Kauris kävi tervehtimässä

Kauris

Viileä kevät jatkuu. Sopiva sää sisätöihin ja talkoisiin. Kirjoitusvire nousee kuumimmilleen ennen pihatöitä. Töllinmäkeä laitettiin perjantaina joukolla kuntoon, katsastin Rauhamäenkin nykytilaa. Taideopettaja Mikko Härkönen vaimoineen laittaa sitä uuteen uskoon.

Koivikko vihottaa viehkosti. Sain pihamaan leikatuksi, vaikka pehmeä ensimmäinen ruoho on kaunista: tekisi mieli haukata. Katiskaan oli uinut kuha, luontoradiossakin sitä pidettiin harvinaisena. Ylivakeri aloitti kylvöt, se on suven varma alku.

Ajelimme lauantaina Porvooseen ja sen ohi Kardragiin juhlimaan Acke Bjurströmin kolmea neljännesvuosisataa. Acke on kultaseppä ja purjehtija, ennen muuta Ulla Paulan (Helmi Sillanpään ja Usko Aron tyttären) valittu; siellähän viihtyvät saariston raikkaissa tuulissa ja pitkät ajat välillä etelän mailla. Juhlissa oli komeat pidot vanhassa tallissa, paljon laulettiin snapsilauluja. Osalleni lankesi kiitospuhe vieraiden puolesta, laulaakin sain. Juhlakausi on avattu, mihin vielä ylletään?

Kevätillassa Marja ajoi meidät urheasti takaisin Kyröön. Mutta mitä tapahtuikaan aamuyöstä…

Olin jalkeilla kuten usein juhlien jälkitunnelmissa, siinä neljän ja viiden välillä. Hiiskumaton harmaa hiljaisuus. Äkkiä näin ikkunasta oudon vilahduksen. Hoikkajalkainen ruskea metsäkauris asteli arvokkaasti maantieltä pihaan ja kiersi talon harkituin liikkein, korviaan höristäen. Tuijotin lumoutuneena ikkunan läpi, ja kauris vastasi soikeilla silmillään pitkään katseeseeni. Mittailimme toisiamme, metsien kaunotar ja aamutakkinen hiippailija. Sitten kauris katosi rauhallisesti Ylivakerin pellon poikki tietymättömiin.

Sattui olemaan tyttäreni Alman syntymäpäivä. Kävikö kauris tuomassa viestin? Samaa herkkää siroutta siinä oli kuin Alman edesmenneessä äidissä. Alanko uskoa sielunvaellukseen? Alman Palelevan elefantin viimeinen esitys oli samana päivänä Turussa, yleisöäkin oli kuulemma riittänyt.

Jääkiekko palautti illalla reaalimaailmaan. Pelit päättyivät komeasti. Kanada ja USA veivät valtikan Atlantin taa. Nyt ei tarvitse enää vuoteen lätkää katsella. Suomi lataa rauhassa voimiaan. Sen sijaan suuret futismatsit ovat edessä ja sitten ties mitä urheilua kesän mittaan.

Keskityn kirjoittamiseen ja ulkohommiin, hyvä vuoroveto. Nyt on saatettava työt parhaaseen malliin. Anja Snellman puhui äsken kahdella kanavalla kirjallisuuden ja taiteen merkityksestä ihmisille, terapeuttisestikin. Viisasta puhetta, ei tämäkään homma ihan hukkaan mene. Anja odottaisi hallitusneuvottelijoilta edes joskus kirjallisia viitteitä: kunpa Sipilä puhuisi itselleen läheisestä surukirjasta tai Stubb heittäisi jonkun Tshehov-sitaatin. Lienee turha toivo.

18.5.2015

 

Kirjallinen Snellmaninpäivä

Joenpellon kanssa

Joni Strandberg nappasi kuvan Helena Ruuskasta ja minusta Eeva Joenpellon valvovain silmäin alla.

Tiistaina oli ampaistava aamulla kuuden bussilla Tampereelle ja jatkettava junalla Helsinkiin. Siellä kahden kustantajan tilaisuudet hoidettavana, mukavia molemmat. Vaihteeksi levollista matkustaa julkisilla ja lueskella kaikessa rauhassa, autolla on tullut riittävästi riehutuksi viime aikoina.

Kirjallinen aamiainen WSOY:llä sujui hyvinkin kiintoisasti. Saimme kuulla eri tekijöiden tulevista teoksista. Karo Hämäläisen kanssa todistimme yhdessä kirjoistamme, joita vielä hiki päässä kirjoitamme. Karon aiheena on Paavo Nurmi ja minulla I. K. Inha – kaksi kovaa yksinäistä! Vilja Perttola haastatteli.

Nurmella ja Inhalla on joitain ohuesti yhteisiä piirteitä, mutta enemmän sentään eroja.  Molemmat olivat tiukkoja ja eristyviä, itselleen ankaria, kunnianhimoisia ja ihmissuhteissaan vaikeita. Nurmi sentään menestyi ja meni naimisiinkin, Inhalla elämä kulki laskusuuntaan, mutta tulokset pysyvät: kaksi innovaatiota, polkupyörän maahantuonti ja valokuvataiteen uranuurto. Lisäksi hänellä mittava tietokirjatuotanto.

Katsotaan mitä näistä saamme aikaan. Kumpikin kirjoitamme romaania minä-muodossa, minulla aika uudenlainen kokeilu. Karo on jo monta romaania äskettäin julkaissut. Puhuin ilmeisen mieliin tarttuvasti Inhasta, koska Vilja Perttola juonsi sen jälkeen sisään Claes Anderssonin ja I. K. Inhan – joka paljastuikin Markku Innoksi.

Lupaavin teksti kuultiin Anderssonilta: hieno runosikermä hänen isäsuhteestaan. Minua kiinnosti vielä erityisesti viimeisenä lavalle noussut Helena Ruuska, joka on saamassa valmiiksi elämäkerran Eeva Joenpellosta. Tekemäni kirjailijahaastattelu vuodelta 1974 on keskeisenä aineistona, kertoi Helena. Olemme aiheesta keskustelleet muutamaan otteeseen kuluneena talvena. Tätä kirjaa odotan.

