Sillanpää on sisässä

Rajalan Sillanpää

Nyt se on siellä, koko kolossaalinen vedosluntta. On sen kanssa kamppailtu. Omien teosten lyhentäminen ja toimittaminen uusiin kansiin oli yllättävän vaikea homma. Onneksi apuna oli toimittaja Pauliina Rihto, jonka giljotiini leikkasi terävästi. Sain hiki otsalla palautella joitakin mielestäni kimmeltävän kirkkaita kohtia takaisin teokseen.

Nyt luin lopullisen tuloksen ja tarkistin niin hyvin kuin pystyin. Tietysti sorkin sinne vielä viime hetken muutoksia ja lisäyksiä. En sentään niin kuin kohteeni, joka joskus innostui tosissaan kirjoittamaan romaania vasta korrehtuurin mariginaaleihin.

Sade räiski kaduilla, kun nousin luntta kainalossa hissillä SKS:n kerrokseen. Pauliinalla oli kotityöpäivä, joten hänen kollegansa Aino avusti viimeisissä kuvaliitteen ja takakannen tarkistuksissa. Aino tuntuu viihtyvän tilavassa työhuoneessaan,  jonka ikkunasta näkyy Uspenskin katedraali. Tämä kodikkaan tieteellinen talo sopii muutenkin hänelle. Tytärtä ei sentään pantu kirjani toimittajaksi.

Olipa keventynyt olo, kun laskeuduin Mariankadulle. Pitkä matka on takana. Muistin kuinka tapasin itsensä Taatan viimeksi Ilvestiellä hänen 75-vuotispäivänsä aikaan syyskuussa 1963. Kävimme isäni kanssa mestaria onnittelemassa. Faija oli Eemelin serkun Mäkelän Suoman ja Rajalan Villen ”koottu teos kokonahkakansissa”, kuten Taata määritteli. Hän pahoitteli ryhtymistäni yliopistossa kirjallisuuden opintoihin. Asiallinen elämänoppi eli biologia olisi ollut hänen mielestään toista. Suistuin Taatan mielestä Goethen pesulaskujen tutkijaksi. Lohtua toi hänestä kuitenkin se, että kurssikirjoissa tulee sitten vastaan semmoinenkin otsikko kuin että: ”F. E. Sillanpää, teki ja kirjoitti kaiketi yhtä ja toista… Rajat katso kartasta!”

No niitähän sitten hartaasti tutkiskelin. Ensimmäisen esitelmäni Sillanpään nuoruudennovellien omaelämäkerrallisesta taustasta pidin Väinö Kaukosen johtamassa proseminaarissa keväällä 1964. Siitä se alkoi. Yli puolen vuosisataa olen siis tavalla tai toisella Sillanpään kanssa seurustellut. On jo aikakin, että lopullinen elämäkertani kesäkuussa tiivistettynä ilmestyy. Tämä kustannusjohtaja Tero Norkolan idea on suuresti mieltäni ilahduttanut. Kestäköön kirja aikojen painetta.

Nimittäin silloin kun trilogiaani hikoilin kokoon ja väittelinkin 1980-luvulla, elämäkerta eli biografinen metodi ei todellakaan ollut huudossa. Päinvastoin sain kuulla ja lukea riittämiin ilkkumista pyrinnöistäni. Tuli tunnustustakin, mutta ihmeesti mieleen syöpyvät vimmaisimmat hyökkäykset, kun niitä arkistosta taas  silmille lennähti. Siirryin sitten hyvässä järjestyksessä kirjallisuustieteestä teatterin tutkimuksen puolelle, missä vallitsi vähän elävämpi henki.

Nythän aika on kokonaan muuttunut, päivä tehnyt kierroksensa. Nyt vakavat tutkijat tekevät kilvan elämäkertoja eikä niitä kukaan enää kyseenalaista – paitsi ehkä siellä yliopistojen viimeisissä varjoisissa loukoissa. Jotensakin lohdullista huomata, kuinka tälläkin alueella vanhat uskomukset ja kivettymät voivat murtua.

Nyt oli kustantajan tavoitteena pikemmin kiinnostava kirjailijan elämänkuvaus kuin teosten huolekas analysointi. Vastasin haasteeseen, mutta huolehdin myös teosten riittävästä esittelystä. Pekka Tarkka (joka kirjoitti kriittisen lausunnon ensimmäisestä käsikirjoituksestani 1982) kannusti pitämään edelleen huolta perinteisestä taspainosta, elämän ja teosten rinnakkaisesta kuljetuksesta. Parhaani yritin, katsotaan mihin se riitti.

Miten vietin vapautuneen yksinäisen illan Helsingissä? Kas kummaa, Tieteiden talossa oli esitelmätilaisuus, jossa Pentti Paavolainen (Olavin sukua) kertoi vauhdikkaasti Kaarlo Bergbomin ja Aleksis Kiven suhteesta. Uskottavasti Pentti osoitti, miksi Bergbom ei puolustanut sanallakaan Seitsemää veljestä. Koska hän oli estetiikaltaan itse asiassa Ahlqvistin linjoilla, ja muutenkin suhde professoriin oli suojelemisen arvoinen.

Sieltä kipaisin huvikseni Kansallisteatterin klubiin, jossa olin huomannut esitettävän tekstejä teemasta F. E. Sillanpää ja kesä! Mitä ihmettä? Onkohan se minun vedoslunttani kunniaksi? Todella huomaavaista. Vielä enemmän yllätyin, kun kuulin kolmen hyvän näyttelijän (Jukka Rantasen, Karin Paciuksen ja Veikko Honkasen) lukevan paitsi Sillanpäätä myös minun vanhaa elämäkertaani! Tuttuja kohtauksia! Olin aivan otettu ja suorastaan liikuttunut. Kiitin heitä, Jukkaa varsinkin, joka oli hyvin aiheen tutkinut. Palailisiko Sillanpää Kansallisteatteriin, missä kävi jo opiskeluaikoinaan 1900-luvulla..?

Ehdin vielä Maximiin, Leviathanin myöhäisnäytökseen, mutta siitä myöhemmin. Mikä päivä! Nukahdin kuin nuijalla tainnutettuna.

29.4.2015

 

 

Metsä ja ihmisen osa

Metsän talossa

Piti porhaltaa Tampereelle. Katso ja kummastele: Wäinö Aaltosen uroot Hämeensillalla pelaavat Tapparan joukkueessa! Oikeat pelipaidat päällä. Autojen tungosta jäähallin suuntaan.

