Kiva haukkua hallitusta

Kevätmatkat 2014 001

 

Suvivirren taustasta Vesa muistuttaa, että se syntyi vuosien 1695-97 nälänhädän  jälkeen lohdutusmomenttina, Ruotsin puolella tosin. Kolmannes Suomen väestä menehtyi tuolloin. Nälkä ei ole enää yhtä tuhoisasti vieraanamme, mutta lohtua mekin  hallituksen kehysriihen jälkeen tarvitsemme. Apulaisoikeuskansleri Puumalainen voisi vilkaista historiaa ja asettaa asiat raameihinsa.

Valituksia kevätjuhlan ohjeistukseen satelee, keskustelu rätisee. Puumalaisen vasemmistolainen aatetausta heittää asiaan oman valaistuksensa. Mutta istui siellä minkä värinen apukansleri hyvänsä, Suvivirsi nousee taas ensi keväänä kiistakapulaksi. Laulusta me voimaa saamme!

Nyt reipas oopperanjohtaja Lilli Paasikivi polkaiseekin jo toisen kerran Töölöntorille julkisen Suvivirsitapahtuman toukokuun viimeisenä klo 12. Onkohan sekään apulaisoikeuskanslerin ohjeistuksen mukaista? Sinnehän voi eksyä joitain lomaansa aloittelevia koululaisia! Jännää mennä katsomaan tuleeko poliisi katkaisemaan veisuun alkuunsa.

Pienituloiset ovat suuressa suosiossa. Heitä erityisesti hellien hallitus teki lempeitä leikkauksia ja veronkorotuksia, ja pienituloisten kurituksen vuoksi Vasemmistoliitto puolestaan lähti lätkimään hallituksesta. Pienituloinen voi olla ihmeissään siitä, että kaikki ajattelevat hänen parastaan, mutta silti hänen elämänsä vaikeutuu.

Kirjallisuuden ja muun tiedon välityksen kannalta voimme olla helpottuneita, että arvonlisävero ei noussut. Kyllä tässä muuten jotenkuten kitkutellaan. Hallitusta on haukuttu päättämättömyydestä, ja nyt se on äkkiä villiintynyt latomaan päätöksiä kuin pyssyn suusta. Kiitosta ei liiemmin satele. Hallitushan tekee aina ja kaikissa maissa vääriä päätöksiä, jos kansalta kysytään.

Mauno Koivisto julkaisi kirjan Väärää politiikkaa (1978), jossa hän osoitti tämän ikuisen totuuden: kaikki politiikka on aina väärää joltakin näkökulmalta katsottuna. Tästä on taas tarpeeksi näyttöä.

Mika Waltari kertoo jossain novellissa pariisilaisesta taksikuskista, joka oikein vaahtoaa siitä, että hallitus on järjiltään. Tämä varmaan vuonna 1947. Meillä on sama kokemus: harvoin on kuultu niin vihaista taksikuskia kuin Pariisissa yhdeksän vuotta sitten, kun menimme siellä kihloihin. Se ei ollut kylläkään syynä, vaan jotain yleisempää konnuutta silloinkin Ranskassa harjoitettiin.

On ehkä mentaalisesti tärkeätä, että on aina jotain mitä haukkua sydämen pohjasta. Meillä se tapahtuu vain hiljakseen somen ja median välityksellä. Kansa ei ryntää Senaatintorille. Yleensä mielenosoituksissa hytisee joku pieni hatara poppoo. Meillä soitetaan poskea ja niellään vaan, ja onhan tätä vanhaa hyvinvointia varastossa.

Tulemmeko toimeen ilman Arhinmäkeä? Ministeriltä voisi kysyä: onko pienituloisia tehokkaampaa puolustaa oppositiossa kuin hallituksessa? Paransiko lähtönne pienituloista asemaa? Onko tärkeämpää huolehtia puolueen kannatuksesta kuin maan taloudesta?  Arhinmäen perinnöksi jäivät sentään pronssikänni ja ero hallituksesta.

Nyt pitäisi keksiä jotain kivaa kihlajaispäivän kunniaksi. Ajelin aamulla hakemaan punakeltaisia tulppaaneja kirkolta. Alku on hyvä. Lisäksi riehuin rannassa. Upea päivä nousemassa.

27.3.2014

PS  Onnea Saska Saarikoskelle palkinnosta, mutta twitteriin en lähde piippailemaan. Myös Ulla Appelsin on Iltsikassa aikamoinen ironikko, vaikka Suvivirren asiassa eilen hän laittoi rinnan julkiset ja yksityiset tapahtumat. Niin taisin tehdä minäkin.

 

Kevätvirsiä viidakko kaikaa

Kevät 2014 058

 

Ei ole taivaallisempaa aamun aloitusta kuin painella rantaan auringon noustessa punaisena, yöpakkasen huurtaessa nurmen ja puut, ohuen jääpeitteen ritistessä laiturin laidoilla – ja aloittaa reippaat risunkuljetusjumpat. Tauno kaatoi kaksi vahvaa koivua, joiden jälkisiivouksessa riittää hikisiä aamuja vappuun saakka.

Joskus myös aamun mietelauseet osuvat aikaan. Niin eilen ja tänään, kun Zinaida Lindén sai luonnehtia venäläisiä ja maan eri kansallisuuksia kirjassaan. Sehän kannattaisi suorastaan lukea: Monta maata sitten (suom. Jaana Nikula 2013).

Mutta pian oli tilaisuus tärähtää suomalaiseen arkitodellisuuteen. Jotkut valppaat uskonnottomat ovat taas jokakeväiseen tapaan valittaneet Kevätvirren veisuusta koulujen kevätjuhlissa, ja apulaisoikeuskansleri on jämerästi todennut, että ongelmallista on suven ihanuuksien ylistäminen – kun siinä vilahtaa se onneton Luoja.

Oikein toimittu. Parasta kristinuskon levitystä on tietysti se, että se pannaan ahtaalle. Kansleri ja uskonnottomat tekevät palveluksen potentiaalisille kristityille, jotka ehkä uinuvat välinpitämättömyyden alhossa, mutta terästyvät tällaisen uhan edessä puolustamaan kristillistä perinnettään.

