Päiväkirjoja ja muuta vilinää

Nuoruuden neljäs  Marsalkka Pekonen

Valitan, en saa Osmo Pekosen päiväkirjan kantta tämän isommaksi, jotta nähtäisiin komeat marsalkat kunnolla: Curt von Stedingk (Osmo) ja C. G. E. Mannerheim (Timo Närhinsalo).

Miten kalenteri täyttyykään, joka päivälle on monta merkintää. Niitä sitten kiltisti seuraillaan.

Maanantaina jaettiin palkintoja teatteriväelle Kansallisen Pienellä. Olin puhujana tässä Ida Aalbergin juhlassa viisi tai kuusi vuotta sitten; nyt tahdoin kuulla, mitä sanottavaa Mikko-Olavi Seppälällä oli. Hän oli taannoin freelancerina kustannustoimittajani Waltari-kirjassa, nyt hän on jo teatteritieteen dosenttina yliopistossa ja opettaa teatterihistoriaa.

Jäntevän ja näkemyksellisen puheen Mikko-Olavi pitikin, alkaen 20-luvun Helsingin kulttuurisesta ilmapiiristä (josta valmistelee kirjaa) ja päätyen ison puolen Nummisuutarien analyysiin, apunaan oppilaittensa tulkinnat. Kiinnostavan ristiriitainen kuva hahmottui esityksestä, jolla on puhujan mukaan yhteyksiä 20-luvun riehakkaaseen elämäntunnelmaan. Taisin saada sytykkeen mennä sittenkin katsomaan kyseistä juttua, johon olen vähän epäillen suhtautunut.

Juteltiin ajankohtaisista Kirstin ja Tuulan kanssa ja tavattiin vasta Ranskasta kotiutunut Maria-Liisa Nevala, jolla myös kirjallinen työ tekeillä. Todettiin taas että vanha laitoksemme pärjää hyvin Finlandia-ehdokkaissa. Juhlan ohjelmassa ihastuin erityisesti Kristiina Haltun esittämiin lauluihin, varsinkin siihen Anna-Liisa Härkösen sanoihin sävellettyyn.

Tiistaina pyyhin menot yli ja keskityin vaihteeksi töihin. Mutta keskiviikkona painelin jo Irikseen Näkövammaisten komeaan taloon lukemaan äänikirjaa, tätä Nuoruuden neljättä näytöstä, jonka lupasin itse posottaa digille. Ensimmäinen kokemus laatuaan. Ei se ihan helppoa ole, vaikka teksti on tuttua, takeltumia tuppaa tulemaan. Päästiin kuitenkin hyvään alkuun.

Illalla jaettiin taas palkinto, nyt esikoiskirjailijalle Sanomatalossa. Saara Turunen tuntui virkeältä teatterilähtöiseltä kirjailijalta. Heikosti olen lukenut esikoisia, en yhtään ehdokkaista. Päätoimittaja Kaius Niemi piti linjakkaan puheen äskeisten tapausten pohjalta, pyörähdeltiin sitten alakerrassa buffet’n ja viinien äärellä. Kaj Kalin oli ihastunut – Sillanpään Elämään ja aurinkoon! Samaa romaania oli kerrannut myös Pekka Tarkka luettuaan nyt uudelleen Sillanpää-kirjani. Näin valistuneita lukijoita voi tavata kirjallisessa pippalossa.

Olihan siellä muuta joukkoa riittämiin. Aamulehden Jouko Jokisen ja Hesarin Jukka Petäjän kanssa tuuleteltiin ajankohtaisia kysymyksiä.  Inha-kohua ei kukaan tuntunut ottavan vakavasti, voin olla levollisella mielellä. Laura Lindstedtia  onnittelin, vaikea ja esoteerinen mutta jotensakin puoleensa vetävä romaani on Oneiron. Pekka neuvoi alkamaan lukemisen keskeltä, niin pääsee paremmin sisälle. Kaj sanoi olevansa aivan tämän kirjan lumoissa, tosin epätasaisesti.

Torstaina matkapäivä: junalla Tampereelle, siitä hilpaisu Hämeenkyröön hakemaan tiettyjä tavaroita ja tarkistamaan taloa, takaisin Tampereelle Viljan kyydissä. Metsossa pidimme vaihteeksi Sillanpään Seuran johtokunnan kokouksen, jossa lähinnä puitiin oopperan sopimusasioita. Joulukahvit ja Helsingin tilaisuus pantiin kohdalleen.

Sitten alkoi samassa talossa keskustelu julkaistuista päiväkirjoista, mukana Osmo Pekonen ja minä, johdattajana  Osmon Enostone-kustantamon edustaja Liisa Niinikangas. Esittelimme päiväkirjojen historiaa meillä (Kallas, Saarikoski, Paavolainen) ja muualla (Pepys etc) ja puhuimme omista kirjoistamme, tietysti sivuten tämän tästä Matti Klingen maineikkaita päiväkirjoja. Vilkas ja sisältörikaskin keskustelu syntyi, yleisöä vähänlaisesti, runsaat parikymmentä kiinnostunutta. Oli kuulemma paljon muita tapahtumia samana iltana kaupungissa, niin aina.

Saimme lohduksi ja iloksi hyvän illallisen Franklyssä, joka oli typötyhjä muista asiakkaista.  Eivät liiku Tampereella arki-iltaisin. Sain kustantajalta antoisan kirjan Tervapääskyn siivellä, sisältäen Thorsten Renvallin ja hänen huvilansa vaiheita. Kari Niinikangas esitteli Petsamon valloituksen ihmeellisiä seikkailuja 1918. Niitä paluumatkalla yöjunassa lueskelin minkä kovan päivän jälkeen jaksoin.

Perjantaina luin lisää omaa päiväkirjaani Iriksessä, puoleenväliin päästiin nauhoituksessa. Joskus teksti tuntuu vetävältä, toisinaan aivan joutavalta. Mutta niin vain Kirsti Kontio-Ollilakin sitä kehaisi, kun Tampereen asemasillalla tuokio tavattiin. Päivi Mäkinen matkaili koirineen ties minne. Matkalla tapaa kivoja daameja.

Illalla Musiikkitaloon kuulemaan Seppo Pohjolan pianokonserttoa, soittajana Paavali Jumppanen. Istuin aivan ylimmällä piippuhyllyllä, missä totta puhuen vähän huimasi kun katsoi alas orkesterilavalle. Mutta musiikki tempaisi mukaansa, Seppo oli tehnyt rämäkän alun rummuin ja kilkahtavin syöksyin, konsertto rauhoittui välillä tunnelmoimaan, kunnes taas hyökyi raivoisaan finaaliin. Yleisö palkitsi esityksen lämpimin aplodein, Seppo ja Paavali paukutettiin kolmasti kiittämään. RSO:n kapellimestarina oli Olari Elts.

Väliajalla Pertti Hallikainen kommentoi huvittuneesti plagiaatti-pöhinää ja kuvitteli, miltä maailmankirjallisuus näyttäisi, jos kaikki käyttäisivät lainauksissaan sitaattimerkkejä! Kun Pertti ihmetteli kuinka jaksan tuottaa näitä kirjoja jatkuvasti, ihmettelin sitä kotimatkalla vähän itsekin: varsinkin tällaisena viikkona sitä ei pysty tuottamaan mitään paitsi paitapyykkiä ja tällaisia hajanaisia päivähuomioita. Hyvä niinkin.

20.11.2015