Me petturit laistimme ja hilpaisimme Galleria Saskiaan. Inari Krohn esitteli uutta taidettaan otsikolla ”Metsän talossa”. Ilahduttavasti Inari on palannut juurilleen, alkuperäiseen tyyliinsä. Hienot luonnonkuvat ja arkinen, hienoisen naivistinen huumori kukoistavat. Upeita syksyisiä metsän värejä!  Suosikkini on se yksinäinen tatti sammalikossa. Myös kotoinen kirjasto kutsui puoleensa. Ja se vihreä sohva, jolla sisarukset ratsastavat. Hienoviivaisessa grafiikassa on vielä mukana japanilaista vaikutusta.

Inarin miehellä Pertti Lassilalla oli sekä nimi- että syntymäpäivä, uusi romaanikin tulossa. Meillä oli aikanaan yhteinen työhuone Helsingin yliopistossa. Viimeksi toissasuvena istuimme pitkän ikimuistoisen lounaan Kustavissa Inarin ja Pertin mökillä Volter Kilpi -päivien aikaan. Pertin teos Metsän autuus (2011) sisältää harvoja uusia Sillanpää-tulkintoja, joilla saatoin päivittää pian ilmestyvää kirjaani.

Huomaamme: metsä on tätä pariskuntaa yhdistävä elementti. Toinen tulkitsee sitä taiteen, toinen tieteen keinoin. Inari kertoi  karjalaisesta isoäidistään ja sadunomaisesta luontosuhteestaan. Luomakunnan yhteinen kiertokulku on hänen taiteensa hengityspohjaa. Luonnonsuojelun nykytila saa hänet surulliseksi. Muistamme vielä 70-luvun ”Vihreän vallankumouksen”.

Jatkoimme saman tien Tampereen Teatteriin. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on saanut toisen tulkinnan Helsingin Kaupunginteatterin jälkeen, Raila Leppäkoski sovittanut ja Marika Vapaavuori ohjannut. Anja Pohjola on esityksen vetovoimainen vieraileva päätähti.

Odotukset olivat aika korkealla, mutta miten ihmeessä esitys ei lähtenytkään elämään. Koko ensimmäinen puolisko oli oudon verkkaista ja totista meininkiä. Samojen ideoiden päällä viivyttiin tuskallisen pitkään (mm. hautajaisissa ja lihatiskillä). Ihmisten välillä ei ollut kipinää, erilliset kohtaukset etenivät. Vasta Arttu Ratisen reipas alastonkukkoilu kohensi tunnelmaa.

Onneksi odotimme loppuun, sillä sittenhän esitys tiivistyi ja kokosi lankansa. Se heräsi eloon oikeastaan vasta poliisikuulustelussa. Oliko kirjassa tosiaan näin hirveä loppu? Sadismia säästämättä haluttiin  rankaista pääpaholaista, esityksen rikasta öykkäriä. Ylimielisillä repliikeillä yleisö yllytettiin vihaamaan häntä jo ennen onnettomuutta. Olisiko Hotakainenkin perussuomalaisia? Ei hän ainakaan kuplasta maailmaa katsele.

Näytelmästä tuli vakava moraliteetti, ja saarnaajan vikaa Hotakaisessa on aina ollut, tosin tiukkahuulisen huumorin keventämää. Tässä huumori jäi vähemmälle, syytös ja kireys nousivat etualalle. Tarpeellinen esitys silti, herättäväkin. Elämme taas kovapintaisten rikkaiden aikaa, katsokoot peiliin vaikka sitten teatterissa.

Konkareiden Anja Pohjolan ja Heikki Kinnusen läsnäolo on tässä omaa luokkaansa. He ruumillistavat sanansa, vaikka niitä onkin melko vähän. Muut jäävät ohuisiin sivurooleihin, esityskin ohenee kun Pohjola on sivussa. Kannatti silti katsella tämäkin, mutta rangaistuksen idea, ”kieli kielestä” -kosto jäi kyllä kummastuttamaan. Näinkö ihmisen osaa, yhteisyyttämme parannetaan?

25.4.2015

PS Tappara voitti piru soikoon, joutuvat jauhamaan vielä yhden pelin Oulussa. Jatkuuko voittoputki, ei kaksi kolmannetta…

 

Kuplasta kulttuurikuntaan

Kevät!

Puhuivat äsken jälkiviisaasti vaaleista. Kesti viitisen minuuttia ennen kuin mainitsivatkaan vaalien voittajan. Silloin repliikit olivat seuraavia: Isokallion mukaan keskusta on ilmoittanut ottavansa kaikki rahat veks Helsingistä eikä antavansa sinne mitään. Karvala ei ollut huomannut sitäkään, vaan hänestä  keskusta ei ole sanonut vaaleissa mitään.

Molemmat kommentit perustuivat puhujien omiin ennakkoluuloihin.  He osoittivat elävänsä ihan samassa kuplassa kuin Krista Kosonen, jonka perussuomalaisia koskevasta lausunnosta keskustelivat. Puolestani kallistun Erolan tulkintaan, että Kosonen osoitti vain vilpitöntä ja hieman naiivia itsekritiikkiä. Jälkiviisaat tuskin siihen yltäisivät.

Keskustelu näkyy lainehtivan taas Helsingin ja muun Suomen vastakohtaisuudesta. Missä on se oikea Suomi? Ulla Appelsin totesi aika napakasti eilisen Iltsikassa, että ei tämä olekaan mikään Krista Kososen maa. Täällä asuu myös ihan toisenlaisia ihmisiä kuin pääkaupungin studioissa pyörivien näyttelijöiden frendit.

Totta on sekin, että juuri perussuomalaiset ihmiset muodostavat sen katsomon, joka jaksaa katsella Krista Kososen ja kumppaneiden hölmöilyä erilaisissa sketsiohjelmissa viikosta toiseen. Putouksen katsojat tuskin  tuntevat hänen hienoja teatteriroolejaan. Joten heille kannattaisi olla vähän kohteliaampi ja huomaavaisempi. (Erola puhui muuten puppua, että Kososella olisi suomalaisista eniten kansainvälisiä rooleja elokuvissa. Minne unohtuivat Taina Elg, Anneli Sauli tai Peter Franzén.)

Mehän Marjan kanssa muutimme eilen taas Punavuoren kulmilta tänne syvälle maaseudulle kesää vartoilemaan. No tosin vain rintamaiden vakaaseen Hämeenkyröön, mutta kuitenkin. Pohjoiseen on vielä matkaa, täällähän eletään tiiviisti Tampere-nimisen cityn tuntumassa, josta Helsingin kuplaan sentään lentelee joitain lastuja. Mutta aitoa maaseutua täällä vielä on, ja siitä sopii kohdakkoin taas kertoilla.

