Yllätys aamulla: Anu Uimonen kirjoittaa hyvän ja asiantuntevan arvion Intoilijasta Hesarissa. Olin jo aprikoinut, että romaani hukkuu kirjamessujen tulvaan. Näkyvä juttu on aina kirjoittajalle voitto, vielä parempi tällainen lukemaan houkutteleva esittely. Sitten vaan messuille jatkamaan esittelyjä.
Olen parin päivän sisään kohdannut kolme erilaista opettajaa, kaikki toimineet yliopistossa, yksi tehnyt elämäntyönsä suomalaisessa koulussa.
Ensin kertasin John Williamsin romaania Stoner, koska valitsin sen aiheekseni HelsinkiMission esitelmäsarjaan. Tarkoituksena oli puhua jostakin itselle erityisen merkityksellisestä kirjasta. Monella tapaa tämä oli vuoden lukuelämyksiä, kirja joka potkaisi hedelmällisesti.
Siinähän päähenkilö on todellinen kirjallisuuden kutsumustyöläinen, yliopiston opettaja henkeen ja vereen. Elämänsä haaksirikot hän ylittää hukuttautumalla työhönsä, tutkimiseen, opettamiseen ja innostamiseen. Kun puhuin aiheesta tuolla Albertinkadulla, huomasimme Olli Valtosen kanssa – yleisö yhtyi käsitykseen – että se on myös kirja yksinäisyydestä ja sen voittamisesta. Näin valinta sopi hyvin HelsinkiMission teemoihin ja toimikenttään. Yhteisellä asialla oltiin.
Sali oli täynnä valpasta kuulijakuntaa, joka aluksi onnitteli laulaen Tista Nilssonia ja Anna-Maija Kokkosta heidän lauantaisen vihkimyksensä johdosta. Huomasimme että olemme asuneet Tistan kanssa samassa rapussa Skattalla, Laivastokatu 12 A, vihreässä varhaisnuoruudessamme. Aitoja stadin kundja.
Lisää opettamisesta ja sen merkityksestä kirjoittaa muistelmissaan Pulpetin henki Kirsti Mäkinen, jonka kanssa istahdimme lasilliselle tilaisuuden jälkeen. 50-luvun Tampere avautuu kirjassa koululaisen silmin eloisasti, samoin yliopisto-opinnot minullekin tuttujen professorien (Kuusi, Kaukonen, Turunen etc) johdolla. Opettamisen eetos kulkee johtavana lankana halki kirjan. Monella opettamisen alueella Kirsti onkin heilunut, pisimpään 33 vuotta SYK:ssa äidinkielen lehtorina ja varsinkin kirjallisuuden sekä teatterin avartajana. Onko arvokkaampaa ammattia? Paitsi kirurgi ja postinjakaja.
Toinen miespuolinen yliopiston opettaja tulee vastaan Woody Allenin viimeisimmässä elokuvassa Irrational Man. Siinä tapaamme leipääntyneen ja elämäänsä pettyneen, masentuneen, alkoholisoituneen ja impotentin filosofian opettajan, jota naisopiskelijat silti pommittavat ihailullaan ja toiveillaan. Mutta mies löytääkin uuden tarkoituksen elämälleen. Sitä varten hänen on suunniteltava täydellinen murha. Ja sen toteuttaminen tuottaakin hänelle suuren vapauttavan tyydytyksen. Filosofiakin alkaa puhutella häntä entistä syvemmin. Maailma vapautuu yhdestä pahasta ihmisestä. Kuinkas sitten käykään, on jo toinen juttu, eikä juonta sovi paljastaa.
Kelpo opettajia kaikki, tavallaan. Kuoleman kuvaajina Williams ja Allen ovat vastakkaisia, heidän kuvaamiensa opettajien katsomukset myös kaukana toisistaan: Stoner harmaan harras kutsumustyöläinen hamaan loppuun saakka, Allenin sankari Abe Lucas kyyninen rationalisti, joka ei enää hallitse elämäänsä. Kummallakin on hetkensä uusien rakastettujen parissa, Stonerilla huomattavasti syvemmät ja kirkkaammat. Mutta kummassakaan ei lekuta Kirsti Mäkisen pedagogiset rajat rikkova ilonliekki, jonka onnistuminen ja oppilaiden antautuva läheisyys aina uudestaan näemmä sytyttivät.