Kevätvirsihän on aika neutraali sanoiltaan, eikä sävelessäkään voi havaita kovin turmelevaa vaikutusta edes uskonnottomille. Ensimmäinen säkeistö tyytyy vain ylistämään suven ihanuutta. Toisessa säkeistössä on se paha paikka: ”Myös eikö Herran kaa’ansa, Luojaansa kiittäisi”. Totta kai tuollainen oletus on syvästi sopimaton – riippumatta siitä, kenen herran kansaa siellä on veisuuta kuulemassa. Mutta toisaalta: sehän on vain hienotunteinen ehdotus. Säe ei pakota ylistämään yhtään ketään vai mitä. Se vain ujosti ihmettelee, että eikö kiittäisi…

Tässä olisi nyt kirkolla tuhannen taalan tai dinarin paikka. Aivan kuten Hoosiannasta on tullut joka adventin kirkollinen hitti, Kevätvirrestä voisi tehdä samanlaisen. Ette kuule Kevätvirttä enää muualla kuin meidän kirkossa! Tervetuloa veisaamaan! Seurauksena varma yleisöryntäys. Koulujen kevätjuhlia alettaisiin pikkuhiljaa siirtää kirkkoihin niillä paikoin kuin se enemmistölle sopii. Kodeissa veisattaisiin salaa Kevätvirttä ikkunat peitettyinä.

Onko muuten todellisia loukkaantuvia vähemmistöjä? Marja toimi 39 vuotta opettajana eikä muista yhtään tapausta, jolloin kristillisiä elementtejä olisi koulussa vastustettu. Vietnamilaiset oppilaat heiluivat iloisesti pyyhe päässä seimen kuvaelmassa, ja vanhemmat hymyilivät ylpeinä.

Mutta ajat muuttuvat. Nyt sai työnantaja sakkoa, kun kielsi huivin kauppansa kassaneidolta. On siis ryhmiä, joiden ehdoton etuoikeus on kantaa uskontonsa tunnuksia. Helsingin liikennelaitoskin antoi viimein bussikuskille luvan ajaa turbaani päässä. Toivottavasti eivät sentään hoilaa uskontonsa mukaisia viisuja töissä. Vai voisiko tulla tilanne, jossa uskonnoton valittaisi kauppa-apulaisesta, joka palvelee häntä risti kaulalla? Herkkä kohta on ihmisen uskonto näinkin maallistuneessa yhteiskunnassa. Joten antaa keskustelun taas hyrskyillä uskon ja uskonnottomuuden kiihottavilla jyrkänteillä.

25.3.2014

PS Tulin eilen lukiessani väkisin kuulleeksi kotimaista draamaa tv:stä. Miksi se on aina niin ankea, epätoivoinen, kiroileva, kiristynyt? Onko suomalaisten elämä todella sellaista? Löytyisikö muun sävyisiä aiheita. Eivät ainakaan Pasilan tornista katsoen löydä. Kun nyt uskonnollisia tunteita taas viritellään, eikö valtion vahvasti tukemassa Ylessä pitäisi rajoittaa myös kristillisen sielunvihollisen huutamista apuun joka viihdepläjäyksessä ja draaman käänteessä. Saatanan perkele!

 

Teatterimies henkeen ja vereen

Rauli L.

Rauli Lehtonen (1928-2014) oli  teatterinjohtaja, jollaisia ei enää ole. Hän johti Tampereen Teatteria 25 vuotta voi sanoa sydänverellään ja hermojensa koko kapasiteetilla. Häneltä kysyttiin, kumpi on hänelle tärkeämpi, vaimo vai teatteri. Hieman empien vastaus tuli: teatteri… Siihen Helenakin vierellä nyökkäili iloisesti.

Rauli oli todella pitkän linjan teatterimies. Pispalan poika aloitti järjestäjä-näyttelijänä jo 1940-luvulla, jatkoi iltanäyttelijöiden ohjaajana ja johtajana Joensuussa ja Hämeenlinnassa, missä herätti huomiota sillä, että hänen teattereissaan oli maan korkeimmat katsojaprosentit.  Hänellä oli jokin vaistomainen tuntuma siihen, mikä menee yleisöön ja mikä vain kohtalaisesti.

Hänen valintansa Tampereen Teatterin johtajaksi 1963 oli silti yllätys ja herätti epäilyjä. Kritiikin yksinvaltias Olavi Veistäjä arveli, kuinkahan nuori ja vehreä mies pärjää vanhan ketun Eino Salmelaisen kanssa, joka edelleen johti parivaljakon toista aisaa Työväen Teatteria. Lehtonen aloittikin sellaisella rysäyksellä, että koko maa haukkoi henkeään.

Vieläkin ihmetyttää, kuinka silloisilla voimavaroilla ja pienehköllä näyttämöllä voitiin esittää West Side Story pohjoismaisena kantaesityksenä ja sellaisella jymymenestyksellä kuin sitten tapahtui. Esitys niitti laakereita ja vieraili musiikkiteatterin temppelissä Wienissä ja sai sielläkin innostuneet kiitokset. Kaija Sinisalo ja Tapani Perttu loistivat päärooleissa.

Kuka tekee tänään perässä? No meneehän samassa teatterissa nytkin täysin kansainvälistä tasoa edustava Les Misérables, mutta tarjonta maailmalla on sellaista, ettei vierailuille enää ole tilaa muualla kuin festivaaleilla. 1960-luvulla vierailut olivat suuria tapauksia kuten Kansallisteatterin Lokin riemuvoitot Pariisissa ja Moskovassa. Ah aikoja entisiä.

Presidentti Kekkonen kävi katsomassa Wets Side Storyn, ja jälkisitsissä hän komensi seurueen jäsenet kertomaan kunkin hyvän vitsin teatterin alalta. Rauli Lehtonen onnistui niin hyvin, että sai sen jälkeen kutsun linnaan peräkkäin 12 kertaa. Vitsiä ei kannata tähän toistaa, sillä se vaatisi Raulin verrattoman äänenpainot.

Hänen juttujaan sain nauttia monessa yhteishankkeessa alkaen Pyynikin Kesäteatterin Ihmiset suviyössä -esityksestä 1978, jolloin olin sovittaja ja Raulin apulaisohjaaja. Tosin vielä hyvin vaatimattomilla kyvyillä, mutta opin paljon. Sittemmin hän ohjasi näytelmäni Sen onnen aavistus 1988 ja kävi aina katsomassa Myllykolun ohjaukseni. Seurasin Raulia Tampereen Teatterikerhon puheenjohtajana 1992, jonka jälkeen jatkui vielä kymmenvuotinen yhteistyö kuulun kesäteatterin ohjissa.

