Järähdyksiä ja pikkupulputusta

La liberté

Katja Tukiainen, La Liberté guidant le peuple.

Valvoin lauantaita vasten yöllä ja olin jo uinahtaa, kun lehdet kravahtivat luukusta. Hesarin etusivu tiesi jo Pariisin verilöylystä, Hbl ei vielä. Oli unohdettava unet ja avattava kanavia maailmalta. Siinä menikin tunteja aina puoleenpäivään saakka.

Miten ne saavat heti uutisrullansa, kirjeenvaihtajansa ja kommentaattorinsa jalkeille naapurissakin Ruotsissa, muista puhumattakaan. Meillä ollaan kylmän rauhallisia. Radio lähetti lyhyitä uutisia, mutta tv ryhmittyi vasta yhdeksän maissa kunnon lähetyksiin. Ministereitä ja tutkijoita alkoi verkalleen tulla sohvalle. Silloin kaikki pääasiat oli jo moneen kertaan selvitetty Euroopan pääkanavilla.

Hätäilemätön kansanluonne voi olla myös etu. Täällä ei hötkyillä eikä ihan pienistä polkaista ohjelmakarttaa uusiksi. Tässä tapauksessa joustettiin kun kerittiin. Olihan sitten hyvää aikaa lausuilla erilaisia järkytyksen ilmauksia pitkin päivää ja viikonloppua.

Kun tällaista tapahtuu jo toisen kerran vuoden sisään meillekin tutussa ja rakkaassa Pariisissa, kommentointihalut katoavat vähäksi aikaa. Ei ole mitään lisättävää, asiat puhuvat puolestaan. Seurauksia voi vain arvailla. Humaanit kristityt vetoavat rauhan ja armon ja ymmärryksen puolesta samaan aikaan, kun Ranska kiihdyttää pommituksia ja havittelee EU:lta turvatakuita. Toiset tahtoisivat puuttua kriisien alkusyihin (mikä ei ihan hetkessä onnistu), toiset julistavat sodan syttyneen ja iskevät kaksin verroin takaisin. Isis aiotaan nujertaa, mutta käykö se ilman amerikkalaisten haukanlujaa lisäpanosta?

Liian isoja asioita, jätettäköön ne asianomaisille päättäjille. Omat pienet asiat kutistuvat entistä pikkuruisemmiksi. Niin kuin nyt se, onko väärin että jossakin kirjassa käytetään minä-kertojan autenttisia tekstejä hänen vanhoista matkakirjoistaan.

Jukka Petäjä jo räsäytti asian sen verran paikalleen sunnuntain Hesarissa (15.11.), ettei siihen jäänyt juuri lisättävää. Mutta kun Puttonen näkyy tänään jatkavan sinnikästä vainoaan kirjaani kohtaan Hesarin yleisöpalstalla (!), niin todettakoon vielä kerran: pyrin kirjassani juuri siihen, mistä minua syytetään. Halusin nimenomaan romaanin minä-kertojan ja Inhan omien tekstien sulautuvan niin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, etteivät saumat erotu.  Näkyy vaativa ahkeraa mittailua ällästikulla ennen kuin toimittajallekaan selviää mistä mikin teksti on peräisin. Tavoite siis saavutettu.

Toisaalta jos todella haluaa, niin asia ratkeaa helposti. Ei kai kukaan lukija kuvittele, että olen itse keksinyt ja sepittänyt Inhan matkat Lapissa, Vienassa tai Kreikassa! Tai että olisin niitä jotenkin muotoillut paremmiksi tai omikseni. Tai peräti ottanut omiin nimiini! Jos kirjani johdattaa lukemaan Inhan omia tekstejä laajemmin niin aina parempi.

Luulisi maailmankirjallisuuden jo näinä intertekstuaalisuuden aikoina opettaneen, kuinka vapaasti kirjailijat lähteitään ja lainauksiaan käyttävät. Puhumattakaan teatterista tai oopperasta! Milläs sitaattimerkeillä Kansallisen Nummisuutareissa osoitetaan, missä alkaa Kiven teksti, koska taas sovittajien omat oivallukset? Oopperalibretossani Taipaleenjoki käytin Jylhän runoja, kirjesitaatteja ja itse tekemiäni rivejä ihan sopusoinnussa ilman että kukaan puttonen huomasi protestoida.

Kultakuumeessa käytiin melko löysät ja ponnettomat keskustelut aiheesta jo kahteen kertaan. Sanna Nyqvist esitti sentään valistuneita ja vähän laajempaa lukeneisuutta osoittavia huomioita. Nadja Novak kutsui minut Viikon kirjan radiokeskusteluun aiheesta, mutta peruutti sen samana (!) päivänä ja siirsi ”myöhempään”. Tuskin sitä myöhempää tulee. Lähempi tarkastelu voisi kertoa yhtä ja toista, kirjaahan ei ole kunnolla edes käsitelty ohjelmissa. Ylen kirjallisuustoimitus on päättänyt ainakin yhden kirjan pudottaa Finlandia-listalta.

Virkistäviähän tällaiset pienet matsit ovat, mutta kutistuvat olemattomiin maailman suurempien tapausten rinnalla. Kirjallisuuden moraalista ei sentään riipu ihmishenki eikä maanosamme turvallisuus.

17.11.2015