Lepäilin päivällä ja tarkistin Sillanpää-opukseni pitkän henkilöhakemiston, jonka Pauliina SKS:stä lähetti. Nyt on se hanke jo painoon menossa, joten pääsen täysillä keskittymään Inhaan.

Sitten illalla oli sonnustauduttava Otavaan, oikein kirjailijajuhlaan, kustantajahan on täyttänyt pyöreitä vuosia. Olikin erinomaisen hauskat pippalot, mikä tietysti riippui seurasta. Sain tilaisuuden kiittää heti ala-aulassa Anna-Leena Härköstä mainioista kuunteluhetkistä autossa: hänen kirjansa Ei kiitos ja Kaikki oikein ovat Sari Mällisen lukemina olleet parasta viihdykettä matkoillani.

Pitkästä aikaa tapasin Jukka Pakkasen, joka kehaisi puolestaan Lavatähti-kirjaani hienoksi ja lämpimäksi. Miehet sen tuntuvat aina parhaiten ymmärtävän, lukevat ilmeisesti ilman kielteisiä ennakkoasenteita. Kirsti oli virkeänä liikkeellä, ja Juhani Seppänen valmistautuu jo Sastamalan avajaisten merkittävään juontotehtävään.

Mutta pian me yleisestä pörinästä irrottauduimme kabinettiin Pekka Tarkan ja Matti Suurpään kanssa, ja joukkoa kertyi lisää: Matti Klinge, Juha Vakkuri ja Vesakin reippaana. Muutama daami uskalsi käydä visiitillä: Jaana, Minna Castrén ja Sirpa Kähkönen. Oikein hauska kokoonpano, kustannus- ja kirjallisuuspolitiikkaa pantiin järjestykseen viinilasien koukistustahdissa. Mielipiteet sen verran suoria, ettei niitä voi tähän laittaa. Muistelmia oli tekeillä, Paavolaisestakin puhuttiin, Klingen päiväkirjaan tulossa kommentteja – veikkaan että kriittisiä.

Kiva ilta, virkistyneenä seippailin Sepänkadulle, missä yritin vielä katsella Venäjä-matsia tilanteessa 1-1, kunnes uni voitti. Aamuyöstä vasta näin tekstitv:stä jännittävän voiton.

12.5.2015

 

Äitien päivänä

Waltteri

Waltteri voittoon!

Kahvipöytä koreaksi, purkkiruusu keskelle, lenkki postilaatikolle, lippu salkoon, järvelle ja pihatöihin. Yksi vanttera hauki katiskassa Marjan kunniaksi! Hän valmistaa siitä spelttihauen, paremman kuin missään, eikä  meidän tarvitsekaan mennä yleiseen ruokalaan lounaalle. Seitsemäs hauki tänä keväänä. Aamu säteilee kilvan kanssamme.

Törmäpääskyt näkivät eilen 55 lintulajia tornistaan Sarkkilassa. Hyytävän sateinen aamupäivä säesti tarkkailujaan. Toimin keittiöavustajana, kuumensin rommitotit paleleville ja lämmitin siskonmakkarasoppaa. Norhan sisarukset in corpore kunnostautuivat jälleen, tuloksena Hämeenkyrön mestaruus pinnoissa.

Käyn hautausmaalla, lasteni äiti saa kummulleen valkovuokkokimpun. Yksi vanha kuusi on kaatua rojahtanut, kumonnut Aamun hautakiven, ja muutama vanha rautakilpi on murskana. Nyt tietysti kaikki vanhat puut kaadetaan. Pidän sen mahtavan vanhan tammen puolia, joka kohoaa Sillanpään haudan takana. Saku ja Anna-Liisa ovat samaa mieltä, kun kohtaan heidät käytävällä.

On esikoisen nimipäiväkin. Jokakeväinen juhlakausi alkaa, molemmat tyttäret syntyivät toivorikkaasti toukokuussa. Muistojen kuukausi! Oma nimipäivänikin oli tässä kuussa kunnes Kustaa Vilkuna meni siirtämään sen marrskuuhun. Ikuiset kaunat Kustaalle.

Eilen vietettiin ruhtinaallista Orson Welles -iltaa Citizen Kanen parissa (miten se tuntui naiivimmalta kuin ennen, mutta elokuvalliset keinot ihastuttavat vieläkin), samoin katsoin dokumentin arvoituksellisen ohjaajan elämästä. Nyt jatketaan samasta teemasta: Mahtavat Ambersonit alkaa vartin päästä.  Ja sitten päivän päätapaus: Waltteri vastaan Laura Tähdet tähdet –kisassa.

Uskomme lujasti Waltterin voittoon. Kylämme muuttolintu on jo kerännyt häkellyttävästi mainetta ja kunniaa estottomilla esityksillään. Emme uskoneet mekään, että Waltteri on noin rohkea ja monipuolinen heittäytyjä. Hänen kanssaan on jo kolmisen vuotta suunniteltu komeaa Sillanpää-oopperaa Myllykoluun. Nyt se saa aivan uutta potkua. Waltterin on pakko voittaa tänä iltana!

Äitienpäivä 2015 004

Ja niinhän kävikin, täysin oikeutetusti. Suvereenisti pesi poika koko tähtikaartin ja niinkin kovan esiintyjän kuin tuon Laura Voutilaisen. Olihan läpimurto Waltterille. Täällä poksahti jo kuohuviinipullo.

Tähtien tähden seuraavia rooleja on sitten se nuori Sillanpää Myllykolun Kesäteatterissa vuonna 2017. Uskokaa tai älkää. Muistan aina kun tuntematon tyyppi, joka esittäytyi Waltteri Torikaksi, soitti minulle kolmisen vuotta sitten. Hän kertoi muuttaneensa Hämeenkyröön äitinsä kanssa, vieläpä meidän kylään tuohon Laitilan sillan  maisemiin.

Sitten Torikka kysyi: – Onko teille tullut mieleen esittää jotain Sillanpään teoksia siellä mikä se nyt on, siinä hienossa kesäteatterissa? Vastasin että on tullut mieleen ja on esitettykin noin 40 vuotta.

