Syntymäpäivä

Panu 70

Ensimmäiset onnittelut tulivat heti puolenyön jälkeen. Marja herätti kello viisi, koska tietää ettei myöhemmin enää kannata herättää. Sain kivan lahjan, oopperaliput. Ja mietelmän sekä lämpimän halauksen. Paremmin ei päivä voisi nousta.

Hesarin juttu oivallinen, ei valittamista. Kuvakin kelpaa. Onhan näitä nyt ollut ja lisää tulossa. V-P Leppäsen miehekäs ironia osuu ja pysyy kohtuudessa.

Matkattava Helsinkiin, nyt bussilla ja junalla. Tampereen asemalla osuu silmiin ensimmäiseksi Iltsikan lööppi. Totta kai. Toimittaja Ida soitti ja uteli kaikenlaista, muun muassa onko eroottinen elämäni edelleen samanlaista kuin ennen. Mitä siihen vastaisin? Heitin kevyesti että joo, mutta saisihan olla vaihteluakin. Marja kuuli ja parahti: ”Siitä tulee otsikko.”

Oikeassa oli taas vaimo. Mutta en enää perusta. Voisin heitellä jotain reippaampaakin, mutta lehden kannessa kommentti näyttää hölmöltä kuin vasiten tahtoisin kyvyilläni retostella. Onneksi itse juttu näytti kohtalaisen asialliselta. Iltalehden Ville näköjään luuli, että syntymäpäivä on vasta ensi vuonna. Mistä hän sellaiseen käsitykseen tuli?

Junassa selasin iplehdet nopeasti ja luin sitten Hannu Mäkelän Otavan muistoja. Kiintoisia sisäkuvia kustannusyhtiön arjesta, joka vaikuttaa synkemmältä kuin ulkoapäin luulisikaan. Luojan kiitos en tuohon myllyyn koskaan mennyt, vaikka joskus mietin töitä kustantajalla. Minulle riitti tv-yhtiön sentään valoisampi ja hektisempi hiostusrytmi.

Helsingissä on täysi helle. Lampsin Gaudeamus-kirjakahvilaan, missä julkistetaan päiväkirjoihin perustuva kirjani Nuoruuden neljäs näytös. Huolettoman, itsevarman näköisiä opiskelijoita tulee ja menee. Esiintymiskulmassa on Minervan joukkue, muutama toimittaja. Ilokseni tulee Markku Envall, jota houkuttelin paikalle. Saadaan kuin saadaan tilaisuus vedetyksi, Pekka Saarainen haastattelee hyvillä kysymyksillä.

Tuleekohan tästä edes kohtuullinen menestys? Suunnittelemme jo jotain uutta, kun tarjoavat ystävällisesti lounaan Casinossa. Kehittelin junassa yhtä ideaa, josta heti innostuvat. Mutta sitähän täytyisi kypsytellä rauhassa. Pääasia ovat kuitenkin isommat työt, joita on jonossa odottamassa, lähin Södikalle.

Kolkuttelen takaisin ja keinahdan Tampereella bussiin. Mäkelän kirjan saan selväksi, jotenkin masentunut tunne siitä jää, katkerakin. Onneksi kirjallisuudentutkijat eivät tiedä eivätkä nykyisin paljon haluakaan selvittää, millaisissa olosuhteissa kirjat tehdään. Kuinka sanoi vanha kunnon Ville Viksten: ”Ne on eri miehet, jotka ruumiita tekee ja niitä pesee.”

Ville saa epäoikeudenmukaisen kohtelun Mäkelän potkaisuissa, luultavasti moni muukin. Kaverit taas ovat kaiken arvostelun yläpuolella, varsinkin toverukset Antti ja Erno. Reenpäiden ja Haavikon sota huvittakoon tai ihmetyttäköön pienehköä kirjallista piiriä, tuskin lukijakuntaa suuremmin tällaiset kiihdyttävät. Paitsi tietysti yhden työpaikan kehnohkon ilmaston kuvauksina. Mäkelän pilkkaama ”Kaunis Heikki” on ainoa, joka urheasti säilyttää otavalaisen optimismin ja korkealentoiset ideansa.

Kotona katsoin kertauksesta Boltin huiman juoksun ja kolmiloikan, jollaisen näkee kerran vuosituhannessa. Samaa voi sanoa keihään finaalista eilen. Marja tarjosi kuohuviiniä ja lohileipiä, olenhan nyt virallisesti 70. Onnittelujakin satelee, odottakaas kunhan ehdin tästä kiitellä ja vastailla. Hienoa täyttää nämä onnelliset vuosikymmenet!

