Sankarikustantaja Sebastian Guggolz, vaan mitä näkyykään taustajulisteessa? Myllykolu!
Etsinköhän joskus vaikeuksia? Luento Sillanpäästä saksaksi Wienin yliopistossa, kuulostaako helpolta? Siekailematta suostuin, ja kyllähän kannatti.
Idean alkuunpanija taisi olla Berliinissä toimiva kustantaja Sebastian Guggolz. Hän on ihmemies, luopunut paikastaan suuressa kustantamossa ja perustanut oman kioskin – vähän kuin Siltalan veljekset meillä. Mutta Guggolz tyytyy heitä vähempään: hän julkaisee vain harvoja itselleen läheisiä laatuteoksia, pelkästään proosaa. Nyt hän on valinnut kirjailijakseen F. E. Sillanpään.
Aivan oikein, Guggolz on julkaissut kaksi uutta saksannosta: Frommes Elend (Hurskas kurjuus) kääntyi jo kolmannen kerran, ja Hiltu und Ragnar nyt ensimmäisen kerran. Molemmat on kääntänyt Reetta Karjalainen, tunnetun kirjeenvaihtajan Erkki Karjalaisen tytär, joka asuu pysyvästi Wienissä. Minä sain kirjoittaa jälkimmäisen käännökseen jälkilauseen.
Kuinka Sillanpäätä luetaan ja myydään nyt saksankielisellä alueella? Guggolzin mukaan niinkin tyydyttävästi, että hän käännättää seuraavaksi teoksen Silja,die Magd eli Nuorena nukkuneen. Reetta ryhtyy siihenkin suurtyöhön, hän minun esitelmällenikin antoi tyylikkään kielellisen silauksen.
Mikko Kajander, yliopiston Fenno-ugristiikan laitoksen johtaja, junaili vierailuni niukkaa budjettiaan urhoollisesti venyttäen. Asuin asiallisen vaatimattomassa pensionaatissa Votiivirkon kupeella, mistä oli viiden minuutin kävelymatka yliopistoon. Nautimme yhteisen neuvottelulounaan, Reetta, Sebastian, Mikko ja minä, ja sonnustauduimme illan tilaisuuteen.
Laitoksen luentosaliin saapui sankasti kuulijoita, yli puolensataa, lisätuoleja kannettiin. Mikko oli mobilisoinut opiskelijoitaan, samoin paikallisen kirjallisuuspiirin aktiivisia naisia tuli joukolla, kullakin viinipullo tuliaisena. Onnistuin paukuttamaan juttuni Sillanpään skandinaavisista suhteista kohtuullisesti vaateliaalle yleisölle. Suuri helpotus. Mutta ei siinä kaikki.
Sebastian Guggolz oli varautunut varsinaiseen paneelikeskusteluun luennon jälkeen. Meidät koottiin estradille, Reetta ja minä sekä Skandinavian kirjallisuuden naispuolinen professori, jonka nimi ei tarttunut mieleeni. Sebastian toimi tiukkana puheenjohtajana. Alkoi perusteellinen tieteellinen tentti Sillanpään vitalismista suhteessa Hamsuniin ja Lawrenceen, hänen skandinavisminsa poliittisista perusteista, silloisista kielikiistoista ja yleisestä Nobel-diplomatiasta. Puhuttiin saksaa, ruotsia ja suomea, ilman Reetan apua en olisi hiillostuksesta selvinnyt. Onneksi yleisö alkoi tehdä populaareja kysymyksiä, jolloin kustantajan ja professorin tieteellinen paine hieman helpottui.
Mutta yksi asia ainakin kirkastui: meillä vähän unohdettu Sillanpää herätti suorastaan kiihkeää mielenkiintoa ja keskustelua Wienissä! En ole koskaan kotimaassa näin tiheään ja ytimeen käyvään sananvaihtoon aiheesta joutunut.