Kaikkein antoisimmat istunnot vietimme 2000-luvun alussa, jolloin kirjoitin Tampereen Teatterin historiaa (2004). Oikeastaan se oli suurelta osin Lehtosen luomus, niin tärkeä ja hersyvä tiedonantaja hän oli historiatoimikunnassa. Hänhän oli elävä ja kävelevä teatterihistoria itse. Onneksi hän ehti kirjoittaa paljon, mm. Pyynikin ja teatterikerhon historian Pyörivä kansanjuhla sekä teoksen Tuntematon teatterinjohtaja, molemmat vuodelta 1997. Toivottavasti hänen pitkään tekeillä olleet muistelmansakin vielä toimitetaan julkaisukuntoon.

Kyllä tulee Raulia ikävä. Hänelle saattoi aina soittaa, kun jotakin tietoa tarvitsi teatterielämän menneiltä vuosikymmeniltä. Viimeksi vaivasin häntä kirjoittaessani Veikko Huovis -kirjaa Hirmuinen humoristi (2012). Silloin hän luonnehti Havukka-ahon ajattelijan esitystä ja Lauri Leinon pääroolia (1961) kuin olisi eilispäivänä nähnyt sen. Hänen kohdallaan fraasi piti kutinsa: teatteri oli hänelle elämää tärkeämpää.

Pannaan nyt tähän loppuun yksi Raulin antaumusta kuvaava anekdootti. Hän kävi aina talossa kun esitykset illalla pyörivät. Kun Tampereen Teatterilla meni todella kovaa 1980-luvulla ja katsomot olivat täysiä, myyntisihteeri saattoi töihin tullessaan löytää pöydältään Raulin huolellisella käsialalla kirjoittaman lapun. Eilen esityksessä neljä tyhjää paikkaa. Mistä johtuu!?

No niin, tehkääs perässä. Kiitos ja kumarrus mainion teatterimiehen muistolle.

22.3.2o14

 

 

Voitonpuhe ja surunviestit

 

Paasikivi

Ei epäilystä: Putin esiintyi Moskovassa kuin suurenkin sodan voittaja. Vastaanotto oli sen mukainen. Kun tutkija ennusti ”myrskyisää” viikkoa, parhaiten sen toteuttivat Putinin saamat suosionosoitukset. Lännen pakotteet ovat kärpästen surinaa hänen korvissaan.

Vesa Karonen lähetti tuossa hyvin valaisevan sitaatin itseltään J. K. Paasikiveltä. Kannattaa panna se tähän, koska kommentti ei ole menettänyt mitään pätevyydestään 73 vuodessa. Näin ukko valisti Yhdysvaltain suurlähettilästä Steinhardtia 27.5.1941 Neuvostoliiton johtajien toimista:

”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi. He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa.”

Olisipa edelleen Paasikiven veroisia venäläisten tuntijoita, voisi joku lähettää vastaavan viestin vaikka Obamalle ja Merkelille.  Venäjäähän ei voi ymmärtää, väittää vanha viisaus, se on vain tunnettava. Tuon sitaatin lähde on Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerran 3. osa s. 288-289, ja sen on kuulemma toistanut myös Jukka Kemppinen blogissaan. Pankaa kiertoon, saakin kulua käytössä.

Toinen löytö on Matti Pitkon esiin kaivama kirja, josta hän kertoo Aamulehden kolumnissaan. Siinä käydään jo toistakymmentä vuotta sitten läpi Putinin uraa. Mies kertoo itse, kuinka vakoilukursseilla hänen oli vaikea oppia tunnistamaan vaaran läheisyys. Pitko kyselee onko hän jo oppinut tunnistamaan sen vaaran, jonka on nyt aiheuttanut ”koko maailmalle”.

Sehän on tietysti liioittelua, eihän vaara ole tämän näköinen. Jos länsi ymmärtää Venäjän olemuksen, se asettuu hiljalleen ja nielee tappionsa, rauha palaa jopa kommentaattorien tulistuneisiin housuihin. Uusiin koetoksiin voidaan valmistautua. Kiistat ratkaistaan nykyään enimmältä talouden taktiikkavedoilla. Sota on aseilla jatkettua talouspolitiikkaa.

Vakavaksi veti kokonaan toinen uutinen. Hyvä ystävä, Opetushallituksessa kielen ja kirjallisuuden opetuksesta vastaava Pirjo Sinko on äkkiä tapaturmaisesti kuollut. Syvä hiljaisuus. Vastahan me vitsailimme Suomalaisella Klubilla yhteisessä työryhmässä. Energinen nainen on poissa juuri eläkeiän kynnyksellä. Vaikea uskoa.

Heti tiedon perään tuli soitto Tampereen Teatterista: teatterineuvos Rauli Lehtonen on kuollut. Tämä oli odotetumpi surunviesti, silti hiljentävä. Hieno ihminen oli Rauli, todella sydämen teatterimies. Paljon yhteisiä hankkeita meillä oli hänen kanssaan, niin näytelmiä kuin teatterihistoriaa. Niihin on rauhassa palattava.

Tällaisia kun olemme vasta mietteissämme toipumassa Aamun hautajaisista. Kevättalvi on kuoleman majesteetin armotonta valtakautta. Mieltä musertava, raskastuulinen kevätpäivän tasaus.

19.3.2014

PS Aina kun joku poikkeaa ratisevan korrektista asiaproosasta, media pillastuu. Nyt on Gustav Hägglundin vuoro joutua nurkkaan nuhdeltavaksi. Hän on rohjennut todeta, että Venäjä ”saa turpiinsa” jos tänne yrittää. Miten sopimatonta! Pitäisi puhua ”sotilaallisesta tilannearviosta” tai ”maanpuolustuksen päivityksestä”. Eikö edes vanha soturi saisi enää käyttää suoria sanoja? Enpä usko, että Moskova suuresti pelästyy eläkeläiskenraalin karskista kannanotosta. Eri asia onko sillä enää riittäviä perusteita. Siitähän voisi vähän huolestua.

Onko kansalla oikea tahto?

liityetu1703MH_503_uk

Kansalta kysytään nykyään kaikenlaista. Millainen on kansan sielu? Kypsyykö kansan uumenissa elämän viisaus?

