Ihmeitä Kroatiassa

Kroatia 2015 053Kroatia 2015 123Kroatia 2015 181Kroatia 2015 302 Kroatia 2015 293Kroatia 2015 307

 

Mahtava ukonilma jyrähteli Dubrovnikin vanhojen muurien yllä. Vettä putosi suoraan, tulva nousi torilla nilkkoihin, komeat salamat sälähtelivät lyijynharmaalla taivaalla. Me ruokailimme tyynesti laidoiltaan ryöppyävien markiisien alla satamassa, missä veneet keikkuivat kuohuvissa pyörteissä. Tavallaan tyyliin sopiva kokemus: Dubrovnik muistuttaa jo äänteellisesti ukkosen jyrähdystä. Pitkälle yöhön jatkunut rajuilma pääsi jopa BBC:n uutisiin.

Tuli sitten toisenlaisia siintelevän sinitaivaisia päiviä ja polttavaa aurinkoa. Dalmatian rannoille päädyimme Mika Waltarin jälkiä seuraten. Yksinäisen miehen juna heitti miehen Konstantinopolin  jälkeen lomalle Ragusaan, kreivitär de Noailles’n säkeiden innoittamana. Ragusa on Dubrovnikin vanha, muurien ympäröimä kaupunki, eikä Waltarin aikaan 1929 paljon muuta paikalla ollutkaan. Häm käveli kaupungin halki kolmessa minuutissa.

Rehtorin palatsi ja Fransiskaaniluostari voitiin tutkia sadetta pitäen oppaamme Pekka Paukkosen tyynen tietäväisellä johdolla. Sää karsi sen verran turisteja, että pääsimme hyvin liikkumaan. Muureilla jäi kävelemättä, jotain jäi siis seuraavaan kertaan.

Huvittavaa kyllä sekoitin mielessäni Stari Mostin ja Drina-joen sillat, kun matkaa hieman huolettomasti ennalta mietiskelin. Meillä oli hyvä tilaisuus käyskellä edellisellä, pommitusten jälkeen uudelleen rakennetulla sillalla, mutta jälkimmäinen jäi näkemättä. Mostarin sillasta on tullut Bosnia-Herzegovinassa suosittu nähtävyys, mutta Nobel-kirjailija Ivo Andricin romaanissaan kuvaama Drina-joen silta on jäänyt omaan rauhaansa. Sinnekin on vielä ennettävä, sen verran vaikuttava on Andricin romaani, jossa silta on laajan historiallisen panoraaman draamallinen polttopiste.

Stari Mostin sillalta salskeat nuorukaiset hyppelivät alas Neretvajokeen keräten pieniä kolehteja tätä urotekoa seuraavilta katselijoilta. Vähän toisissa tunnelmissa eräät tuomitut, uhkapelissä hävinneet tai rakkaudessaan pettyneet syöksyivät menneinä aikoina turkkilaisvoimin rakennetulta sillalta Drina-jokeen. Rankka romaani pysyy mielessä pitkään.

Waltarin kuvaus (matkakirjan 11. luku) lomaviikostaan on kepeämmästä päästä, mutta oli siitäkin iloa, kun ajelimme Montenegron puolelle ja nousimme bussilla henkeämme pidättäen serpentiinitietä Kotorista (Cattarosta) pieneen Njegusin vuoristokylään. Samaa reittiä matkasi Mika henkilöautolla muutaman pariskunnan seurassa. Mitkä näkymät avautuvatkaan vuorilta Kotorin kylään ja Adrianmeren lahdelmaan!

Koko Kotorin alue on maailmanperintökohde samoin kuin Ragusa. Kulttuurineuvos Eero Niinikoski selvitti meille ansiokkaasti kohteet, niiden idean ja Unescon valintaperusteet. Nykyisin on jo 1031 kohdetta 163 valtion alueella. Suomessakin on seitsemän kohdetta, mutta moniko ne tietää? Kroatiassa meillä oli vielä yksi kohde edessä, kun lopuksi siirryimme Splitiin.

Jännittävin oli ajomatka jyrkkien putousten reunustamia serpentiinejä ylös vuorille. Ihailimme ällistyneinä avuliaan kuskimme Marion erehtymätöntä taitoa bussin etummaisten pyörien nuollessa kaarteissa aivan tien päällysteen ulkopuolista sorareunaa, josta muutaman kymmenen sentin päästä oli suora pudotus Adrianmereen. Waltarin seurueen autosta kumi puhkesi ja kulkuneuvo jäi heittelehtien nojaamaan matalaan puukaiteeseen. Siinäkin olisi hyvä tuotanto voinut jäädä kirjoittamatta.

Me selvisimme voitokkaasti monista vastaantulijoiden täpäristä ohituksista (muuan shokissa itkuun puhjennut naiskuljettaja herätti myötätuntomme!) ja pitkästä lounaasta ja saatoimme illalla rentoutua  hotelli Sheratonin ylellisessä saunaosastossa ja uida altaissa, sillä pimeässä tuulinen merenranta ei enää houkutellut, vaikka vesi olikin lämmintä. Miksi saimme ikään kuin lahjaksi tämän upouuden loistohotellin sopuhintaan, se ei meille koskaan selvinnyt. Olimmeko jonkinlainen sisäänajon koeryhmä?

Sen vuoksi olikin hieman haikeata ajella toiseksi viimeisenä päivänä Splitiin ja majoittua ankeahkoon hotelliin, mutta muutamat nähtävyydet, Diocletianuksen palatsi, Rivan rantabulevardi ja Trogirin 1800 vuotta vanha kaupunki (maailmanperintökohde) korvasivat ruhtinaallisesti majapaikan pienet heikkoudet (tylyt ikkunanäkymät ja narisevat sängyt).

