Panu Rajala

Oltiin Tieteiden talossa, Bibliofiilien seuran järjestämässä Paavolais-illassa. Kolmannen kerran tapasimme norssiveljeni H. K. Riikosen kanssa tämän aiheen tiimoilta. Sakari Katajamäki veti keskustelun, jonka molemmat ensin lyhyesti alustimme. Väkeä tuli ihmeen paljon suureen 104 saliin siihen nähden, että kaupungin hiljensi liikennelakko ja sääkin oli hyytävän syksyinen.

Parituntinen vierähti vilkkaan vuoropuhelun merkeissä, jota kiihdyttivät hyvät yleisökysymykset. Salissa oli selvästi Paavolaisen tuntijoita. Myös suku oli vahvasti edustettuna Erkka ja Kari Paavolaisen johdolla, teatteriguru Penttikin siellä takarivissä. Päähenkilön ainoa perillinen Pekka boikotoi lupauksensa mukaisesti näitä tilaisuuksia. Ehkä hän kuitenkin tutustuu kirjoihimme. Hannun opus on vielä painokoneissa. 

Ensimmäiset lukijain kommentit kirjastani ovat rohkaisevia, myös rauhoittavia. Olavin veljenpoikain ja Erkan Ilona-rouvan kiittävät lausunnot lämmittivät erityisesti mieltäni. Kriittinen, osin ironisoiva otteeni ei ole heitä pelästyttänyt.  Tietysti he tuntevat Olli-sedän monet metkut entuudesta. Kiittivät myös sitä tapaa millä nostan esiin heidän isänsä Lauri Paavolaisen, joka olikin tärkeä tukimies huikentelevalle veljelleen.

Istahdimme sammuttelemaan tilaisuutta Marian Helmeen Juha Vakkurin kanssa, joka kuuluu Paavolaisen tuntijoihin näytelmänsä pohjalta (Hertta ja Olavi, 2003) ja muutenkin. Hänen taannoin kokoamastaan haastatteluaineistosta oli minulle paljon iloa. Kun kaikki mukaan raahaamani kirjat tulivat myydyiksi ja loppuivat kesken, oli tavattava Juha uudelleen seuraavana päivänä Ekbergillä, jotta sain ojentaa lämpimäisen.

Sain puolestani häneltä hurjan turneensa kolmannen osan Afrikan sydämeen, ja sitä olen tuossa aloitellut. Ihmeellisiä juttuja Eritrean diktatuurista, asioista joista hyvin vähän tiedämme. Juha painelee pelottomasti kuumiin paikkoihin, kylmäpäinen kaveri. Sitä paitsi hänen vuosikymmenten mittaan kerääntynyt tietämyksensä Afrikan oloista mykistää. Hyvänä ja notkeana kirjoittajana hän ei kuitenkaan liiaksi raskauta tekstiä asiatiedoilla, vaan sulattaa ne seikkailuihinsa.

Omasta kirjastani sain ensimmäisen laajan lukijapalautteen Markku Envallilta. Hän kertoo lukeneensa kirjan alusta loppuun neljässä päivässä, ja hänen mietteistään voin olla hyvin kiitollinen. Markku ei esitä mitään totunnaista kaverikritiikkiä, vaan huomautteleekin yhdestä ja toisesta, onneksi pienistä seikoista. Mutta summa summarum: hän nosta Paavolaisen elämäkertojeni kärkikolmikkoon Sillanpään ja  Waltarin rinnalle  – ilman paremmuusjärjestystä. Jotain tällaista itsekin toivoin ja uumoilinkin.  

Nyt Juhakin oli ehtinyt kirjan aloittaa ja toteaa, että hyvin vetää! Sukutaustan laajennus tuo hänelle kuulemma paljonkin uutta, ja hän sentään on Paavolaisensa aikanaan  uutterasti  tutkinut. Ei hullumpaa. Kaikki kunnia kriitikoille, jotka tekevät työnsä paineistussa aikataulussa, mutta vasta rauhassa perässä tulevat lukijat ratkaisevat kirjan ominaispainon. 

Vielä yhtä kaverin kirjaa luen minäkin, nimittäin Antero Raevuoren iskevää dokumenttiromaania Pykälä 58.1. Stalinin pitkä käsi. Siinä kuvataan Suomen puolelle loikanneen puna-armeijan soturin kohtaloa jatkosodan aikoihin ja jälkeen. Sotaa tarkastellaan kiinnostavasti vihollisen silmin, kerrassaan surkuteltavaa soheltamista. Tragedia arvatenkin tiivistyy, kun päästään ratkaisuihin. Antsulla on harvinaisempaa dokumenttimateriaalia hallussaan, ja tottuneena kirjoittajana hän osaa sen elävöittää.  Pelkään että jatkossa tulee vastaan hyvinkin hiuksia nostatattavaa tarinaa.

Kirjasyksy on vasta alussa, kaikkea kertyy pöydille pinoihin, ja kyllä niistä pimenevien viikkojen mittaan selvitään. Kirjamessutkin ovat edessä, samoin erilaiset tilaisuudet. Pysyn ainakin virkeänä helteillä hellineen kesän jälkeen.

25.9.2014

Kun kirjani Olavi Paavolaisesta viime viikolla julkistettiin, juhlaan ilmoittautuneiden joukossa oli Peter von Bagh – tosin varauksella: hieman epävarma. Hän kuoli päivää ennen tilaisuutta. Tämäkin osoittaa, kuinka elämässä kiinni hän oli viimeiseen saakka.

Muistot kulkevat Petterin moninaisen toimintakentän vaiheisiin. Tapasin hänet ensimmäisen kerran Tampereen junassa  syksyllä 1971, olimme molemmat menossa samaan paikkaan, Tohloppiin tv2:n kulttuurimakasiinin kuvaukseen. Petteri puhui tietysti syksyn elokuvista, minä uusista kirjoista. Taisikin olla ensimmäinen tv-esiintymiseni, siksi jännitti. Petteri vinkkasi mukaan ravintolavaunuun ”senttaamaan juttua”. Hän oli jo konkari, hänellä oli rentouttava vaikutus noviisiin.