Krimin kansa haluaa Äiti Venäjän helmaan, mutta haluaa väärään aikaan, väärässä järjestyksessä ja piru vie laittomasti. Kansaa täytyy kuulla sellaisessa järjestyksessä, jonka suuri länsi eli kansainvälinen yhteisö hyväksyy. Mutta tietääkö Obama Valkoisessa talossa paremmin kuin muijat Simferopolissa, mitä siellä Krimillä kuuluu haluta ja koska? Vai Angela Merkelkö määrää, mitä musikan pitää Mustanmeren niemimaalla tuumiskella?

Ei tietenkään, itse keisari Putinhan siellä lankoja vetelee ja hänen esikuntansa. Nyt on kostoksi lähimmät äijät pantu matkustuskieltoon ja varat jäädytetty. Reipas naiskansanedustaja tuossa molotti venäjäksi, ettei hänellä ole mitään aikomustakaan matkustaa länteen eikä rahojakaan siellä, joten näilläkin pakotteilla voidaan elää. Nizevoo.

Miten tuntuu kuitenkin siltä, että Putin Kremlissä on vähän lähempänä Krimin ja Ukrainan ongelmia kuin Obama ovaalissa huoneessaan. Ukrainalaisia ei ole kuulunut osoittamaan mieltä Krimin tahtoa vastaan.  Vai väsähtivätkö monen viikon riehunnoissa Kiovan toreilla? Sotilaat kai pelottavat. Voiko kansan tahto olla yhtenäinen ja aito, jos panssarit partioivat lähistöllä?

Matti Kuusela on usein kunnostautunut Aamulehdessä itsenäisillä ja herkkänäköisillä jutuillaan. Hänen kolumninsa tänään muistuttaa terveellisesti, millaisia mielialoja hän kuuli  kuusi vuotta sitten vieraillessaan valokuvaajan kanssa Krimillä. Paikallisten puheet olivat sen suuntaisia, että Kuuselaa jäi askarruttamaan vain yksi kysymys: ”kuinkahan pitkään vastahakoinen Krim vielä mahtaa kuulua Ukrainaan?”

Toistakin kysymystä hän pohti: ”Milloin mahtaa Sergein toive toteutua?” Entisen lentäjä Sergei Serkovin suurin toive oli, että Georgiasta tulee taas osa Venäjää.

Moskovan Carnegie-instituutin tutkija Maria Lipman odottaa sotaa Itä-Ukrainaan ja kummastelee, kuinka Ukrainan kannattajat ovat hävinneet kuin maan alle Krimillä. Kaikenlaisia skenaarioita piirrellään. Toistaiseksi ei kovin myrskyisää, Venäjä pitelee lankoja suvereeniin tapaan, vaikka pikkupakotteita paukahtelee.

Kriisi virkistää paitsi ammattikommentaattoreita myös meitä pulliaisia. On tavallista jännempää avata uutiset. Juuri niin kuin Linkola paheksuu Tyrvään Sanomissa: verta ja tappelua me vaan muka huolestuneina odotamme, että pääsemme oikein kauhistelemaan kansojen kärsimyksiä.

Marjan etäinen sukulainen Bob Biaudet täyttää 90 vuotta, onneksi olkoon! Muistan tämän hauskan ukkelin jo 1990-luvun alusta junamatkalta Iisalmeen, jolloin matkasimme johonkin seminaariin Anna Ziguren kanssa. Biaudet pyörähti ketterästi ravintolavaunussa pöytäämme, esittäytyi varsinkin Annalle ja alkoi kertoa huimista seikkailuistaan Latviassa maan havitellessa itsenäistymistä. Aiheesta hän kertoo lisää tänään Hesarissa.

Abraham Ojanperä murtautui laulajana eurooppalaiseen tietoisuuteen 1800-luvun lopussa. Hänen hienosta karrieeristaan valmistettiin suuritöinen epookkielokuva Ruusu ja kulkuri 1948 Ilmari Unhon ohjauksessa. Käsikirjoitus on kaavamainen, mutta elokuvalla on ansionsa, varsinkin Unto Salmisen kiihkeän pääroolin osalta. Aamulehden Olavi Veistäjä intoutui ylistämään leffaa myönteiseksi yllätykseksi: ”suoraan sanoen parhaita elokuvia, mitä meillä milloinkaan on valmistettu”.

Arvannette että Hesarin Rautsi uhraa elokuvalle yhden tähden. Pekka Eronen arvostaa Aamulehdessä sentään elokuvan musiikillista antia ja vieräyttää toisenkin tähden.

18.3.2014

 

 

Railoja tiedotusrintamalla

Jossain_on_railo

Upea pakkasaamu, aurinko nousee punaisena. Viikonloppuna tihuttaneet lumet häipyneet.

Kun Krimin kansa  ja Matti Klinge kannattavat niemimaan liittymistä Venäjään, voivatko Obama ja EU vastustaa näin vahvoja auktoriteetteja? Putin hallitsee tilannetta jäätävän suvereenisti, kuten Jouko Jokinen eilen Aamulehdessä jäsenteli. Sanoisin, että Putin on astunut hallitusti Ukrainan varpaille. Onkohan Obama edes täysivaltainen osallinen näin kaukaisen niemimaan tapahtumiin.

Professori emeritus Klingen mukaan Krim kuuluu historian ja kirjallisuuden valossa poliittisesti, hallinnollisesti ja emotionaalisesti Venäjään. Kenellä on heittää painavampia punnuksia vaakakuppiin? Jos ylivoimainen kansanäänestys on laiton, niin mikäs tämä torikansan rysäyttämä vallankeikaus Kiovassa sitten oli? Parlamentit tekivät kummassakin tapauksessa pikapäätöksiä.

Tutkija Mika Aaltola ennusti myrskyisää viikkoa. Satelee pakotteita ja tuiskuaa vastapakotteita ja jytisee Ukrainan itäosissa, Krimilläkin vielä pitkään kipunoi. Aaltolan edellinen viikkoennustus meni metsään, Putin ei vetäytynyt eikä sotakaan syttynyt. Onkohan tämä prognoosi pätevämpi? Sääennusteet ovat yleensä kestävämpää laatua kuin ulkopoliittisten tutkijoiden arvanheitot.