Viimeinen ilta huipentui kohdaltamme Diocletianuksen roomalaisten raunioiden suojiin, Luxor-kapakan Churchill-klubiin, missä pari kitaristia tunnelmoi romanttisesti  ja täysi kuu hohti muurien lomasta suoraan pöytäämme. Muistin että unohtumattomista synttärijuhlistani oli kulunut tasan kuukausi.

Tällainen ääriviivoiltaan oli Mika Waltari-seuran tämänkertainen vaellus kirjailijan jalanjäljissä, jykevänä matkanjohtajana jälleen Ari Suutarla ja järjestävänä firmana MatkaVekka. Erinomaisen oppaamme kunniaksi ehdotimme hänelle omaa firmaa: MatkaPekka. Oma osuuteni rajoittui pariin luentoon Waltarista ja Andricista sekä rattoisaan seurusteluun matkatoverien kanssa. Marja otti tiuhaan kuvia, joista jokusen liitän tuonne ylös.

Elämysrikas ja tiivis matka, paljon ehdittiin. Yllättävä, kaunis ja historian kyllästämä maa on Kroatia, viimeaikaisista sodistaan ihmeen hyvin toipunut ja vauhdikkaasti vaurastunut. Norwegian (joka menomatkalla myöhästyi nelisen tuntia) hyvitti paluumatkalla ja kiidätti meidät alta aikataulun turvallisesti kotiin.

29.9.2015

 

Pulpetin henki ja ohjelmavaliokunta

Pulpetin henki  Kirsti M

Olihan Kirsti Mäkisen päivä ja samalla koko perheensä. Kirstin koulumuistelmat Pulpetin henki julkistettiin Otavan kirjakaupassa, paikalla ystävien sankka kaarti. Kirstin tytär Kaarina oli laatinut kirjan kannen, toinen tytär Kati julkisti samalla uuden Aapisen ja päälle päätteeksi Kirstin poika Kaarle esitteli suunnittelemansa uuden pelkistetyn työpisteen (pulpetin). Onkohan toista tällaista kouluperhettä?

Tilaisuuden keskusteluista jäi mieleen opettajan asema oppilaittensa elämänikäisenä vaikuttajana. Erityisesti äidinkielen opettaja pääsee lähelle oppilaitten sisintä olemusta ja kehittyvää maailmankuvaa. Itsekin aioin alun perin suomen opettajaksi, mutta elämä johdatti muihin hommiin. En olisi varmaan ollut Kirstin veroinen tarmonpesä, mutta perässä olisin pinnistellyt minäkin.

Riitta Uosukainen piti eloisan palopuheen opettajan kutsumuksesta ja vapauksista, joita opetussuunnitelmat eivät ole sitoneet. Muistelijoita oli monia, äänessä ainakin Liisa Horelli, Matti Sinko, Erkki Sinkko ja Juhana Vartiainen. Marja sanoi ottavansa Kirstin kirjan matkalukemiseksi, kun pian lennähdämme Kroatian rannikolle.

Kirsti on paljon muutakin kuin opettaja, hän on palkittu tietokirjailija ja ahkera puhuja, viimeksi piti loistavan puheen syntymäpäivilläni. Kirstiä saan kiittää tai syyttää joistain manöövereistä omalla kohdallani, vaikkei hän minua koskaan opettanut. (Opettajamme Urho Johansson esiintyy kyllä kirjassa.) Hän junaili minut aikanaan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmajohtajaksi, ja nyt yhdeksänvuotinen periodi alkaa pikkuhiljaa täyttyä.

Niissä merkeissä istuimme iltaa taas Kuussa (ravintola Töölössä) tarkastellen kuluneen kesän päiviä ja niistä tulleita palautteita. Kaikki oli voittopuolisesti hyvinkin myönteistä, vain ikuinen murheenkryyni, ruokatarjoilu teltassa, kiikasti pahemmin kuin ennen. Siihen on saatava korjaus, puhisi Johanna. Hän näkyy päivittäneen istuntomme tunnelman Facebookiin aivan oikein: harvinaisen hauska ja lämminhenkinen, myös tuloksellinen ohjelmavaliokunnan kokous!

Kuu on noussut suureen suosioon, nytkin se oli täynnä näin arki-iltana. Sijainti suurten hotellien ja oopperan vieressä on auttanut kaiketi asiaa. Errityisesti voi suositella keittiön paistettua maksaa: aivan suussa sulavaa, meinasi mennä kieli mukana.

Sitten pakkailemaan ja matkaan, Mika Waltarin hengessä. Kuulumisiin vähän myöhemmin.

22.9.2015

Rahasta ja riippuvuudesta

 

Tuulaliina Varis

Tuulaliina Varis on Joensuun kirjallisuustapahtuman voimahahmoja.

Taloustiedettä ja kirjallisuutta kolmen päivän täydeltä. Joensuun Raha-seminaari oli monipuolinen tietopaketti. Jopa minä tunnen ymmärtäväni nyt vähän enemmän rahan ominaisuuksia elämänlaadun takeena ja vaihdon välineenä.

Kysymys on luottamuksesta ja riippuvuudesta, kuten notkeasanainen sosiologian professori Turo-Kimmo Lehtonen opasti. Rahan avulla tavoittelemme riippumattomuutta ja valinnan vapauksia (esim. asunnon ja kulkuneuvon suhteen), mutta tosiasiassa rahaan kytkeytyy jatkuva riippuvaisuus siitä, että muidenkin luottamus rahan arvoon säilyy. Erilaisten riippuvuuksien ja yksilöllisen vapauden tavoittelun välillä vallitsee jatkuva paradoksaalinen jännite.