Tapasimme Kosmoksessa, mikä näinkin hitaasti alkaa kantaa satoa. Nyt on libretto kirjoitettu ja sävelletty, ja Waltteri valmiina ottamaan johdon ja pääroolin oopperassamme. Oikeastaan se esitettäisiin jo alkavana kesänä alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta Sillanpään Seuran johtokunta kauhistui kustannuksia ja lykkäsi ajatusta tuonnemmaksi. Hämeenkyrön suurin lahjakkuus on aina ilmentynyt liian suurten ideoiden vastustamisessa, joskus pienempienkin. Sen sai totisesti kokea Sillanpääkin aikoinaan. Mikä se nyt oli olevinaan, joku pahainen Nobel-kirjailija…

Mutta nyt uskon, että ooppera saa vähän uutta potkua jopa täällä vastahakoisilla rintamailla.Vilja Pylsy sitä tuottaa jo täyttä häkää jupinoista piittaamatta, ja taidankin mennä samantien soittamaan Viljalle, että mikä on seuraava askeleemme.

ONNITTELUT on jo moneen kertaan lähetetty Waltterille sekä ihanalle äidilleen Annikille, mutta menköön vielä kerran! Komeasti lauloi, uljaasti esiintyi, sydämet valloitti. Kova poika kerrassaan.

10.5.2015

 

Terveisiä Kainuusta

Kainuun juhla

Kianto-rapsodian säveltäjä Risto Vähäsarja sai apurahan uuteen sävelteokseen, jakajina Kulttuurirahaston puolesta Antti Toivanen ja Teija Ravelin.

Juhlapuhujana kelpaa sikäli, että saa hyvän kohtelun ja riittämiin kiitoksia. Lennähdin Pirkkalasta Helsingin kautta Kajaaniin, mistä Kainuun Etu -firman toimitusjohtaja Antti Toivanen nouti minut Sotkamoon. Siellä piti paukuteltaman puhe Kainuun kulttuurirahaston vuosijuhlassa.

Majoituin hotelli Vuokattiin uhanalaisen Nuasjärven rannalle. Talvivaaran vedet siihen pian lillittelevät? Katinkulta on remontissa, ja Hotelli Vuokattikin olisi ollut kiinni, ellei Sotkamon Jymy olisi varannut sitä pelikauden avausjuhlaan. Siinä meni yksi professorikin sivussa. Jymyn puheenjohtaja Juha Tanskanen tarjosi konjakin ja kertoili seuran hyvistä yhteiskuntasuhteista. Kova ryminä jatkui kauas aamuyöhön, voitonvarmaa porukkaa.

Juhlassa Vuokatin Urheilutalossa paljastettiin Mayumi Niiranen-Hisatomin aulan seinille levittäytynyt monitasoinen taideteos. Iloinen tyttö oli Mayumi, istuin hänen vieressään juhlasalissa. Puheeni meni ilman ihmeempiä kompastuksia, koska sitä kovin kehuttiinkin. ”Se oli kuin tikku silmään, napakymppi.” Kainuussa ollaan hereämpä antamaan palautetta kuin Pirkanmaalla. Yritän liittää puheen jonkun linkin taakse, vaikka ei se nyt tekstinä sen kummempi ole. Tarkoitus oli käsitellä vähän uudelta kannalta tätä kuplan ja muun Suomen välistä keskustelun rähäkkää, joka vaalien tuloksesta syntyi.

Rämsänrannan runoruhtinas

Nyt sain kuulla ja nähdä myös sen Ilmari Kianto -seuran esittämän draamakonsertin osan Rämsänrannan runoruhtinas, joka kokonaisuudessaan vieraili keväällä Savoy-teatterissa ja jäi silloin käymättä. Rapsakkaa menoa Ikin vaiheista ja runoista, Vexi Salmi oli lisää säkeitä kirjoitellut. Martti Niskanen oli repäisevä korpikirjailija, Juha Vähäsarja ilmetty Kekkosen näköinen mies. Risto Vähäsarjan sävellyksistä jäi mieleen uudesti sovitettu Nälkämaan laulu oikeilla sanoilla: ”Miekkaa jos tarvis – tartutaan vaan!”

Apurahoja jaettiin 194 000 euron edestä. Eräs kärkihanke oli Routa-tanssiyhdistyksen Pilluralli (14 000 euroa), epäilemättä kiinnostava ja kannatettava esityskokonaisuus. Oli monia muitakin innovatiivisia taidetempauksia, jotka saivat tukea. Kainuunpa mainetta mainivat nuo. Liikunnan tutkija Vesa Linnamo sai Elias Lönnrot -mitalin (hei sellainen on minullakin).

Juhlailtapalan olivat kehittäneet kätevästi valmiiksi päreille, mistä sitä oli helppo haukata. Monen sotkamolaisen kanssa pääsin puheisiin, vaikka vanhoja tuttuja ei näkynyt, ei huovislaisia eikä edes Raija-Liisa Kiantoa. Yllättävän moni muisti puheeni Suomussalmen juhlassa kymmenen vuotta sitten. Minäkin muistan, Jorma Hynnisen kanssa mentiin samassa koneessa. Mikäpäs Kainuussa on käydessä.

Samaan aikaan kun Urheilutalossa rahoja jaeltiin, Helsingissä julkistettiin hallituspohja, Britanniassa äänestettiin ja Suomi hakkasi Slovenian lätkässä. Tapahtumarikas ilta. Porvarihallitus alkaa mäiskiä taloutta kuntoon ilman demarien vastahankaa ja ruotsalaisriipusta. Sipilä etenee kellontarkkuudella sivuilleen vilkuilematta. Kun vetää eteenpäin oikein suoraviivaisesti, toimittajat epäilevät tosi peluriksi. Salaliittoteorioita rakennellaan täyttä päätä, muutenhan kommentit kuivuvat. Sipilästä: kun ei juonittele, niin silloin vasta juonikas mies onkin.

Ennen nukahtamista vilkaisin tahattoman komiikan huipentumaa: suomalais-venäläistä sekoilua Tulitikkuja lainaamassa. Kauko Helovirran poliisihahmo oli parasta, Ritva Valkamakin piti pintansa, mutta venäläiset jälkidubattuina Ihalaisena ja Vatasena vasta ylivetoja!

