Panu Rajala

Saimme sitten kutsun kahteenkin konserttiin, tavallaan ”lohtuna” Katrin joulukonsertin kohtelusta.

Kävimme Kallion kirkossa kuulemassa Suomen Laulua, ja komeasti soikin yhteen, niin naisten korkeat kuin miesten matalammat. Ohjelmisto vahvasti ja kauttaaltaan jouluhenkinen, vakavan puoleinen: suomalaisten säveltäjien koko eturivi ja runoilijoitakin monipuolinen valikoima. Myrskyinen sää vähän verotti kuulijoita, mutta kannatti ponnia paikalle.

Ystävämme Lilja Kainulainen puolestaan kutsui Musiikkitaloon kuulemaan Tulisia Tenoreita ja Suloisia Sopraanoja lauantai-iltana. Lilja oli pitkään Katrin manageri, mutta sai lähtöpassit, kun löytyi tämä uusi sankari. Pari astetta viihteellisempi konsertti kuin tuo Kallion jykevä lataus, mutta kyllä näitäkin kevyesi kuunteli, niin Pentti Hietasta, Tero Harjuniemeä, Diandraa kuin Johanna Förstiä. Dianra oli todella suloinen ja lauloi kauniisti. Vaikutuksen tekivät miehet korkealla duetollaan Adamin joululaulusta. Johanna Försti oli nelikon amerikkalaistyyppinen humoristi ja juontaja.

Nyt on istuttu konserteissa, eikä yhtään enää vaivaa, että Katrin konsertti jäi väliin – taitavat jäädä seuraavatkin.

Perjantaipäivän istuin Itäkeskuksen Iriksessä ja luin kirjaani Nuoruuden neljäs näytös äänikirjaksi näkövammaisille. Se on yllättävän vaativaa hommaa, helposti tulee takeltumia, vaikka tekstin pitäisi olla hyvinkin tuttua. Sitä paitsi huomaa lukiessaan kaikenlaisia hölmöyksiä tekstissä, niin ainakin jälkeenpäin tuntuu. Spontaania omakehua (tai sellaiseksi tulkittavaa itseironiaa) olisi saanut olla vähemmän. Mutta on siellä oivalluksiakin, kaikenlaista kritiikkiä ja jo vanhentuvaa ajankuvaa, siis dokumentaarista aineistoa. Arvostan niitä, jotka oikein työkseen tai harrastuksekseen kirjoja ääneen lukevat.

Tätä kirjoitettaessa liput on nostettu sateeseen lekottamaan, Tähtitorninmäellä se varsinainen, joka näkyy hyvin Venäjän lähetystön ikkunoihin.  Kävin lenkillä vilkaisemassa. Tuo kuva yllä antaa liian valoisan kuvan päivän säästä, joka on märkä, viimainen ja syvän harmaja. Mutta mielialahan on yhtäkaikki valoisa.

Tuntematon sotilas katsottuna ties monenneko kerran, tämä Edvin Laineen ohjaama, ainoa oikea. Ensimmäinen on yleensä paras, uudet versiot varioivat ja ohenevat. Tässä on sodan tuntu vielä lähellä. Näyttelijäin ikä ei haittaa mitään, sitä paitsi nuoret miehet näyttivät silloin vanhemmilta, varsinkin sodan kovettamina. Katson tämän aina uudelleen.

Jääkärien historiasta nokkelasti tehty dokumentti, tämän päivän nuoret miehet lukevat silloisia päiväkirjoja. Vaikutelma vahva, pojat muuttuvat vähin keinoin jääkäreiksi,  vuosisata katoaa. Jääkärien karu fanaattisuus on sukua – ei kai terroristeille? Olivat sentään järjestynyt joukko, kuriakin oppivat. Mitään sabotaashia ei harjoitettu, lukuunottamatta luvatonta muonanhankintaa ja jotain omavaltaisuuksia. Kovia naamoja.

Itsenäisyyden historiallinen tunnelma alkaa tiivistyä. Jääkärit pääsivät Suomeen hurjien vaiheiden jälkeen: erinomainen dokumentti, sana ja kuva tasapainossa. Ytimekkäitä asiantuntijoita, tunnen kaikki.

Onko ruvettava jo vetämään frakkia varusteineen esiin. Marja on kampaajalla kaunistumassa, millaisena mahtaa palata? Nyt vähin erin juhlavireeseen, eikä tunnu vaikealtakaan. Taksi linnaan tilattu, lähtöön pari tuntia, sade jatkuu, pimeys saartelee, mutta ei mielen maisemaa. HYVÄÄ ITSENÄISYYTTÄ!