Rahasta kirjoitti paljon Paavo Haavikko, mistä kertoi hänen tulevan elämäkertansa kirjoittaja Martti Anhava. Eikö Haavikko ollut jo traagisen pakonomaisesti kiinnittynyt rahaan? Suhteeseen liittyi suuri riippuvuus ja samalla epäluottamus. Vielä viimeisinä vuosinaan talousguru kuuluu olleen päivittäin huolissaan siitä, onko hänellä enää rahaa ja kuinka paljon. Hänen viimeinen intohimonsa oli pörssikurssien seuraaminen. Hänen koko olemassaolonsa, myös käsityksensä maailmanrakennuksesta, oli rahasta riippuvainen.

Osoitin omassa jutussani, kuinka raha – ja rahan tarve! – hallitsi Sillanpään uran monia käänteitä, mutta hänen tuotannossaan raha ei näytellyt juuri mitään osaa. Sen sijaan omaisuus oli hyvinkin keskeinen, eritoten maaomaisuus. Maalaisyhteisö karttoi rahan käyttöä ja harrasti vaihtopalveluita.  Ahneus ja saituus ovat hyvin esillä Sillanpään henkilökuvauksessa, mutta elämänonni huipentuu vasta, kun kaikki aineellinen katoaa – Silja Salmelus!

Toisaalta Ahrolan talon vankka vauraus pitää horjuvan isännän lopulta miehen tiellä. Tässä on Sillanpään katsomusten paradoksi eli ambivalenssi. Yhtäällä puhdas kaikesta ulkoisesta riisuttu inhimillisyys ja luonto, toisaalla perityt talonpoikaiset arvot, vahvasti materiaaliin ja maan kasvuun liittyvät. Näiden välillä elämä huojuu ja ruljanssi pyörii.

Kuulimme seminaarissa myös elämäntaiteilijaa Lasse Nordlundia, joka elämäntavassaan tavoittelee jokseenkin täydellistä riippumattomuutta rahasta. Hän väitti käyttävänsä rahaa 50 euroa vuodessa. Kaikki muu tulee luontaistuotteina. Hirret hän veisti itse taloonsa ilman moottorisahan taio traktorin apua.  Hän käyttää vain lihasenergiaa. Mutta Lehtonen osoitti, että hänkin on riippuvainen jostakin: säistä, viljelysten onnistumisesta, terveydestä, ruumiin kunnosta. Täydellistä individualistista riippumattomuutta ei kukaan täällä voi saavuttaa.

Eniten minua tärähdytti Tiitu Takalon osoittamat valtavat luvut meillä hukkaan heitetyn ruuan määrästä. Roskisdyykkarin kokemus kertoi massiivisista herkuista. Jos todella kotitaloudet heittävät ruokaa menemään vuosittain 50 miljoonan euron edestä, summa riittäisi kirkkaasti nykytasoisen pakolaismäärän hoitoon ja ylikin jäisi. Lisäksi tulee sitten ravintoloiden ja liikkeiden hävikki, mutta se on pienempi kuin kotitalouksien vastaava! Mä olen puulla päähän lyöty, itse kun en henno heittää juuri mitään pois. Marja voi vahvistaa, että popsin mieluummin vaikka vähän kuivaa ja pilaantunutta eikä vatsa ole tämän huonommaksi mennyt.

No jaa, kaikkea oppii, kun kuuntelee viisaiden puheita. Joensuun esitelmiä seurasi lähes loppuun saakka sankka salintäyteinen yleisömäärä. Ihan tällaisia vanhanaikaisia seminaarejakin siis tarvitaan. Halukkaasti yleisö kuunteli Anna-Leena Härkösen, Anita Konkan ja Katriina Järvisen todistuksia aivan arkisestakin rahankäytöstä, sen iloista ja ongelmista. Keskeinen kysymys kuului, tuoko raha onnea. Voi tuoda onnea, mutta ei onnen, täsmensi Katriina loppupaneelissa.

Lauantai-illan vietimme vastaanotolla Pielisjoen linnassa (jonne Ståhlbergit aikanaan kyyditettiin), ja iltaa jatkettiin Teatteriravintolassa, sitkeimmät vielä Sointulassa, joka kuulemma kulttuurikapakkana yrittää korvata sen menetetyn Jokelan. Sunnuntaina ehdin katsastaa paikallisen korkeatasoisen taidemuseon, Nelimarkkojen näyttelyn ja varsinkin Onni Okkosen hienon kokoelman. Monista muistakin lyseon oppilaista oli kehkeytynyt aikamoisia taiteilijoita.

Sitten lento heilahti iloisesti Helsinkiin Martin ja Katriinan seurassa. Hauska oli hillua Joensuussa, vielä hauskempi palata taas kotiin.

20.9.2015

Tapahtumapäivänä Joensuussa

kirjallisuustapahtuma2015_nettisivu-kansikuva

Täällä Joen kaupungissa on varsin hiljaista, ei mielenosoituksia missään. Pilvistä on, alkaa hiljalleen sadella. Kävelen ja katselen kaupunkia. Muistan Kaupunginteatteria, jonka remontoidun näyttämön vihkiäisiin kirjoitin 15 vuotta sitten näytelmän herra Untolasta eli Maiju Lassilasta.

Lennähdimme tänne Martti Anhavan kanssa jo torstai-iltana, kun tänään ei lentoihin voinut luottaa. Niinpä on aikaa silmitellä. Cumulus on kämppämme keskellä kaupunkia, aivan kelpo majatalo.