Kainuussa kaikki hyvin. Toivasen mukaan siellä ollaan vahvasti Eurooppaan orientoituneita, englanniksi väännetään jo kaikki kokoukset tai ainakin melkein. Kainuhun kansa, ah arpasi lyö! Missä on ryhtisi, kunniatyö? No sehän on tietysti yhteisprojekteja rakentelevissa neuvottelupöydissä ja fläppitauluilla, vaikka ei sitä Iki-Kianto olisi ikinä aavistanut.

Luin muuten luppotuokioina I. K. Inhan vanhoja kuvauksia Vuokatin ihmeellisestä luonnosta. Voi pojat, on sanottava: vähiinpä on se luonto siellä käynyt. Tilalla hotellia, majaa, mökkiä, laskettelurinnettä, asfalttitietä ja teräsaitaa, massiivinen kylpylä vastarannalla siintelee. Mutta ihmisen on elettävä. Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan!

Kuinka vastasikaan Juha Tanskanen kriitikko ja pesisfani Seppo Heikinheimolle, joka valitti musiikkimölystä Jymyn matseissa: ”Minkä minä trendeille mahdan?”

9.5.2015

Runoutta ja politiikkaa

Merja Virolainen

Merja Virolainen pisti railakkaasti runoja järjestykseen.

Huomenna, jos Luoja suo, Juha Sipilä ilmoittaa hallituspohjan. Elämme jännittäviä aikoja. Suomalaisella Klubilla Risto Uimonen kertoi taas kirjastaan ja Sipilästä ja spekuloi (lat. = silmäili) hallitusneuvotteluja. Isänmaan kannalta olisi sittenkin kuulemma parasta, jos neljä suurta muodostaisivat hallituksen, mutta turha toivo. Helsinkiläinen herraväki alkaa suhtautua keskustaan entistä suopeammin, kiitos Sipilän bisnestaitojen ja luontevan persoonallisuuden. Jospa kepu ei enää petäkään?

Tauno pelkää edelleen, että demarit äityvät pirullisiin lakkoremmakoihin, jos jäävät hallituksen ulkopuolelle. Ystävämme Auttilan Risto taas ei mitenkään toivo demareita hallitukseen. Verotuksen äkkiratkaisut kauhistavat yrittäjää.  Postimatkoilla on helppo viritellä puheenaiheita, parrat pärisevät kylänraitilla. Kirkkaan kevätilman täyttää odotus.

Tuntuu että toimittajilla ja kommentaattoreilla on tuskaiset oltavat, kun tietoja neuvotteluista tihkuu niin vähän. He panevat joutessaan hallitusta keskenään kasaan ja kiukustuvat, ellei tulekaan sellainen kuin pöydissä on piirusteltu. Tämmöisellä normikansalaisella sen sijaan on ihan hyvää aikaa odotella todellisia uutisia. Sipilä etenee joka tapauksessa rivakasti kuten on luvannut. Pitäkööt puoluejohtajat kerrankin työrauhansa.

Tässä välissä onkin vilvoittavaa poimia esiin mahdollisimman epäpoliittisia uutisia. Radion Kultakuumeessa sytytellään vaihteeksi runosotaa, ja mikäs sen hauskempaa. Merja Virolainen ja Tuomas Karemo keskustelivat hersyvästi uuden runouden heikosta tasosta. Kerrankin suoraa puhetta vailla hämärtäviä kvasitaiteellisia kiemuroita. Merjaa suretti runokielen rappeutuminen keskinkertaiseksi proosaksi, joka vain pätkitään runon näköiseksi. Runoja julkaistaan liikaa ja heppoisin perustein. Julkaisukynnystä ei enää ole, jokainen voi läväyttää runotuotteensa maailmalle ja odotella huomiota ja mukavia apurahoja.

No tänään sitten pitkän linjan kriitikko Mervi Kantokorpi iski takaisin. Hän puolusti runouden korkeaa tasoa ja leimasi arvostelun asiattomaksi. Hyvään suomalaiseen tapaan hän siirsi keskustelun henkilötasolle: Merja Virolainen edustaa ylikypsää ikäluokkaa, jonka motiivina on kauna ja ammattikateus. Hohhoijaa. Merjan herkullinen itseironia jäi kriitikolta huomaamatta. Hänen varsinaisiin argumentteihinsa (kielen rappioon) Kantokorpi ei puuttunut mitenkään, joten keskustelu taitaa jatkossakin ajautua tuttuja ratoja  henkilökohtaisuuksiin, ja lopuksi hakaudutaan jankkaamaan rahasta, mistäpä muusta.

Tässä olikin runokatsaukseni tällä erää. Olen aika heikoilla, koska luen uusia runoja aivan satunnaisesti jos silloinkaan. Yhteiskuntaan puuttuvaa runoutta joka tapauksessa kaivataan. Suosioon noussut lausuttu ja laulettu runous aniharvoin enää sekaantuu konkreettisen maailman tapauksiin, ja ehkä niin on parempi. Entä jos runous ryhtyisi kommentoimaan keskinkertaisella kielellä latteaa arkista todellisuutta. Kuka sitä kestäisi?

Kirsi Kunnas painotti juhlasyksynään runouden merkitystä nimenomaan ihmisten kielitajun kehittäjänä ja avartajana. Jospa runouden kielestä voitaisiinkin ihan oikeasti keskustella. Onko löysä proosa runon kieltä? Merja Virolainen on aiheen räväkästi alustanut, jatkakaa te muut, jotka runoja luette ja kirjoitatte.

Yllättyisimme aika lailla, jos Juha Sipilä ilmoittaisi huomenna hallituspohjan runomuodossa. Näin jäisi toisaalta ilmaa ja tulkittavaa, spekulanteilla riittäisi riemua. Mutta ei, asiaproosaa sieltä tulee. Jos se on ymmärrettävää ja hyvin perusteltua, olkaamme tyytyväisiä.

6.5.2015

Vappuna 2015

Taata 2

Taatan lakitus on aika nuori perinne ja tuntui aluksi vähän keinotekoiselta. Kyllä täälläkin kun muuallakin. Nyttemmin se on vakiintunut ja tuntuu näin ollen jo luontevalta tapaukselta. Jussi Snellman töräytti komean fanfaarin trumpetilla kevään kunniaksi.