Toinenkin suosikkini kunnostautuu. Hesarin leffa-asioita heikosti tunteva Rautsi mitätöi yhdellä tähdellä ja huitaisevalla lauseella Valentin Vaalan ohjaaman, Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) tekstiin perustuvan elokuvan Jossain on railo (1949). Kun Aamulehden huomattavasti pätevämpi Pekka Eronen arvostaa elokuvaa kolmella tähdellä ja hyvällä luonnehdinnalla, tekeepä mieli päivällä vilkaista miltä Vaalan ja Wuolijoen yhteistyö näyttää.

F. E. Sillanpään Seura piti vuosikokouksensa lauantaina voipuneissa tunnelmissa. Monivaiheisen juhlavuoden jälkeen ei ole heti intoa eikä voimia tarttua uusiin haasteisiin. Riskejä pelätään, mutta ilman niitä ei tietenkään mitään tapahdukaan. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kaavoitusinsinööri Anna-Kaisa Anttila, jonka toimenkuvaan kuuluu mm. sillanpääläisen maiseman suojelu, joten oikeilla jäljillä ollaan. Etsitään nyt sitten uusia askelmerkkejä kaikessa rauhassa.

Sään kirkastuessa retkeilimme Marjan kanssa Myllykoluun ja hämmästyimme jonkin verran sitä, että viime kesän lavasteet on kyllä osaksi purettu, mutta jätetty riipin raapin sateeseen lojumaan. Sentään kauniisti maalattuja kartanon seiniä ja muuta edelleen käyttökelpoista, pyörönäyttämön alustakin vielä paikoillaan. Eräs ulkopuolinen taho tämän sai urakaksen, mutta ei ole jaksanut saattaa tehtävää loppuun.  Toivottavasti pian havahtuu, eiköhän sinne pitäisi pian suunnitella jo uusia lavasteita alkavaksi kesäksi.

Luin kirjastossa kaksi merkittävää haastattelua. Pentti Linkola on antanut Tyrvään Sanomille (13.3.) lannistuneita lausahduksia, mutta vielä löytyy ruutiakin äijässä. Kumisaapas ja led-valot ovat ainoat tekniset keksinnöt, jotka läpäisevät Linkolan seulan. Lisäksi lohtua Linkolan synkkyyteen tuo hyvä kaunokirjallisuus. Maailma sinänsä ajelee täysillä päin tuhoa, mitään ei voi enää tehdä. Huvittavan osuva on Linkolan arvio Ukrainan kriisin kaltaisista: niistä riemuitsevat eniten kaiken maailman kommentaattorit, jotka verhoavat poikamaisen verenhimonsa muka syvään huoleen. Kerrankin tapahtuu ja pian tapellaan!

Toinen kirkas juttu on Leena Krohnin haastattelu Aamulehdessä (15.3.). Kuinka sanojen valinta kirjailijalle on vaikeaa, mutta erehtyminenkin on sallittua. Ja muutaman tuhannen painos per kirja riittää Leenalle vallan hyvin, tärkeämpää kuin hetken menestys on kirjan kestävä elinikän, se ettei se yhdessä humauksessa katoa. Hänen ensimmäinen lapsenlapsensa on nimeltään Lumi. Lisää Leenan kirkkaita ajatuksia mediaan! Ja Linkolaakin lukee aina karvaaksi virkistyksekseen.

No katsoimme sitten sen leffan Jossain on railo kirkonkylän reissun jälkeen. Ihan kunnollinen, jopa jäntevä, aluksi aika kuiva ja staattinen, loppua kohti tihentyvä draama. Hella Wuolijoen tutut teemat, omaisuus, juoppous, väärä rakkaus, puhdas romantiikka ja kova materialistinen oikeus vuorottelivat. Ei parasta Tervapäätä mutta kiintoisaa, eikä missään nimessä mikään yhden tähden hanttapuli, kuten siellä Hesarin palstalla uneliaasti kuvitellaan. Ansa Ikonen näytteli ylväästi. Eino Heinon kuvaus vaikuttavaa. Seuranta jatkuu.

17.3.2014

 

Aamun muistolle

Aamu

Vietimme muistoissamme koko eilisen päivän. Saattelimme Aamu Nyströmin sukuhaudan lepoon Hämeenkyrön hautuumaalle. Tilaisuus oli monella tapaa mieliin painuva, lähtemättömästi.

Filosofian maisteri Aamu Nyström (1934-2014) kuului maineikkaaseen kulttuurisukuun, Hämeenkyrön nimismies Väinö Nyström oli hänen isoisänsä, I. K. Inha ja Usko Nyström hänen isosetiään. Hänen isotätinsäkin Tyyni Nyström oli taiteilija ja olympiavoimistelija. Hänen isänsä, nuorempi Usko, tallensi Hämeenkyrön ja Kainuun maisemia satoihin tauluihin. Monen alan taitajia ja originelleja voisi suvusta poimia.

Aamu teki elämänuransa äidinkielenopettajana Jyväskylän Normaalilyseossa ja Tampereella sairaanhoitajaopistossa. Hän ei tyytynyt vain kielen sääntöihin, vaan halusi kasvattaa oppilaitaan ymmärtämään parasta kirjallisuutta ja näkemään elämän kauneutta.

Kirjallisuuden ohessa varsinkin kuvataide, isänsä kutsumus, oli lähellä Aamun sydäntä. Eläkkeellä ollessaan hän kokosi voimansa ja kirjoitti I. K. Inhan ja samalla sukunsa elämänkuvauksen, hyvin eloisan ja sydämellisen teoksen, joka ilmestyi Minervalta 2011.

Huomattava osa hänen elämäänsä kului täällä Hämeenkyrössä, missä hänellä oli loma-asuntonsa isoisänsä  hankkimalla aurinkoisella niemellä Soinilassa. Talvisin hän asui Ikaalisissa Kauppakadun huoneistossa, mistä aukeni kaunis näköala Kyrösjärvelle. Siteeraan muistokirjoitustani, joka julkaistiin paikallislehdessä 27.2.:

”Hämeenkyrössä muistamme Aamu Nyströmin ennen kaikkea F. E. Sillanpään Seuran tulenpalavan aktiivisena sihteerinä. Pari vuosikymmentä elämästään hän uhrasi tälle kulttuuriyhdistykselle antaen kirjaimellisesti kaikkensa: hän ahersi Töllinmäessä, kohensi museota, hoiteli Myllykolun ensi-iltoja, keräsi kukkakimppuja, järjesti seminaareja, soitteli esiintyjille, somisti salit ja varasi tarjoilut. Rauhamäen tunnelmalliset joulukahvit olivat hänen luomustaan kuusenkoristeista alkaen.