Kulosaari väriloistossaan, Lauttasaaren vesitornikin vielä hahmollaan.
Helsinki on loistava ulkoilukaupunki. Houkuttelevia kävelyretkien kohteita on lukemattomia, ihan tässä keskustan tuntumassakin.
Ensin tuli kierreltyä pitkästä aikaa Korkeasaaressa, kun oli näitä lapsia meillä syyslomaansa viettämässä. Ihmeesti on saari muuttunut. Varhaisimmat muistikuvat tulevat 50-luvulta, jolloin Skattalta tämän tästä hiihdettiin Korkikseen. Railokin oli välissä, mutta ei haitannut. Saaressa oli parhaat mäet ja mestat, sivusilmin vilkaistiin jääkarhuja ja ilveksiä.
Nyt Korkeasaari on huolellisesti laitettu, opastettu ja ohjeistettu Zoo, ei enää jälkiä takavuosien huolettomasta meiningistä. Rakennuksia on lisätty tavattomasti, kahvilaa toisensa vieressä. Mikäs siellä kuljeskellessa, mutta apaattiset eläimet kyllä kouristavat. Tuonkin komean tiikerin pitäisi olla Amurin aroilla eikä häkkinsä katoksella vetelästi lojumassa.
Mustikkamaa on mainio paikka, harvoin käyty sielläkään, ei edes kesäteatterissa. Hieno uimaranta ja vapaa kasvimaa kaikille. Ei helsinkiläinen mitään kesämökkiä tarvitsisi. Kulosaaressa kiertelimme lauantaina, Hopeasalmentiellä ihmeteltiin upeita taloja ja lähetystöjä. Casino näytti toimivan. Koskahan sielläkin piipahtaisi, viime käynnistä aikaa kai 35 vuotta.
Rankin lenkki tehtiin sunnuntaina Punavuoresta Lauttasaaren ympäri. Ehkä vähän yliarvioimme kuntomme ja matkan pituuden. Löytyihän yksi muistorikas paikka, Eeva Joenpellon entinen asunto Koivusaarentieltä. Siellähän niitä haastatteluja tehtiin, joita Helena Ruuska nyt on kirjassaan hyödyntänyt. Voi mitä kaikkea muistankaan. Eeva oli rempseä kertoja ja antelias emäntä, siitäkin kulunut jo 40 vuotta. Joskus voisin niitä käyntejä muistella.
Vesitorni on vielä hahmollaan, vaikka jo reunasta murrettu. Miksi ihmeessä sekin pitää purkaa? Lauttasaari-seura kärsi tappion. Olisiko ollut suuri vaiva pitää yllä vanhaa maamerkkiä. Kaipa kaupungin päättäjät tietävät paremmin.
Pääsimme kotiin vajaan neljän tunnin lenkiltä jalat hellinä. Marja valmisti spelttihaukea syksyn viimeisestä kalansaaliista, joka Kyröstä tänne riemusaatossa tuotiin. Taivaallista oli, kelpasi levätä rasitusten päälle. Katsellaan seuraavia kohteita.
Luvut ovat vietteleviä ja pettäviä. Kun Valtiovarainministeriö ja Suomen Pankki esittävät lukuja kestävyysvajeesta, joukko ekonomisteja ja kolumnisteja ilmoittaa ne vääriksi. Missä luuraavat oikeat luvut? Kenellä on hallussaan viisauden avain?
Talousarviot ovat epäluotettavampia kuin sääennustukset. Hesarin kolumnisti piti eilen VM:n arviota epäuskottavana sen perusteella, että se päätyy pyöreään 10 miljardin vajeesen! On kai tuokin joku indisio, paremman puutteessa. Kirjoittaja pidättyi esittämästä mitään parempia tai uskottavampia lukuja.