Vapaamuotoinen keskustelu jatkui viinin ja pienten purtavien vauhdittamana. Paljon oli paikalla fiksuja Itävaltaan naituja rouvia, jotka pitävät vilkasta yhteyttä kotimaahan parhaan kirjallisuuden avulla. Nuoret opiskelijatkin tuntuivat saavan jotain uutta irti illasta, niin Mikko tyytyväisenä uskoi. Kovin kiitollisilta vaikuttivat kaikki ja iltaa kehuivat.
Samaa joukkoa tapasimme seuraavana iltana Diplomaatti-Akatemian juhlasalissa, missä pidettiin Itävallan ja Suomen ystävyysseuran itsenäisyysgeimit. Perinteistä menoa: suurlähetiläs Anu Laamanen puhui, ansioitunut suhteiden edistäjä, konsuli Gottfried Merckens oli saanut kunniamerkin, presidentti Niinistön tervehdys luettiin ja yhdistyksen puheenjohtaja riemuitsi kanssamme. Huipennuksena Burg-teatterin näyttelijä Markus Hering luki pitkiä kohtauksia (mm. Impivaaran joulun) uudesta saksannoksesta Die Sieben Brüder ja hyvin lukikin. Piano- ja kanteletaiteilija Milka Pajukallio oli saanut Sylvi Kekkosen (!) kulttuuripalkinnon ja esitteli viehkeästi taitojaan. Kun kauniiksi lopuksi laulettiin Maamme ja Kotimaani ompi Suomi, ihan meinasi jo liikutuksesta ääni värähtää.
Yksi vapaailta oli, ja sen olin vähällä käyttää Burg-teatterin esityksen Der Eigenebildete Kranke (Luulosairas) katseluun, mutta peruin viime hetkellä. Oli sentään Sibeliuksen 150-vuotispäivä, eikö olisi mitään musikaalisempaa. Olisihan konsertteja Wienissä, hieno gaalakin Konzerthausissa, mutta matkamies kallistui lopulta Musikalische Adventkalenderin konserttisarjan kevyempään osioon eli kahden trubaduurin iltaan ravintola Fromme Helenen alakerrassa, mihin kerääntyi tungokseen saakka nuorisoa kuuntelemaan, juomaan olutta ja ruokailemaan. Rentouttava ilta, ihan sopiva tapa muistaa Wienissä aikoinaan opiskellutta viulisti-Jannea.
Raatihuoneen aukion joulutori on kaunein koskaan näkemäni, eikä jälkeen jäänyt pitkä päiväkävely vanhassa kaupungissa, missä tutkin Stephansdomin barokkisia ihmeitä ja suurenmoisesti organisoitua Mozart Haus-museota, kävelykatujen jouluista vilinää ja Albertina-aukion fasismin vastaista veistosta, sivuten tietysti Valtionoopperaa ja maineikasta Sacher-hotellia. Palkitsin itseni ravintola Wienerwaldissa originaalilla wienerschnitzelillä, joka ei kyllä kuivahkona vastannut mainostettua laatuaan. Naiset tupakoivat vapaasti ravintolapöydissä, odottamaton näky. Mutta miten kauniita rakennuksia onkaan Wienissä! Ja miten paljon pieniä kirjakauppoja, hotellikorttelissanikin peräti kaksi! Ovatko itävaltalaiset meitä parempaa lukijakansaa?!
Kun Mikko vielä ohjeisti minut huolellisesti kotimatkalle, löysin helposti metrolla ja junalla perjantaiaamuna lentokentän ja liihottelin kotiin. Mutta Finnair hei, ruuat oli loppu ja maksua vastaan sain pussillisen perunalastuja, nekin mauttomia, jonkun englantilaisen farmin tuottamia. Miten elämä näin niukaksi on mennyt?
Aber alles anders gut, hieno matka. Vaikka menetin Finladian yhteislaulun Senaatintorilla (Marja oli laulamassa), kirkkohallituksen kahvit ja Otavan valkeat glögit, jotain sain sentään korvaukseksi: tirauksen jouluista wieniläisverta suoniini.
11.12.2015