27.8.2015

Keskiviikkoaamuna

Nummi, Waltari, Sillanpää

Taata viettää 70-vuotispäiväänsä 1958 Mika Waltarin ja Lassi Nummen (vas.) seurassa.

Joskus sattuu tällaista. Poimin ensin vähän marjoja mukiin, maistuvat puuron kanssa. Haen sitten aamun lehdet tavalliseen tapaan, sää pilvinen mutta edelleen lämmin. Katselen Aamulehden kantta  tulomatkalla maantiellä. Perhana, siinähän pällistelee tuttu naama!

Ehättivätkin jo nyt tekemään synttärijutun ja samalla kritiikin kirjastani. Juhlavaa! Ja millaisia juttuja! Matti Kuuselan henkilökuva on odotetun mainio, aina persoonallinen, jopa näköinen ja osuva. Enemmän  yllättääkin itsensä päätoimittajan Jouko Jokisen jäntevä, reilusti kirjoitettu arvostelu Sillanpään elämäkerrasta. Hän pitää kirjaa tarpeellisena ja hyvin kirjoitettuna.

Erinomaisia juttuja, tunnen saavani (kerrankin ) oikeutta. No onhan tullut ennenkin ihan riittämiin kiitosta yhden miehen osaksi. Ehkä vain jotkut takavuosien vähättelyt ja päällekarkaukset ovat jääneet karvastelemaan. Nekin karaisivat, tulivat tarpeeseen. Sekä Jokinen että Kuusela nostivat myös muuta tuotantoani esiin, ennen kaikkea lämmitti Jokisen maininta Enkeli tulessa –kirjasta, tästä monen murheen lapsesta.

Miten nyt tämmöisen aamun avauksen jälkeen voin jatkaa tyyntä päivää? Marja vasta heräsi, huomatkoon itse mitä on ilmestynyt. Eilen oli Hämeenkyrön Sanomissa Sakari Ilomäen tekemä ihan hyvä haastattelu, mutta kuvan merkillinen punakajo kasvoillani ihmetytti. Nykytekniikalla voitaisiin kai tällaisia kömmähdyksiä käsitellä. Riippukeinu on sinällään luonteva miljöö, jäänyt vain liian vähälle käytölle tänä kesänä.

Paikallislehti ei ole osoittanut mitään huomiota Sillanpään elämäkerralle, mikä on hyvin tyypillistä. Mitäs sitä tuttua äijää käsittelemään, olkoon Hesarin ja Aamulehden heiniä. Teos sentään mainitaan haastattelun yhteydessä. Kirja on Sakarilla, mutta päätoimittajan mielestä sitä ei kannata erikseen esitellä.

Aamulehden kuvaaja Janne Ruotsalainen halusi maiseman, ja johdatin pojat Sikomäen laelle. Ei sen parempaa kansallismaisemaa olisi Inhakaan täältä tavoittanut. Tähtäillään kuvakulmia Kallioisten selän ja Purimon ahtaan suuntaan. Kuusela tutkiskelee ritarikiviä ja maisemakirkon asetelmia. Mäen juurella on käynnissä jonkinmoiset juhlavalmistelut, kirjava teltta siellä jo kahvilan pihassa komeilee… Mitähän siellä puuhataan?

Nyt en saa liiaksi pullistua, pää kylmäksi ja katseet tuleviin yrityksiin. Onneksi on tänään miesten keihäänheitto, saamme muuta jännitettävää. Tähän asti parhaita momentteja olivat molemmat pikamatkat, niin miesten kuin naisten. Niissä oli todellista sähköä ja jännitystä. Pitkissä juoksuissa asetelmat ovat ennalta aavistettavia, samoin tähänastisissa heittolajeissa.

Mutta pian koko kansakunta tähtää katseensa kahteen keihäsmieheen ikään kuin he olisivat viimeiset toivot tässä vajoavan talouden, rauenneen yhteiskuntasopimuksen ja käsiin räjähtävän maahanmuuton ahdistuksessa.

”Hurraa sinä loistava elämäkerturi!” huudahtaa Marja alakerrasta, on siis jo avannut Aamulehden. Lukenut vasta Jokisen jutun, koska aloittaa lehden peräpäästä.

Nyt hän on ehtinyt jo Kuuselan juttuun ja on siihen hyvin tyytyväinen, myös valppaan Ruotsalaisen ottamiin kuviin. Innokkaana kuvaajana Marja arvostaa tätä lajia. Tosin olemme eri mieltä, olisiko minun pitänyt panna normaali pikeepaita päälle (pyykissä), mutta vaimo puolustaa tätä kevyempää valintaa, olihan hehkuva hellepäivä.