Jokainen hallituksen esitys on osoitettu pikimmiten vääräksi ja vahingolliseksi. On sinänsä joltinenkin taidonnäyte, että hallitus pystyy tuottamaan jatkuvasti vain huonosti harkittuja ja turmiollisia ratkaisuja maan talousvajeeseen. Lottoajakin onnistuu yleensä kerran tai pari oikeaan numeroon. Odotamme jännityksellä lisää virhearvioita. Kun EU:n talouskomissio esittää omat arvionsa, silloin vasta onkin naurussa pitelemistä.
Ei lentopallokaan sujunut ihan aurinkoisesti, vaan Italia takoi kolme erää kirkkaasti saapasmaahan. Fanien pelihurmio etsii jotakin korvausta kotimaan alakuloon, ja tulihan sieltä sentään yksi voitto. Urheilussa ainakin toimitaan objektiivisten numeroiden pohjalta, toisin kuin talouspolitiikassa.
Kovat ajat vaativat irrottelua ja ilonpitoa. Harvinaista riemua tarjoavat nuoret teatteritaustaiset uroot esittämällä amerikkalaisen musiikkirevyyn Naked Boys Singing omana sovituksenaan Glorian areenalla tuossa Pikku-Roballa. Salskeilta kavereilta vaatii kyllä luontoa ja rohkeutta laulaa toista tuntia alasti lavalla, mutta tulos on jotenkin raikas ja vitalismissaan viaton. Mitään tunkkaisuutta ei ole havaittavissa, vain luontevaa ujostelemattomuutta ja pientä seksuaalista provokaatiota. Terhakka pornotähti Tervakoskelta oli repäisevän parodinen esitys. Kun hallitus vielä jatkaa leikkauksia, yhtä paljaita ollaan kohta kaikki. Katsomossa joukottain nuoria ystävällismielisesti hihkuvia naisia.
Taas historian kierros täyttyy. Samalla näyttämöllä nähtiin yli 40 vuotta sitten maailmanlaajuisesti kohistu musical Oh Calcutta! Alastomina tähtinä silloin mm. Ville-Veikko Salminen, Titta Jokinen ja Vesa Pallasvesa. Katsomossa nähtiin ällistelemässä muutaman lähetystönkin arvokasta henkilökuntaa. Silloin kihisyttävä sensaatio, tänään hilpeätä huvittelua pilke silmässä, toinen parhaassa.
Ensin Nobel-päivä ja sitten A. Kiven. Kumpaakin syytä juhlistaa.
Svetlana Aleksijevitshin teoksia en tunne, mutta varmasti rohkea nainen. Monelta kannalta sopiva palkittava, niin kirjallisesti, poliittisesti kuin sukupuolisesti.
Matti Kuusela rinnasti oivaltavasti Aamulehdessä Valko-Venäjän voittajadaamit, viimetalvisen ampumahiihtäjän ja tämän Nobel-kirjailijan. Edellinen omisti voittonsa presidentti Lukashenkalle, jälkimmäinen kritikoi presidenttiä voimakkaasti. Se ei estänyt presidenttiä (joka valitaan viidennen kerran virkaansa) onnittelemasta myös maansa kirjailijaa.
Päivään osui sekin yllätys, että arvokas Parnasso julkaisi laajan ja positiivisen arvion meidän ainoan Nobel-kirjailijamme uudistetusta elämäkerrasta. Virpi Alanen kirjoittaa asiallisesti ja sympaattisesti eikä unohda kritiikkiäkään. Voisi kyllä paremmin olla jonkun kielentutkijan tehtävä paneutua Sillanpään kieleen, josta löytyy, kuten Alanen on huomannut, ”nykylukijaa hykerryttäviä herkkupaloja”.