Täällä on meneillään Raha kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa -seminaari. Aihe on mitä ajankohtaisin, kuten Raisa Simola avauksessaan totesi. Ensimmäisenä päivänä kuultiin tieteellisiä esitelmiä rahataloudesta. Mieleen jäi prof. Turo-Kimmo Lehtosen esitys riskeistä ja niiden turvaa tai arvaamattomuutta tuottavasta vaikutuksesta. Vain riskialtis sijoitus on kuulemma mielenkiintoinen. Ulkomaiset sijoittajat eivät kiinnostu liian vakaasta Suomesta!

Tästä teemasta voin jatkaa huomenna omassa esitelmässäni: Sillanpää jos kuka oli kustantajan kannalta suuren ja arvaamattoman riskin sijoitus, lopulta sittenkin tuottava.

Illalla katselin kommentteja lakosta ja mielenilmauksista. Saattoi arvata, että Juha Sipilän hyvä ja asiallinen puhe synnytti monenlaista mälväämistä. Sitä on pilkattu monotoniseksi luentaesitykseksi vailla uusia avauksia. Mitäs uusista, kun eivät entisetkään tunnu menevän perille. Sitä paitsi Suomessa on aina pidetty puheet naama peruslukemilla. Kekkonen luki paperista vihaisen näköisenä, eikä ollut Koivistokaan suuri puhuja. Halonen ei puhunut, vaan jutteli.

Jos meillä joku pitäisikin eloisan ja ärhäkän puheen kaikkine elekielineen, siitä vasta meteli nousisi. Mitä se oikein aikoo? Hämää ulkoisilla tempuilla, kun ei ole sanottavaa. Olemme kaukana amerikkalaisesta tai ranskalaisesta puhekulttuurista. Putin Venäjällä on myös aika kuiva puhuja, entisistä valtiaista puhumattakaan. Hrushtsevilla oli vähän rähinää, mutta niinpä saikin pian potkut.

Kommenttien tähänastinen pohjanoteeraus: Susaanna Kuparisen tulkinta Sipilän kädenpuristuksen yhteydestä fasismiin! Samalla olin Pressiklubilta kuulevinani, että edellinen keskustalainen pääministeri joutui eroamaan sekaannuttuaan korruptioon. Tästä olisi hauska kuulla vähän perusteita. Vanhasta yritti muuan tv-journalisti naruttaa lautakasoista, mutta sai itse lähdön ennen pääministeriä,. Näin sinkoilee täällä naisen aatos. Toisaalta repäisevää poliittista teatteria ei saada aikaan, ellei itse keksitä hatusta skandaaleita.

Rohkenin pitkästä aikaa katsella alusta loppuun sitä Siunattua hulluutta Teemalta, eikä se enää niin hullulta tuntunutkaan. Monet muistot palailivat senkin tekovaiheilta. Venytystä on, ja Lempisen osuus kasvoi liikaa, mutta muuten omaleimainen kansankomedia. Mollen paras elokuva, se loi tyylin, siitä alkoi hidas liuku maneeriin ja yliyritykseen.

Illan ihanin leffa oli silti Viikko Marilynin kanssa, joka perustui Colin Clarksin muistelmiin ja Prinssi ja revyytyttö -elokuvan filmaukseen. Maailmalla tällaisia tähtimuistelmia tehdään ihan normaalisti vailla tunnontuskia. Muistan kiintoisan kirjan, jossa puolen vuoden mittainen poikaystävä muisteli hartaana suhdettaan viimeisiä aikojaan eläneen Judy Garlandin kanssa. Mutta jos meillä joku hairahtuu muistelemaan vaikka avioliittoaan laulutähden kanssa, sitä pidetään peräti sopimattomana loukkauksena. Sellainen on mentaliteetin kireys täällä pohjolassa.

Sitten keskityn vain huomiseen esitelmääni lenkkeilemällä ja kertaamalla papereitani.

18.9.2015

Seuran juhlakokous

Rajalan Sillanpää

On aika uskomatonta, että siitäkin on jo 40 vuotta. Muistan kuin eilisen päivän, kuinka raahasin valtavaa Sillanpään pahvikuvaa Hämeenkyrön Museoon rekvisiitaksi. Kahvitusta järjesteltiin. Oli alkamassa F. E. Sillanpään Seuran perustamiskokous.

Museo tulikin täyteen väkeä. Vallitsi hivenen jännittynyt tunnelma. Me kuusi nuorta hurjapäätä (Huusari, Mikkonen, Ojala, Nykänen, Perkiömäki ja Rajala) olimme kutsuneet kokouksen koolle. Tuntui ettei ajatukseen suhtauduttu kovin laajasti eikä myötämielisesti. Olihan olemassa Museo- ja Kotiseutuyhdistys, eikö se nyt riittänyt? Miksi Sillanpäätä piti erikseen tässä nostella?

Jorma Mikkonen oli kesällä näytellyt nuorta Sillanpäätä Myllykolussa Töllinmäen tohtorin näytöksissä, jotka keräsivät noin 7000 katsojaa. Niinpä hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi. Minä aloin raapustella pöytäkirjaa, olinhan kutsunkin paikallislehteen muotoillut.

Kokouksen avaajaksi ja pääpuhujaksi olimme kutsunut Arvo Poika Tuomisen Tampereelta. Hän oli syntyperäinen kyröläinen ja tunsi edelleen lukkarinrakkautta kotipitäjäänsä kohtaan. Poika veteli suuret linjat. Hän luonnehti Sillanpäätä ”kyisen pellon kyntäjäksi”, joka lähti ensimmäisten joukossa sisällissodan jälkeen kuromaan umpeen kansaan revähtänyttä kuilua. Se oli Hurskaan kurjuuden verekseltään rohkea pääteema, myös monien novellien ja myöhempien romaanien eräs teema.