Kaikkihan on nyt hiton hyvin, vähän liiankin. Keihään alkuun on vielä viitisen tuntia, kuinka saan ajan kulumaan? Kaikki kirjalliset työtkin on nyt tältä suvelta toimitettu. Eteenpäin vain elävän mieli!

26.8.2015

Onnen päivä täyteläinen

Nuoruuden neljäs näytös

Ajoin Helsinkiin ja poikkesinkin Nurmijärvellä Taaborinvuorelle. Halusin nähdä millaisen katoksen ovat sinne pystyttäneet. Ei se hullumpi ole, korkea purje, tilaa on honkanummella siellä. Järeät pylväät vähän tunnelmaa häiritsevät, mutta ne on kuulemma nopeat purkaa heti esitysten jälkeen.

Tuli lisää mietittävää. Kuinka ratkaisemme Myllykolun tilanteen? Istuimme tiistaina sen ja muiden asioiden tiimoilta kunnanjohtaja Aleniuksen huoneessa, Vilja, Jussi ja mä. Vallitsi kohtalaisen toiveikas tunnelma.

Nummisuutareitakin katselin Taaborilla puoliaikaan asti. En oikein innostu tästä tyylilajista, jossa pääasiana on kova vauhti ja hösellys, kaikenlaiset temput ja tonttuilut viinaputelin varjossa. Tekstiä rajusti karsittu, parhaita repliikkejä poistettu. Tekisi mieli sanoa ohjaaja Kahiluodolle kuten Salmelainen aikoinaan Veikko Sinisalolle, joka harjoitteli Kivi-runoiltaansa:

”Anna nyt joku arvo tolle Aleksis Kivellekin, älä itteäs siinä niin hirveästi esillä pidä!”

Keinahdin Sepänkadulle ja herkistyinkin katselemaan tallennetta Katrin konsertista Kaustiselta vuodelta 1996. Miten hyvin sen muistan. Silloin Katri oli parhaimmillaan ja kirkkaimmillaan, mikä näkyi vieläkin hyvin. Olin iloinen siitä etnotempauksesta, puhtaista kansanlauluista ikuisten iskelmien sijaan. Esa Nieminen taiten sovitti, ja mikä bändi taustalla: superpelimannit Sibelius-akatemiasta, Maria Kalaniemi, Kimmo Pohjonen ja muita. Ei vähä mitään ja jälki sen mukaista. Oikein tuppasi liikutuksen laine paidan alle, se oli laulajan paras konsertti ja meidänkin onnellisinta aikaamme.

Mitä tapahtuu seuraavana päivänä, keskiviikkona! Voi ihmeiden päivää.

Ensinnä tuli viestejä: Hesarissa on Veli-Pekka Leppäsen hieno arvio Sillanpää-kirjasta! Aivan yllättäen, ei puhunut mies mitään kun teki synttärihaastatteluani, että aikoo kirjoittaakin kirjasta. Hyvin referoi ja painotti oikeita asioita. Tämä harvinaista! Kuten Kirsti kommentoi: hienoa että asialla oli aiheeseen kunnolla perehtynyt toimittaja eikä mikään reviiriään vartioiva kirjallisuudentutkija.

Oli tippunut luukusta ilmoitus kirjapaketista. Sehän ei voinut olla muu kuin lämpimäiset Minervalta. Siinä se nyt on, nämä vuoden blogipohjat ensi kerran kansien välissä: Nuoruuden neljäs näytös. Mietteliäämpi ja syvällisempi voisi olla, mutta hyvä avaus kumminkin. Olen sentään jalostanut tekstejäni. Selaan vähän hämmentyneenä.

Sitten jo helteessä Eiran rantaan Birgittaan, missä STT:n virkeä tyttö Anne Salomäki teki myös synttärijuttua. Kohta olen jauhanut itseni aivan tyhjiin, jotain tuoreempaa silti yritin.

Mutta hei ei päivä tähänkään pääty: hain Inha-kirjan vedokset Södikalta Korkeavuoren laelta. Jo kolmas kirja samana päivänä saapuu luokseni! Siinä koko trio, näitä ällistelen.

Olikin hyvä syy sonnustautua Otavan pihajuhlaan kirjasyksyä avaamaan tavallista juhlavammassa mielenvireessä. Moni oli huomannut varsinkin Leppäsen ansiokkaan jutun Hesarista. Hyviä keskusteluja kävin, monia tuttuja kohtasin, aurinko hellitti, pintaa porotti, sisällä sydämessä läikähteli. Ihmettelin olenko se todella minä, kaiken jälkeen.