Tänä aamuna oli upeaa herätä kuuden aikaan  ja ihailla kirkkaana kimmeltävää aurinkoa vastapäisen metsänlaidan yllä. Laulurastas liversi ikkunan takana raivokkaasti. Reipastuttavaa oli vetää lenkkarit jalkaan ja hölkätä nuo sata metriä postilaatikolle ja takaisin. Riemullista on kiskaista puhdasta ja raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa ja verrytellä jäseniään kevyellä aamujumpalla.

Eilen menin heti tultuamme illalla näytelmäharjoituksiin, missä laulettiin kovasti tulevan komediamme autuaallisia lauluja. Roope Mäenpää on säveltänyt tuttuihin runoihin kaikenlaista jekkua. Minäkin siellä vetelin kurkku suorana. Mitä, minäkö laulamassa? Ihan totta, vaikka tapani on ollut vähän oikaista nuotteja. Nytpä treenaan tosissani. Tulette vielä ihmettelemään.

Kulttuuria siis harjoitetaan täällä kulttuurikunnassa. Itseksenikin sitä harrastan, koska sain Helsingistä mukaani Sillanpää-kirjani vedokset, lähes 500 sivua. SKS:n kustannustoimittaja Pauliina Rihto on tehnyt tarkkaa työtä, ja nyt tätä kokonaisuutta ja lähes virheetöntä teosta lukee miltei riemun vallassa. Sillanpäätä aloin tutkia jo 60-luvulla yliopistossa, ja yli kolme vuosikymmentä sitten alkoi ilmestyä alkuaan kolmiosainen elämäkertani, joka nyt on hartaalla vaivalla survottu yksiin kansiin. Ja sehän elää jumankauta! Harvoin sitä iloitsee omaa tekstiään lukiessaan, mutta tässä syvässä huojennuksessa siihen on täysi syy.

Samalla luovutin tarkistamani F. E. Sillanpään Seuran historiikin vedokset Vilja Pylsylle eilen harjoituksissa. Sekin alkaa olla painamista vaille valmis. Pyörryttävä määrä hillitöntä kultturityötä ja toimintaa täällä aaltoilevien peltojen ja metsänlaitojen syleilyssä! Helsingin kupla ei varmasti käsitä, mitä merkitystä tälläkin voisi olla, eikä väliksi: on myös rahoituksesta riippumattomia arvoja ja saavutuksia.

Huvin vuoksi katselimme illalla ihmeellisen Susikoski-leffan Tuntematon ystävä vuodelta 1978. Kovia tekijöitä, eturivin näyttelijöitä – ja silti aivan hölmistyttävä floppi. Åke Lindmanin tyyppi oli muotivaatteissaan vaivautunut ja  mahdollisimman kaukana Mauri Sariolan luomasta miestyypistä. Näitä on kuplassa luotu ja edelleen tehtaillaan. Kaiken lisäksi leffa loppui yhtäkkiä kesken kaiken. Anne Pohtamo jäi sinne auton takaluukkuun lojumaan. Onneksi hänet on sieltä sittemmin pelastettu, sillä näimme hänet viimeksi elävänä Eevan kevätbileissä.

24.4.2015

 

Hyvä komedia

Flirttikurssi

Eija Vilpas, Eppu Salminen ja Jari Pehkonen kovassa vedossa.

Niin, millainen on hyvä komedia? Helppotajuinen ja hauska? Joo totta kai, mutta pientä sanomaakin saisi olla. Lisäksi hyvät näyttelijät ja osumatarkka ohjaus.

Nämä ominaisuudet löytyivät niinkin heppoisen tuntuisesta jutusta kuin Arena-näyttämön tuotteesta Flirttikurssi 55+. Sillä päätimme keventää kevätkauden päätöstä ennen maalle muuttoa. Yllättävän viihdyttävä ilta siitä kehkeytyi.

Näytelmä on saksalaista tekoa, minkä olisi pitänyt herättää epäilyksiä. Ovatko saksalaiset komiikan mestareita? No tämä Lutz Hübnerin kirjoittama näytelmä oli ainakin aivan laadukas. Viisikymppisestä Hübneristä en muista koskaan kuulleeni, vaikka veikko on sylkenyt koneestaan pitkälti yli 30 näytelmää. Näin vähän me tunnemme läheistenkään maitten dramatiikkaa.

Konsepti on simppeli ja tuntuu ensin kaavamaiselta. Yli-innokas amatööri pitää parinmuodostuskurssia senioreille eli työiän ylittäneille, kuten muuan henkilö täsmentää. Kurssi menee aivan poskelleen, jonka jälkeen osanottajat päättävät jatkaa juhlimista omin päin. Lopusta ei kannata kertoa, etteivät pikkuyllätykset valu tyhjiin.

Ei siis mitään maata kaatavaa. Mikä tässä sitten huvittaa? Sanoisin että tuikitavallisten ihmisten reaktiot, heidän toiveensa ja ahdistuksensa. Heidän pienet ja suuret eleensä. Heidän tunnistettavuutensa, varsinkin kun näytelmää on vähän sovitettu Suomen oloihin, ainakin nimistöä. Yksinäisyydestä, sen karkottamisesta, ihmisen kaipuusta toisen luo oli kysymys.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on tajunnut arkikomedian mahdollisuudet. Ei pidä liioitella, tyyppi sinänsä voi olla huvittava, jos hyvä näyttelijä saa hänet elämään. Ja nämähän saavat. Koko kokenut kaarti Heidi Heralasta, Eija Vilppaasta, Leena Uotilasta Tom Wentzelliin, Pertti Koivulaan ja Jari Pehkoseen luo aika hykerryttäviä tyyppejä, joiden kontrastina liehui nuori Heidi Lindén. Eppu Salmisella on kiihkeä urakka näyttää, kuinka kurssin vetäjä voi perusteellisesti epäonnistua, ja hyvin mokasikin homman.

Kyllä, heitä katseli ja kuunteli mielikseen. Kaikki olivat oikein osuvia hahmoja, kullakin oli hetkensä. Myönteinen yllätys oli sekin, että kun minun pieni persoonani sai repliikeissä huomiota osakseen, se tapahtui kerrankin ihan kivasti ja lempeästi – kun yleensä on saanut varautua vinoon vituiluun.

Vanha leffateatteri Tuulensuu on teatteriksi muuntuneena ahdas mutta jotensakin kodikas. Väkeä oli salin täydeltä ja varsinkin narikan ja käytävien täydeltä. Mutta kyllä siellä pärjättiin. Samassa teatterissa olen nähnyt pikkuskidinä ensimmäisen Pekka Puupääni, ja ikäni muistan kuinka toivoin, ettei tää vielä vaan loppuisi. Tämä nyt ei ollut ihan yhtä suuri elämys, mutta kohtalaisen mukava kumminkin.