Tällä kertaa oli hyvä tilaisuus avata uusi puheenjohtajakauteni pitämällä perinteinen lakkipuhe patsaalla. Sääkin suosi, viileän aurinkoinen, sopivan tuulinen aattoilta. Kuohuviinipikarit kaatuilivat iloisesti. Kerroin patsaan historiasta, sillä sen paljastuksesta tulee kesäkuussa kuluneeksi 50 vuotta. Olinhan paikalla silloin 1965, varmaan ksälomalla Kyröskoskella. Kauko Kyyrö piti paljastuspuheen ja Tapani Perttu tulkitsi Elämää ja aurinkoa.

Patsas oli paikallisen Lions Clubin saavutus, kunta tai muut yhdistykset eivät olleet siinä mukana. Kunnanvaltuusto päinvastoin torppasi yrityksen pystyttää patsas arvokkaalle paikalle kunnantalon edustalle. Katsottiin, ettei Sillanpäällä ollut kylliksi ansioita kunnalliselämän puolella (!), jotta hänet siihen olisi voitu pystyttää. Hyvin kuvaava tapaus. Asiasta oikein väiteltiin ja taisteltiin, mutta lopputulos oli tämä: Taata nököttää yhteiskoulun edessä varjoisassa männikössä. Kunta ei ollut paljastustilaisuudessa mitenkään edustettuna.

Paljastuksessa Saara, mestarin vanhin lapsi, lausui perikunnan puolesta kiitokset. Muistan kuinka hän kiitti kuvanveistäjä Heikki Niemistä: patsas on erittäin näköinen. ”Juuri tuommoinen Taata oli ennen kuolemaansa.” Veistos onkin eräänlainen kuolinnaamio. Komeampi olisi Sillanpää voimainsa päivinä, muhkeassa kokovartalokuvassa.

Tällainen ehdotus tehtiinkin – Tampereella. Kolme kirjailijaa, Eino Arohonka (Aaro Honka), Ilpo Kaukovalta ja Väinö Linna tekivät kirjallisen ehdotuksen kaupungin johdolle Sillanpään patsaasta. Kirjailijoilla oli valmis ehdotus: kuvattava pystypäinen nuorukainen, joka kävi Tampereen Lyseota. He esittivät, että patsaasta tulisi yhtä kookas kuin Minna Canthin ja Yrjö Jylhän vastaavat. Hankkeesta ei tullut mitään. Vasta 23 vuotta myöhemmin Pyynikintorilla paljastettiin Kaarina Tarkan teos, joka kuvailee Sillanpään romaanin henkilöitä. Helsingissä ei ole muuta muistomerkkiä kuin puisto Herttoniemessä.

Vappu 2015 042

Patsaalta selvittiin Viehätykseen, jonne kokoontui johtokunnan jäseniä puolisoineen ja joitakin liitännäisiä, ja tyynen iloiset pirskeet päästiiin alkamaan. Tuulikki Nikkilä, joka laulatti jo patsaalla, jatkoi juhlan kunniaksi viritetyllä pianolla samaa tointa illan mittaan. Vähän tanssittiinkin, mutta etupäässä juotiin kuohuviiniä, puheltiin ja nautittiin pöydän antimia, Marjan taidolla koostamia.

Vaput ovat kerta kerralta rauhallisempia, enää ei hilluta aamuun saakka eikä särjetä paikkoja. Mistä johtunee, ei kai iästä? Niinpä päästiin säällisesti itse vapun päivänä Tuulikin kyydissä vielä Tampereelle onnittelemaan Katariina Flemingiä, joka rohkeni täyttää pyöreänsä ennen minua.

Siteeraan ilman lupaa Pertin ja Kristiinan viestä vastarannalta: ”Täällä istumme ihmiset suviyössä. Tuuli hiljenee ja kuiskii pitkin Mahnalan selkää. Elämän autuutta pohtien ja eilistä ehtoota muistellen. Oli hieno ehtoo! Kyllä kelpaa kesää odotella ja kulttuuria pureskella.”

Mitäpä siihen lisäämistä. Paitsi että Pertti Haaviston pitämillä FES-seuran sivuilla on kuvia ja tunnelmia tapahtuneesta. Iloista vapun jatkoa kaikille!

 

Sillanpää on sisässä

Rajalan Sillanpää

Nyt se on siellä, koko kolossaalinen vedosluntta. On sen kanssa kamppailtu. Omien teosten lyhentäminen ja toimittaminen uusiin kansiin oli yllättävän vaikea homma. Onneksi apuna oli toimittaja Pauliina Rihto, jonka giljotiini leikkasi terävästi. Sain hiki otsalla palautella joitakin mielestäni kimmeltävän kirkkaita kohtia takaisin teokseen.

Nyt luin lopullisen tuloksen ja tarkistin niin hyvin kuin pystyin. Tietysti sorkin sinne vielä viime hetken muutoksia ja lisäyksiä. En sentään niin kuin kohteeni, joka joskus innostui tosissaan kirjoittamaan romaania vasta korrehtuurin mariginaaleihin.

Sade räiski kaduilla, kun nousin luntta kainalossa hissillä SKS:n kerrokseen. Pauliinalla oli kotityöpäivä, joten hänen kollegansa Aino avusti viimeisissä kuvaliitteen ja takakannen tarkistuksissa. Aino tuntuu viihtyvän tilavassa työhuoneessaan,  jonka ikkunasta näkyy Uspenskin katedraali. Tämä kodikkaan tieteellinen talo sopii muutenkin hänelle. Tytärtä ei sentään pantu kirjani toimittajaksi.