Olikin hyvä ajatus julkaista Sillanpää uutena laitoksena. Teosta ovat näkyvästi käsitelleet niin Hesari, Aamulehti, Turun Sanomat kuin nyt Parnasso – kaikki kunnon lehdet paitsi Hämeenkyrön Sanomat. Suhdetta elämäkertaan yleensä ja kohteeseeni erityisesti on aika syventänyt ja kypsyttänyt.
Kiven päivän sankarittaria Hesarissa olivat Kirsti Mäkinen ja tyttärensä Kati Solastie. Hieno juttu kerrassaan, olihan ABC-kirja kova pala aikanaan veljeksille, mutta nyt siitä on tehty huomattavasti kutsuvampi laitos. Lukemiseen houkuttelu on niin äidin kuin tyttären teemana heidän tämänsyksyisissä kirjoissaan. Kirstin pulpettikirja on Marjan tyttärellä (äidinkielen opettaja hänkin) lainassa; tartun siihen heti kun se kotiin palaa.
Nyt sunnuntaina entinen yliopiston työtoverini Maria-Liisa Nevala arvioi laajasti Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaa Hesarissa. Enää vähäisinä kaikuina toistuvat takavuosien epäilyt elämäkerrallisen menetelmän luotettavuudesta. Voisiko kirjailija harhauttaa tutkijansa kirjailijahaastattelussa? Kun itse tein laajan haastattelun aikoinaan 1974-75 Joenpellosta, ei epäily useinkaan noussut mieleeni. Tosin arvelin hänen jättävän välillä jotain kertomatta, ei kuitenkaan mitään olennaisen tärkeää. Nyt huomaan Helena Ruuskan rinnakkaistietoineenkin useimmiten nojaavan Joenpellon silloiseen kertomaan.
Toinen asia on, missä määrin kirjailijan elämänkokemuksista voi vetää yhteyksiä hänen teoksiinsa. Vanha kiistakysymys! Ruuska rinnastelee tämän tästä Joenpellon elämää ja teoksia, mielestäni useimmiten perustellusti. Olisi tyhmää jättää mitä ilmeisimmät yhteydet osoittamatta. Näin kirjasta tulee havainnollinen ja luettava, välillä suorastaan jännittävä. Kaikkea se Eeva keksii, kovia menetyksiä kestää, kauheita taisteluja käy, kärsii ja yksinäistyy. Kertyy oikein kouluesimerkkejä siitä, kuinka oman elämän kolhut jalostuvat kertovaksi taiteeksi.
Muistan hänet ennen muuta suorana ja reiluna ihmisenä, ainakin minua, silloista yliopiston amanuenssia, kohtaan. Juonia hänellä aina oli, niitä hän rakasti. En tarttunut hänen viettelevään ehdotukseensa, että olisimme solmineet eräänlaisen liiton: kertoisimme aina toisillemme kuulemamme kirjallisen elämän juorut. Elämääni tuli liiaksi muuta sisältöä. Ei hän kaiketi kaunaa kantanut väistelystäni, hän vain tyylikkäästi loittoni. Huomaan nyt Ruuskan elämäkerrasta, että seuraajani kotimaisen kirjallisuuden amanuenssina, Irja Rane, otti sitten hoitaakseen kirjailijan tarvitseman liittolaissuhteen.
Pitkästä aikaa viikonloppua maalla, säteileviä syyspäiviä. Töitä olisi enemmän kuin ehdimme toimitella. Onhan sentään nurmet leikattu lehtineen, veneet vedetty maihin, loput perunat korjattu ja omenat kerätty, puita talven varalle hakattu ja Marja istuttanut sipuleitaan. Joten kai tämä Viehätys tässä taas talvehtii, kun Ylivakerin Tauno ja Auttilan Risto tätä pitävät tarkasti silmällä.