22.4.2015

Tuulta päin, Sipilä

vaalit 2015

Kohta alkaa tapahtua. Sellainen on  tuntuma. Juha Sipilä ei selvästikään pidä venyttelystä. Mutta onko hän varautunut kovaan vastarintaan? Kalikoita satelee jo.

Risto Uimosen kirjasta on virinnyt pientä polemiikkia. Kaikki eivät pidä siitä, että poliitikosta piirtyy puhtoinen kuva. Hufvudstadsbladetissa Uimonen vastasi kirjan kriitikolle, että hän ja muutkin ovat yrittämällä yrittäneet etsiä tahroja tai mokauksia Sipilän uralta. Ei ole valitettavasti löytynyt. Minkä sille voi.

Niinpä Uimonen tulee kokeneena journalistina siihen tulokseen, että Sipilän kaapissa ei kerta kaikkiaan ole luurankoja. Tämä on sinänsä harmillista. Mitä teemme pääministerillä, jota ei heti päästä irvailemaan? Kolumnisteille, kommentaattoreille ja pakinoitisijoille tämä on lähes kuoleman paikka. Kuinka ihanaa olikaan Vanhasen aikana, ja Stubb suorastaan tarjoili ilkkujille maalitaulua.

Sipilän kyvykkyys eri aloilla voi suututtaa tavallista lehtikriivaria. Hän teki omin käsin kaikki kotinsa huonekalut! Valaisimetkin hän nikkaroi itse. Hän ajelee itse kyhäämällään häkäpönttöautolla. Hän sai bisneksensä luistamaan loistavasti. Hän on tuosta vain toteuttanut joka miehen miljonäärihaaveet. Hän ponnahti muutamassa vuodessa suoraan politiikan huipulle. Kaiken kukkuraksi hän lentelee omalla lentsikalla ja helikopterilla, kiitää suit sait Amerikkaan tai Kreikan luostariin. Brysselissä hän voi pistäytyä ohimennen puolelta päivin.

Eihän tällaista tyyppiä voi ottaa todesta. Pikemmin hän kuuluu Aku Ankkaan Hannu Hanhen ja Pelle Pelottoman rinnalle. Nyt häntä on joka tapauksessa ruvettava tosimielessä seuraamaan ja kritiseeraamaan. Ensi töiksi kannatti  lyntätä Uimosen kirja liian positiivisena. Koska tuollaista onnistujaa ei kerta kaikkiaan pidä hyväksyä. Kyllä siinä jotain filunkia on, ihan varmalla.

Keksin avuksi yhden kielteisen piirteen: tuntuu ettei Sipilä ole kova kulttuurin harrastaja eikä kaunokirjallisuuden sydänystävä. Mutta pitääkö kaikkien olla kaikkea? (Olivatko edeltäjänsä?) Rajoituksistaankin mestari tunnetaan. Insinööri on liian terävä ja taitava, jotta hän jaksaisi lukea kuvauksia toisten saamattomasta arkielämästä. Ehkä kuitenkin kannattaisi tutustua tavallisiin kansalaisiin sitäkin kautta. Kuka sitä paitsi tietää mitä hän iltaöisin askaroi, kun ei viinakaan maistu.

Kulttuurin puolesta olemme tietysti huolissamme. Mahdollinen hallituskumppani persut eivät tunnetusti ole korkeakulttuurin ylimpiä ystäviä. Jos Sipilä vähentää ministerien lukua (mikä tekee sinänsä hyvää), yhdistyyko kulttuurimisteri taas vanhaan tapaan opetusministerin rooteliin. Olisikohan se suurikin katastrofi? Nythän kulttuuria hoitelee jonkinlainen kolmasosaministeri. Minkämoisia muutoksia on huomattu?

Vaalivalvonta kävi urheilusta, maaleja tuli ja jännitys säilyi loppuun saakka. En suostu huolestumaan tulevaisuudesta. Kaarteita riittää ja vaihtuvia tilanteita. Nyt on talouden kuntoon laittamisen aika. Jos se onnistuu, silloin kulttuuurikin kukoistaa. Olisi nähtävä, että politiikka tarjoaa vain pelimerkit, itse työt ja teokset on kulttuurityöläisten itse tehtävä. Kyllä ne sen tekevät ahtaissakin oloissa. On todistuksia siitä, että oikein ahtaat olot voivat tuottaa yllättäviä ponnistuksia.

Ei muuta kuin tuulta päin ihmejonglööri Juha Sipilän johdolla.

21.4.2015

Tulion Nuorena nukkunut

 regina_linnanheimo

Semmoinen tunne olikin, että kyllä siitä joskus vielä kopio löytyy, siitä Teuvo Tulion ohjaamasta ensimmäisestä Nuorena nukkuneesta vuodelta 1937. Näihin saakka on uskottu kaikkien kopioiden tuhoutuneen Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Nyt löytyikin kolmas kela Ranskan filmiarkistosta. Suurella vaivalla se saatiin neuvotelluksi Suomen Kaviin ja täällä kopioiduksi. Aika pahoin filmi on vahingoittunut, mutta kyllä siitä selvän sai. Jonkun verran sitä on jouduttu huolella restauroimaan, mutta kelan loppuosa on auttamatta pilalla.

Tämähän täytyi rientää katsomaan, kun olen alkuteoksesta jopa väitellyt. Turun suomalaisen elokuvan festareilla oli ensimmäinen julkinen esitys, niinpä järjestin asiaa Turkuun. Logomon katsomo tuli täyteen, ja arkiston edustaja esitteli löydöksen asiallisesti. Jännää oli, kun se hurahti käyntiin.

Olinhan kuullut ja lukenut elokuvasta melko tuomitsevia kommentteja. Kollega Sillanpään tuntijana, professori Aarne Laurila, on sen aikanaan Projektiossa (1961) suorastaan vihaisesti haukkunut. Laurilaa harmitti erityisesti romaanin miljöön, semminkin Rantoon huvilan muuntaminen herrastyyliseksi linnaksi ja muukin hienostelu. Tarinaa oli muuteltu, alkuosa jätetty kokonaan pois, samoin kansalaissodan jaksot. ”Ei riittänyt juonen mullertaminen, vaan vastenmielisintä oli alituinen kaunistelu ja valehtelu.”