Toimittaja kysyi päivällä, mitä se onni oikein on, jota julkaistun päiväkirjani takakannen mukaan tavoittelen. Nyt voisin vastata: tämmöisen päivän muotoinen se varmaan on!

19.8.2015

 

Konsertissa ja hautausmaalla

Konsertissa Myllykolussa

Katsomossa vasemmalla Jarmo ja Ulla Puntalo, oikealla Leena-Maija ja Jarmo Lindqvist.

Myllykolu oli kerrankin tupaten täynnä ja sääkin loistava. Tällaista onnea ei suotu näytelmäesityksille, ikävä kyllä. Nyt olivatkin asialla oopperan tähdet, Jyrki Anttila ja Jaakko Ryhänen sekä säestäjänä ja juontajana Seppo Hovi.

Leijonat ympäri maakuntaa rynnistivät hyväntekeväisyyttä harjoittamaan, vanhuksia ulkoiluttamaan ja hankkeita rahoittamaan. Varsin kannatettavaa.

Istuimme siellä mekin hyvässä seurassa. Lääkäri Jarmo Puntalon ansioksi on luettava kaiketi se, että Jaakko Ryhänen taas laulaa. Kolme vuotta sitten Puntalo havaitsi samassa paikassa konsertin jälkeen Ryhäsen sinertävistä huulista ja nilkoista, että jokin oli vialla. Myllykolusta mies kiidätettiin suoraan sairaalaan. Arvio oli, että laulut on laulettu. Mutta siellähän Jaska taas lauloi täysillä bravuuriohjelmistoaan.

Sankaritenori Jyrki Anttila oli niinikään erinomaisessa vedossa operettisävelmineen, ja Seppo Hovilla riittää hauskoja tarinoita laulujen lomaan. Hyvä konsepti, taatusti viihdyttävä ja nautittava.

Ei jäänyt paljon luppoaikaa, kun oli riennettävä hautausmaalle ja mietittävä sopivaa kerrottavaa teemasta Hämeenkyrön vahvat naiset. Valikoimaa riittää, mutta loivensin teeman koskettemaan yleensä täkäläisiä naiskohtaloita, vahvempia ja heikompia.

Ihmeen paljon, toistasataa  kuulijaa kertyi taas hautakierrokselle. Joukossa erottui monia tuttuja, niin Aamulehden päätoimittajaa kuin tähtipakinoitsijaakin. Tämä oli kohdallani toinen kerta, menestys näytti jopa kohenevan. Yllättävän monet tuntemani naiset lepäävät jo kivien alla, ja heistä riitti kerrottavaa. Sillanpääläisiä typpejä nytkin etupäässä esittelin, vaikka sitä teemaa aloittelin jo silloin toissasuvena. Kohtaloita on monenlaisia, muiden muassa se Siljan esikuva, Silja Ihantola, josta olen kirjoittanut elämäkerrassani. Mikä lie tämän keuhkotautiin kuolleen ompelijattaren kohdalla lopullinen totuus?

Hienoa oli sekin, että paikallinen kiviveistämö ehti kunnostaa Haaviston Huldan hautakiven, joka oli kaatunut ja kulunut tunnistamattomaksi. Nyt se komeilee paikallaan uutuuden siistinä. Hulda vasta persoonallisuus oli, Sillanpään Eemelin hartain ja uskollisin tukija, hänen serkkunsa ja minun isoäitini Mäkelän Suoman sisar ja siis minun isotätini. Pelkästään hänestä olisin voinut tunnin juttuni pitää.

Muistetaan vieläkin näillä kylillä, kuinka Hulda, työväenliikkeen nainen, raittiuden, terveyden ja naisvoimistelun tulinen harrastaja, kulki talosta taloon kauppaamassa Terveydenhoitolehden vuosikertaa. Hän aloitti myyntipuheen ytimekkäästi: ”Kaikki sivistyneet ihmiset ovat tämän tilanneet.” Olihan vaikea kieltäytyä tilaamasta.

Oli tuoreempiakin muisteltavia, vaikkapa Aamu Nyström, toinen tulisielu, jonka kuolemasta on vasta toista vuotta kulunut. Hänen vaalimansa Soinila on kaupan, mutta ei ole vielä tärpännyt eikä ihme, syistä jotka eivät nyt tähän mahdu. Koko Nyströmin persoonallinen sukukunta on auennut minulle uudella tavalla, kun olen sitä Inhan elämäntaivalta kuvaillut. Siinä Soinila on yksi näyttämö, sekä onnellinen että syvästi traaginen.