Sen jälkeen Poika luetteli tehtäviä perustettavalle seuralle: piti levittää Sillanpään teoksia, elvyttää hänen ajatteluaan ja saada aikaan täydellinen elämäkerta. Näihin kohtiin tartuin halukkaasti (todiste yllä). Myös tuli kohentaa hämeenkyröläistä kulttuurielämää, mihin myös kiivaasti iskettiin.

Kun sitten tutkin lähemmin kirjailijamme vaiheita, törmäsin erään Lauri Lastun kirjoitukseen Kirjallisuuslehdessä (1932), jossa Sillanpään näkemys Hurskaassa kurjuudessa pantiin aivan matalaksi: kirjoittajan mukaan hän kuvasi punikit saamattomina hölmöinä ja puoli-idiootteina. Seikkaperäisen selvityksen jälkeen nimimerkin takaa paljastui Poika Tuomimen. SKP:n silloinen pääsihteeri.

Näin oli päivä tehnyt kierroksensa.

Seura perustettiin, Matti Huusari valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja minä ryhdyin pontevasti sihteeriksi. Hommia rupesi kertymään. Poika Tuominen toi kokoukseen mukanaan Raimo Seppälän, joka kirjoitti näkyvän artikkelin Suomen Kuvalehteen: Sillanpäätä markkinoimaan! Media oli heti hyvin messissä, kun toimiin ryhdyttiin.

Minä toin puolestani autossa Helsingistä Saara Kuitusen, Taatan esikoisen, joka antoi suosiollisesti perustettavalle seuralle siunauksensa. Hänet ja Poika Tuominen kutsuttiin kunniajäseniksi, muita olivat FE:n kaverit Eino H. Liljeroos, Lauri Suoja, Yrjö Raevuori, Kalle Sorainen ja Kustaa Vilkuna. Papparat kutsuttiin sitten yhteiselle jouluaterialle, josta alkoi vähän laihempien joulukahvien pitkä katkeamaton perinne.

Kaikki tämä kulki filminauhana silmieni ohi, kun päivälleen 40 vuotta myöhemmin mestarin syntymäpäivänä 16.9. tänä vuonna kokoonnuimme – tällä kertaa Koskilinnaan. Väkeä tuli nytkin runsaasti, kohotettiin maljat Katariina Pylsyn valmistamaa Myllykolun omenaviiniä, Matti valittiin taas kokouksen puheenjohtajaksi, muisteltiin menneitä ja suuntailtiin vahvasti eteenpäin – kohti Sillanpää-oopperaa! Mutta se on jo ihan oman messunsa arvoinen asia, siitä vähän myöhemmin, kun asia vähän kypsyy.

17.9.2015

A. Kiven ruumiinavaus

A. Kivi

Kiinnostava seminaari oli SKS:n juhlasalissa: Aleksis Kivi psykiatrien silmin. Sinnehän oli paineltava.

Kun olimme pari tuntia kuunnelleet viisaita puheenvuoroja ja vilkasta keskustelua, kysyin vierustoverilta Juha Lindströmiltä, mitähän Aleksis itse olisi pilven reunalla tämmöisestä konklaavista tuuminut. Kun joukko oppineita vaivaa ankarasti päätään miettien, mitä sairauksia Kivi 150 vuotta sitten kohtasi ja mihin lopultakin kuoli.

Sairauksia kertyi melko edustava joukko: krooninen melankolia, skitsofrenia, psykosomatisaatiohäiriöt, lyijymyrkytys, karsinogeeninen vaikutus, aivokasvain, alkoholismi, vitamiinipuutos, dementia, jopa borrelioosi.

Olihan siinä Aleksilla taakkaa. Mutta mihin hän lopultakin kuoli, siitä jäi hedelmällinen erimielisyys voimaan. Sitovia todisteita ei voi enää saada. Sairaudetkin on pääteltävä oireista, jotka ilmenevät kirjeissä ja teoksissa, unissakin. On myös Lapinlahden sairaalan kertomus ja tohtori Saelanin diagnoosit kaikessa umpimähkäisyydessään. Sekä joukko hajanaisia ja ristiriitaisia aikalaistodistuksia.

Lisäksi on niin, kuten Jukka Aaltonen huomautti, että 1800-luvun puolivälin sairauksia tarkastellaan tänään nykyisen lääketiedon ja psykiatrian silmin ottamatta huomioon silloista tietämystä ja kulttuurihistoriallista kontekstia. Tällöin voi syntyä huomattavia liioitteluja ja virhetulkintoja. Kiven kirjeissään esittämät valitukset olivat monesti sen ajan yleisiä puheenparsia. Kaikki valittivat sairauksiaan, todellisia tai luuloteltuja.

Ei ihme, että Esko Rahikaisen oli muutamaan otteeseen ponnahdettava pystyyn ja muistutettava Kiven metsämiehen reippaasta kunnosta ja suurenmoisesta tuotannosta. Sitä ei voinut mikään heikkohermoinen melankolikko kirjoittaa. Isäni jo tapasi harmitella Wäinö Aaltosen veistosta Rautatientorilla: tuolissa lojuvan tyypin tilalla olisi pitänyt olla ”metsän poika uljas nuori, sankar jylhän kuusiston”.

Ratkaistavaa vieläkin jäi. Kiintoisaa oli huomata, että näinkin syvältä biografiasta, suorastaan psykofysiikasta nouseva tutkimusintressi puhutti sekä psykiatrian että kirjallisuuden ja muidenkin alojen tutkijoita. Kirjailijan elämä ei totisesti ole menettänyt mielenkiintoaan, vaikka toista on pitkään haluttu kirjallisuustieteen koturnilta uskotella.