Mikko Niskasen elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta oli juuri saanut ensi-iltansa, ja Petteri  kyseli sen koskenlaskukohtauksista, joita hän piti falskeina. Siinä rikottiin hänen mukaansa kotimaisen elokuvan kunniakkaita perinteitä. Vastailin parhaani mukaan, olin ollut siinä käsikirjoittajana. Ohjelmassa Petteri haukkui elokuvan pystyyn, varmaan ansaitusti.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Petteri valmisteli kolmiosaista dokumenttiaan Mikko Niskasesta. Hän kuvasi muistojani tunnin verran, mutta mahdutti ohjelmaan vain pienen välähdyksen. Puhuin myös Kianto-elokuvasta Omat koirat purivat, jota kirjoitin myös 70-luvun alussa, sekä Päätalo-leffoista, joita olin MTV:n puolesta tuottamassa 80-luvulla. Olisi hän voinut ottaa mukaan ainakin kuvaukseni Mikon ja Kalle Päätalon ensimmäisestä ikimuistoisesta kohtaamisesta. Kohtalaisen hyvä dokumentista kuitenkin tuli.

Se osoitti osaltaan, kuinka Petteri osasi muuttaa käsityksiään vuosien mittaan. Hän kuului Niskasen radikaaliin viholliskaartiin (ainakin Mikon omasta mielestä), mutta oli myöhemmin revisioinut käsityksiään ja huomannut hänen elokuviensa monet ansiot. Samoinhan Petteri pehmensi yleensäkin linjaansa kotimaisiin elokuviin, joita nuorena riepotteli mennen tullen. Nyttemmin hän ryhtyi suorastaan ylisanaiseen tapaansa puolustamaan niitä.

Sikäli oli hyvä, että Antti Alanen otti mukaan myös Petterin varjopuolen tänään Iltsikassa: monesti hän oli vanhana riitapukarina älytön ja kohtuuton arvioissaan, Parhaimmillaan hän oli innoittunut, laajoin kaarin elokuvaa erittelevä entusiasti ja monitaituri. Varhaisimmat muistot ovat Elokuva-arkiston näytännöistä 60-luvulla. Hän osasi esitellä unhoon painuneetkin leffat innostavasti. Hänen otteensa kuulijoihin oli koruton ja läheinen, samalla sähköistävä. Tietämykseltään ja työkyvyltään hän oli meillä ylivoimainen. Valtava aukko hänen jälkeensä jää.

Toivottavasti esittävät nyt uusintoina Petterin dokumentteja. Varmasti tulee ties kuinka monennen kerran hänen pääteoksensa Sininen laulu, jossa olin mukana huomattavasti pitemmillä otoksilla kuin Niskasen jutussa. Silloin puhuttiin ennen muuta Sillanpäästä ja Waltarista. Varsinkin edellä mainitun  osalta Petteri oli harvoja paneutuneita tuntijoita, hän arvosti Sillanpäätä elokuvien kautta mutta myös loistavana sanataiturina ja maiseman  hienostuneena kuvaajana.

Emme tavanneet usein, yleensä jonkun työn tai näytännön tai seminaarin yhteydessä. Parhaiten jäi mieleeni hänen Matti Kassilan tuotannosta järjestämänsä kaksipäiväinen sessio, jonka yhdeksi puhujaksi hän minut pyysi. Siinäkin hän hyvitti vanhoja haukkumisiaan jalomieliseen tapaansa. Aikanaan hänelle maksettiin potut pottuina. Hänen Kreivistään en erityisesti välittänyt, mutta silläkin on puolustajansa.

Olimme kumpikin mukana ihan ensimmäisellä Urjalan kierroksella, jolloin Väinö Linna esitteli Pentinkulman merkkipaikkoja, sekin 70-luvulla. Muistan kuinka Petteri murisi kiukuissaan sitä, että Yleisradio ei huolehtinut kierroksen taltioinnista. Hän oli kyllä dokumentaristi henkeen ja vareen. Erityisen hienoja ovat hänen viime hetkillä tallentamansa muotokuvat Tapio Rautavaarasta ja Tauno Palosta, lämmöllä ja sydämellä tehtyjä.

Petteriä tulee ikävä. Riitti että tällainen hahmo oli olemassa, ajatteli ja hengitti jossain, puhui televisiossa elokuvan ja kulttuurin puolesta. Puhujanakin Petteri oli esikuvallinen, sai joskus kuurojen tunnustuspalkinnonkin selkeästä diktiostaan. Konserttien tms. juontajana hän oli verraton, hänen tuoreet ja iskevät ilmaisunsa jaksoivat aina herätellä.

Voimat loppuivat kesken nousukiidon. Vielä viime vuonna täyttäessään 70 mieheltä tuli kaiketi kolme uutta kirjaa. Monen miehen työn ehti kaikkiaan tehdä, vankkaa historiaa mutta myös keveitä kahvipöytäkirjoja leffalistoineen, joilla on oma merkityksensä. Hän oli viime viikkoon saakka sananmukaisesti väsymätön. Häntä jäämme epäsentimentaalisesti, totisesti ja hyvällä syyllä kaipaamaan.

23.9.2014

Taksikuskit tietävät tunnetusti parhaiten. Edinburghissa kysyin heti tulomatkalla huhtikuussa 2013 kuskilta kantaa Skotlannin itsenäistymiseen. ”Two hundred years too late”, hän tokaisi. Ei enää mitään merkitystä, hän äkäili. Eikä siitä mitään tulekaan, hän vahvisti.

Oikeassa oli. Paitsi että itsenäisyyskampanja tuo jälkikäteen paljon etuja skoteille. Itsetunto on tappiosta huolimatta kohoillut. Itsemääräämisoikeudet lisääntyvät. Seurasimme kuukauden aikana parlamenttikeskusteluja Holyroodissa vastapäätä kuningatar Elisabethin lomalinnaa. Räiskyvää menoa, itsenäisyysuho oli jo korkealla. Pääministeri Salmond hallitsi puheenvuoroja. Toisin vain kävi, varovainen harkinta voitti.