Kun katsoin tiistaina aamulla Kati Järven ja Kari Uusikylän keskustelua yliopiston tehtävistä, iski lievää syvempi haikeus. Siinä kohtasivat vanha humanistinen aika ja uusi teknologinen dynaamisuus mahdollisimman selvästi. Uusikylän viisautta arvostava humanistinen ihanne on mennyttä maailmaa, Kati Järven teknoälyä ihannoiva innovatiivisuus sitä mitä nyt ja tulevaisuudessa eletään. Oma yliopistoni eleli vielä leppoisan humanismin hengessä, johon ei ole paluuta. Enhän tuossa Järven virtaviivaisessa yrittäjyysmallissa enää viihtyisi, en päivääkään. mutta sen on tulevaisuus.
Perinteisen yliopistomaailman kuvauksena Matti Klingen muistelmat on ylittämätön. Siinä soljuvat akateemiset traditiot rinnan myyttejä murtavan tutkimustyön kanssa ilmeisen hedelmällisessä vuorovaikutuksessa. Taistelunsa oli myös 70-luvulla, mutta tyystin erilaiset kuin ne, joista Järvi ja Uusikylä keskustelivat. Silloin perinteistä yliopistoa uhkasi radikalisoituva ylioppilaskunta, jota vastaan Kanslerisäätiö etsi vastavoimia. Klinge ei kuulunut kumpaankaan siipeen, vaan liikkui tapansa mukaan välimaastossa.
Silloin kovaa politiikkaa ja vallankumousromantiikkaa, nyt kovien ja pehmeiden arvojen yhteentörmäyksiä, yliopiston itsehallinnon, ministeriöiden ja yritysmaailman ristikkäisiä vastakkaisuuksia. Aina yliopisto on silti elänyt ja jatkanut toimintaansa muuttuvin muodoin ja tavoittein. Nyt se alkaa olla rankasti laihdutettu teknis-taloudellinen ammattiinvalmistuslaitos kilpailukykyisine kurssivaatimuksineen. Yhteisenä huolena kaikilla kovat leikkaukset, joihin sopeudutaan entistä kovemmilla yritysmaailman opeilla.
Puhelimme Juhan Vakkurin kanssa (me vanhat humanistit) parin lasillisen ajan Kappelissa kirjallisista suunnitelmistamme ja muusta. Juha kertoi konsulien juhlatapaamisesta, missä Klinge oli pitänyt hyvän puheen tämän laitoksen synnystä 1925. Juha lähti puolestaan puhumaan Villa Karon ystävien toimeenpanemaan taidenäyttelyyn. Pahoittelin vielä, että meidän pitää jättää väliin Villa Karon lähestyvät 20-vuotisjuhlat Beninissä; mukavaahan olisi verestää stipendimuistoja siellä, mutta on tullut kaikenlaisia esteitä.
Ja illalla tuli vanha perhetuttu Juhani Kontro meille esittelemään taannoisista juhlistani tallentamiaan dvd-kiekkoja; muistorikas ilta siitä kehkeytyi. Juhani kertoi opiskeluajoistaan Sveitsissä 60-luvulla: ei nyt hankalampaa reittiä olisi voinut valita kuin lukea siellä spartalaisen luostarimaisissa asunto-oloissa saksan kielellä fysiikkaa ja matematiikkaa ja muuta ennen kuin varsinaisiin lääketieteen opintoihin päästiin. Minä olisin heti nääntynyt. Kuinka helppoa olikaan meillä humanisteilla.
Zürichin yliopisto oli armottoman tehokas tuotantolaitos jo silloin, täällä vastaavaan kovasti pyritään ja osin varmaan on päästykin. Hyvin Juhani prässistä selvisi, vaikka meinasi jäätyä säästäväisen isäntäväen vinttiasuntoon: joinain päivinä siellä oli peräti viisi lämpöastetta. Lue siinä tentteihin! Konsuli hänet sitten pelasti parempiin oloihin, joten kelpasi arvoisien konsulien juhliakin 90-vuotista taivaltaan maanmiesten auttajina. Konsulinkyydillä näitä joskus palautellaan kotimaahan, siinäkin laitos osoittaa tarpeellisuutensa.
Kolme juttua, kaikilla oma perustelunsa, jopa yhteinen teemakin.