Olipa keventynyt olo, kun laskeuduin Mariankadulle. Pitkä matka on takana. Muistin kuinka tapasin itsensä Taatan viimeksi Ilvestiellä hänen 75-vuotispäivänsä aikaan syyskuussa 1963. Kävimme isäni kanssa mestaria onnittelemassa. Faija oli Eemelin serkun Mäkelän Suoman ja Rajalan Villen ”koottu teos kokonahkakansissa”, kuten Taata määritteli. Hän pahoitteli ryhtymistäni yliopistossa kirjallisuuden opintoihin. Asiallinen elämänoppi eli biologia olisi ollut hänen mielestään toista. Suistuin Taatan mielestä Goethen pesulaskujen tutkijaksi. Lohtua toi hänestä kuitenkin se, että kurssikirjoissa tulee sitten vastaan semmoinenkin otsikko kuin että: ”F. E. Sillanpää, teki ja kirjoitti kaiketi yhtä ja toista… Rajat katso kartasta!”

No niitähän sitten hartaasti tutkiskelin. Ensimmäisen esitelmäni Sillanpään nuoruudennovellien omaelämäkerrallisesta taustasta pidin Väinö Kaukosen johtamassa proseminaarissa keväällä 1964. Siitä se alkoi. Yli puolen vuosisataa olen siis tavalla tai toisella Sillanpään kanssa seurustellut. On jo aikakin, että lopullinen elämäkertani kesäkuussa tiivistettynä ilmestyy. Tämä kustannusjohtaja Tero Norkolan idea on suuresti mieltäni ilahduttanut. Kestäköön kirja aikojen painetta.

Nimittäin silloin kun trilogiaani hikoilin kokoon ja väittelinkin 1980-luvulla, elämäkerta eli biografinen metodi ei todellakaan ollut huudossa. Päinvastoin sain kuulla ja lukea riittämiin ilkkumista pyrinnöistäni. Tuli tunnustustakin, mutta ihmeesti mieleen syöpyvät vimmaisimmat hyökkäykset, kun niitä arkistosta taas  silmille lennähti. Siirryin sitten hyvässä järjestyksessä kirjallisuustieteestä teatterin tutkimuksen puolelle, missä vallitsi vähän elävämpi henki.

Nythän aika on kokonaan muuttunut, päivä tehnyt kierroksensa. Nyt vakavat tutkijat tekevät kilvan elämäkertoja eikä niitä kukaan enää kyseenalaista – paitsi ehkä siellä yliopistojen viimeisissä varjoisissa loukoissa. Jotensakin lohdullista huomata, kuinka tälläkin alueella vanhat uskomukset ja kivettymät voivat murtua.

Nyt oli kustantajan tavoitteena pikemmin kiinnostava kirjailijan elämänkuvaus kuin teosten huolekas analysointi. Vastasin haasteeseen, mutta huolehdin myös teosten riittävästä esittelystä. Pekka Tarkka (joka kirjoitti kriittisen lausunnon ensimmäisestä käsikirjoituksestani 1982) kannusti pitämään edelleen huolta perinteisestä taspainosta, elämän ja teosten rinnakkaisesta kuljetuksesta. Parhaani yritin, katsotaan mihin se riitti.

Miten vietin vapautuneen yksinäisen illan Helsingissä? Kas kummaa, Tieteiden talossa oli esitelmätilaisuus, jossa Pentti Paavolainen (Olavin sukua) kertoi vauhdikkaasti Kaarlo Bergbomin ja Aleksis Kiven suhteesta. Uskottavasti Pentti osoitti, miksi Bergbom ei puolustanut sanallakaan Seitsemää veljestä. Koska hän oli estetiikaltaan itse asiassa Ahlqvistin linjoilla, ja muutenkin suhde professoriin oli suojelemisen arvoinen.

Sieltä kipaisin huvikseni Kansallisteatterin klubiin, jossa olin huomannut esitettävän tekstejä teemasta F. E. Sillanpää ja kesä! Mitä ihmettä? Onkohan se minun vedoslunttani kunniaksi? Todella huomaavaista. Vielä enemmän yllätyin, kun kuulin kolmen hyvän näyttelijän (Jukka Rantasen, Karin Paciuksen ja Veikko Honkasen) lukevan paitsi Sillanpäätä myös minun vanhaa elämäkertaani! Tuttuja kohtauksia! Olin aivan otettu ja suorastaan liikuttunut. Kiitin heitä, Jukkaa varsinkin, joka oli hyvin aiheen tutkinut. Palailisiko Sillanpää Kansallisteatteriin, missä kävi jo opiskeluaikoinaan 1900-luvulla..?

Ehdin vielä Maximiin, Leviathanin myöhäisnäytökseen, mutta siitä myöhemmin. Mikä päivä! Nukahdin kuin nuijalla tainnutettuna.

29.4.2015

 

 

Metsä ja ihmisen osa

Metsän talossa

Piti porhaltaa Tampereelle. Katso ja kummastele: Wäinö Aaltosen uroot Hämeensillalla pelaavat Tapparan joukkueessa! Oikeat pelipaidat päällä. Autojen tungosta jäähallin suuntaan.

Me petturit laistimme ja hilpaisimme Galleria Saskiaan. Inari Krohn esitteli uutta taidettaan otsikolla ”Metsän talossa”. Ilahduttavasti Inari on palannut juurilleen, alkuperäiseen tyyliinsä. Hienot luonnonkuvat ja arkinen, hienoisen naivistinen huumori kukoistavat. Upeita syksyisiä metsän värejä!  Suosikkini on se yksinäinen tatti sammalikossa. Myös kotoinen kirjasto kutsui puoleensa. Ja se vihreä sohva, jolla sisarukset ratsastavat. Hienoviivaisessa grafiikassa on vielä mukana japanilaista vaikutusta.

Inarin miehellä Pertti Lassilalla oli sekä nimi- että syntymäpäivä, uusi romaanikin tulossa. Meillä oli aikanaan yhteinen työhuone Helsingin yliopistossa. Viimeksi toissasuvena istuimme pitkän ikimuistoisen lounaan Kustavissa Inarin ja Pertin mökillä Volter Kilpi -päivien aikaan. Pertin teos Metsän autuus (2011) sisältää harvoja uusia Sillanpää-tulkintoja, joilla saatoin päivittää pian ilmestyvää kirjaani.

