Uskonvapaus ja pahantekijät

des_hommes_et_des_dieux_2  Luostarin rohkeat munkit, johtajansa Christian vasemmalla.

Imaami Abbas Bahmarpour luettelee tänään Hesarissa aivan oikein kohteita, joihin Euroopan sananvapauden ritarit eivät uhallakaan iske. Luetteloa voisi varmaan jatkaa. Ei Suomessakaan pilkata juutalaisia eikä mustalaisia eikä saamelaisia paitsi jossain takavuosien viihdeohjelmissa. Vapaa sana valikoi kohteensa. Somali kirvesmies rauhoitetaan uutisissa.  

Totta puhuen tulisin ihan hyvin toimeen, vaikka Jumala ja Muhammedkin jätettäisiin pilkkaamatta. Henkeni vapaus ei siitä kuristuisi. Voisi olla hiukkasen rauhallisempaa maailmassa, ellei miljoonia tavallisia muslimeja härnättäisi kaduille ja toreille vastamielenosoituksiin. En pidä hengen tärkeänä myöskään tavallisten kristittyjen tunteiden loukkaamista.

Näistä kysymyksistä vähän totuttua syvemmälle kaivautui hieno ranskalainen elokuva Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des dieux) eilen Teemalla. (Minkähän takia nimen järjestys oli suomeksi käännetty?) Ohjaus Xavier Beavious, melko tuoretta tekoa vuodelta 2010. Perustuu vereksiin tositapahtumiin. Kannanottona uskonvapauteen, uskontojen merkitykseen ja aatteiden taisteluun se oli merkittävämpi kuin kapallinen äkkiä huitaistuija lehtikolumneja.

Vaikuttava kuvaus näytti kristittyjen munkkien urheuden ja vakaumuksen voiman, näytti äärimuslimien puhtaan julmuuden mutta myös väläyksen heidän ahdistustaan ja ihmisyyttään. Vaikka loppu oli synkkä ja toisti Algerian äskeistä todellisuutta, jokin toivorikkaus elokuvasta jäi henkiin. Ihmisen arvokkuutta ei aseillakaan nujerrettu.

Luostarin vanhan lääkärin ajatuksista jäi mieleen Pascalin lause: ”Ihminen ei koskaan tee pahaa niin riemulla ja tinkimättömästi kuin tehdessään sitä uskonnon varjolla.”

Tämän jälkeen tuntuu vähän lattealta todeta, että uskontojen voimaa älyllisesti kritikoineen Olavi Paavolaisen parissa vaeltelu päättyi tai ainakin taukosi osaltani pitkäksi aikaa viime maanantaina perinteikkäässä ravintola Sea Horsessa. Paikka oli hyvä, vaikka en tiedä kävikö Paavolainen koskaan tässä kyseisessä kulmakapakassa. Ihme ellei käynyt.

Sinne kokoontuivat näet Vanhat ketut, joka joukko tarkoittaa ansioituneita veteraanitoimittajia eri välineistä, etupäässä näemmä sähköisistä. Mitä otollisin kuulijakunta siis. Varmaan muistavat oman sanavapautensa rajoja menneiltä vuosikymmeniltä. Vanha työtoverini MTV:n ajoilta, Pultsi Karila, oli minut tilaisuuteen houkutellut eikä kaduta, vaikka äänen kanssa oli taas pikkuisen taiteilemista. Asiantuntijoiden, alan miesten ja naisten kiittelevä vastaanotto ilman muuta lämmittää, myös maukas paistettu maksalautanen.

Veteraaniohjaaja Ari Kallio kertoi vuolaasti lisätietoja varsinkin Paavolaisen Radioteatterin ajoilta, onhan Arilla tekeillä aiheesta oma historia. Markus Raution toiminta Paavolaisen edeltäjänä sai ansaitusti huomiota. Riikosellakin on tarkkoja tietoja OP:n radiokaudesta elämäkerrassaan. Omassa kirjassani seuraan aihetta lähinnä henkilöhistorian kannalta. Turhautuihan visuaalis-kirjallinen mies äänityössä pahan kerran, vaikka alussa olikin asiasta innostunut.    

Nyt tuntuu outo kutina. Aamulla on olo entistä virkeämpi. Valo kurkistaa yhä varhemmin ikkunasta. Ja ihme juttu: uusi työ nytkähtää liikkeelle juuri näinä aamuina. Toivoa on taas paremmasta, flunssanpoikanenkin kavahtaa uudelleen viriävää innoitusta. Mä painan nyt menemään ja muistan välillä tätä päiväkirjaa, mikäli aiheita ilmaantuu. Eiköhän niitä, vaalikevättä kohti huristellaan.

22.1.2015