No näillä evästyksillä tätä katkelmaa katsomaan! Olihan se liikuttava kuvaus Siljan saapumisesta uljaaseen Rantooseeen. Regina Linnanheimo ilmehtii suurilla silmillään syvää hämmennystä kaiken loiston edessä. Muut näyttelijät ovat vielä seipään nielleempiä, niin Sofia (Elli Ylimaa) kuin itse professori (salanimi Kaarlo Veres) piippuineen ja jäykkine repliikkeineen. Armasta esitti sorea Otso Pera (sekin salanimi), joka löytyi tarjoilijan hommista Kulosaaren Casinolta. Hänen replikointinsa oli kuulemma niin heikkoa, että se poistettiin lähes kokonaan filmistä ja näytettiin vain ihastuneita ilmeitä, kun Silja ilmaantuu näköpiiriin. Hieman maanläheistä tuntua tuo vain Honkkeli (Kaarlo Angerkoski) kyökissä pistäytyessään.

Mutta tunnetta ja herkkyyttä, katseita ja kuvallisia symboleja riittää… Elokuva on näiltä osin filmattu ehkä Tuusulassa jossain kartanossa (joka lie hävinnyt), laivan saapuminen  ties missä sisävesillä. Hämeenkyrön maisemista, oikeasta Rantoon huvilasta (Saavutuksesta) saati Sofian mökistä (Mäkelästä) ei näy aitouden vivahdustakaan. 30-luvun tapaan kaikki tahdottiin kuvata todellisuutta hienommaksi. Teennäisen romantiikan ja yltäkylläisen tunteen elokuva tästä tuli. Parasta on paikoin Erik Blombergin hieno luonnonläheinen kuvaus.  Jotain hyvin koskettavaa tässä kaiken kaikkiaan on, varsinkin kun tunnen taustan ja henkilöiden esikuvat.

Voin hyvin kuvitella, kuinka muhkeinta aikaansa viettävä Sillanpää on myhäillyt ensi-illan aitiossaan. Että kas vain kuinka ovat muodostelleet tarinaa, mutta mikäs siinä, kaunis tyttöhän se Silja on, luontokuvia piisaa  ja kansanlaulut kovasti korvaan tarttuvia, antaa mennä vaan…

Teuvo Tuliolla on tunnetusti ystävänsä ja ihailijansa. Ohjaajaa enemmän on nytkin muistettu kuin kirjallista alkuteosta. Kaarle Stewen kertoi valaisevasti Tulion ja Regina Linnanheimon ystävyydestä Kultakuumeen ohjelmassa menneellä viikolla. Kalle muisteli äsken puhelimessa, että Sillanpää esiintyi itsekin jossakin joukkokohtauksessa (samaan tapaan kuin Tapiovaaran Miehen tiessä), joten hauska olisi nähdä joskus nekin otokset.

Katsoin elokuvan toiseen kertaan täällä Orionissa Marjan kanssa. Täällä esittelyksi riitti lyhyt dokumentti löydön tallentamisesta. Heidi Krohn oli tullut jännittyneenä katsomaan edeltäjänsä roolityötä ja muisteli, kuinka häntä paheksuttiin tummana ”mustalaistyttönä” Siljan osassa – olisi haluttu perinteinen vaalea Suomi-neito, Hämeen valkotukka. Romaania tarkoin lukemalla Heidi on silti lähempänä Siljan  tyyppiä kuin Regina – ja aidompi tietysti monin tavoin Jack Witikan elokuvassa 1956.

Kahteen kertaan on romaani siis filmattu, muut kertaalleen paitsi Hurskas kurjuus, joka on vieläkin filmaamatta. Tulion elokuvasta muuten poistettiin kaksi kohtausta ensi-illan jälkeen (!) – yksi heinäladossa lemmiskely ja toinen Nukarin isännän tirkistely, kun Silja peseytyy saunassa. Liika rohkeata siihen aikaan. Onkohan ne mukana Ranskan versiossa?

Joka tapauksessa fransmannien sopii etsiä esiin vielä ne neljä muuta kelaa, että elokuva voidaan palautella muotoonsa kokonaisena. Hakekaa vaan sieltä kellareistanne, tottahan muitakin on ollut, mitä ne siellä yhdellä kelalla olisivat tehneet?

Näin saatiin aikaa kulumaan vaalituloksia odotellessa. Äänestämässä jo käytiin arvokkaasti Elias-koulussa (ent. Tehtaanpuiston yhteiskoulussa) tuossa vastapäätä. Siellähän oli jonoa kello kymmeneltä. Kansa on siis liikkeellä. Nyt alkaa jo kihelmöidä, vielä kolme tuntia, ja sitten alkaa tuloksia paukkua ruudulle… Kohtalon hetket koittavat, kenelle kellot lyövät..?

19.4. 2015

 

Uskottu mies

 

 Uskottu mies  Uimonen

Tempauduinpa sittenkin seurailemaan vaalikeskusteluja. Viimeisen viikon vetoja ei voinut sivuuttaa. Sitä paitsi yllätyin positiivisesti.

Ensinnä Hesarin järjestämä väittely Sanomatalossa tiistaina oli suorastaan sähköistynyt. Kuka väittikään (mm. minä), että puoluejohtajat toistavat vain samoja hokemiaan. Kärkkäitten puheenjohtajien ja runsaan valppaan yleisön yllyttäminä he antoivatkin parastaan. Hehän suorastaan sylkivät suustaan toinen toistaan selvempiä ja konkreettisempia vastauksia.

Hyvin tasaista joukkoa olivat. Kukaan ei erottunut selvästi muista. Poistuessani törmäsin vankkaan porvarisystävääni Seppoon, joka uskoi Stubbin jo ohittavan Sipilän. Ohhoh, tuskin sentään, vaikka onkin parantanut juoksuaan. Mutta niin eri lailla kuuntelemme ja seurailemme. Ihmiset muodostavat käsityksiään ties millä perusteella. Aamulehdessä yksi valopää kertoi torihaastattelussa äänestävänsä kristillisiä, koska heidän teltassaan oli paras kahvi.

Jatkoa seurasi telkkarin vaalitenteissä. Ihailen näitä puoluejohtajia. Kuinka ihmeessä he jaksavat päivästä toiseen painaa ja muotoilla vastauksia aina vain samoihin kysymyksiin. Jos jotkut pyörittävät samoja levyjä, niin sitten toimittajat. Jotka puolestaan syyttävät samasta poliitikkoja. Kehä kiertää vinhasti tuttuja uria. Mutta kuinka he jaksavat aina uudelleen syttyä!

Tapaus Sipilää seuraan ihmeissäni. Hänessä on jotain koskematonta ja puhdasmielistä vieläkin, kaiken rumban keskellä. Hän on kuin se Lasse Lehtisen taannoisen romaanin Uskottu mies (1983) päähenkilö Alwar Miettinen, joka puolivahingossa luiskahtaa politiikkaan ja kohoaa hetkessä huipulle. Kaikki alkavat kuvitella, että hänessä on jotain ihmeellistä, vaikka hän lausahtelee vain triviaaleja itsestäänselvyyksiä.

