Korkeakirjallisia daameja

Svetlana                                                                       Eeva J

Ensin Nobel-päivä ja sitten A. Kiven. Kumpaakin syytä juhlistaa.

Svetlana Aleksijevitshin teoksia en tunne, mutta varmasti rohkea nainen. Monelta kannalta sopiva palkittava, niin kirjallisesti, poliittisesti kuin sukupuolisesti.

Matti Kuusela rinnasti oivaltavasti Aamulehdessä Valko-Venäjän voittajadaamit, viimetalvisen ampumahiihtäjän ja tämän Nobel-kirjailijan. Edellinen omisti voittonsa presidentti Lukashenkalle, jälkimmäinen kritikoi presidenttiä voimakkaasti. Se ei estänyt presidenttiä (joka valitaan viidennen kerran virkaansa) onnittelemasta myös maansa kirjailijaa.

Päivään osui sekin yllätys, että arvokas Parnasso julkaisi laajan ja positiivisen arvion meidän ainoan Nobel-kirjailijamme uudistetusta elämäkerrasta. Virpi Alanen kirjoittaa asiallisesti ja sympaattisesti eikä unohda kritiikkiäkään. Voisi kyllä paremmin olla jonkun kielentutkijan tehtävä paneutua Sillanpään kieleen, josta löytyy, kuten Alanen on huomannut, ”nykylukijaa hykerryttäviä herkkupaloja”.

Olikin hyvä ajatus julkaista Sillanpää uutena laitoksena. Teosta ovat näkyvästi käsitelleet niin Hesari, Aamulehti, Turun Sanomat kuin nyt Parnasso – kaikki kunnon lehdet paitsi Hämeenkyrön Sanomat. Suhdetta elämäkertaan yleensä ja kohteeseeni erityisesti on aika syventänyt ja kypsyttänyt.

Kiven päivän sankarittaria Hesarissa olivat Kirsti Mäkinen ja tyttärensä Kati Solastie. Hieno juttu kerrassaan, olihan ABC-kirja kova pala aikanaan veljeksille, mutta nyt siitä on tehty huomattavasti kutsuvampi laitos. Lukemiseen houkuttelu on niin äidin kuin tyttären teemana heidän tämänsyksyisissä kirjoissaan. Kirstin pulpettikirja on Marjan tyttärellä (äidinkielen opettaja hänkin) lainassa; tartun siihen heti kun se kotiin palaa.

Nyt sunnuntaina entinen yliopiston työtoverini Maria-Liisa Nevala arvioi laajasti Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaa Hesarissa. Enää vähäisinä kaikuina toistuvat takavuosien epäilyt elämäkerrallisen menetelmän luotettavuudesta. Voisiko kirjailija harhauttaa tutkijansa kirjailijahaastattelussa? Kun itse tein laajan haastattelun aikoinaan 1974-75 Joenpellosta, ei epäily useinkaan noussut mieleeni. Tosin arvelin hänen jättävän välillä jotain kertomatta, ei kuitenkaan mitään olennaisen tärkeää. Nyt huomaan Helena Ruuskan rinnakkaistietoineenkin useimmiten nojaavan Joenpellon silloiseen kertomaan.

Toinen asia on, missä määrin kirjailijan elämänkokemuksista voi vetää yhteyksiä hänen teoksiinsa. Vanha kiistakysymys! Ruuska rinnastelee tämän tästä Joenpellon elämää ja teoksia, mielestäni useimmiten  perustellusti. Olisi tyhmää jättää mitä ilmeisimmät yhteydet osoittamatta. Näin kirjasta tulee havainnollinen ja luettava, välillä suorastaan jännittävä. Kaikkea se Eeva keksii, kovia menetyksiä kestää, kauheita taisteluja käy, kärsii ja yksinäistyy. Kertyy oikein kouluesimerkkejä siitä, kuinka oman elämän kolhut jalostuvat kertovaksi taiteeksi.

Muistan hänet ennen muuta suorana ja reiluna ihmisenä, ainakin minua, silloista yliopiston amanuenssia, kohtaan. Juonia hänellä aina oli, niitä hän rakasti. En tarttunut hänen viettelevään ehdotukseensa, että olisimme solmineet eräänlaisen liiton: kertoisimme aina toisillemme kuulemamme kirjallisen elämän juorut. Elämääni tuli liiaksi muuta sisältöä. Ei hän kaiketi kaunaa kantanut väistelystäni, hän vain tyylikkäästi loittoni. Huomaan nyt Ruuskan elämäkerrasta, että seuraajani kotimaisen kirjallisuuden amanuenssina, Irja Rane, otti sitten hoitaakseen kirjailijan tarvitseman liittolaissuhteen.

Pitkästä aikaa viikonloppua maalla, säteileviä syyspäiviä. Töitä olisi enemmän kuin  ehdimme toimitella. Onhan sentään nurmet leikattu lehtineen, veneet vedetty maihin, loput perunat korjattu ja omenat kerätty, puita talven varalle hakattu ja Marja istuttanut sipuleitaan. Joten kai tämä Viehätys tässä taas talvehtii, kun Ylivakerin Tauno ja Auttilan Risto tätä pitävät tarkasti silmällä.

11.10.2015