6.12.2015

Olin lumoutunut Christel Leen soitosta, myös tästä viimeisestä, Sibeliuksen loistokkaasta konsertosta. Sitten lannistuin hetkeksi, kun Teeman tarkka asiantuntija tyrmäsi Leen soiton ja löysi kosolti virheitä. Olenko siis näin ymmärtämätön? Tämä nuori viulisti ei myöskään hyväksynyt Emmanuel Tjeknavorianin räiskyvää soitantaa, liikaa temppuilua oli siinä edelleen. Putosivatko siis molemmat suosikkimme kärkikolmikosta?

Onneksi niin ei käynyt.  Tuomaristo teki oikean ratkaisun ja nosti parhaat kärkeen. Näihin lujasti uskoimme ilman sen parempaa asiantuntemusta. Finaalista tuli oikein hyvä mieli. Seuraavaan kisaan on viisi vuotta! Tämä alkoi jo mennä veriin. Ehkä tähän väliin saadaan jotakin muuta klassista viihdettä.

Päivälehden uusittu museo avattiin keskiviikkona. Johtaja Saila Linnahalme on joukkoineen tehnyt ison työn. Teknistynyt digi-ilme voi ensin säikäyttää, mutta ehkä museo onkin nyt entistä havainnollisempi. Vanhaa painotekniikkaa esitellään ainakin hyvin konkreettisesti. Aina Ludviginkadulle on ollut helppo poiketa. Kuulin että myös yläkerta eli arkisto on uudistettu. Toivottavasti se palvelee tutkijoita edelleen yhtä vaivattomasti kuin ennen.

Yliopiston pienessä juhlasalissa oli torstaiaamuna Kaarina Reenkolan väitös sukulaisensa Heikki Renvallin toiminnasta aatteiden ja ilmiöiden välittäjänä 1900-luvun alun Euroopassa. Tutkimus pysyy rajatussa aiheessaan ja sivuaa vain ohimennen Renvallin vähän skandaalinkäryistä avioliittoa Aino Acktén kanssa. Uskottavan akateemisen tutkimuksen on ilmeisen hyödyllistä pysytellä erossa populaareista elämäkerrallisista seikoista. Tätä uskomusta esiintyy edelleen. Renvallin verkosto näyttäytyy muutenkin virikkeellisenä ja aatteellisesti monipuolisena.

Vastaväittäjä, dosentti Anne Ollila käsitteli tutkimusta vaimean maltillisesti. Miten onkin väitöstilaisuuksista karissut entinen draama ja sähköisyys. Nyt puhellaan sovinnollisesti ja liian hiljaisella äänellä keskeisistä metodisista kysymyksistä. Varsinaista yksityiskohtiin käyvää tarkastusta ei enää tehdä. Hyvässä väitöksessä pitäisi olla jännitettä, niin että yleisö alkaa jo pelätä kuinka tässä käy. Sitten loppulausunto pelastaa väittelijän katharsiksen tavoin. Mitään tällaista ei enää esiinny. Kustos oli Laura Kolbe.

Matti Klinge totesi, että naiset ovat muuttaneet väitökset tieteelliseksi jutteluksi. Pauli Saukkonenkin oli jälkikeskustelussa tyytymätön tähän kehitykseen. Maria-Liisa Nevalan kanssa totesimme harrastavamme samoja asioita: tämä oli jo kolmas yhteinen tilaisuus lyhyen ajan sisään. Väittelijän kanssa puolestaan  kuuluimme aikoinamme Tarmo Kunnaksen johtamaan polkupyöräretkueeseen Ranskan rannikolla. Tarmo oli nytkin paikalla, samoin retkueen jäsen Osmo Pekonen sekä tietysti väittelijän aviopuoliso Pekka, joukkueen luotettavin suunnistaja.