Teatteri Vantaassa meni vanhan kaverin Pultsi (Matti-Juhani) Karilan kirjoittama monologi Paperineilikka, esittäjänä Anne Nielsen, molemmat entisiä alaisiani MTV-teatterista. Iltapäivällä ensi-ilta, sitähän oli ajeltava katsomaan.
En ole ennen tässä teatterissa käynyt – vai oliko Sillanpään Elokuu joskus juuri täällä? Ainakin rakennus oli toinen. Tässä on kodikas pieni tila, huoneteatterin tapainen. Monologi kertoi muistisairaudesta ja vanhenemisesta. Yleistyvä aihe teatterissa ja kirjallisuudessa, suuret ikäluokat lähestyvät vaaravyöhykettä.
Pultsi käytti savon murretta, ja Anne entisenä kuopiolaisena solahti siihen luontevasti. Erinomaisesti hän eläytyi huomattavasti vanhemman naisen höperehtivään rooliin, lämpimästi ja rakastettavasti. Aviomies Pentti kimmelsi edelleen naisen muistojen keskisalkona. Ihmeitä uutuuksia ei esitelty, koskettavia elämänsärmiä kyllä. Tapasin myös Pultsin vaimon Kirstin ja tyttären Minnan sekä Merja Turusen ja Annen hauskan puheliaan serkun.
Illalla toinen koetus: Marjan syntymäpäivälahjaksi hankkimat liput oopperaan, Donizettin Don Pasqualeen. Sen piti oleman klassinen ja hauska, mutta pikemmin se pöllöine juonineen luisui vanhan kunnon hölmöilyn puolelle. Sinänsä kiva katsella hyvin perinteistä oopperameininkiä, ikään kuin istuisi jossain Sisilian vanhassa oopperatalossa. Ohjaaja Tuomas Parkkinen (tuttu Ilmajoelta ja Taipaleenjoesta) oli ujutellut mukaan joitain hauskuutuksia, nekin aika lapsellisia ja siis tyyliin sopivia.
Esityksessä oli se erikoisuus, että päätähti Roberto de Candia oli sairastunut ja tyytyi näyttelemään mykkänä Don P:n roolin, jota lauloi Hannu Forsberg orkesterimontusta. Ihmeen hyvin klaffasi, mitä auttoi se, että Forsberg on laulanut samaa roolia aiemmissa esityksissä pari vuotta sitten. Jäihän tehosta jotain pois, vaikka jossain duetossa suorastaan unohti, että Don ei laula itse, vain elehtii. Lisäksi esitys tulkittiin viittomakielellä. Kaunista laulua kuultiin ja hyvinkin mukaansa tempaavaa ilmavasti soljuvaa musiikkia, kuoro tuli komeasti ääneen toisella puoliajalla.
Libreton teemana on varoitus vanhalle seitsenkymppiselle herralle menemästä enää naimisiin tai hullusti käy. Olikohan oopperan valinnassa täsmäironiaa rouvani taholta?
Vielä keskityttiin tallenteelta katsomaan Downton Abbeyn viimeisen jakson avausta. Pitipä hyvin kutinsa, ei mitään vesityksen oiretta. Sarjan salaisuutena on paitsi huolellinen ajan ja miljöön kuvaus, myös ihmisten syvätarkka, lämmin, asemissaan rakastettava tulkinta. Nyt kävi vielä hyvin monellekin. Tihentynyt huippukohtaus oli hovimestari Carsonin ja Mrs Hughesin äärihienovarainen aviollinen esiselvittely. Siinä arvostettiin varttuneita, muotoon sitoutuneita ihmisiä heidän herkimmällä alueellaan.
Jos Anne Nielsen ilmensi jo haurastuneen rakkauden kuvajaisia ja Don Pasqualen kustannuksella avoimesti ilvehdittiin, tämä kahden Downton Abbeyn palkollisen suhde virittyi totena ja liikuttavana mielemme iholle. Toisin kuin törmäilevä italiaano, Carson näytti kuinka gentleman sulattaa naisensa epäröinnin sydämensä ymmärryksellä.