Niin olisihan se ollut Elisabethillekin kova isku, jos skotit olisivat livenneet Britannian yhteydessä. Kun jo liki kaikki siirtomaat on menetetty hänen hallinta-aikanaan. Great Britain kutistuisi edelleen kuin pyy maailmanlopun edellä. Olisi kyllä kiva päästä taas Edinburghiin, jylhä kylä, Marjakin kaipaa sinne kovasti. Suurin kaupunki äänesti selvimmin yhtenäisyyden puolesta.

Pertti Salolainen määritteli osuvasti tv:ssä, että saarella on nyt kolme onnellista miestä: Salmond, joka hankki kovan kannatuksen ja etuisuuksia skoteille, pääministeri Cameron, joka säilytti kasvonsa, ja oppositiojohtaja Miliband, joka säilytti labourin kannattajat Skotlannissa. Kaikki voittivat.

Jos harppaa oikein ohutta aasinsiltaa pitkin, niin Hämeenkyrössäkin vallitsee edelleen sarvipäinen itsenäisyystahto. Ympäristökuntia silmäillään epäluuloisesti, liitoksia ei havitella ennen kuin on äärimmäinen pakko, jos silloinkaan. Vallitsee yleinen suvantovaihe kuntaliitosasiassa. Vaaleihin edettäessä alkaa taas puheenpaukutus. Skoteilla ja kyröläisillä on monia yhtymäkohtia: nuukuus, karu käytös, kiintymys kansallisjuomiin (whisky ja sahti).

Ydinvoimakysymyksestä en osaa sanoa mitään. Järki väittää yhtä, tunne vastaa toista. Asiantuntemus ei riitä. Tänään sunnuntaina Hesari uhkailee meitä jo yleisellä sähkökatkoksella ja täydellä pimennyksellä. Lyhyemmät katkokset ovat täällä päin hyvinkin tuttuja, nyttemmin sentään harvenneet. Kannattaa pitää puulämmitysmahdollisuutta hengissä.

Eilen juhli vanha sotaratsu ja kulttuurimies Kauno Perkiömäki kirkkokonsertissa ja Heiskalla syntymäpäiväänsä (75). Kova naama edelleen, itsenäisyystahtoinen jääräpää jos kukaan. Kävimme kuuntelemassa vakavahenkisen konsertin ja onnittelemassa vanhaa taistelutoveria. Mutta kauanko tämä hänen perustamansa Maaseudun Taiteellinen Teatteri pysyy voimissaan? Kiinnostavaa seurailla. Hajoittava kilpailu ei taida sittenkään olla paras tapa edistää näytelmäharrastusta näin pienellä paikkakunnalla.

Muistikuvat kulkivat. Kaunohan minut sieppasi aikanaan näihin täkäläisiin rientoihin 42 vuotta sitten. Kaikenlaista on sittemmin keritty harrastaa ja välillä otettu rivakasti yhteenkin. Nyt jo sammutellaan.

Viimeinen lämmin päivä alkamassa. Vielä ehtii sieneen ja puutöihin.

21.9.2014

On kiitettävä kustantajaani: Leena Majanderin johdolla järjestivät eilisiltana hienon tilaisuuden kirjani kunniaksi. Tällaiset eivät ole enää koventuneessa kirjamaailmassa kovin yleisiä. Tiedotustilaisuuksia ja julkkareita pidetään, mutta tästä kehkeytyi oikea lämminhenkinen juhla.

Paikalle saapui puolisensataa kutsuvierasta. Miltei kaikki olivat olleet tekemisissä kirjan kanssa: antaneet aineistoa ja apuaan, lähettäneet viitteitä, olleet haastateltavina jne. Tietysti sitten kustantamon joukkue, jonka kanssa kirja viimein kokoon kääräistiin. Saatoin yhdellä kertaa kiittää kaikki. Oli hyvä tarjoilu ja riittämiin viiniä. Pirun hauskaa!

Paavolaisen suku oli vankasti edustettuna kolmen miehen voimalla. Olavin veljenpoika Erkka Paavolainen oli rohkaistunut paikalle, vaikka myönsi hätkähtäneensä Hesarin otsikkoa ja sananvalintoja, mutta hänen uskonsa kirjaani ei sittenkään ollut horjunut. Mainio veikko. Hänen kanssaan kävin monia antoisia keskusteluja. Hänen lisäkseen tilaisuudessa kuultiin viimeisen radioveteraanin Eero Saarenheimon muistoja. Kävi ilmi, että vanhan radiotalon lähintä viinakauppaa (josta teatteripäällikölle giniä kannettiin) en ole kirjassa sijoittanut riittävän täsmällisesti. Vanhat herrat ovat vedossa!

Ääneni on ollut jo kolmatta viikkoa painuksissa bronchitiksen jäljiltä, mutta ihmeesti se puheeni verran kantoi. Sitä jotenkin terästyy kun on pakko. Kerroin kirjan syntyvaiheista ja joitain poimintoja sisällöstä. Kuten Leena avaussanoissaan totesikin, juhlapäivä sattui kovin sopivasti Paavolaisen ja Waltarin syntymäpäivien väliin. Heidän välilleen jännittyy osaksi tämäkin elämäkerta. Waltari-seuran saattueen olikin poistuttava aikaisin Mikan patsaalle, missä pidettiin perinteiset tervehdysmenot. 

Kirjoitin omistuksia, laseja kilisteltiin ja valokuvattiin Paavolaisen muotokuvan äärellä. Lasse Lehtinen ja Jukka Parkkinen myhäilivät kollegiaalisesti. Kai Ekholmin kanssa punomme jatkossa yhteisiä juonia. Kirsti Mäkinen saapui virkeänä paikalle, samoin Kati ja Tuula. Kehuivat Kansallisen Vanja-enoa, Kaupunginteatterin vastaava oli menossa juuri juhlailtanamme. Luokkatovereita edusti Lede Virranne kivennapalaissukuisine Liisa-vaimoineen ja rinnakkaisluokkaa toinen norssi Eero Huovinen. Markku Envall tietysti onnitteli aforistisesti. Jarkko Eskolan kautta saatoin lähettää kiitokset ja terveiset Katalle.