Tulipa taas kierrettyä. Tapahtumien yöhön emme sen suuremmin sukeltaneet. Savusauna näet saatiin lämpimäksi, kun Marjan vävykandidaatti pantiin asialle. Kelpasi leppeässä loppusuven illassa näiden rientojen päälle löylytellä ja lämpöisessä vedessä uiskennella. Sunnuntaina luvassa täysin vapaa päivä!

16.8.2015

Terveiset ulapalta

Elokuuta 2015 025Elokuuta 2015 042

Vajaa viikko Turun saaristossa merkitsi minulle ”pakkolomaa”, kuten Marja ilmaisi. Ei voinut tehdä muuta kuin ihailla välkehtivää merta purjelaivan kannelta, istua ”sitloodassa” hyvillä aterioilla ja saunoa iltaisin Purjehdusseuran ja Merikarhujen tukikohdissa.

Ei sanaakaan töistä. Paitsi sittenkin: kustannustoimittajani Mikko Rouhiainen viestitti älypuhelimeen, että on tehnyt pieniä korjauksia käsikirjoitukseen ja pannut sitten Inhan taittoon. Mikä helpotus jälleen! Onnittelipa vielä vaativan tehtävän hienosta toteutuksesta. Joten nyt mä voin todella huokaista: yksi kirja taitossa, toinen painossa ja kolmas jo myyntipöydillä. Ei hullumpaa.

Akviliinan kannella oli hauska kuunnella varsinkin Marjan kaksoissisaren Sirkun turunmurteista sirkutusta. Siinä oli murre rytmiltään ja tyyliltään säilynyt todella aitona, onhan puhuja elänyt kaupungissa pian seitsemän vuosikymmentä. Miehensä Risto toimi suvereenina kipparina, kulkenut meriä puolestaan yli viisi vuosikymmentä. Olimme turvallisessa kyydissä!

Merellä tulee uusia ajatuksia. Vanhatkin kelautuvat uuteen järjestykseen. Pakollinen tauko kaikessa tekemisessä ja kirjoittamisessa on tervehdyttävää. Työnarkomania vaatii katkoksen kuten kaikki riippuvaisuus. Ymmärrän niitä (kuten Waltaria), jotka ottivat katkoksen kiihkeällä ryyppäämisellä. Olisipa päässyt merelle! (Pääsikin laajoilla matkoillaan, kuvaa Välimeren maininkeja ja Pohjanmeren myrskyjä ja tietysti sankariensa seikkailurikkaita purjehduksia.)

Maissa on kuitenkin väljempää liikuskella. Jouduin heti palattuani puhumaan sahdista kirjallisuudessa, kun Poussan navetan ylisillä pidettiin sahdinvalmistamiskurssia. Aihetta ei ole paljonkaan käsitelty, löydän vain Kiven veljesten olviseikkailut (epäilen juomaa sahdiksi), yhden Mustapään Lindblad-runon ja tietysti Sillanpäältä parhaan sahdin nautiskelukuvauksen novellista ”Appiukkoni ja hänen mökkinsä” (Kiitos hetkistä, Herra). Jos joku tietää lisää hyviä, ilmoittakoon.

Yllätys oli, että Williamsin Stonerissa opiskelijat juovat sahtia Missourin yliopiston asuntolassa! Niin ainakin suomentaja Ilkka Rekiaro on ymmärtänyt. Mikähän on alkutekstin termi? Mitä pojat siellä juovat? Missouri ei ole edes suomalaisaluetta. Mutta vahvaa olutta on tehty kai kaikkialla maailmassa. Oluen ja sahdin ero on vierteeseen piirretty viiva.

Sitten loistava ja eteenpäin välitettävä sitaatti Matti Kuuselan tämänpäiväisestä kirja-arvostelusta Aamulehdessä, aiheena Claes Anderssonin vasta ilmestynyt runokokoelma Aamu meren rannalla (josta jo keväällä kuulin maistiaisia). Kuusela pohtii kuinka monta Siriusta eli tähteä (kuten nykyään on tapana) kokoelmalle voi antaa:

Eihän tässä tunne antavansa tähtiä vain ihmisen runoille, vaan myös ihmisen elämälle. Kas kun juuri sitä  Andersson pohtii kokoelmassa aamusta yöhön. 

 Elämää.

Milloinkahan joku yli-innovatiivinen media keksii ruveta lisäämään tähdet myös nekrologeihin?

Jos kuolisi vuorineuvoksena Lissabonissa saisi viisi tähteä, jos menehtyisi alkoholimyrkytykseen Luopioisissa – yksi tähti

Ellette huomanneet, niin tässä oli nyt tilaisuus nauraa. Kuusela antoi runokokoelmalle viisi tähteä.