Sakari Katajamäki piti keskustelua koossa, järjestäjänä sekä SKS että Aleksis Kiven Seura, esitelmöitsijät puolestaan Turusta, jossa toimii seuran veljeskerho. Kiven tutkimus etenee muutenkin laajalla rintamalla, ja uusia teoksia ja näitä tekstikriittisiä laitoksia ilmestyy tasaisen tappavaan tahtiin. Olisiko vielä joskus Kiveenkin iskettävä…

Illalla istuimme Elitessä Artsin, Marjan veljen, seitsenkymppisiä. Näitä nyt tulee, kun ikäluokkamme rynnistää kypsän miehuuden (tai naiseuden) kynnykselle. Sain samalla kivaa palautetta omista juhlistani, joita varman pitkälle syksyyn muistellaan.

15.9.2015

 

Terve Rööperi!

Pursarilla  Agricolan kirkko

Kaunis poutakausi auttoi hyvästelemään pitkän kesän. Tyyni järvi kimalteli, savusauna sauhusi vielä kerran. Marjat puskista kerättiin, mutta sieniä ei metsästä enää löytynyt. Raukea kylläisyys yhtäkaikki vallitsi.

Rööperi toivotti meidät tervetulleiksi maanantaina. Täällä taas Sepiksen laitamalla oleillaan. Aamulenkillä meren rannalla, lauha tuuli puhalsi. Tästä se taas lähtee, syyskausi ja talvi. Ensimmäinen ranskantunti, ryhmä on uudistunut. Kankeasti muistuu taas kieli mieleen. Pursarilla tuttua menoa, Välkesalmen divari houkuttaa ikkunoillaan. Mikä täällä kuljeskellessa.

Tasavallassa reipasta menoa, lakkoja ja mielenosoituksia kohti suistutaan. Tämä oli helppo ennustaa jo silloin, kun demarit jäivät pois hallituksesta. Mikään uudistus ei nyt kelpaa, pitää vain elää ja jähnätä niin kuin ennenkin. Kasvakoon valtionvelka, kunhan saavutettuihin etuihin ei puututa. Oma suu aina lähempänä kuin säkin suu, pimeää kummassakin.

Nyt kaivataankin sopimista, kun sitä on vasta kaksi kertaa turhaan yritetty. Hauskin oli tämä AKT:n Piiraisen kommentti: ammattiyhdistys ei ole epäonnistunut yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, hallitus sen sijaan epäonnistui. Kuinka siis yksi osapuoli voi yksin epäonnistua? Tämä on varmaan jotain omaa ay-logiikkaa.

Lakko uhkaa jopa tällaisen kirjallisuusmiehen seminaarimatkaa Joensuuhun ensi perjantaina. Pahaksi onneksi lentoja peruuntuu juuri silloin eivätkä junat kulje. Pitäisikö siis jyrskyttää Pohjois-Karjalaan omalla autolla? Vai lähteä jo päivää aikaisemmin? En ole mitenkään syyllinen AKT:n ahdistukseen, mutta minua he rokottavat sekä seminaarin järjestäjiä.

Ottaakohan Roba nyt vähän liian rankkoja aiheita näin Suomen oloihin? Timo Varpio hakee mallia kovemmista ulkomaisista sarjoista. Myös pohjoismaisissa sarjoissa on väkivaltaa riittämiin. Mutta jotenkin Roban entinen ihmissuhteisiin ja arjen karheuteen keskittynyt ote oli kotoisampi. Vaikka mistä tietää mihin Suomessakin vielä ylletään rikosten raaistuessa. Poliisia vastaan ei ole meillä toistaiseksi ihan näin rajusti hyökätty.

Maihin virtaa samalla idästä väkeä rajojen täydeltä. Ähky paisuu Saksassa, vastarinta Unkarissa. Kuinka kauan vieraanvarainen idealismi Pohjolassa kestää? Vaellusten tuottamat mullistukset kehittyvät omia aikojaan. Tulee ainakin säpinää vanhaan Eurooppaan. Agricolan kirkon kryptan ovi oli vielä seitsemän aikaan tiukasti kiinni.

Luen Ivo Andricin romaania Drina-joen silta, minun ikäiseni kirja, suomennettu 1961, jolloin tekijälle myönnettiin Nobel-palkinto. Siinäpä hyytävä kuvaus Dalmatian monikulttuurisista ristiriidoista alkaen 1500-luvulta, turkkilaisten, serbien ja kristittyjen ratkoessa verisesti suhteitaan. Hirvittävän julmaa ja raskasta kerrontaa, samalla mitä valaisevinta historiaa alueilla, joissa kansanryhmät ja uskonnot ovat taistelleet miltei meidän päiviimme saakka. Andric on kylmä, historiallinen eepikko, joka ei tule lähelle ihmisiään, mutta hallitsee laajat kokonaisuudet. Kronikkamainen kollektiiviromaani saattaa kerralla nytkähtää sata vuotta eteenpäin. Aina sama havainto: miten vähän uutta auringon alla.

15.9.2015

 

 

Piukkoja uusintoja

Sugar_2

Nyt uusitaan vanhoja menestyksiä teattereissa. Tampereella on kesällä uusittu tv-suosikki Tankki täyteen, Tampereen Teatterissa on nähty Älä pukeudu päivälliselle uudelleen ja nyt sitten ikisuosikki Sugar. Tuntemattomasta sotilaasta suunnitellaan jo kolmatta elokuvaa.

