoa, kumpi on oikeampaa Tshehovia, kumpi taas ajelee ajan trendeillä.

Kansallisteatterin permannolla ajattelin: miksi Tshehovista, joka on hiljainen, intiimi ja syvällinen, halutaan niin usein tehdä meluisa, näyttävä ja pinnallinen. Paavo Westerbergin esitys tekee kirjailijan luomista vivahteikkaista, monitasoisista  ihmisistä tasapäisiä nykysuomalaisia käännöksen banaalistettua arkikieltä myöten. Ei selviä, missä ollaan ja minä aikana – eikä niin väliäkään. Ihmissuhteet ovat sekavaa nykyaikaa, mutta hevosvaljakoilla lähdetään. Tohtori Astrov (Eero Aho) on hapantunut rapajuoppo rääsyissään, mutta uhmakasta karismaa löytyy. Professori Serebrjakov (Heikki Nousiainen ) taas hiippaileva ikähippi nahkarotsissaan. Sonja (Krista Kosonen) on kuin patsas, kaunis katsella, mutta tunteiltaan jäätynyt. Lavastus ja musiikki oudon mahtipontista, tunnelma kalsea, vihlova, tempoileva ikään kuin tahtoisi tyrkyttää: katsokaa nyt, tää on ihan tätä päivää hei…

No sitten tekee todella hyvää sukeltaa Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle. Pienen tilan näytelmähän Vanja-eno tietysti on. Täällä kohtaamme sen maailman, jonka Tshehov kirjoitti. Unkarilainen tekijäryhmä on tajunnut näytelmän luonteen. Ei se kaipaa mitään tekomodernia paisutusta. Ei ihmisen sisikunta ole äkkiä muuttunut museaaliseksi, kuten Hesarin Suna Vuori luulee, pahasti haksahtaen. Joka kaipaa oikeaa ihmiskuvausta, lääkitsee sieluaan  Kaupunginteatterin tulkinnan äärellä.

Martti Suosalo virinistelee välillä oudosti ja puhuu joskus epäselvästi, mutta silti hänessä on Astrovin uhmakkaan utopistin särmää. Tshehov halusi, että roolin näyttelijässä näkyisi myös vahva seksuaalinen halu. Eero Ahon känninen läiskyttely lammikossa ei sitä välttämättä lisää. Santeri Kinnunen on hyvä Vanja siinä, että hermo näkyy ja tuntuu, pinnassa kiehuu. Kristo Salminen jäi Kansallisessa etäiseksi, kuten muutkin mahdottomassa metallihäkkyrähuvilassaan. Unkarilainen lavastaja on käsittänyt miljöön huomattavasti aidommin, kulahtaneen koleasti.

Joskus ilmiselvä roolimiehitys ei ohjaajalle kelpaa. Kun Kansallisessa Aho olisi ollut ilmetty Vanja ja Kristo arvokkaampi Astrov, ne piti tietysti kääntää toisin päin. Esko Salmisen uhkea mahdikkuus sopii Kaupunginteatterissa professorin rooliin erinomaisesti.  Jospa hän olisi valinnut Kansallisen, Kristo olisi näytellyt hänen poikaansa. Liian osoittelevaa sekin vai kuinka.  Sivuhenkilötkin ovat tärkeitä: voisiko olla venäläisempää tyyppiä kuin Pekka Huotarin tilallinen Telegin Kaupunginteatterissa!

Kaupunginteatterin naisista pidin, tietysti Anna-Maija Tuokon kauniista Jelenasta ja  erityisesti Iida Kuninkaan Sonjasta, hänen koruttomasta ja todella koskettavasta tulkinnastaan. Siinä ei pitkitetty tunteita, ei hypitty niitten päällä, kuten tapahtuu Emmi Parviaisen Sonjassa siellä Kansallisen puolella. Westerberg halusi korostaa sisäiset liikkeet niin isosti, että ne taatusti välittyvät joka häiskälle toiselle parvelle saakka. Vähän se menee kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Ascher on modernimpi ohjaaja, joka näyttää ajattelutuokion parissa sekunnissa, se riittää. Purkautuva ampumiskohtaus näyttää eron mahdollisimman selvästi: Westerbergillä pitkitetty teatraalinen proseduuri, Ascherilla tragikoominen sattumus, hetkessä ohi.  Kumpi Tshehovia, sanokaas.

Kertasin huvikseni Kaliman vanhan suomennoksen, joka on kirkasta selkeää kieltä, ei kovinkaan pölyttynyt. Uusista käännöksistä Teemu Kaskinen onnistuu paremmin säilyttäessään astevaihtelut ja teitittelyn, silti luontevuuden. Kansallisessa ohjaajan oman suomennoksen  typerä mä- sä- säksättely tuhoaa jo lähtökohdiltaan näytelmän puhuttelujen sävyt ja asteet. Voiko Jelenaa todella vituttaa? Eikö nykykatsoja enää tosiaan ymmärtäisi muita kielimuotoja kuin omansa ja lähipiirinsä? Ehkä Kansallisteatterin versio onkin suunnattu niille katsojille, jotka eivät tiedä eivätkä välitä Tshehovista mitään. Ilahtuvat kun on näinkin tuttua, vähän kuin meillä Mellunkylässä.

Kaupunginteatterin ohjelmalehtinen on informatiivinen, kiitos siitä. Kansallisteatteri tekaisee yhdentekevän läpyskän, jossa saatesanoiksi riittää ohjaajan lyhyt löyhäily. Kaupunginteatteri voitti kisan kahdesta Vanja-enosta osapuilleen 6-2.

4.12.2014