Palkintoja ja rakkausrunoja

Suomalainen kirjoituskilpailu

Jaettiin lukiolaisille kirjoituskilpailun palkinnot Suomalaisella Klubilla. Voittaja Tommi Paavilainen Viikin normaalikoulusta uskoi suomalaisuuteen, halusi vain kääntää vanhat sananparret ylösalaisin, kuten esimerkiksi: ”Kell’ toivo on, se toivon näyttäköön”. Sattui niin, että kilpailun suojelija, puhemies Eero Heinäluoma kertoi puheenvuorossaan amerikkalaisesta rouvasta, joka nauroi katketakseen kuullessaan suomalaisia perin pessimistisiä sananparsia. No Paavilainen niitä nyt pyrki ansiokkaasti oikomaan.

(Kuten Yrjö Larmola oikaisi, että ”Kell’ onni on…” ei ole alkuperäinen sananparsi, vaan Eino Leinon runosta sellaiseksi muuttunut.)

Kilpailun teema liittyi Suomen tulevaisuuteen ja kansallisuusaatteeseen ylipäätään. Kolmanneksi tullut Mikael Kähkönen Lahden yhteiskoulusta ei antanut nationalismille paljon tulevaisuutta, mutta jätti huomiotta aatteen nousun aivan viime aikoina Euroopassa. Hyvin älykkäästi ja taitavasti lukiolaiset nykyisin kirjoittavat, vähän turhankin hioutuneesti. Siksi sykähdytti lukea Maija Pajulan vahvasti subjektiivinen tunnustus, jossa hän uskoi maatalouden tulevaisuuteen ja aikoi itsekin alalle. Pajula tuli Satakunnasta Punkalaitumelta ja oli ainoa tyttö hyvin poikavaltaisessa palkittujen joukossa.

Mukana oli myös shakinpeluun ja robottien erikoistuntijoita sekä viihteen kriittinen kuluttaja, kaikki valppaita alan uusimpien ilmiöiden tarkkailijoita. Eero Heinäluoma on itse shakinpelaaja, joten kannustin Lauri Sääskilahtea Oulun lyseosta haastamaan herra puhemiehen virtuaaliotteluun.

Klubin puheenjohtaja Matti Viljanen kertoi saaneensa sytykkeen Unio Mysticasta, jota kävin kuusi vuotta sitten täällä esittelemässä. Luettuaan opuksen hän ryhtyi kovaan urakkaan: lukemaan läpi koko Waltarin tuotannon. Toivotin kestävyyttä hyvässä harrastuksessa. Jaso Sasaki soitteli viulullaan Sibeliusta, ja Pekka Rapila kertoili kilpailun suuntaviivoista: tämä oli jo seitsemäs kerta, ja jatkoa seuraa.  Voittajan juttu on tulossa Suomen Kuvalehteen (toinen järjestäjistä) ja loput voi lukea myös sivulta www.suomalaisuus.fi.

Päivä jatkui pienellä teatteripalaverilla Strindbergin kahvilassa, mistä kipaisin Korkeavuoren mäkeä ylös WSOY:n Rakkausiltaan. Hehheh, juhlittavana oli kaksi uutta opusta, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen Lemmen ilot ja rakkauden salat sekä Suomen kansan rivot runot Tupa ryskyi, parret paukkui. Aikamoinen kaksikko: edellinen luotaa rakkauden historiaa keskiajalta nykypäivään ja jälkimmäinen sukeltaa menneitten vuosisatojen suomalaista seksuaalimytologiaa siekailemattomin runonäyttein.

Jos tässä kevään korvalla on pulaa hyvistä lemmensitaateista, niin näistä kirjoista kyllä pesee. Näytteeksi vaikka seuraava kansanoivallus: No niin lauloi lakuna poika: – Kun Jumala noin tekisi, päivä pilluja sataisi, toisin päivin vittuloita, tuosta saisi saamatonkin, ottaisi olematonki.

Runot ovat enimmältä 1800-luvulta, jolloin romannttisen rakkauden aalto oli vallannut Euroopan, vaan eipä se Suomen rannoille ole juuri ehtinyt, ainakaan kansan pariin. Kovin aggressiivisia ovat monet runot, selvästi sukupuolielimiä paitsi elollistavia myös joko suoraan tai kääntäen vähätteleviä, suorastaan syyllistäviä. Lämmintä seksuaalisuutta saati rakkautta, mitä tapaa eteläisemmän Euroopan runoudessa, ei näistä etsimälläkään löydy. Villiä menoa kyllä, huoletonta huhuilua, polttelevan naisen- tai miehenkaipuun saattelemaa, voisi ounastella.

Hyvää Kalevalanpäivää nyt näissäkin merkeissä.