Huomaamme: metsä on tätä pariskuntaa yhdistävä elementti. Toinen tulkitsee sitä taiteen, toinen tieteen keinoin. Inari kertoi  karjalaisesta isoäidistään ja sadunomaisesta luontosuhteestaan. Luomakunnan yhteinen kiertokulku on hänen taiteensa hengityspohjaa. Luonnonsuojelun nykytila saa hänet surulliseksi. Muistamme vielä 70-luvun ”Vihreän vallankumouksen”.

Jatkoimme saman tien Tampereen Teatteriin. Kari Hotakaisen Ihmisen osa on saanut toisen tulkinnan Helsingin Kaupunginteatterin jälkeen, Raila Leppäkoski sovittanut ja Marika Vapaavuori ohjannut. Anja Pohjola on esityksen vetovoimainen vieraileva päätähti.

Odotukset olivat aika korkealla, mutta miten ihmeessä esitys ei lähtenytkään elämään. Koko ensimmäinen puolisko oli oudon verkkaista ja totista meininkiä. Samojen ideoiden päällä viivyttiin tuskallisen pitkään (mm. hautajaisissa ja lihatiskillä). Ihmisten välillä ei ollut kipinää, erilliset kohtaukset etenivät. Vasta Arttu Ratisen reipas alastonkukkoilu kohensi tunnelmaa.

Onneksi odotimme loppuun, sillä sittenhän esitys tiivistyi ja kokosi lankansa. Se heräsi eloon oikeastaan vasta poliisikuulustelussa. Oliko kirjassa tosiaan näin hirveä loppu? Sadismia säästämättä haluttiin  rankaista pääpaholaista, esityksen rikasta öykkäriä. Ylimielisillä repliikeillä yleisö yllytettiin vihaamaan häntä jo ennen onnettomuutta. Olisiko Hotakainenkin perussuomalaisia? Ei hän ainakaan kuplasta maailmaa katsele.

Näytelmästä tuli vakava moraliteetti, ja saarnaajan vikaa Hotakaisessa on aina ollut, tosin tiukkahuulisen huumorin keventämää. Tässä huumori jäi vähemmälle, syytös ja kireys nousivat etualalle. Tarpeellinen esitys silti, herättäväkin. Elämme taas kovapintaisten rikkaiden aikaa, katsokoot peiliin vaikka sitten teatterissa.

Konkareiden Anja Pohjolan ja Heikki Kinnusen läsnäolo on tässä omaa luokkaansa. He ruumillistavat sanansa, vaikka niitä onkin melko vähän. Muut jäävät ohuisiin sivurooleihin, esityskin ohenee kun Pohjola on sivussa. Kannatti silti katsella tämäkin, mutta rangaistuksen idea, ”kieli kielestä” -kosto jäi kyllä kummastuttamaan. Näinkö ihmisen osaa, yhteisyyttämme parannetaan?

25.4.2015

PS Tappara voitti piru soikoon, joutuvat jauhamaan vielä yhden pelin Oulussa. Jatkuuko voittoputki, ei kaksi kolmannetta…

 

Kuplasta kulttuurikuntaan

Kevät!

Puhuivat äsken jälkiviisaasti vaaleista. Kesti viitisen minuuttia ennen kuin mainitsivatkaan vaalien voittajan. Silloin repliikit olivat seuraavia: Isokallion mukaan keskusta on ilmoittanut ottavansa kaikki rahat veks Helsingistä eikä antavansa sinne mitään. Karvala ei ollut huomannut sitäkään, vaan hänestä  keskusta ei ole sanonut vaaleissa mitään.

Molemmat kommentit perustuivat puhujien omiin ennakkoluuloihin.  He osoittivat elävänsä ihan samassa kuplassa kuin Krista Kosonen, jonka perussuomalaisia koskevasta lausunnosta keskustelivat. Puolestani kallistun Erolan tulkintaan, että Kosonen osoitti vain vilpitöntä ja hieman naiivia itsekritiikkiä. Jälkiviisaat tuskin siihen yltäisivät.

Keskustelu näkyy lainehtivan taas Helsingin ja muun Suomen vastakohtaisuudesta. Missä on se oikea Suomi? Ulla Appelsin totesi aika napakasti eilisen Iltsikassa, että ei tämä olekaan mikään Krista Kososen maa. Täällä asuu myös ihan toisenlaisia ihmisiä kuin pääkaupungin studioissa pyörivien näyttelijöiden frendit.

Totta on sekin, että juuri perussuomalaiset ihmiset muodostavat sen katsomon, joka jaksaa katsella Krista Kososen ja kumppaneiden hölmöilyä erilaisissa sketsiohjelmissa viikosta toiseen. Putouksen katsojat tuskin  tuntevat hänen hienoja teatteriroolejaan. Joten heille kannattaisi olla vähän kohteliaampi ja huomaavaisempi. (Erola puhui muuten puppua, että Kososella olisi suomalaisista eniten kansainvälisiä rooleja elokuvissa. Minne unohtuivat Taina Elg, Anneli Sauli tai Peter Franzén.)

Mehän Marjan kanssa muutimme eilen taas Punavuoren kulmilta tänne syvälle maaseudulle kesää vartoilemaan. No tosin vain rintamaiden vakaaseen Hämeenkyröön, mutta kuitenkin. Pohjoiseen on vielä matkaa, täällähän eletään tiiviisti Tampere-nimisen cityn tuntumassa, josta Helsingin kuplaan sentään lentelee joitain lastuja. Mutta aitoa maaseutua täällä vielä on, ja siitä sopii kohdakkoin taas kertoilla.

Tänä aamuna oli upeaa herätä kuuden aikaan  ja ihailla kirkkaana kimmeltävää aurinkoa vastapäisen metsänlaidan yllä. Laulurastas liversi ikkunan takana raivokkaasti. Reipastuttavaa oli vetää lenkkarit jalkaan ja hölkätä nuo sata metriä postilaatikolle ja takaisin. Riemullista on kiskaista puhdasta ja raikasta aamuilmaa keuhkoihinsa ja verrytellä jäseniään kevyellä aamujumpalla.

Eilen menin heti tultuamme illalla näytelmäharjoituksiin, missä laulettiin kovasti tulevan komediamme autuaallisia lauluja. Roope Mäenpää on säveltänyt tuttuihin runoihin kaikenlaista jekkua. Minäkin siellä vetelin kurkku suorana. Mitä, minäkö laulamassa? Ihan totta, vaikka tapani on ollut vähän oikaista nuotteja. Nytpä treenaan tosissani. Tulette vielä ihmettelemään.