Oli otettava tarkemmin selvää tästä ihmemiehestä, ja sehän käy hyvin Risto Uimosen tuoreesta kirjasta Juha Sipilä. Keskustajohtajan henkilökuva (Minerva 2015). Käykin ilmi, että mies ei suinkaan ole tupsahtanut vahingossa politiikkaan, vaan hyvinkin tietoisen suunnitelman tuloksena. Eräät onnelliset sattumat ovat häntä auttaneet – mm. Mari Kiviniemen pikalähtö. Mutta kyllä hänellä selvä missio on Suomen nostamiseksi suosta.

On vain viisasta taktiikkaa, että hän ei paljasta ennalta kaikkia korttejaan, vaikka media kuinka ulvoo. Juuri näin Mauno Koivistokin menetteli. Viisas väistely kuuluu menestyvän politiikan taitoihin. Myös Koivistoa syyteltiin ulkopoliittisesti kokemattomaksi, ja senkin hän käänsi voitokseen. Aikana, jolloin idänsuhteet olivat portti valtaan, hän rohkeni myöntää, etteivät suhteet Moskovaan olleet hänellä häävit – ja kansa palkitsi äänivyöryllä. Sipilässä on vähän samaa pokerinaamaista vilpittömyyttä.

Uimonen kirjaa (turhankin) perusteelisesti Sipilän  nousun suurimman puolueen johtajaksi. Vaikuttavia ovat hänen yksilölliset kykynsä. Samalla hän on ilmeinen lahjakkuus ihmisten johtajana ja kannustajana. Yhä kovempaan puristukseen hän joutuu. Saa nähdä kuinka äijän käy.

Väärämieliset kommentit taitavat vain kirkastaa hänen hiljaista karismaansa. Reijo Ruokanen tohisi  Pressiklubissa, että Sipilä on päässyt hyvin vähällä vaalikeskusteluissa! Onneksi terävä Mari K. Niemi oikaisi: jos kenellä on kovat paineet koko ajan, niin juuri Sipilällä. Tiukka ahdistelukaan ei niitä paljon lisäisi. Mutta hän tuntuu olevan hyvin levollisesti tasapainossa itsensä kanssa. Se kai kommentaattoreita hämmentääkin.

Kaikkein tyhmin kommentti kuului jossakin radiokeskustelussa, olikohan Kaarina Hazardilta: häntä kuulemma ”kylmäsi” se, että Sipilä jatkaa rauhallisesti vaalikampanjaa menetettyään poikansa. Osoittaa kuulemma pelottavaa tunteettomuutta! Miten olisi pitänyt menetellä – lyödä lapaset tiskiin ja sanoa, että tää oli nyt sitten tässä? Ehkä pieni julkinen kyynel olisi vähän liennyttänyt katsojan tuomiota?

Paras kommentti puolestaan oli Unto Hämäläisellä eilen aamutv:ssä. Hän epäili, että taas uinuu jossain yllättävä siirtymä, jota hänkään, innokkaista innokkain perässähiihtäjä, ei ole hoksannut. Näin voi hyvin käydä. Olisiko kuitenkin niin, että arvaamattoman monet siirtyvät viime hetkillä voittajan puolelle? Jospa jytky tällä kerralla tulee kuin tuleekin keskustalle? Riippuu tietysti siitä, kuinka lujasti uskottuun mieheen loppupeleissä uskotaan. Yllättääkö hän vielä epäilijänsä? Suosittelen epäröiville Uimosen kirjaa: se on tulevan vallanvaihdon valaisevin käsikirja.

18.4.2015

 

Elefantti pulassa ja muita ihmeitä

Elefantti

Viikonloppu alkoi perjantaina Turussa. Alman kirjoittama ja ohjaama Paleleva elefantti oli miellyttävä tapaus Tehdas Teatterissa Auran rannalla. Tytär on kehittynyt tarinan kertojana. Hänen kekkaamansa idea tositapauksesta vuoden 1255 Lontoosta, ensimmäisestä Eurooppaan tuodusta norsusta tarjosi hyvän lähtökohdan. Sanomaakin löytyi, eläinten puolella lujasti oltiin.

Ihailin nukkien valmistajan Laura Hallantien luomuksia. Itse elefantti oli hämmästyttävän aidon oloinen pienoismalli. Tässä nukkien liikuttajat olivat piilossa, oltiin lähellä sitä perinteistä nukketeatteria, joka minunkin ikäpolvelle tuli tutuksi. Ihmeen taitavasti he nukkeja liikuttivat. Lontoon kuninkaanlinnan lavasti Roman Chauzov. Meitä oli täpötäydessä katsomossa kova kannattajajoukkue, Aino ystävineen ja entinen oppilaani draamalta, Janne Junttila. Toivottava menestystä suuritöiselle ja täyspitkälle produktiolle.

Kuin tilauksesta on juuri tullut raporttia norsujen huolestuttavasta vähenemisestä Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa. Salametsästäjät riehuvat holtittomasti. Joka tunti metsästetään salaa kaksi norsua. Jos nyt jotakin oikein sopii vastustaa ja halveksia, niin sitten tällaista toimintaa. Eikä majesteetillisen murheinen norsu jossain kylmän pohjolan eläintarhassakaan ole mikään ilahduttava näky. Taitavat palella edelleen.

Kyröön palatessani olikin jo täysi kevät lintuineen ja lauluineen ja kimmeltävine järvenselkineen. Innostuin lämmittämään ensimmäisen kerran savusaunaa. Kaksi valkeaa joutsenta tervehti juhlavilla toräytyksillä sytytystä. Kohta ensimmäinen kurki ilmaantui kaartelemaan järven ylle riemukkaasti rääkäisten. Siitä alkoi uusi kausi elämässä.

Poikani Vilho saapui saunakaveriksi kertoilemaan kuulumisia Lordin Euroopan kiertueelta, missä heilui mukana roudarina ja vararumpalina. Kohokohta oli Euroviisujen 60-vuotisgaala Lontoossa, jota saivat seurailla lähinnä takahuoneesta ja lavasteista, mutta vaikuttavaa suuren maailman tyyliä oli nähtävillä. Lähetys gaalasta tuli ykköseltä samana iltana, tallensin varmuuden vuoksi, vaikka poika sanoi ettei häntä siellä näy. Huomasimme kierrelleemme samoilla kujilla Montmartrella muutaman viikon välein.