Hän veti seuran kulttuurimatkoja eri puolille Suomea ja Ruotsia, hankki pohjatiedot ja ajeli etukäteen reitit läpi, testasi ruokapaikat ja leporastit omalla kustannuksellaan. Monet muistavat hänen innostavat opastuksensa ja kiertokirjeensä. Tuntui että ilman Aamua mistään ei olisi tullut mitään. Hänelle myönnettiin ansioistaan Pro Hämeenkyrö -mitali 1999 ja hänet kutsuttiin F. E. Sillanpään Seuran kunniajäseneksi 2006. Hänen kaltaisiaan tarvitaan!

Ihmisenä Aamu oli rakastettava ja temperamenttinen taistelija, hän suuttui ja soimasi, hän ylisti ja ihaili yhtä pidäkkeettömästi. Minkä hän teki, hän teki sydämestään. Hänen kanssaan oli ihanaa toimia ja riemullista riidelläkin. Aina hän leppyi. Laaja ystäväpiiri jää kaipaamaan hänen iloisesti kipunoivaa olemustaan.”

Herkistyneissä tunnelmissa hyvästelimme Aamun ja toivotimme kirkasta taivasmatkaa. Hän pysyi naimattomana eikä hänellä ollut läheisiä omaisia, joten taide, luonto, harrastukset ja ystävät valtasivat hänen elämänsä kokonaan. Marja kuului hänen etäisempään sukupiiriin ja lähimpiin ystäviin, ja hän otti hoitaakseen hautajaisten järjestelyt. Kaikki sujuikin erinomaisen kauniisti, kerassaan Aamun arvoisesti.

Aamu syntyi ja vietti kouluvuotensa Kajaanissa. Kun kannoimme valkoista arkkua kirkosta Kainuun maakuntalaulun urkusovituksen verkkaisessa tahdissa, oli se sykähdyttävä hetki. Jalan saatoimme sitten arkkua kirkkaan tuulisessa kevätsäässä  hautausmaalle. Jotakin tenhoa on näissä perinteisissä tavoissa, vaikka polttohautaus on yleistynyt.

Muistotilaisuudessa Nuuttilan pikkupappilassa Janne Lehtinen soitti kitaralla espanjalaisia kappaleita ja Bachia, Leena Aho muisteli elinikäistä ystäväänsä lapsuudesta saakka, Hannu Lehtipuu piti muistopuheen ja meidän Aino hersytteli hellyttävän hienot muistelmansa ajoista, jolloin hän Töllinmäen museon nuorena oppaana tutustui lämpimään ja perusteelliseen opastajaansa Aamuun. Hänen postikorttinsa ovat aarre sinänsä, joskus niitä tuli useita samana päivänä.

Olihan Aamussa myös hilpeät, arvaamattomat  ja hullunkurisetkin puolensa. Ehtymätön tarinoiden aihe hän oli, ja niitä sitten Norhan sisarusten kesken meillä jatkopeijaisissa haikeasti huvitellen kertoiltiinkin. Luin muistotilaisuudessa yhden hänen viimeisimmistä sähköposteistaan, jonka absurdi fantasian lento lähenee tajunnanvirtaa parhaassa modernissa kirjallisuudessa. Muistisairauden edetessä Aamu saavutti ajattoman tyyntymyksen ja ihmeen huolettoman elämänilon.  Rauha hänen kultaiselle muistolleen.

15.2.2014

 

Järkeä ja huitelua

Kangaspuro

Kylmää järkeäkin kuulee tämän Ukraina-kohinan keskellä. Tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista puhui äsken aamutv:ssä asiallisesti siitä, kuinka virheellistä (älytöntä) on rinnastaa Ukrainan tapahtumia Suomen asemaan ja sitten hötkyillä täällä kiivaasti puolustusasioista. Natoonkin pitäisi äkkiä päästä turvaan. Kun maiden asemat ovat tyystin erilaiset, ja Venäjä nyt ei varmasti ala haalia uusia mieliharmeja meneillään olevan selkkauksen lisäksi.

Jospa nyt vallattaisiin takaisin Karjala! Maailman katseet on suunnattu Krimille, ja pieni Suomi voisi iskeä täällä pohjan perillä kaikessa rauhassa. Tulisikohan Obamalta ymmärrystä? Sanottaisiin että me vaan korjaamme vanhan vääryyden ja tasapainoitamme Venäjän toimia omalla kolkallamme. Paitsi että vastarinta voi olla aika kovaa.

Hiukan huvittavaa oli katsella, kuinka Obama saneli madonlukuja Krimin perustuslaittomasta kansanäänestyksestä rinnallaan yhtä lailla perustuslaittomasti valittu  Ukrainan virkaa tekevä pääministeri. Mutta aivan kuten Kangaspuro totesi, suurvaltapolitiikkaa ei tehdä lakikirja kourassa. Saman olen minäkin taannoin tainnut lausahtaa.  Yksinkertaistus uppoaa suureen katsojakuntaan, ja toinen puoli kannattaa aina jättää sanomatta.

Mutta Hiukkavaaran metsät, Kattilaistentien käänteet  ja Ivalon kairat kolunneena reservin sissiluutnanttina kannatan tietysti puolustusmäärärahojen korotuksia. Kanerva, Kääriäinen ja Niinistö olivat eilen oikeassa. Luotamme omiin joukkoihin, eihän Nato nytkään tee mitään Ukrainan hyväksi. Onneksi.

Näistä selkkauksista tärkeämpiin asioihin. Tänään päivällä tulee tv:n vanhojen kotimaisten päättymättömässä sarjassa  Edvin Laineen ohjaama Skandaali tyttökoulussa. Muistan sen joskus nähneeni, tuskin katson uudestaan. Silti sydämistyin taas kerran Helsingin Sanomien umpimähkäiseen tv-palstaan, jossa joku Ilja Rautsi arpoi elokuvalle yhden tähden ja nimitteli sitä ”teatraaliseksi hölmöilyksi”.