Vanhassa vara parempi? Ainakin kassa kilisee. Ihmiset haluavat tuttua ja turvallista, sellaista missä tietää naurun paikat. Tähän tarpeeseen TT:n Sugar uppoaa takuuvarmasti.

Muistan vanhan version, missä Marjut Sariola, Tapani Perttu ja Seppo Mäki loistivat. He olivat kaikki paikalla eilisessä ensi-illassa. Historian siivet suhahtivat. Tapani kertoi joskus rouvasta, joka tuli Hämeensillalla vastaan ja kiitti innostuneena Sugarista: ”Se oli niin hauska, vieläkö se menee?” Viimeisestä esityksestä oli kulunut 15 vuotta. Mutta ehti se mennä 371 kertaa ja kerätä 192 000 katsojaa.

Mites nyt sitten? Startti oli näyttävä. Teatteri tarjosi ensi-iltavieraille kuohuviiniä, musiikkia ja silmäniloa yltä kyllin. Vieraileva ohjaaja Georg Malvius muistetaan viimeksi täällä Les Misérables –ohjauksestaan. Hauska temppuilija oli jo silloin lämmittelypuheessaan ja loppukiitoksissa. Hän on ottanut nyt vanhasta hitistä kaiken mahdollisen hupihurlumhein irti. Mikko Saastamoisen hieno lavastus ja puvut ovat suuri osa viihteen täyteläisyydestä, samoin Adrienne Åbjörnin kekseliäs ja vauhdikas koreografia.

Jos pitää loputtomaasta, notkeasta, täsmätarkasta temppuilusta vaihtuvine ilmeineen, niin tämä esitys on napakymppi. Onhan  Risto Korhonen virtuoosi Daphnen koltuissaan, kukaan ei voi väittää vastaan. Ja onhan Lari Halme vetoava, ajoittain jopa vakavoituva Josephine. Kun miehet ovat naisten hameissa, se on niin hassua. Mutta muuttuneet sukupuoliroolit ovat vähän syöneet komiikan perusteita. Nyt ei ole enää niin ennenkuulumatonta, että mies voisi mennä miehen kanssa kihloihin. Aika on tehnyt aika vinhan kierroksen, eikä Billy Wilderin loistava komedia enää pysy perässä, ei anna uudistuvia mahdollisuuksia. Vanhoilla keinoilla mennään, niitä vain vimmatusti kiihdyttäen.

Hanna-Liisa Vosa (en mä saa tähän virolaista aksenttia) on hurmaava misukka vierasperäisine korostuksineen, laulaa ihanasti ja hemaisee herkästi. No eihän ole Marilynin voittanutta, mutta eipä löytyisi meiltä montaa  parempaakaan Sugaria.

Minun makuuni ohjaus ylityöstää ikikulua juttua, alleviivaa kolmasti koomiset kohdat, temppuilee ylettömästi ja hauskuuttaa meitä hartiavoimin. Mutta varmasti tästä nautitaan, ja joulun alla ilo nousee jo kattoon ja korkeammallekin. Sinne vain iloitsemaan!

Mutta aivot voi jättää narikan puolelle, kun tarinan tuntee ja käänteet osaa hyvin ennakoida. Mutta eihän tässä taidetta yritetäkään, sitä vaan että katsomo täyttyy. Täytyypä seuraavaksi katsoa Frenckellin puolella vaikka Skavabölen pojat, vanha menestys sekin, mutta varmaan elämänmakuisempi.

Onnea Reino Braggelle onnistuneesta ensi-illasta. Viimeksi tapasimmekin pirskeissä tuolla Maisemakahvilan teltassa. Vuoroin vieraissa, yhtä juhlavasti ja iloisesti.

10.9.2015

Syksyä aloittelemassa

Syyskauden alku 2015 104

Vanha norssi Lauri Karhuvaara oli varma ja luotettava haastattelija Studio 55:ssä. Juttu kulki luontevasti. Viimeksi olen ollut tv:ssä tentattavana kirjastani Lavatähti ja kirjamies pari vuotta sitten. Silloin veljet Nyberg ja Harkimo kävivät vuorollaan päälle kuin yleiset syyttäjät.

Nyt oli huomattavasti leppoisampaa ja antoisampaa. Puhuttiin ihan asiaa ja varmaan valaistiin myös uusinta kirjaani Nuoruuden neljäs näytös.

Kiva sattuma oli, että edellä menivät studioon Roban tähdet Kari Hietalahti ja Tiina Lymi. Sain tilaisuuden kehua tätä mainiota sarjaa, joka taas on alkanut uusin jaksoin. Timo Varpion käsikirjoitus jakelee ytimekkäitä repliikkejä, ohjaaja Joonas Tena luo osuvia tyyppejä. Taas tiedän mitä tehdä maanantai-iltaisin.

Päiväkävelyllä Marjan kanssa Galleria Duetossa, missä katseltiin Inari Krohnin hieno tutunomainen näyttely, sitten lounaalla Fredalla Grilli Istanbulissa, mukava paikka. Melkein vastapäätä on uusi paperikauppa, niitä on nyt peräti kaksi Helsingissä, loistavaa.

Illan suussa reippailin Krunikkaan Meritullinkadulle, missä sain tutustua Olavi Paavolaisen ja vaimonsa Sirkka-Liisan tilavaan asuntoon vuosilta 1948-52. Silloin avioliitto pysyi vielä koossa ja Pekka syntyi. Nyt korkeissa huoneissa asuvat Kai ja Pirjo Westman, heidän kanssaan istuttiin ja puheltiin monenlaista Paavolaisen tiimoilta. Myös Krunikan laajemmasta kulttuurihistoriasta kuulin kaikennlaista kiinnostavaa.