15.8.2015

PS Marjan päivä huomioitu, koottu vadelmat aamupöytään ja annettu lahjaksi kirja: David Foenkinos, Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012). Perästä kuulunee…

 

 

 

Stoner ja Haavikko

Stoner_6762Haavikko

Kaksi kirjaa, toinen erinomainen ja toinenkin aika mielenkiintoinen. Molemmat tämän vuoden tuotantoa.

John Williamsin Stoner ilmestyi Yhdysvalloissa 1965, kiiteltiin ja unohdettiin. Nyt se on kokenut ihmeellisen ylösnousemuksen, kehuttu ja palkittu postuumisti.

Sain kirjan ystävältä, jonka mielestä se on ”juuri sinun kirja”. Se luoti sattui kohdallen. Olipa mainio lukuelämys, jo senkin ihmeen vuoksi, että yliopistomaailmasta voi kirjoittaa näin vetävästi ja vangitsevasti! Jopa seminaarin kuvaus voi lähestyä psykologista trilleriä, ja se on jo aikamoinen temppu.

Miehen intohimoinen suhde kirjallisuuteen, kirjoittamiseen ja naiseen – siinä minunkin mielestäni elämän tärkeimmät asiat. Niistä Stoner kertoo  karusti, karheasti ja samalla liikuttavasti. Kirjallisuuden opettaminen voi olla näinkin intensiivinen aihe.

Kun luin nuorena Tshehovin novellin ”Kirjallisuuden lehtori” (Valitut 2, suom. Konkka) se oli syvästi leipääntyneen ja väsähtäneen opettajan muotokuva. Silti juuri se innosti minua opiskelemaan kirjallisuutta! Päätin että minusta tulee ainakin innostuneempi opettaja. Mitä jos olisinkin silloin lukenut Stonerin, miten se olisikaan potkaissut. No romaanihan ilmestyi vasta pari vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut opinnot.

Amerikkalainen yliopistomaailma on ihan toisenlainen kuin meillä, vaikka tässä eletään 1900-luvun alkupuoliskoa. Opetus on henkilökohtaisempaa, keskustelu kiihkeämpää, suhde lukemiseen ja oppimiseen intohimoisempaa. Ainakin mitä itse muistan uneliailta alkupuolen yliopistovuosiltani, juuri mitään kontaktia ei opettajiin ollut. Stonerissa tunteet myrskyävät, mutta pinnan alla. Päähenkilö on itsekurin mestari. Myös pitkävihaisuuden kuvaus on vaikuttava. Pirullisen hieno ja taitava teos, kiitos siitä, ystäväni!

Onhan se myös avioliittoromaani ja rakkausromaani. Siitä voin liukua vaivatta Heikki Haavikon kirjaan Paavo Haavikko, isäni. Sen parasta antia ovat väläykset Paavo Haavikon avioliitoista, joista myöhempi saa kyllä aika kylmän kohtelun. Heikin kuvaus lapsuudestaan ja isän yksinhuoltajuudesta on koskettavaa, minulle vähän tuttuakin. Isän ja pojan suhde on karu kuin Stonerin suhde tyttäreensä, tunteita ei paljon ilmaista, mutta ne ovat vahvasti tuntuvilla. Se näitä erilaisia kirjoittajia yhdistää.

Haavikon kirjan loppu on aika hurjaa ja perinpohjaista kirjelmäsotaa Mauno Saarta ja Pirkko Turpeinen-Saarta vastaan. Kalavelkoja maksellaan tosin eleettömästi, dokumentteja pöytään latoan, mutta hyytävän syyttävään ja puolustautuvaan sävyyn. Kuinka saattoikin akateemikon viimeisinä vuosina ja kuukausina vallita tällainen taistelu hänen terveydenhoidostaan ja lähinnä henkisestä perinnöstään! Lääkärinä Turpeinen-Saari näyttäytyy kirjelmiensä valossa melko merkillisenä touhuajana, varmaan hän toimi hyvässä tarkoituksessa mutta…

Minä pidin aikanani Saaren kirjaa elävänä ja antoisana muotokuvana tästä salamyhkäisestä Paavo Haavikosta, mutta nyt on vähän revisioitava käsitystä. Kuka lopulta on oikeassa, kuka oikea perijä? Ollaan kuin Shakespearen näytelmässä kuolevan kuninkaan kammiossa. Henkien taistelu on verisempää kuin ruumiiden.