Joitakuita kaipailin, Piret Salurikaan ei sitten saanut matkaa tänne järjestymään. Hänen lähettämistään liitetiedostoista oli iloa Paavolaisen Viron suhteiden valaisemiseksi. Risto Veltheim tuli, hän taas valaisi Paavolaisen Brasilian retkeilyä ja Missonesin utopiasiirtolan vaiheita. Gennadi Muravin olisi pitänyt kutsua, hän kertoi miksi Synkkää yksinpuhelua ei koskaan käännetty venäjäksi. Piret sen sentään käänsi vastikään viroksi.

Ilta päättyi oikein vanhan ajan tyyliin jatkoille Groteskin baariin: mukaan kiskaistiin lähin avustajani Vesa ja paras opettajani Tarkan Pekka sekä Matti Summanen ja Marja.  Pekka muisteli, että baarissa oli ennen vanhaan Sanoman kassa, mistä hän sai ensimmäisen palkkansa kirjekuoressa neiti Judithilta. Komeat kattoleikkaukset on baarissa vieläkin tallella. Tarjoilimme Matin kanssa kierroksia vilkkaaseen tahtiin, mutta omin jaloin kumminkin kotiin käyskenneltiin Marjan johdatuksella. Kaikki hyvin. Paremmin ei voisi nyt olla.  Pistän vielä kerran Martti Ruokosen suunnitteleman upean kannen ylös loistelemaan. Nyt vain seuraillaan kirjan vaiheita lukijoilleen.

19.9.2014    

Olavi Paavolaisen 111. syntymäpäivä on samalla elämäkertani ilmestymispäivä. Ja se tuo myös kritiikit, peräti neljä tietooni tullutta lehteä on heti reagoinut.

Hesarin avasin tietysti ensimmäisenä puoli viisi aamulla, mikä on normaali heräämisaika.  Alkaa olla rutiinia sekin, että akateeminen arvio on melko myötäinen mutta samalla asenteellisesti niuhottava. Se suotakoon virassa oleville professoreille, heidän velvollisuutensa on tarkastella kirjaa ainakin päällisin puolin tieteen kannalta. Kuisma Korhonen selviää tehtävästä kelvollisesti, ei pahempia särähdyksiä. Hän tajuaa sentään populaarin elämäkerran luonteen.

Sinänsä yllättävää, että kriitikko pitää kirjaa paikoin suurpiirteisenä, kun pelkäsin päinvastaista: että pidettäisiin liiankin yksityiskohtaisena ja perusteellisena kerrontana. Lähteiden dokumentointi on mielestäni ihan riittävää, vähän liiallistakin. Tilaa täytyy jäädä myös vapaalle laskettelulle.

Entä naiset ja erotiikka? Paavolaisen kohdalla niitä ei voi mitenkään sivuuttaa, olihan yksi hänen toteutumattomia suunnitelmiaan seksuaaliprobleemaa koskeva tutkimus. Kuvaamalla hänen keräämäänsä runsasta empiiristä aineistoa tältä alalta voi edes yrittää hahmotella, mitä kirjasta olisi voinut tulla. Olihan se olennainen puoli Paavolaista. 

Hauskaa muuten, että kevyt heittoni mahdollisesta suhteesta Hella Wuolijoen ja O. Paavolaisen välillä sai sen verran huomiota, että se mainittiin radion aamulähetyksessäkin. Pirjo Hiidenmaa, ensimmäinen tietokirjallisuuden professori (onnittelut!), vastasi aiheesta tehtyyn kysymykseen fiksusti. Mutta taustahan on se, että Olavi itse vihjaili ”eroottisesta bravadista” itsensä ja Hellan välillä. Suhde ei tunnu todennäköiseltä eikä Erkki Tuomioja Hellan osalta esitäkään siitä mitään todistetta. Pieni arvailu kuitenkin sallittakoon, kun Hella ja Olavi olivat pitkän aikaa läheisesti tekemisissä ja tätä erotiikan sarkaa kummallakin asianosaisella oli tahollaan verraten rikkaasti.

Aamulehdessäkin on kirjasta isosti kuvitettu aukeama, mutta itse juttu juoksee varsin totunnaista polkua. Ville Hänninen tuntee ilmeisesti todella hyvin Paavolaisen elämän ja teokset, koska löytää vain niukasti uutta kirjastani. Sitäkään uutta, mitä siinä on, hän ei vaivaudu tarkastelemaan. Uskon että monille lukijoille miltei kaikki siinä on uutta.

Yllättäen ainoa poliittisesti suuntautuva ja aivan asiallinen juttu on Ilta-Sanomissa! Seppo Varjus on löytänyt Paavolaisen Moskovan sidoksen kirjastani, vaikka olihan se alkuaan jo Laamasen väitöskirjassa. Ei ole mitenkään yleisesti tunnettu seikka, että Paavolainen oli saada oman kotiryssän, mutta sota tuli väliin. Olisi luullut, että juuri Iltsika olisi revitellyt naisjuttuja, mutta hyvä toimittaja yllätti.

Turun Sanomissa Jouko Grönholm on kuulemma jo saanut H. K. Riikosenkin vedokset käsiinsä ja vertailee meidän kirjoja varsin tasapainoisesti. Molemmat kuuluvat elämäkertojen ”ohittamattomaan eturiviin” vai kuinka se oli. Olemme myös Grönholmin mukaan ehdottoman avoimia ja rehellisiä suhteessa yhteiseen kohteeseemme. Arvatenkin Riikosella on tarkempia ja syvempiä havaintoja itse teoksista, minulla taas tätä värikästä elämän loisketta riittää.

Tällaista pikahavintoa näin kärkeen. Saan olla hyvinkin tyytyväinen siitä, että kirja on saanut nopeasti laajaa huomiota. Ei siis valitella. Kustantajakin vaikuttaa tyytyväiseltä: mielenkiinto on taatusti virinnyt. Harmi vain, että ensimmäiset kriitikot joutuvat kiireissään lukemaan vedoksia tai pdf:ää ruudulta. Vasta kirja kokonaisena tyylikkäänä teoksena puhuisi parhaiten puolestaan.