Upea maanantaipäivä: siis silakkamarkkinoille reippaillen Kaivopuiston ympäri. Nautittiin lohisoppaa ja muikkuja vanhan purjealuksen kannella. Kansaa vilisti ilahduttavasti kojujen vaiheilla. Raikas tuuli puhalsi mereltä. Muutama silakkapönttö, pari nahkiaista ja saaristoleipä kotiintuomisina.
Ranskan tunnilla; sain helposti kiinni viimeviikkoisen poissaolon. Tahti toistaiseksi verkkaista, otetaan hiljalleen vauhtia, kaipa se siitä kiihtyy.
Roba on edelleen tiivis, arjen uskottava, henkilösuhteiltaan solmussa. Yksikin onnistuminen työssä teki hyvää, mutta loppu sitten karmaisi, odotettavissa kyllä. Vanha teema näissä on tuo alaisten kärkkäämpi tutkimusote verrattuna byrokraattiseen johtoon, joka yrittää estää ja haitata alaisten toimintaa. Tiina Lymin naisjohtaja kuvattu äärimmäisen epäsympaattiseksi, mitähän siitä sanotaan. Kari Hietalahti luo Arto Mäkelästä vakuuttavan hahmon. Timo Varpion kirjoittama sarja kuvaa miehiä, puolustaa miesten maailmaa, miesten käytänteitä. Kerrankin näin.
Helena Ruuska onnistuu hyvin Eeva Joenpellon hirmuhahmon kuvauksessa. Hän nostaa 1974-75 tekemästäni kirjailijahaastattelusta esiin seikkoja, jotka olen autuaasti unohtunut. Muistan vain Eevan suorapuheisen, reilun olemuksen. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia hänen kanssaan, kuten näköjään monella. Oli monia omituisia myrskyjä vesilaseissa. Lopulta kirjailija menetti melkein kaikki ystävänsä.
Huvittavasti heti alussa Johannes vain –romaanin kauppias vertautuu Eevan isään Emil Joenpeltoon. Takavuosina näin ei saanut kirjallisuutta tutkia (kun biografia oli pannassa), nyt totuuden voi jo luontevasti kirjoittaa. Ruuskalla on toki kriittinen järki koko ajan päässä.
Kirjoja on messuilta kertynyt vaativa pino; sitä on ahmien alennettava.
Anna Kortelainen vauhdissa, toinen kuuntelulla. Kuva Outi Mäkisen.
Kaksi päivää, kolme kirjaa, kolme haastattelua, lounaita ja illallisia, muu joutoaikaa ja kuljeskelua.
Edelleen Turussa on kodikasta ja jollakin tavoin ulkomaalaista. Sain majan ylellisestä Marina Palacesta, joka miltei vetää vertoja sille Sheratonille, jossa Kroatiassa makailimme. No jaa, saunaosastot puuttuvat, samoin allas ja Adrianmeri, mutta Aurajoki siinä ikkunan alla tyvenesti virtailee.
Sillanpään elämäkerrasta minua haastatteli nuori suloinen Sara Suvitie (mikä nimi!), joka on vastikään tehnyt gradunsa saman kirjailijan ironiasta nuoruudenteoksissa. Mahdollisimman hyvä lähtökohta haastattelulle, josta tulikin vaivaton ja asiantunteva. Fioren katsomo oli täynnä, seisojiakin riitti. Kun Suvitie kysyi, kuinka moni on lukenut Sillanpäätä, lähes kaikki viittasivat. Signeerasin muutaman opuksen.