Saunan nautinto tuntuu aina uudelta, aina ensimmäiseltä kerralta. Kuumensimme makkarat ja kiskoimme kylmää olutta ilta-auringon vaalean kellervässä kevätlämmössä. Elämä oli kaikin puolin kohdallaan. Nyt vain poika järjestämään taas elämäänsä kuntoon parin kuukauden kiertue-elämän jälkeen. Annoin hyviä ohjeita, jotka hän tyynen kohteliaasti pyrkii ohittamaan.

Toivottuja tapauksia maaseudun rauhassa. Vaalitkin tuppasivat unohtumaan. Pressiklubi aina putoaa tasostaan, kun Stiller puuttuu. Nytkin vieraat jauhoivat samoja truismeja epäkiinnostavista vaaleista. Mutta kun he toivovat puolueilta konkretiaa, mitä he itse asiassa toivovat? Kun kuuntelin Juha Sipilän haastattelua samalla viikolla, ihmettelin suorastaan hänen täsmällisiä faktojaan maakuntamallisesta soteuudistuksesta, esimerkkinä joku konkreettinen juttu Pudasjärveltä. Mutta sekö Helsingin toimittajia kiinnostaisi. On niin paljon helpompaa syyttää ympäripyöreydestä, kun ei vaivaudu perehtymään itse asioihin.

Eikö sanomalehti muka aktivoi? Kun luin sunnuntaiaamuna Jukka Petäjän selostuksen John Updiken elämäkerrasta Hesarista, innostuin sen verran, että aloin selata hyllyäni onko meillä mitään Updikea. Löytyihän oikeasta ylänurkasta amerikkalaisten rivistä oikealta paikaltaan Dalton Trumbon ja Robert Penn Warrenin välistä Autokauppiaan unelma, Jukka Kemppisen suomennos alkuteoksesta Rabbit is Rich (1981, 1983). Siellä se on kyyhöttänyt kaikessa rauhassa, lukematta ja koskematta.

Miten kerääntyykin kirjoja, jotka unohtuvat omaan oloonsa. Aina ne joskus pomppaavat esiin. Tämäkin olisi kannattanut lukea heti tuoreena 80-luvulla Jimmy Carterin kaudella, johon romaanissa on paljon ajankohtaisia viittauksia. Nyt siinä on tiettyä patinaa, mutta ehdottoman elävää kerrontaa. Tuli heti luetuksi ensimmäinen osa, 120 sivua. Autoista ja silloisesta bensiinipulasta on asiantuntevaa tietoa yllin kyllin. Seksin kuvauksen vaikeassa taidossa Updike on hyvinkin ahkera ja etevä, kuten Petäjä muistutti, jonkun David Foster Wallacen mukaan suorastaan ”peniksen muodon ottanut referenssisanakirja”. Huvittavan uutterasti hän noukkii arkisten miesten eroottiset assosiaatiot tilanteessa kuin tilanteessa. Siis hyvinkin kiusoittelevaa luettava yksinäisenä sunnuntaina, kun Marja jäi lastenviihdyttäjäksi Turkuun.

Ja olihan sekin vielä tarkistettava, että Waltteri pääsi suvereenisti jatkoot tähtien kisassa. Mieleen jäi miespuolisen tuomarin kommentti: ihmeen paljon hän näkee vaivaa asiassa, josta ei ole hänen varsinaisen uransa kannalta mitään hyötyä. Tunnettavuus kuitenkin lisääntyy, jonkun hyödyn siitäkin voi vielä leikata. Onnea vaan jatkossakin.

Sunnuntaina 12.4.2015

PS Kauheaa kolinaa kuului äkkiä keittiöstä. Laskeuduin vähän peloissani alakertaan. Siellä musta naakka takoi raivokkaasti nokkaansa ikkunalasiin. Pudonnut ilmeisesti pesäpuuhissa savupiipun päältä hormiin ja joutunut paniikkiin. Lensi onneksi heti ulos, kun avasin oven. Kevätmielinen lintupirulainen!

 

 

 

Vaalirauhaiseloa

Maaliskuu 2015 017

Agricolan kunniaksi nostin lipun salkoon Viehätyksessä. Hienoa kieltämmekin kannattaa kunnioittaa. En tunne yhtään kieltä näinkään hyvin.

Risto Uimonen oli ilman muuta oikeassa radiokolumnissaan. Vaaleissa kohkataan nyt niin paljon eri välineissä, että toistoihin tukehtuminen uhkaa. Aikaa sitten olen sulkenut korvani. Uutta näkökulmaa on turha odottaa. Voisin esittää useimpien haastateltavien vastaukset ennen kuin he aloittavatkaan.

Mutta ei vaaliähky ole suuri kiusa. Voimme rauhassa askarrella muuta ja odotella vaalisunnuntaina. Tulisi nyt edes joitain yllätyksiä. Kansa on enimmältään ennustettavissa, mutta uudet äänestäjät ovat arvaamaton vara.  On siellä muutenkin liikkuvaa sakkia. Elleivät sitten jää kotiin.

Viivyn maalla muutaman päivän. Täällä ei huomaa erityistä vaalikuumetta. Nuori Jouni Ovaska tosin ponnistelee kovasti Pirkanmaalla, saattaapa onnistuakin. Enimmältä on tuttuja kasvoja. Niitä kai varmuuden vuoksi äänestetään. Ennakkoäänestys alkaa myrskytuulessa verkkaisesti.

Tuossa brittisarjassa Poliitikon aviomies oli säpinää. Viimeinen osa oli hyytävä oppituntti polittisesta juonikkuudesta. Brittien koukkuihin verraten meillä on ihan pyhäkoulumeininkiä. Samoin lehdistö ja kaikkinaiset keskustelut ovat kilttejä ja sovinnaisia. Loka ei lennä miltään suunnalta.

Taiteen kannalta vaisu tunnelma on tukahduttava. Draaman aiheet täytyy hakea naapureista tai historiasta. Koska teatterissa on nähty todella osumatarkka poliittinen satiiri? Huiskivaa ja ”tutkittua” kyllä löytyy, mutta liioittelu ja roiskiminen pilaavat hyvätkin yritykset. Britit pysyvät todennäköisyyden äärimmäisellä rajalla, mutta eivät ylitä sitä. Roisia kansanhuumoria ei tarvita, kun läpikuultaviksi hiotut asiat puhuvat puolesataan.

Kävin minäkin näytelmäharjotuksissa. Voi kuinka rentouttavaa. Pitkään vastaan harattuani suostuin yhteen rooliin. Edellisestä on 15 vuotta. Tunnen suorastaan nuortuvani. Myllykolussa esittelimme tätä näytelmäämme Elämän autuus jo paikallislehdelle. F. E. Sillanpään Seura täyttää 40 vuotta. Syöksymme juhlasuveen liput liehuen. Näytelmästä lähemmin seuran nettisivuilla.