Huomenna sitten juhlimaan valmista opusta. Eikä tarvitse mennä ihan kallella kypärin. Yksi toimittaja kysyi, olenko pikemmin satiirinen kuin arvostava Paavolaista kohtaan. Vastasin, että satiiri voi olla hyvinkin arvostavaa: harvassa henkilössä on sellaista ainesta ja kanttia kuin Paavolaisessa. Hänen monesti mankeloitu maineensa kyllä kestää kovankin kohtelun.    

17.9.2014

Mika Waltarin teoksia alettiin kääntää saksaksi vuonna 1938, jolloin Ein Fremdling kam auf dem Hof ilmestyi Münchenissä painettuna. Vieras mies tuli taloon oli vain vuotta aikaisemmin voittanut pienoisromaanikilpailun Suomessa. Uuden Saksan uho oli korkeimmillaan, mutta tuskin romaania voitiin suoraan liittää natsisimin Blut und Boden -ideologiaan. Pikemmin maalaistragedia toi kriitikoiden mieleen D. H. Lawrencen vitalismin. Uusi käännös teoksesta ilmestyi 1977.  

Waltarin markkinat avautuivat Saksassa sodan vuoksi hitaasti mutta varmasti. Vuonna 1943 käännettiin Kaarina Maununtytär ja Komisario Palmun erehdys. Kun Sinuhe egyptiläinen kääntyi niinkin varhain kuin 1948, jatkoa seurasi miltei teos teokselta. Mutta historialliset romaanit oli järjestään käännetty ruotsalaisen tai englantilaisen käännöksen pohjalta ja lisäksi vahvasti lyhennettyinä, jolloin saksalaiset lukijat eivät voineet saada täyttä käsitystä Waltarin filosofiasta.

Saksalainen kääntäjä Andreas Ludden on nyt ryhtynyt merkittävään urakkaan. Hän on kääntänyt neljä Waltarin historiallista romaania uudelleen Sinuhesta alkaen ja tällä kertaa suoraan alkukielestä ja lyhentämättöminä. Nuoren Johanneksen hän käänsi ensimmäisen kerran nimellä Johannes Peregrinus. Sitten ovat seuranneet Michael der Finne (Karvajalka) ja Turms ja uusimpana paionotuore Sinuhe der Ägypter. Kaikki nämä loistelevat kohta Frankurtin kirjamessujen pöydillä.

Oma suosikkini, jota jo selasin, on kahden novellin tai pienoisromaanin saksannos: Fine van Brooklyn ja Die Pariser Krawatte (Pariisilaissolmio). On oivallinen idea yhdistää juuri nämä kaksi eleganttia kertomusta samoihin kansiin. Niissä on paljon yhteistä, Pariisin muistoja, nuoruuden kipeää romantiikkaa, keski-iän väsähtänyttä viisautta sekä kummassakin kertojan terävää itseironiaa ja hyvittävää huumoria. Niiden kertojat voisivat olla yksi ja sama henkilö, läheistä sukua Waltarille itselleen.

Tapasin Andreas Luddenin kahteen otteeseen päivän mittaan. Ensin istuimme WSOY:n tiloissa, jolloin Hanna Kjellberg johdatti keskustelua Waltarin ja yleensä suomalaisten teosten saksannoksista viime aikoina. Mukana oli kaksi Kuebler-kustantamon edustajaa. Ihmeesti yhtiö on satsannut näihin kauniskantisiin Waltari-opuksiin. Niillä kuuluu jatkuvasti olevan kysyntää, joten ei sijoitus varmaan hukkaan mene. Waltarin elämäkertaa sen sijaan harva Saksassa lukisi yhtä innokkaasti, Ludden pahoitteli lausuen samalla ystävällisiä kiitoksia Unio Mysticasta. Hän väitti, että tiedän Waltarista enemmän kuin tämä itse tiesi itsestään!

Suomi on näyttävästi esillä Frankfurtissa, myös klassikoiden osalta. Viime viikolla sain postissa uuden käännöksen Sillanpäätäkin: Frommes Elend (Hurskas kurjuus). Ensimmäisen kerran Das Fromme Elend  ilmestyi 1948, toisen kerran nimellä Sterben und Auferstehen 1956. Tämä uusin on siis jo kolmas versio. Sillanpään kaikki romaanit käännettiin saksaksi, ja hullusti kävi vain Miehen tien: Eines mannes Weg (1933) vedettiin kaupoista ja makuloitiin, kun Sillanpää tuli käyttäneeksi liian suoraa suuta diktaattoreista Hitleristä, Stalinista ja Mussolinista kuuluisassa Joulukirjeessään 1938.

Andreas Ludden osoittautui todelliseksi Waltarin tuntijaksi ja harrastajaksi, hän on kerännyt mittavan kokoelman kirjailijan käännöksiä eri kielillä ja perehtynyt samalla syvällisesti niiden lähtöteksteihin ja valintoihin. Hänen kanssaan olisi ollut hauska keskustella enemmänkin, mutta tapaaminen oli rajallinen.

Niinpä kävin illalla vielä Deutsche Bibliothekissä kuuntelemassa, kun Ludden kertoi lisää kääntäjän työstään ja luki otteita Finestä ja Sinuhesta.  Kodikas intiimi tilaisuus, jossa Anneli Kalajoki edusti Waltari-seuraa. Viiniä tarjottiin ja keskusteltiin jatkoilla. Mutta kun Kueblerin viehkeä toimittaja tiukkasi minulta, miksi Waltarilla on aina niin pahoja naishahmoja, kielivarani alkoivat ehtyä. Sitä on suomeksikin vähän vaikea selittää. Totesimme että hänellä oli kuitenkin pitkä ja kestävä ja onnellinenkin avioliitto. Saatoin vain viitata joihinkin nuoruuden koviin kokemuksiin. Pitää verrytellä käytön puutteessa ruostunut saksan puhekieli vetreämpään kuntoon!

17.9.2014

Otsikko voisi olla Juhani Ahon novellista, mutta meilläkin muutto tapahtui, ja nyt ollaan pysyvästi taas Sepänpuiston armailla laitamilla. Tosin käydään maalla vielä hoitamassa monia asioita harva se viikonloppu. Sinne jäi sieniä ja omenoita ja puita ja kaloja ja vaikka mitä.