Miten niin? Elokuva perustuu Robert Kiljanderin klassiseen näytelmään Sanny Kortmanin koulu (1902), terävään tapainkuvaukseen, aikansa satiiriin, ja sen on käsikirjoitukseksi muokannut nimimerkki Serp näppärästi ja taidokkaasti. Tuloksena epookissa hyvin kulkeva lämminhenkinen komedia. Edvin Laine ohjasi varmalla rutiinillaan, oikeastaan tavanomaista tyyliään herkemmin.  Näyttelijäkaarti on nimekästä, suomalaista eturiviä. Nähdään monen nuoren kyvyn varhaisia esiintuloja.

Jos tämä on hölmöily, niin mitä sitten ovat lukuisat sotilasfarssit ja muut sekoilut, joita myös päivisin näytetään? Tuskin kyseinen Rautsi on vaivautunut elokuvaa edes katsomaan. Pääasia tässä on se, että Hesarin elokuvapalsta on vajonnut mitättömyyteen ja radion seuranta kadonnut käytännössä kokonaan – nämä ovat näitä lehtiuudistuksen siunauksia.

Sama huitelupalsta kunnioitti taannoin Matti Kassilan paria klassikkoa, Punaista viivaa ja Ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta, yhtä matalamielisin ohituksin. Ei mitään asteikkoa. Tällä arpapelillä ei katsojia valisteta, mutta onneksi meillä on omatkin hoksottimet.

Aamulehdessä sen sijaan Pekka Eronen pitää jälleen kutinsa: hän antaa Sakndaalille tyttökoulussa ansaitut kolme tähteä ja esittelee elokuvan hauskalla, oivaltavalla tyylillään. Jossakin on sentään arvot kohdallaan.

Näin tuli käsitellyksi kaksi olennaista, elämäämme vaikuttavaa asiaa. Voimme viettää rauhassa talvisodan päättymisen vuosipäivää. Ryhdynkin tästä  käymään jatkosotaa Olavi Paavolaisen rinnalla hänen synkkien muistiinpanojensa valossa. Perästä kuuluu.

13.3.2014

Onni yksillä, kevät kaikilla

mo_juliste

Onpa kirkas ja pilvetön aamu! Näin totesimme Taunon kanssa, kun talsimme hakemaan lehtiä Kierikkalan puolelta kello kuuden aikaan. Sopiva lenkki, pää tuulettuu, sää tulee testatuksi. Valo on jo voittanut, ei tarvita enää taskulamppua lehtikasan penkomiseen.

Vastarannan poika Ilkka Tuomisto sivakoi hopeaa parakisoissa, siitäkin iloitsemme. Kova naama on Ilkka, tuolta Laitilan kylästä kotoisin. Ei ole antanut kädentyngän häiritä urheiluharrastustaan. Kärkimiehiä olisi kaksikätistenkin joukossa. Laitilassa harrastetaan lisäksi hiihtosuunnistusta ja muuta huipputasolla. Tänä talvena en ole hiihtänyt metriäkään minä, ja siihen se taitaa jäädä.

Olemme maalla nauttimassa keväästä ja minä erityisesti tästä täydellisestä työrauhasta. Nyt vain ulkoilma alkaa houkutella. Impivaaran savusaunatyömaalla olen pätkinyt ja pilkkonut saunapuita ja tonttia raivannut. Loputtomasti olisi hommia metsäisellä niemellä ja muuallakin näillä main. Mutta se työ on kuin jumalanpalvelusta aukeitten vesien varrella, auringon lämmittäessä ja ensimmäisten lintujen virskuttaessa. Jos niitä nyt moottorisahan pärinältä kuulee.

Käytiinhän teatterissakin. Koskilinnassa esittävät heppoisaa huvinäytelmää Meijän Onni, jonka on kirjoittanut harrastajateattereihin erikoistunut eläkeläinen Liisa Heiskanen. Kymmeniä näytöskappaleita hänellä jo tilillään, kaikkia varmaan esitetäänkin. Tulevat mieleen takavuosilta jotkut Liisa Vuoriston tai Leena Härmän kappaleet. Ehkä nekin olivat ajankohtaisempia ja osuvampia. Mutta tietty tapainkuvien ajattomuus, puhdashenkisyys ja selkokielinen kuvaus elävät edelleen. Tässä puolustettiin onnellista avioliittoa ja naapurisopua, ja kukas niitä nyt vastustaisikaan.

Mukava oli nähdä toisaalta Myllykolusta tuttuja kykyjä, vetreitä näyttelijöitä jo vuosikymmentenkin takaa. On joitakin, jotka ovat ikään kuin syntyneet näyttämölle, elävät siellä aivan suvereenisti ja aina samanoloisina. Sellainen on vaikkapa nimiroolissa nähty pikkuserkkuni Koskisen Matti – ei sen luontevampaa äijää löydykään. Taikka tuo Majaveden Leena, ei turskimpaa muijaa tulisi mistään. Ja Niemisen Pipsa on tietysti omaa luokkaansa, ainakin neljäs vuosikymmen hänellä menossa teatterihommissa ja tahti sen kun paranee.  Ja nyt oli näitä tuoreitakin löytöjä, jotka saivat tulikasteensa viime kesänä Myllykolun Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa. Ohjaaja Beni Siltala oli tuupannut mukaan rutkasti säveltämiään lauluja menoa vauhdittamaan.

Meillä valmistellaan Aamu Nyströmin hautajaisia ensi perjantaiksi. Muhkea pappismies Harri Virtanen kävi asiasta neuvottelemassa, ja seremonia käytiin läpi. Marja vastaa ohjauksesta, hän edustaa Aamun sukua vaikkakin etäistä, mutta sen läheisempää ei olekaan. Aamu ja Marjan isä olivat pikkuserkuksia. Kirjoitin paikallislehteen muistosanat persoonallisesta ystävästämme Aamusta, ehkä ne pitäisi liittää näillekin sivuille.

Näin Hämeenkyrö elää elämäänsä. Päivä paistaa jo täysillä, kun tätä kirjoitan. Malesian konetta etsitään ja Ukrainassa eletään jännityksen jähmettyneitä päiviä, mutta täällä ne tuntuvat etäisiltä selkkauksilta. Minä käyn talvisotaa Pavolaisen rinnalla ja valvon hänen lepoaan Mikkelin sotasairaalassa. Vähemmän sankarillinen haavoittuminen: apteekin lääkekaappi kaatui hänen päälleen pommituksessa. Häntäluu murtui. Sanottiin että Olavi ikään kuin veti puoleensa pommeja missä vain liikkuikin.

Töihin siitä, turha enää verrytellä, sormet toimivat jo ja toivon mukaan pääkin.

