Tieteilijät tiukoilla

Fysiikan Nobel

Fysiikan nobelistit, japanilainen Takaaki Kajilan ja kanadalainen Arthur B. McDonald tuntevat neutronien näkymättömän viuhinan. 

Miksei Suomi saa tieteen Nobeleita, kysyi kerran Kimmo Pietiläinen radion keskusteluohjelmassa. Puolitoista palkintoa on plakkarissa, mutta A. I. Virtasesta ja Ragnar Granitista on kulunut aikaa. Pietiläisellä oli selityskin, kaiketi se liittyi yliopistojen rahoitukseen ja sen kohdentamiseen sekä tiedekirjallisuuden asemaan, en muista tarkalleen. Mutta huoli oli jo silloin ilmassa. Mikä on Suomen tieteen taso?

Nyt tähän saatiin vähän lisävalaistusta, kun joukko professoreita keskusteli Sanomatalon Mediatorilla siitä, millä eväin tieteen Nobelit tänä vuonna napattiin. Kävi selväksi, että kansainvälinen huippututkimus on jo huiman kallista. Toiseksi, kohta ei voi enää sanoa, että joku maa tai sen edustaja saa Nobelin, kun tutkijat muodostavat monikansallisia ryhmiä, kokeita ja ideoita synnytetään eri maissa ja maanosissakin ja sitten vedetään yhteen.

Tänä vuonna matotutkimus eteni lääketieteessä (hyödyttää eritoten eläinlääkäreitä), neutronien (noitten näkymättömien hiukkasten) tutkimus fysiikassa, dna-häiriöiden korjaaminen kemiassa ja – niin, taloustieteen painopisteet jäivät minulle vähän hämäriksi. Voiko talouden tutkimista sanoa edes tieteeksi, niin erimielistä, ristiriitaista  ja umpimähkäisen tuntuista lausuntoa tulee ulos talousviisailta. Ehkä se on rinnastettavissa meteorologiaan, joka sentään lienee eksaktimpi tutkimuksen ala. Tiesittekö muuten, että maailmankaikkeudesta voimme havaita vain noin 5%. En minäkään.

Millä aloilla Suomi voisi pienillä resursseillaan olla vahvoilla? Minna Nyströmin mukaan genetiikassa ollaan lähimpänä uusia oivalluksia. Neutronit ovat tuoneet jo monta Nobelia, tuskin Suomen fyysikoilla on siihen paljon lisättävää, niin ainakin päättelin Juha Äystön puheista. Entäs lääketieteessä? Seppo Meri vaikutti optimistiselta, mutta nyt ei muista hänen ehdottamiaan vahvuuksia. Syöpätutkimuksiin ne kai liittyivät, tähän ikuisuusaiheeseen.

Ylipäätään Nobelit myönnetään kauan sitten tehdyistä keksinnöistä, ja tutkimus on aina luonteeltaan hyvin pitkäjänteistä. Seppo Meri sanoi, että jos hän lähtee tekemään tutkimusta univaikeuksista, pitäisi varata noin 30 vuoden periodi ennen kuin kunnon tuloksia alkaa tulla. Viiden vuoden päästä luultavasti rahoitus jo katkaistaisiin.

Samaan aikaan, kun näistä keskustellaan, opetusministeriö leikkaa rajusti yliopistojen resursseja. Parantaako hevoskuuri tieteen tasoa? Ehkä näinkin hallituksessa ajatellaan: pannaan ne oikein ahtaalle ja katsotaan, ponnistavatko hädissään entistä raivokkaammin uusiin yllättäviin tuloksiin. Joskus tällainen piiska voi toimiakin, mutta nyt vallitsee yleinen epäily ja tyrmistys ministeri Grahn-Laasosen railakkaan paimenkirjeen jälkeen.

Eikö ole kuitenkin hyvä, että opetusministeri osoittaa näinkin suurta mielenkiintoa akateemista tutkimusta kohtaan. En muista ministerien ennen kirjoitelleen, rahapäätöksiä vain ovat läimäytelleet pöytään ja vaatineet uudistuksia.  Jälkiviisaissa Helena Ranta kummasteli kirjeen kielikuvia, mutta eivätkö ne ole sentään elävämpiä kuin puhki kuluneet fraasit, joita yleensä ministeriöistä kuullaan. Nuori ministeri pisti pään pölkylle ja kuulee kunniansa, rohkea teko sekin.

Kun kärkihankkeet ovat ajan henki, Sanomatorin Nobel-keskustelussa tuli esiin eräitä selviä kärkimahdollisuuksia, joilla Suomenkin tieteen tekijät voivat nousta himoittuun palkintoon. Mutta olisiko sitten reilua, että suuri rahapussi paiskattaisiinkin todennäköisille voittajille ja muut jäisivät kärsimään. Kuinka kävisi onnettomille humanisteille, näille pahnanpohjimmaisille? Kannattaako tiedettä ylipäänsä kilpailuttaa?

On aina houkutus muistaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin akateeminen vapaus vielä rehotti. Opiskelin itse pitkään ja tehottomasti, mutta siitä oli se hyöty, että lukeneisuutta ja kokemusta kirjoittamisesta kertyi. Kun nyt kypsällä iällä innostuin tosissani kirjoja tekemään, tunnen nuorena hankitun laajan pohjan hyödyttävän. Jos olisin pikavauhtia valmistunut, olisiko ollut malttia kerätä tietopohjaa myöhemmin? Olisinko vain rynnännyt eteenpäin uusiin työhaasteisiin, kuten tänä päivänä on vähän pakko näillä nuoremmilla. Ei käy heitä kateeksi näinä ankarina aikoina.

Enhän ole enää asiantuntija enkä seuraa paljonkaan akateemista maailmaa saati kovia tieteitä, mutta tunsinpa vähän sivistyneeni minäkin näitä keskusteluja kuunnellessani.

30.10.2015