Samalla seuraamme, kuinka meidän poika Waltteri Torikka pärjää Tähdet tähdet –loppukisoissa. Tähän saakka on mennyt loistavasti. Kunhan selviää tuosta souvista on jatkettava vuoden 2017 Sillanpää-oopperan valmistelua. Yhtäkkiä huomaan vastuun painavan, ryhdyinhän taas järjestävän seuran puheenjohtajaksi. Taloudellisesti lähdetään riskipeliin. Ei se pelaa joka pelkää.

Huomenna on Alman ensi-ilta Turussa Tehdas Teatterissa: Paleleva Elefantti. Sinne porhallettava. Tiistaina laskeutui poikani Vilho kotimaan kamaralle pitkältä Eurooppa-turneelta Loordin matkassa. Pääsivät juhlimaan Euroviisujen 50-vuotisgaalaakin Lontoossa. Se nähdään kuulemma ensi lauantaina joltakin kanavalta täälläkin.

Ja ihmeitä kuuluu lisää: Teuvo Tulion ohjaamasta Nuorena nukkuneesta on löytynyt osia Ranskasta! Senhän piti olla totaalisesti palanut. Laittauduttava ehdottomasti katsomaan. Todella jännää nähdä, onko melodramaattisen maineensa veroisia kuvia vaiko sittenkin parempia…

9.4. 2015

PS Timo Laaninen oli äsken radiossa myönteinen poikkeus papukaijamaisista poliitikoista. Puhui kuin sanojaan ajatteleva ihminen.

Idan via crucis

Ida

Jäimme Helsinkiin pääsiäiseksi. Oli harmaata ja koleaa ja muutenkin… tulihan juuri matkusteltua. Täällä en ole näitä pyhiä viettänyt vuosikymmeniin.

Ajatus oli, että nyt näkisimme kerrankin sen Via crucis -kulkueen samalla. Näkemättä kuitenkin jäi. Syitä oli muutamia. Satoi. Ainahan säätä voi syyttää. Tuli mieleen muutakin.

Markku Envallin kirjassa Nasaretin miehen pitkä marssi (1985) on hyviä esimerkkejä myöhempien kirjailijoiden yrityksistä soveltaa evankeliumien kärsimystarinaa uuteen kuosiin. Käy ilmi, että evankelistojen tiivistä ja terävää kuvausta on vaikea parantaa tai edes täydentää.

Vain aniharvat ja parhaat ovat tehtävässä edes kohtuullisesti onnistuneet. Meillä T. Vaaskivi ja Mika Waltari kuuluvat valittuihin. Heidänkin romaaneistaan Envall löytää kritikoitavaa. Yleensä kirjailijat ovat kuvitelmillaan ja jaarittelullaan vesittäneet evankeliumien kirkkaan sanoman.

Kirkollinen draama voi olla rituaalinen tai yrittää uutta tulkintaa. Alkuperäistä on näytelmän keinoin kuitenkin mahdotonta ylittää. Voidaan jäljitellä ja muodostella, sovitella eri aikakausien tarpeiden mukaan. Oberammergaun rituaalista ja pyhimysriiteistä lähtien on varmasti kokeiltu kaikki mahdolliset muunnelmat.

Tässä oli varoitusmerkki myös Via crucis -yritykselle. Luimme että  Veli-Pekka Hänninen on kirjoittanut kertomuksen nykyaikaan, viihde- ja liikemaailmaan. Jeesusta esittää huppupäinen tumma näyttelijä. Juudas on kova bisneshuijari. Tuntuiko omaperäiseltä?

Tumma Jeesus ei enää osoita mielikuvitusta. Samaa on kokeiltu Mannerheimin, Antti Rokan ja jopa Paavolaisen kohdalla (Avoimet Ovet). Envall osoittaa, kuinka Jeesuksesta poistettiin läntisessä taiteessa juutalaisuuden tunnusmerkit. Ne halutaan nyt korvata vaihtuvilla tunnuksilla. Ihminen on kaikkialla sama, vaikka uskonnot muuntuvat.

Näin vaalien alla sopii muistuttaa siitäkin paradoksista, että eurooppalaisen moraalimme kulmakivi Jeesus halveksi kaikkea, mihin materialistinen todellisuutemme täällä nojaa: työtä, omaisuutta ja perhettä. Näitä  edistämään vaaliuurnille heti pääsiäisestä päästyä!

Ikävä kyllä tämä katunäytelmän komeus jäi nyt sitten kokematta. Olikohan menetys kovinkaan suuri. Tyydyimme ilomielin alkuperäiseen. Siinä on ulottovuuksia riittämiin, ihan semmoisenaan. Suvi Ahola kertoo (HS pitkäperjantaina) kuinka Luukkaan lakoninen passio synnyttää kuorossa laulettuna jopa järkyttäviä ajankohtaan osuvia assosiaatioita.

Tästä juuri on kysymys. Vastaanottajan omasta oivalluksesta. Kaikkea ei tarvitse tarjoilla valmiiksi soviteltuna: katsokaa kuinka modernia! Ihminen ymmärtää vähemmälläkin.

Siispä kuuntelimme Johannespassiota radiosta kaikessa rauhassa emmekä työntyneet pimenevälle kadulle karnevalisoimaan kokemustamme. Envallin aktivoimana kaivoin hyllystä T. Vaaskiven vanhan keskenjääneen Jeesus-romaanin Pyhä kevät (1943). Mikä kuvien hehku, mikä tietomäärä! Siinä katkesi varhain nerokas, huiman uuttera kirjailija. Meillä oli täällä oma via crucis.

Se täydentyi, kun näimme lankalauantaina puolalaisen Oscar-palkitun elokuvan Ida. Mikä voisi sopia paremmin pääsiäiseen. Ida jatkaa tavallaan Miekkailijan teemaa: sama aikakausi, vastaavanlainen miljöö ja poliittinen  todellisuus. Silti erilaisia elokuvia. Idan vakavan harkitut mustavalkoiset kuvat, ahdistunut etsintä riipaisevat, mutta eivät tuota samaa vapauttavaa katharsista kuin Miekkailija. Jännite on matalampi, vaisumpi, samalla hyvin todellinen. Nuoren nunnan via crucis sisältää sekä uskonnollisen että poliittisen allegorian. Isoista asioista kerrotaan pienesti ja karusti.

Hiljainen ja harmaa pääsiäinen. Räntää sataa, eikä tanssi aurinko taivaan rannassa. Ylösnousemukseen on silti uskottava. Pian  alkaa lampaan valmistus, läheisiä tulossa aterialle. Ei meiltä mitään puutu.

Pääsiäisaamuna 2015