Kiehauttava ja kylmäävä kirja, tyynesti ja vihaisesti kirjoitettu. Melkoinen käräjäpukari on Heikki Haavikko, siinäkin isänsä kaltainen, taipumaton ja leppymätön. Kummankin maailmaa hallitsee kirjoja enemmän raha, metsät ja turvesuot. Runoilijana Haavikko oli ruhtinas, ihmisenä yllättävän saita materialistinen kiukuttelija, asekä Saaren että poikansa todistusten valossa.

Sitä kokoavaa elämäkertaa Haavikosta siis todella kaivataan, ja sehän on tiettävästi tekeillä.

11.8.2015

 

 

Highly Sensitive Persons

Anja Santautuminen

Kävin Helsingissä ja heitin Inhan sisään kustantajalle. Valpas toimittaja ryhtyy tulostamaan ja lunttaa tutkimaan. Mitähän sieltä löytyy?

Tuttu huikaisu mahan pohjassa. Mitä nyt tällä vapaudella tekisin? Kun pitkä työ äkkiä kirpoaa harteilta, tulee tyhjä ja avuton olo. Ei osaa tarttua mihinkään.

Huomasin yhden tilaisuuden ja lähdin ratikalla Kallioon. Siellä julkistettiin kirjastossa Anja Snellmanin uusin teos, Antautuminen. Psykoterapeutiksi opiskellut Anja oli löytänyt luonnetyypin HSP, Highly Sensitive Personality. Siis tällainen erityisherkkä ylireagoitsija, juuri kuten minä. Anjalla oli omakohtaisia esimerkkejä, tutkii kirjassaan lapsuuttaan tämän uuden tiedon valossa ja aikoopa tutkia vielä ex-miehensä isää Pentti Saarikoskea samasta kulmasta. Luettavien kirjojen listaan.

Sattumoisin tulin puhuneeksi samantapaisista oireista Eevan toimittajalle Eija Huusarille, ja tällä viikolla lehti sitten komeana levähtikin käsiin. Aivan selvä HSP on siinäkin asialla. Aina sitä oppii lisää, ainakin nimityksiä, vaikka asiat ja oireet olivat hyvinkin tuttuja. Kirjastossa oli aula täynnä kiinnostunutta kuulijakuntaa, keskustelu jatkui vielä kun runsaan tunnin päästä poistuin kadulle ja aurinkoon.

Into Konrad Inha, jonka vaiheita olen seurannut ja elämäänsä elänyt koko tämän vuoden, oli myös selvä HSP. Hän jos kukaan! Tulette lukemaan  ihmeellisistä seikkailuistaan syksymmällä.

Kun siinä helteisenä päivänä Helsingissä toikkaroin, tulin hypänneeksi Kauppatorilta Suomenlinnan lauttaan ja huristaneeksi sikäläiseen kesäteatteriin, joka on taas herätetty henkiin. Ryhmäteatteri antoi jäntevän klassikon, de Laclosin Valheita ja viettelyksiä – tosin suoremmalla ja huonommalla nimellä Valheet ja viettelijät.

Kyllä sitä katseli lämpöisessä kesäillassa. Antti Virmavirta oli oikein hyvä pääroolissa, kokeiluihinsa viimein luhistuvana viettelijänä. Eroottisesti latautunut, kyyninen komedia kestää aikaa, ehkä paremminkin kuin Tampereen Teatterikesässä näkemäni brittijuttu Sister, jossa kaksi alastonta sisarusta tilitti suhdettaan seksityöhön ja sukupuoleensa yleensä. Alastomuuden vapauttava vaikutus tuli siinä kauniisti esiin, mutta draama jäi melko kevyeksi. Minkähän takia se oli kutsuttu Teatterikesään?

Paluu Hämeenkyröön, edelleen leijuva vähän outo olo. Ajoin Komediateatteriin tapaamaan kaima Raipiaa, vilkaisin samalla junttikomediaa Tankki täyteen, ekan puoliskon. Malliesimerkki siitä, kuinka varmat keinot naurattavat ja täyttävät katsomon. Ei sen yksinkertaisempaa huumoria juuri voi olla, ja täydestä menee!

Illalla puutarhajuhlat Sirpan ja Arin 30-vuotishääpäivän kunniaksi Vesajärventiellä. Sirpa yllätti puolison, toi hänet liina silmillä kotipihaan, joka olikin täynnä hurraavia vieraita. Tehtäväni oli pitää puhe hääparille, Marjalla järjestää kaikille hauska seuraleikki. Rusettiluistelun nostalgisella idealla meidät usutettiin tutustumaan uuteen partneriin ja keksimään kolme yhdistävää tekijää. Puheessani ällistelin juhlijoiden pitkää liittoa; minä olen kolmella avioliitolla saanut hädin tuskin samat vuosikymmenet kokoon. Kaiketi onnistuimme kohtalaisesti, juhlaväki ainakin lämpeni innokkaasti seurustelemaan. Maittavaa ruokaa nyyttikesteinä, viinin lisäksi sahtia, hyvä!