En vain pääse irti Paavolaisesta. Alustavan tarinoinnin jälkeen asteltiin mäki alas Krunan Mestaan, missä kokoontui kaupunginosan lukupiiri, puolentoista kymmentä kirjallisuuden harrastajaa, enimmältä naisia kuten tavallisesti. Nämä ovat aktiivisia, hyvin lukeneita seurueita, sen olen huomannut ennenkin. Nytkin tunsivat puheena olevat teokset, ja niistä käytiin hyvinkin vilkasta keskustelua.

Hyvä tarjoilu niin Westmaneilla kuin lukupiirissä kruunasi vierailun. Tuskin arvasi Olavikaan, millaisiin kekkereihin hän tulevat tutkijansa johdattaa. Sopiva syyskauden avaus koko päivä tv-juttuineen ja lukupiireineen; tästä kirjasyksy taas käyntiin pannaan.

8.9.2015

 

Pakolaisia ja oikeassaolijoita

pakolaisiaSipilä J

Nyt odotan, kuka julkisuudessa ensin keksii mojovan pilkan Juha Sipilän hienosta ratkaisusta ottaa pakolaisia kotiinsa. Eihän tämmöistä elettä oikein voida sallia. Saattaa olla, että mälvääminen on jo keskustelupalstoilla täydessä vauhdissa.

Eivät vain maahanmuuttokriittiset, vaan myös oikeassaolijat varmaan harmistuvat. Eihän yksityisten pidä asiaan puuttua, yhteiskunnan nämä täytyy hoitaa!

Asenne tuli selvästi esiin Pressiklubissa, missä ajatuskoe omasta uhrauksesta aivan nauratti Silvia Modigia ja sai Jari Tervon väistellen vitsailemaan. Hän ei ottaisi sukulaisiakaan luokseen asumaan. Suvaitsemisen ja humaanin solidaarisuuden puolella ollaan, mutta eihän yksilön tarvitse sentään hädän eteen mitään tehdä!

Tervo jatkoi linjaansa Uutisvuodossa kaskuilemalla, että Suomi ottaa neljä pakolaista, joista kaksi – Roman Schatz ja Neil Hardwick – ovat jo maassa. Tällainen satiiri ei enää osu lähellekään maalia (30 000 pakolaista tulossa), vaan kääntyy puhujan vitsinväännön pohjanoteeraukseksi. Käänsin kanavan koripallon puolelle.

Euroopan vakava kriisi voisi tietysti olla muhevaa kasvupohjaa hirtehiselle huumorille, mutta karmaisevien uutiskuvien jälkeen hyväosaisten naureskelu ei hevin huvita.

Samalla käsitteet sekoittuvat iloisesti. Ruotsi kuulemma auttoi Suomea ottamalla 1960-luvulla suuren joukon maastapoistujia hoiviinsa. Muuttajat lähtivät silloin rauhallisesta, tosin työttömyyden ja maaltapaon vaivaamasta maasta etsimään parempia oloja. He eivät menneet vastaanottokeskuksiin hoidettaviksi, vaan suoraan tehtaisiin töihin. Ruotsi auttoi Suomea auttamalla omaa työvoimapulaansa.

Sotalapsikysymyksessä taas Ruotsissa toimittiin enimmältä yksityisten ja silloinkin osaksi itsekkäiden järjestelyjen pohjalta, minkä seurauksia on nyttemmin käsitelty traagisten traumojen tuottajina lapsille.

Monikulttuurisuuden sinällään monimutkaisesta käsitteestä ilmestyi tänään sunnuntaina Aamulehdessä kerrassaan selventävä kirjoitus. Pertti Timonen muistuttaa kolumnissaan, että ”tämänhetkisen pakolaistulvan taustalla on useassa tapauksessa lähtömaiden monikulttuurisuus kaikkine siihen liittyvine aseellisine konflikteineen”. Hän toteaa, että tutkimusten mukaan maihin, joissa on vahvoja uskonnollisia, etnisiä, kielellisiä tai muita fraktioita, on vaikea juurruttaa demokratiaa. ”Se on mahdotonta voimakkaasti toisistaan eroaville kulttuuriryhmittymille.”

Timonen rohkenee kysyä, miten monikulttuurisuus on viime aikoina rikastuttanut suomalaista kulttuuria. Tätähän pidetään ikään kuin itsestään selvyytenä, usein historiallisiin esimerkkeihin viitaten. Timonen viittaa kunniamurhiin, naisten alistettuun asemaan perheissä, tyttöjen ympärileikkauksiin, lapsiavioliittoihin ja homouden kriminalisointiin. ”Tuskinpa monikaan kantasuomalainen haluaa rikastuttaa kulttuuriaan näillä aineksilla.”

Tässä ei puhu mikään ”kiilusilmäinen persu”,vaan ansioitunut dosentti ja pitkän linjan politiikan tutkija, puoluekannaltaan kriittinen demari. Myös päätoimittaja Jouko Jokinen ja Kari Salminen selventävät   artikkeleissaan näitä helposti sekoittuvia käsitteitä.

Tällaisten arvioiden jälkeen käsitteet kuten monikulttuurisuus, maahanmuuttokriittisyys ja rasismi liikahtavat pykälän verran täsmällisempään asentoon, ja keskustelustakin voi tulla hivenen analyyttisempää, jopa hyödyllisempää kuin vain summittainen huutelu vastarinnan ja myötäsukailun poteroista.

Itse kannatan ja odotan kiinnostuneena pakolaisia Hämeenkyröön, mihin jo valmistellaan tuloasemia. Täällä jos missä uudet kulttuuriset tuulet virkistäkööt vähän jämähtänyttä kansanluonnettamme.

6.9.2015