11.3.2014

 

Vastavirran sauvojia tarvitaan

1011268

Mitä jos tuo Johan Bäckman onkin joiltain osin oikeassa? Kauhistava ajatus eikö totta. Eilen Sarasvuon puhutettavana mies oli muuttunut: hän oli rauhallinen, omalla tavallaan vakuuttava ja hyväntuulinenkin.Venäjällä menee siis todella hyvin ja tällöin myös Bäckmanilla? Venäjä hallitsee tilanteen täydellisesti. Lännessä sitä vastoin ei tiedetä mitään Ukrainan todellisuudesta. Hänen logiikkansa on omasta kulmastaan katsottuna rautaista.

Bäckman  käytti paria oivallisesti keksittyä iskusanaa. Ensinnä Venäjän sotavoimat Krimillä ovat ”rauhanturvajoukkoja”. Ja toiseksi Ukrainassa on vallan kaapannut laiton ”fasistijuntta”. Kun nyt tätä informaatiosotaa käydään, nuo ovat aika hyvin kehitettyjä aseita. Tosia tai ei, Johan osaa asiansa.

Mikä sitten on totuus? No sehän on kaikkien sotien ensimmäinen sankarivainaja. Tässä jokainen taho tekee parhaansa antaakseen sanoille ja termeille itseään palvelevia merkityksiä. Venäjän kannattaisi nimittää Johan heti propagandaministerikseen. Useimmat siellä ovat kömpelömpiä.

Verekseltään kiihtynyt ulkopolitiikan tutkija Aaltola antoi kriisin alussa Putinille viikon verran aikaa: sinä aikana on joko vetäydyttävä tai sitten sota niin kuin vakiintuneesti sanotaan eskaloituu. Kumpaakaan ei ole viikossa tapahtunut. Kriisi on jähmettynyt sotilaallisesti paikoilleen. Lännessä on heiluteltu pakotteita ja lausumia, Krimillä julistettu kansanäänestys. Sotilaat pysyvät asemissaan.

Rauhoittavaa oli kaiken kohinan keskellä kuunnella konkareiden Ike Kanervan ja Heikki Talvitien vivahteita myöten selkeää keskustelua tilanteesta eilen aamu-tv:ssä. Talvitie jatkoi sitten Kimmo Kiljusen kanssa päivällä radiossa niin seikkaperäistä geopoliittista analyysiä, että olisi täytynyt olla Venäjän kartta edessä ja hyvät tiedot noiden alueiden lähihistoriasta. No tiedot karttuvat tässä päivät päivältä.

Meillähän on vastapainoksi Kekkosen ajoille kasvanut valtaisa  ja automaattinen Venäjän vastaisuus. Aina virkistää, kun joku asettuu valtamediaa ja yleistä somevyöryä vastahankaan, vaikka yksin kuten Johan Bäckman. Tietysti hänellä on iso Venäjä huutosakkinaan, jos tosipaikka tulisi. Mutta jotain samaa hänen häikäilemättömässä itsevarmuudessaan on kuin taannoin vaikka Pentti Linkolassa ja Paavo Haavikossa. Voi kuinka kaivattaisiin rohkeita yksityisajattelijoita, virtaa vastaan sauvojia, itsepäisiä inttäjiä. Aina he tuovat liikettä suvantoon ja pärskettä virtaan.

Edelleen tässä mietin, mitä Olavi Paavolainen olisi kirjoittanut Neuvostoliitosta, jos olisi ehtinyt ja rohjennut kirjansa kirjoittaa. Eihän sota mikään lopullinen este ollut. Sodan jälkeen Suomessa vasta olisikin tarvittu tuoretta tietoa naapurista. Paavolaisella sitä olisi ollut lehtiöt väärällään, mutta mitään ei kuulunut – lukuunottamatta muutamaa vaisua esitelmää ja artikkelia. Ei olisi Paavolaisesta ollut aikansa Bäckmaniksi, vaikka naapurin ystäväksi heittäytyi ja Hertan salaisena avomiehenä oli hyvinkin lähellä kommunistien virtauksia. Vaikenipa vain tuo ahdistunut aikansa Hamlet.

Miksi? Koska hän ei sittenkään halunnut poliittiseksi henkilöksi, jollaiseksi vähänkin myötämielinen kirja Neuvostoliitosta olisi hänet lopullisesti leimannut sinä ajankohtana. Ja koska hän pelästyi jo Synkän yksinpuhelun (vain osaksi) tyrmäävästä vastaanotosta. Hän pelkäsi joutumista jatkuvan poliittisen taistelun pyörteeseen. Hän joutui henkiseen paniikkiin ja etsi lohtua ginipullosta.

Eräässä kirjeessään Paavolaiselle vuonna 1929 Mika Waltari lausuu hieman ironisesti, että ”kerrankin sinussa kalskahti myös teräs”. Siinä oli kyse vain kirjailijoiden keskinäisestä kiistelystä. Mitä Mika olisi sanonut Olaville 20 vuotta myöhemmin? Mikä ruostutti jalon metallin?

7.3.2014

PS Kalle Isokallio totesi äsken, että Obama ja EU toimivat huhujen perusteella tuntematta Ukrainan tapahtumia. Esim. onko Krimille todella siirretty uusia venäläisiä joukkoja? Todisteiden puutteessa Kalle tohti epäillä. Samoin häntä huvitti, että EU:n johto haluaa samaan kuvaan Ukrainan laittomasti valitun johtajan kanssa. Samassa aamussa vieraillut kansainvälisen oikeuden tuntija vahvisti, että Ukrainan parlamentti on uuden johdon nimetessään tarkkaan ottaen toiminut maan perustuslain vastaisesti. Mitäs nyt sanotaan? Ovatko nämäkin puhujat Bäckmanin linjoilla? (Sarasvuo tänään uusintana nelosella klo 17.25.)

PS2 Tiedotus on aina valikointia. Ylen uutiset kertoi äsken, että tämä kansainvälisen oikeuden dosentti totesi Krimin kansanäänestyspäätöksen perustuslain vastaiseksi, mutta uutinen vaikeni dosentin toisesta sanomasta: Ukrainan parlamentti toimi yhtä lailla perustuslain vastaisesti erottaessaan presidentin ja nimittäessään uuden hallituksen. Mutta eihän vallankumousta toisaalta koskaan tehdä lakikirja kädessä.