Olihan vilkas lauantai tämäkin. Tyhjyys täyttyy, uudesta työstäkin tuli sovituksi kaiman kanssa.

8.8.2015

 

Elämästä revittyä teatteria

Milja Sarkola

Milja Sarkola, tunnustuksellinen teatterintekijä.

Käväisy Helsingissä tuo tutun haikeuden: miksen heittäytydy joksikin aikaa tähän lehtevään, iloiseen, urbaaniin kuhinaan. Kotikaupunki jää kesällä etäiseksi, melkein pelottaa sen uusi ilme. Tapahtumia vilisee, niihinkään ei ehdi pistäytyä.

Tehtiin Hesariin haastattelu Ursulassa, kävin kirjastossa, pesetin takkini, kävin lounaalla kahvila Suomessa – mutta etupäässä työstin Inhaa. Se on niin lähellä loppua että hirvittää. Tulostin paksun pinkan nähdäkseni mitä oikein olen kirjoittanut. Tästähän piti tulla tiivis pieni kirja.

Teatterikesä alkoi Tampereella. Heti kärkeen iloinen uutinen: Turun nukketeatteriryhmälle myönnettiin avajaisissa Olavi Veistäjän rahaston tunnustuspalkinto. Alma on ryhmän keskeisiä jäseniä, hurraa hei!  Lomailikin viikon täällä Huvituksessa ja paiskii nyt töitä ohjelmateltalla.

Katsoimme Marjan kanssa Milja Sarkolan näytelmän Jotakin toista TT:ssa. Miljan ohjaukset ovat säväyttäneet Helsingissä. Perheenjäsen Takomossa oli erinomainen isäsuhteen tulkinta ja se Lillanin Kattona tähtitaivas (I taket lyser stjärnorna) raikas ja koskettava teinikuvaus. Tämä uusin (alkuaan Q-teatterissa) on hyvä naisrakkauden tai halun peilaus, mutta jää mielestäni tässä Miljan kolmikossa muita epätasaisemmaksi.

Minua toisaalta kiinnosti erityisesti Miljan tapa tehdä rosoista, puolivalmista, haeskelevaa teatteria, joka keskustelee esityksen mittaan itsensä kanssa. Tällaista ei ole meillä paljon harrastettu. Lisäksi Milja ottaa näköjään reippaasti aineksia ja kohtauksia suoraan omasta elämästään, aivan häikäilemättä ja samalla kysellen niiden oikeutusta ja alkuperää. Tämä on aika kiehtova, mukaansa ottava itse-erittelyn  tekniikka.

Tommi Korpela hahmottaa hauskasti Asko Sarkolan tyypin ja yleisemmänkin teatterinjohtajan. Hänen kontollaan ovat miehiset asenteet, ihan hyvässä satiirisessa hengessä. Mutta naisviisikko tässä on keskiössä, heidän vaihtuvat roolinsa, suhteensa, halunsa ja seksuaaliset toiveensa. Tulee selväksi, että lesbosuhteissa on samat ongelmat, lähestymisen vaikeudet ja mustasukkaisuudet kuin heterosuhteissakin.

Nuori naisvaltainen yleisö oli innoissaan esityksestä, tämä on nyt in ja teatteritrendien kärjessä. Milja Sarkola on ensimmäisten joukossa löytänyt naisrakkauden tunneskaalan kaikessa avoimuudessaan ja ristiriitaisuudessaan. Vaikka aihe ei olisi kovin läheinen, katsojan ei tarvitse kiusaantua, niin hauskan railakkaasti kohtauksia esitetään.

Kukahan muuten radiossa rakastaa yli kaiken Tove Janssonia ja muumeja. Aamun mietelauseissa luettiin taannoin viikko näitä levollisen arkisia tapauksia, ja nyt niitä tulee taas. Tässä välissä oli sentään Markku Envallin ja Hesiodotoksen todellisia mietelmiä. Siellähän voitaisiin vaikka koko vuosi lukea Montaignen ajatelmia, niitä on suomennettu kolme paksua osaa. Ei mietteet maailmasta lopu.

Kohta kerron John Williamsin Stonerista, loistava romaanilöytö. Kesä on tullut, voi lukea riippukeinussa!

4.8.2015