Urbaanin tervetulotoivotuksen esitti Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg aamutv:ssä. Hänen mukaansa edistyksen pahimpia jarruja ovat patamustat taantumukselliset, joiden tunnusmerkkejä ovat kuulemma valkoihoisuus, heteroseksuaalisuus ja maalaisuus. Nyt oli heti mentävä itseensä: hitto nuo tunnusmerkithän sopivat pelottavalla tavalla  minuun! Paitsi että olen paljasjalkainen stadin kundi ja asunut Helsingissä sentään yli puolet elämästäni. Siitä pieni armahdus. 

Ruotsin vaalit tietysti kismittävät ja eritoten se, että Rosenbergin perustama feministipuolue jäi äänikynnyksen alapuolelle, mikä olikin aika ihmeellistä. Puhumattakaan Sverigedemokraattien jymymenestyksestä. Siinä on muuten taitavan propagandistisesti valittu puolueen nimi. Mutta murheellista yhtä kaikki. Jos puolue tiukasti eristetään, eikö se vain lisää kannatusta? Ruotsalaisissa voi olla samaa pirullisuutta kuin meissä suomalaisissa. Vai ovatkohan puolueen äänestäjät juuri niitä Ruotsin finnjäveleitä. Odotamme vavistuksella tutkimustuloksia.

Noita Rosenbergin päävihollisia ovat ikävä kyllä miltei kaikki tutkimani kirjailijatkin. Sillanpää pahimmasta päästä ja Huovinen sekä Aho. Ehdottomasti maalaisia valkoihoisia heteroseksuaaleja – jopa Paavolainenkin, kivennapalainen, vaikka hänen seksuaalinen identiteettinsä oli toki vähän horjuva, mistä hän saa hyvitystä. Ei silti hyvältä näytä. Maahanmuuttajain kirjallisuutta tässä pitäisi tutkia eikä mitään patamustia klassikoita, jos haluaa edistyksen trendeissä pyristellä. 

Rosenberg näkyy itse kunnostautuneen akateemisella alalla. Opiskeltuaan DDR:ssä Karl Marx -yliiopistossa hän jäi kiinni plagioinnista tutkimuksessaan. Mutta hänen opinnäytettään ei suinkaan hylätty, vaan hänet palkittiin professuurilla ja nyttemmin hän johtaa ensimmäisenä rehtorina Taideyliopistoa. Joten taiteen tutkimus on varmoissa, edistyksellisissä käsissä.  Minusta tuntuu, että perussuomalaisille olisi suureksi eduksi, jos hän esiintyisi mahdollisimman usein televisiossa.

Paljon kuohuttavampi uutinen on se, että koulut joutuvat säästämään opetusvälineissä. Kirkkonummella on 400 000 euroa karsittu, joten oppilaat joutuvat lukemaan valmiiksi viivattuja ja repalehtineitä oppikirjoja. Häpeällistä tässä pisa-saavutusten maassa! Kahdeksasluokkalainen Elsa Korpeinen sanoi vaisusti, että olisi tietysti kivampi lukea uusia kirjoja. Mikä kiihottaa paremmin oppimaan kuin uutuuttaan lapiseva puhdas ja painomusteelta tuoksuva oppikirja. Lisäksi kustantajien muutenkin rapistuva talous on paljolti levännyt oppikirjojen varassa. Samoin oppikirjain tekijöiden. Erittäin ikävä juttu.

Uskon että edistyksellisessä Taideyliopistossa nämä seikat on sentään turvattu eikä jouduta käyttämään kierrätysmateriaalia korkeatasoisessa opetuksessa kuten Kirkkonummen peruskoulussa ja lukiossa. Mutta siellä voi olla kasvamassa uusia taiteilijoita ja tiedemiehiä, kun vain annettaisiin innostavat lähtökohdat oppimiselle.

Tämän ei pitänyt olla mikään aamun valitusvirsi. On hauskaa vaihtaa maisemaa ja kävellä taas Rööperin tuttuja katuja, katsella Välkesalmen divarin ikkunoita, poiketa kotikiinalaisessa lounaalla ja vaikka Viiskulman Primulassa oluella.  Kiusallisesti pitkittynyt obstruktiivinen bronchitis alkaa sekin täällä hellittää. Uudet areenat odottavat. Ja töihin pitäisi päästä kunnolla käsiksi, kunhan toinnun kirjan ilmoille putkahduksesta.

F. E. Sillanpään 126. syntymäpäivänä 16.9.2014.

Sumuisena aamuna viimeinen jalkapallomatsi kentällä. Sattuneista syistä olen missannut muutamia, mutta halusin juhlistaa finaalia. Matti sai kiertopalkinnon, jonka Artsi oli jo kaiverruttanut valmiiksi. Seremonia oli lyhyt ja karu. Istuimme Jaken tarjoamilla kahveilla Vepan baarissa ja muistelimme yllättäen poismennyttä Esaa. Kuvassa ydinjoukkueemme heinäkuisessa hautajaisvirityksessä, vasemmalta Artsi, Asko, Matti ja minä.

Näin voidaan kesä vähitellen julistaa päättyneeksi, vaikka hienot säät jatkuvat. Marjatkin on melkein poimittu, omenat ja luumut jäljellä. Sieniä alkoi tulla jo liikaakin, täysi työ niitä laitella. Mutta leppärouskuista valmistunut kastike kyllä maistui!

Erkki Tuomioja on omilla linjoillaan Venäjän pakotteissa, ja mielestämme järkevin perustein. Onhan siinä hallituksen kokenein ja kaiketi viisain ministeri. Sattumalta luen samaan aikaan vasta kunnolla läpi Tuomiojan kirjaa isoäidistään Hella Wuolijoesta, Häivähdys punaista, aikanaan Finlandia-palkittu. Olen sitä käyttänyt lähteenä ja katsonut silloin tällöin siitä asioita, mutta vasta kun kokonaisuus hahmottuu, kirjan painokkuus alkaa selvitä. Hellan uran monipuolisuus ja -ulottuvaisuus kyllä hämmästyttävät.  Mitä  kaikkea hän kerkisi puuhailla, keihin kaikkiin tutustua. Paavolaisenkin auttajana ja johtotähtenä toimi useamman kerran. Vielä arvoituksellisempi hahmo oli sisarensa Salme Pekkala. Varsinaisia vallankumouksen liehtareita. Tuomioja käsittelee heitä suorasukaisen kriittisesti.