Itse kirjaan ”Jotain tahdon maan puolesta tehdä” sopii hiljalleen perehtyä itsenäisyyden juhlageimien lähestyessä. Samalla Sibeliuksen ja kumppanien, myös I. K. Inhan juhlavuosi kallistuu loppuunsa. Näitä vietetään meillä yhä voimallisemmin, Inhan tosin vaatimattomammin. Kävi kuten aavistin: aiemmin luvattua viikon kirjan radiokeskustelua romaanistani Intoilija ei sitäkään tule. Sen sijaan Seppo Puttonen tekee oman ohjelmansa Inhasta. Mikäs siinä, mutta keskustelu olisi ollut sopiva areena oikoa hänen outoja plagiaattikäsityksiään. Niihin on näin ollen palattava kirjallisessa muodossa. Pienen lajityyppisen esseen aihe?

Ilkka Remeksen kirja Jäätyvä helvetti on melko hyytävä dystopia Venäjän aloittamasta kyberhybridisodasta ja sen seuraamuksista. Kovasti tehty taustatyötä ja tutkittu tekniikkaa ja politiikan kulisseja, mutta kerronnan lyhytiskuinen mekaanisuus ja kapeat henkilökuvat puuduttavat jossain määrin. Silti kirjaa lukee tukka aavistuksen pystyssä. Mitä kaikkea voisikaan tapahtua! Siinä hallintarekisterit ym. ovat pikkuseikkoja. Niin kauan kuin voimme rauhassa haukkua hallitusta asiat ovat todella hyvin.

4.12.2015

Ihmeellistä soitantaa, ei voi muuta sanoa. Istuin hyvällä paikalla orkesterin takana, sieltä on kiva seurata soittajia ja kapellimestaria, solistikin on riittävän lähellä. Koko Musiikkitalon katsomon kaartuva komeus antaa taustaa ja kuuluvuus on täydellinen.

Ensimmäisen finaalin suosikki taisi olla sama nuori japanilainen Minami Yoshida, jota kuuntelin jo välierässä. Hän soitti Sibeliuksen Viulukonserton kuin riuska enkeli. Itse sävellystä täytyy joka kerta ihastella: mikä tunteiden, tasojen ja mielenmuutosten herkän taidokas yhteisviritys. Saksalainen Friedrike Starkoff soitti sen myös hienosti, ehkä vähän hennommin ja ohuemmin?

Emmanuel Tjeknavorian eläytyy joka hermolla ja vähän poseeraakin soitollaan, armenialainen veri vaatii draamaa ja tuisketta. Mutta temperamenttisesti poika veteli Brahmsia. Entuudesta tuttu villikko Nancy Zhou pisteli puolestaan Tshaikovskia uusiksi suruttoman repäisevään  tapaansa. Poistuessa kuului kriittisiä kommentteja, ”mautonta tsaikkaria” ym., mutta osa yleisöstä oli ihan innoissaan. Kisan musta tamma.

Keskustelin vierustoverini kanssa Intoilijasta, jonka hän kertoi lukeneensa. Muistin samassa, että I. K. Inha on ansaitusti viikon mietelausuja radio ykkösessä, Seppo Puttosen valitsema. Tästä huomaamme, että kirjani on tehnyt tehtävänsä, saanut Inhan hienon asiaproosan pitkästä aikaa esiin. Kannatti upottaa hänen matkakerrontaansa romaaniini, tuskin kukaan muuten olisi miestä tullut esiin edes kaivaneeksi. Kun vertaa koulukaveriinsa Sibeliukseen, niin Inhan merkkivuotta on vietetty hyvin hiljaisesti.

Puolilta päivin sattui sellainen yllätys, että Tommi Liimatainen otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Hän olisi halunnut pyytää kasvotusten meiltä kummaltakin  anteeksi käytöstään lauantain kirkkokonsertissa. Meille riitti kuitenkin asiallinen puhelinkeskustelu, ja niinpä hyväksyimme mielihyvin anteeksipyynnön, jota emme osanneet odottaa. Liimatainen selitti reilusti motiivejaan ja pahoitteli vilpittömän tuntuisesti menettelyään.

Osansa vaikutti ehkä Marjan sovitteleva lausunto Iltalehdessä, samoin Ilta-Sanomiin todistuksensa kertoneet ystävälliset silminnäkijät. Liimataisen väitteet ”meuhkaamisestani” kumoutuivat. Kirkko kuitenkin jatkaa asian selvittelyä tuomirovastin johdolla, jonka vastuulla seurakunnan kirkot ovat. Oikeustieteen professori emeritus neuvoi jo perustuslain pykälän, johon olisi voitu nojata mahdollisessa tutkintapyynnössä, mutta eipä nyt kannattanut tehdä kärpäsestä härkästä. Aiheetta enempään.

1.12.2015