Kulttuuria siis harjoitetaan täällä kulttuurikunnassa. Itseksenikin sitä harrastan, koska sain Helsingistä mukaani Sillanpää-kirjani vedokset, lähes 500 sivua. SKS:n kustannustoimittaja Pauliina Rihto on tehnyt tarkkaa työtä, ja nyt tätä kokonaisuutta ja lähes virheetöntä teosta lukee miltei riemun vallassa. Sillanpäätä aloin tutkia jo 60-luvulla yliopistossa, ja yli kolme vuosikymmentä sitten alkoi ilmestyä alkuaan kolmiosainen elämäkertani, joka nyt on hartaalla vaivalla survottu yksiin kansiin. Ja sehän elää jumankauta! Harvoin sitä iloitsee omaa tekstiään lukiessaan, mutta tässä syvässä huojennuksessa siihen on täysi syy.

Samalla luovutin tarkistamani F. E. Sillanpään Seuran historiikin vedokset Vilja Pylsylle eilen harjoituksissa. Sekin alkaa olla painamista vaille valmis. Pyörryttävä määrä hillitöntä kultturityötä ja toimintaa täällä aaltoilevien peltojen ja metsänlaitojen syleilyssä! Helsingin kupla ei varmasti käsitä, mitä merkitystä tälläkin voisi olla, eikä väliksi: on myös rahoituksesta riippumattomia arvoja ja saavutuksia.

Huvin vuoksi katselimme illalla ihmeellisen Susikoski-leffan Tuntematon ystävä vuodelta 1978. Kovia tekijöitä, eturivin näyttelijöitä – ja silti aivan hölmistyttävä floppi. Åke Lindmanin tyyppi oli muotivaatteissaan vaivautunut ja  mahdollisimman kaukana Mauri Sariolan luomasta miestyypistä. Näitä on kuplassa luotu ja edelleen tehtaillaan. Kaiken lisäksi leffa loppui yhtäkkiä kesken kaiken. Anne Pohtamo jäi sinne auton takaluukkuun lojumaan. Onneksi hänet on sieltä sittemmin pelastettu, sillä näimme hänet viimeksi elävänä Eevan kevätbileissä.

24.4.2015

 

Hyvä komedia

Flirttikurssi

Eija Vilpas, Eppu Salminen ja Jari Pehkonen kovassa vedossa.

Niin, millainen on hyvä komedia? Helppotajuinen ja hauska? Joo totta kai, mutta pientä sanomaakin saisi olla. Lisäksi hyvät näyttelijät ja osumatarkka ohjaus.

Nämä ominaisuudet löytyivät niinkin heppoisen tuntuisesta jutusta kuin Arena-näyttämön tuotteesta Flirttikurssi 55+. Sillä päätimme keventää kevätkauden päätöstä ennen maalle muuttoa. Yllättävän viihdyttävä ilta siitä kehkeytyi.

Näytelmä on saksalaista tekoa, minkä olisi pitänyt herättää epäilyksiä. Ovatko saksalaiset komiikan mestareita? No tämä Lutz Hübnerin kirjoittama näytelmä oli ainakin aivan laadukas. Viisikymppisestä Hübneristä en muista koskaan kuulleeni, vaikka veikko on sylkenyt koneestaan pitkälti yli 30 näytelmää. Näin vähän me tunnemme läheistenkään maitten dramatiikkaa.

Konsepti on simppeli ja tuntuu ensin kaavamaiselta. Yli-innokas amatööri pitää parinmuodostuskurssia senioreille eli työiän ylittäneille, kuten muuan henkilö täsmentää. Kurssi menee aivan poskelleen, jonka jälkeen osanottajat päättävät jatkaa juhlimista omin päin. Lopusta ei kannata kertoa, etteivät pikkuyllätykset valu tyhjiin.

Ei siis mitään maata kaatavaa. Mikä tässä sitten huvittaa? Sanoisin että tuikitavallisten ihmisten reaktiot, heidän toiveensa ja ahdistuksensa. Heidän pienet ja suuret eleensä. Heidän tunnistettavuutensa, varsinkin kun näytelmää on vähän sovitettu Suomen oloihin, ainakin nimistöä. Yksinäisyydestä, sen karkottamisesta, ihmisen kaipuusta toisen luo oli kysymys.

Ohjaaja Pentti Kotkaniemi on tajunnut arkikomedian mahdollisuudet. Ei pidä liioitella, tyyppi sinänsä voi olla huvittava, jos hyvä näyttelijä saa hänet elämään. Ja nämähän saavat. Koko kokenut kaarti Heidi Heralasta, Eija Vilppaasta, Leena Uotilasta Tom Wentzelliin, Pertti Koivulaan ja Jari Pehkoseen luo aika hykerryttäviä tyyppejä, joiden kontrastina liehui nuori Heidi Lindén. Eppu Salmisella on kiihkeä urakka näyttää, kuinka kurssin vetäjä voi perusteellisesti epäonnistua, ja hyvin mokasikin homman.

Kyllä, heitä katseli ja kuunteli mielikseen. Kaikki olivat oikein osuvia hahmoja, kullakin oli hetkensä. Myönteinen yllätys oli sekin, että kun minun pieni persoonani sai repliikeissä huomiota osakseen, se tapahtui kerrankin ihan kivasti ja lempeästi – kun yleensä on saanut varautua vinoon vituiluun.

Vanha leffateatteri Tuulensuu on teatteriksi muuntuneena ahdas mutta jotensakin kodikas. Väkeä oli salin täydeltä ja varsinkin narikan ja käytävien täydeltä. Mutta kyllä siellä pärjättiin. Samassa teatterissa olen nähnyt pikkuskidinä ensimmäisen Pekka Puupääni, ja ikäni muistan kuinka toivoin, ettei tää vielä vaan loppuisi. Tämä nyt ei ollut ihan yhtä suuri elämys, mutta kohtalaisen mukava kumminkin.

22.4.2015