Toinen myöhäiseksi jäänyt teos on Henrik Meinanderin Suomi 1944, jota myös käytin lähteenä kuluneena keväänä, mutta vasta nyt luin rauhallisesti alusta loppuun. Valaiseva opus kriittisen vuoden jännittävistä vaiheista. Jokin Waltaria koskeva luonnehdinta vähän särähti, ei kai hän nyt suorastaan kommunismin vastaisiin ”agenttiromaaneihin” erikoistunut edes sotavuosina. Mutta muuten pätevää ja tyylikästä kerrontaa.

Näitä lukiessa palasi mieleen Erno Paasilinna -vainaan lausahdus joskus radiossa: ”On suuri nautinto lukea itseään viisaampien kirjoittamia kirjoja.” Voin yhtyä, mutta harvoin kai Erno oli noin vaatimaton.

Kevennyksenä voi iltaisin sängyssä painella läpi John le Carrén vakoiluromaaneja, ihan senkin takia, että miehen kokemusperäinen asiantuntemus on niin vankka. Kirjat eivät vaikuta keksityiltä. Vakoilun maailma alkaa tuntua itsestään selvältä, siinä kaikki henkilöt asuvat kuin kotonaan. Tuntuu joskus suorastaan siltä, että kaksoisagentti on maailman yleisimpiä ammatteja, vaativimpia myös.

Paavolaisen jäljiltä yritän lukea läpi hänen suurta esikuvaansa seksuaalimystiikan alalla, D. H. Lawrencea, mutta perinpohjainen kerronta kaivosmiljööstä ei oikein ota enää syttyäkseen. Ja sen seksuaalisen vitalisminkin kanssa on jo vähän niin ja näin, lienee aika ajanut kaikkine myöhempine kuvausvariaatioineen sen alkuperäisen aistillisuuden ohi. Läpimurtoromaani Sons and Lovers (Poikia ja rakastajia) on keskeltä kesken ja näyttää pysyvän. Kaikkea ei tarvitse kahlata loppuun.

Mutta koska pääsen syksyn uutuuksiin? Vai onko kuten Markku Envall väittää uudessa aforismikokoelmassaan Joka tähtiä tähystää: vasta ilmestyneen kirjan lukeminen lähenee tirkistelyä. En allekirjoita! Näkemys on jo liian ylimyksellinen. Sirpa Kähkösen uusi romaani kiinnostaa kovasti, miksei myös Maarit Tyrkön kirja Kekkosesta. Mistä tempaan aikaa? Sitähän on aina, niin paljon kuin haluaa käyttää. Ikää myöten käy ikävä kyllä hitaammaksi lukijaksi. Mutta toiselta puolen vain hitaasti lukemalla lukemastaan todella nauttii.

11.9.2014

PS Postiauto toi juuri paketin: lämpimäiskappale teoksesta Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. Häkellyttävä hetki, nyt en ehdi muuta kuin ihailla kirjaa. Ulkoasu on upea. Hetkeen en uskalla avata sitä – jospa heti joku virhe pomppaa silmään… Ei sentään vielä, hyvin näyttää kulkevan. Palaamisiin!

Kun viettää yksinäisen sunnuntain ihan omaan tahtiinsa, mitä on tehtävä? Kerättävä sieniä ja poimittava marjoja uljaana intiaanikesän päivänä! Paineltava metsässä ! Soudeltava järvellä (ei kaloja). Ja seurailtava median loppumatonta virtaa.

Korit ovat täpötäynnä herkkutattia, punikkitattia, karvalaukkua ja leppärouskua. Niitä peratessa kuuntelin kansan radion murjaisuja ja seurailin etäämpää Suomen lentisvoittoa Tunisiasta. Sitten alkoi tulla tutumpaakin tuttua teosta, kuunnelmaa Linnan Tuntemattomasta.  Ainakin luulin, että se olisi jotenkin tekemisissä Linnan romaanin kanssa.

Aluksi ähinää ja ininää, ilmeisesti jonkun sotapelkoisen tutinaa (kuvassa salskeita sankareita). Vartin päästä erotin jo ensimmäisen Linnan repliikin. Jatkossa ilmeni, ettei niitä ole tarkoituskaan tässä suuremmin viljellä. Tärkeämpiä ovat tekijöiden omat selitykset ja kommentit. He eivät todellakaan luota siihen, että Linnan teos puhuisi itse puolestaan. Eivät sitäkään, että kuulijat ymmärtäisivät teoksen ilman opastusta. Heidän on puhuttava se meille omalla ymmärryksellään.

Ihanaa oli kuulla vanhaa kunnon syyllistämistä. Tällaista ei ole kuultu sitten 70-luvun kultaisten taistolaisvuosien! Rahikainen kuulemma syyllistyi ihmiskauppaan ja paritukseen Petroskoissa. Ei ainakaan romaanin mukaan. Ja isoisämme ovat hirveitä tappajia, selvä se. Tällaista keskellä Ukrainan ja Lähi-Idän ja Irakin sotamelskeitä. Suomi on todellinen lintukoto. Uusien murhenäytelmien puutteessa on taivasteltava ikuisesti näitä vanhoja.

Jostain olin lukevinani, että sovitus on uskollinen Linnan romaanille. Onhan siinä ainakin viidesosa Linnalta kuulostavia vuorosanoja. Loppu on lisäiltyä ja kertojan luennointia. Jos tällainen jälkiviisastelu on uskollinen sovitus, niin sitten on. Perikunta ja Kirjailijaliitto vaikenevat, sillä niin paljon on Linnaa ennenkin eri asentoihin ruhjottu. Sikäli helpottavaa, ettei tarvitse tätä selkotulkintaa jatkossa kuunnella.

Oli tasaannuttavaa kuulla sitten jatkosodasta suoraan kertovaa sarjaa, Meinanderin, Mannisen ja muiden viisaiden viileitä kommentteja. Tässä ei ähisty eikä toitotettu, vaan puhuttiin selvää asiaa. Veteraanitkin saivat äänensä kuuluville. Jos kuunnelmasovitus esitti sodan jonkinlaisena kaoottisena hölmöntölmäyksenä, tässä asiantuntijat asettelivat sotahistoriallisia palikoita paikoilleen. Uskon että sodan silloiset subjektitkin ymmärsivät jotain armottomista kehyksistä, joissa jouduttiin taistelemaan.

Yllättävä elämys oli Ernst Lubitschin mykkä elokuva Faaraon vaimo, jonka restaurointi oli ihmeellinen urotyö aiheesta kertovan dokumentin mukaan. Ihan tempauduin jännittävän tarinan pauloihin. Valtavan suuritöinen elokuva, mahtavia joukkokohtauksia, tuskin Sinuhenkaan taannoisessa Hollywood-versiossa oli ihan yhtä mittavia. Näyttelijäntyö todella ilmeikästä (hurja Emil Jannings).  Valaistukset, asetelmat tehokkaita. Piti vain alkua vilkaista, ja liimauduin jännittämään traagiseen loppuratkaisuun saakka.

Sitten oli enää pujahdus saunaan ja futismatsi Fär-saaria vastaan. Onneksi sentään voittivat, vaikka alku näytti pahalta. Sinnikkäitä pelaajia siellä saarella (ihme maalivahti), mutta Suomi ansaitsi hyvän avauksen EM-karsintoihin. Studiokommenteissa harmittaa se, että aina sadattelevat huonoa viimeistelytaitoa silloinkin, kun vastapuolen maalivahti venyy häikäiseviin torjuntoihin.

Täyteläinen päivä, kiitos tästäkin. Huomenna Helsinkiin, kokousruljanssi alkaa.

7.9.2014

Olavi Paavolaisen 1949 rakennuttama huvila Keuruulla on todella hieno ja näköjään hyvässä kunnossa. Vihreä klassisen mallinen rakennus pilareineen ja kuisteineen. Näin myöhään ehdin sitä vilkaisemaan, koko kesän matkaa hankin. Mutta parempi myöhään. Tästä tuli eräänlainen jäähyväiskäynti pitkälle projektille.

Poikani Vilho, joka toimii sijaisena Suur-Keuruun lehdessä, oli paikallisoppaani. Tapasin myös lehden päätoimittajan Eija Ruohon, jota poika kehuu tähän asti parhaaksi esimiehekseen. Olisiko Paavolaisesta ollut saatavailla vielä paikallista muistitietoa? Ilmeisesti hän vietti kesälomiaan hyvin omissa oloissaan ja ystäviensä parissa.

Kaunis näköala aukeaa Paavolaisen huvilasta Keurusselän Kivilahdelle ja vastapäiseen Jänissaareen. Puutarhastakin on näkyviä muistoja jäljellä. Huolellisesti sitä on näköjään aikanaan pohjustettu ja rakennettu kiviporrastein ja poluin.  Tästähän piti tulla uusi Vienola, Kivennavan menetetyn kodin korvike,  mutta maaperä on kivikkoista ja puutarhan luominen hankalaa.

Venus-patsasta ei puutarhassa enää ole, on kuitenkin pieni antiikin muisto siitä. Huvilaa on selvästi asuttu suurella pieteetillä, tehty tyylikkäitä lisärakennuksia. Nyt se on kuulemma myynnissä, hinta arvatenkin kova. En harkitse asiaa. Mitenkäs Paavolaisen seura Turussa? Eihän niillä ole tietenkään varoja tällaisiin. Keräsin sieniä lähimaastosta, valtavasti kantarelleja ja herkkutatteja. Hyvä muisto Paavolaisen lomamailta.

Ihailimme myös Keuruun asemarakennusta, joka on valittu Suomen kauneimmaksi. Kiertelimme keskustassa, katselimme vanhaa kirkkoa ja kävimme lounaalla Arinassa. Vilkas ja kulttuuritietoinen paikka on Keuruu: keskustassa kolme kirjakauppaa! Yksi antikvaarinen, toinen samalla paperikauppa. Muutenkin aktiivisen näköistä yrityselämää. Vielä näimme asuintaloksi muutetun hotellirakennuksen, jossa Synkkää yksinpuhelua aikanaan uusiksi kirjoitettiin. Jätin toimittajan seuraamaan syyshölkkää ja ampumakilpailuja, viihtyköön siellä vielä jäljellä olevat viikot.

Ajelin alaspäin Mänttään ja pysäköin Serlachiuksen Gösta-museon parkkipaikalle. Täynnä autoja ja busseja edelleenkin, vaikka kuvataideviikot ovat jo ohi. Uusi museo on mahdikas siinä Gösta Serlachiuksen edustusasunnon kyljessä. Aika nopeasti kuljin läpi poptaiteen osaston ja videopresentaatiot. Mutta itse kartanossa kyllä teki vielä viivähtää kultakauden taiteilijoiden parissa. Gallénin kivoja Pariisin skitsejä, Simbergiä, Södergrania. Pitäisi tietysti tuoreelta lukea sekä Gustafin että Göstan elämäkerrat, jotta käynnistä saisi enemmän irti. Edellistä olen lukenut sen verran, että olin historiasta hajulla.

Kävelin vielä massiivista siltaa pitkin läheiseen saareen ja katselin puihin ripustettuja taiderömpsyjä.  Rohkenen olla sitä mieltä, että saari olisi luonnontilassa kauniimpi ilman siltaa ja tekotaidetta.

Tulipa kuitenkin tämäkin uutuus katsastettua, varmaankin Marjan kanssa joskus palaamme. Nyt mummi on Turussa kaitsemassa lapsia, joten saan matkailla vapaana poikana. Täydensin paluumatkalla vielä täpötäyttä sienikoria, jota sitten perkasin lopun iltaa ja silmäilin äänettömällä, kuinka Suomi otti takkiinsa Saksalta lentopallossa. Urhokkaasti silti pelasivat. Kuuntelin samalla konserttimusiikin antoisaa toivekonserttia ja luin lopun iltaa Tammsaaren romaanisarjan vihoviimeistä osaa ja sängyssä le Carrén vakoilujuttua Vain meidän kesken. Autuaana nukahdin.

6.9.2014