Isolle Agricola-lavallekin tuli paljon yleisöä, kun Anna Kortelaisen kanssa yhteisvoimin selvittelimme kirjojamme Anna-Riikka Carlsonin johdatellessa. Anna on eloisa ja hauska, kertoili kirjastaan Huonon matkailijan päiväkirja, jonka pääosin luinkin, varsinkin ne kohdat, joissa kerrotaan Annan isoisän Reino Peltosen kontakteista Tulenkantajiin ja matkoista Pariisiin. Erään työläislähtöisen kirjailijaksi haikailevan vähän surunvoittoinen tarina, joka päätyy sodan jälkeen katoamiseen Tukholmaan ja ilmeisesti pooliittisiin salatehtäviin, joita Anna ei tarkemmin selvennä. Samasta aiheesta Anna on aikaisemmin kirjoittanut fiktiivisen romaanin, tässä on mukana paljon Peltosen jälkeensä jättämiä käsikirjoituskatkelmia.
Minä selvitin tätä Inhaa, josta kertova romaanini Intoilija ehtikin juuri ilmestyä: sain lämpimäiskappaleen Södikalla torstaina, kun Helena Ruuskan erinomaista Eeva Joenpelto -elämäkertaa julkistettiin. Senkin ehdin kiintoisimmilta osiltaan lukea, räväkästi ja suorasukaisesti on siinä kerrottu Eevan menestystarina syvine traagisine varjoineen. Tästä olisi paljonkin sanottavaa, mutta aiheeseen on palattava, kunhan kirja on kunnolla luettu. Lupaavalta tuntuu!
Intoilijaani olen ehtinyt vähän selata, formaatiltaan mukava ja käteen sopiva romaani, eikä kerrontakaan nyt hullummalta vaikuta. Messuille sitä ehti vain muutama kappale eikä niistäkään Kansallisessa kirjakaupassa suorastaan kilpailtu.
Perjantai-iltana oli selvitettävä kaupungin vastaanotto sekä pitkä illallinen Smör-nimisessä gourmetravintolassa Auran rannalla. Henrikki Timgren kutsui minut kanssaseurustelijaksi viihdyttämään ruotsalaisia kirjailijavieraita, Kristina Ohlsonia ja Herman Lindqvistia puolisoineen, myös toisen dekkaristin Stefan Ahnheimin piti tulla, mutta hän jäi Arlandan kentälle kukkumaan. Kone myöhässä.
Vaihtuvien ruokalajien ja viinilasillisten myötä keskustelu sulautui yhä vilkkaammaksi, ja saimme kuulla varsinkin Hermanin pohdintoja kuningashuoneen kohtalosta: liian monien tavallisten naimakauppojen myötä instituutio menettää merkityksensä 15 vuodessa, hän ennusti. Eikä hän ollut tyytyväinen myöskään oppilaansa Victorian nimenvalintaan pikkuoprinsessalle: Estelle sopii yökerhon kuningattarelle ja tavalliselle lapselle, mutta mitään historiallista kuninkaallista jatkuvuutta se ei ilmennä.
Hermanin puolalaissyntyinen rouva osoittautui iloisen kriittiseksi suhteessaan uuteen kotimaahansa Ruotsiin; molemmilla tuntui olevan lämmin kontakti Suomeen. Pakolaiskysymystäkään ei voitu välttää, aika huolestuneilta Lindqvistit vaikuttivat, huolenaan varsinkin aidon Ruotsin säilyminen tässä paineessa. Ruotsi demokraattien kohtelu oli heistä typerää, ei voi suhtautua kansan viidenneksen kannattamaan puolueeseen kuin tyhjään ilmaan.
Lauantaina oli vuorossa kirjani Nuoruuden neljäs näytös, josta kyseli Turun Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Tuomo Karhu. Ihan letkeää jutustelua Kuistilla. Karhulta kuulin messujen iloisimman uutisen: meidän Alma ja hänen nukketeatteriryhmänsä on saanut Kritiikin punnukset. Jo toinen palkinto heille tänä vuonna! Karhu todisti, että nämä nukettajat ovat ainoa uutta luova ja rajoja rikkova teatteri-ilmiö nykyisessä Turussa. Onneksi olkoon!
Ohimennen kuulin otteita Teemu Keskisarjan jykevästä kerronnasta, aiheena Kirves eli Huittisten kaamea joukkomurha sotavuosina. Keskisarja saa minkä tahansa verta tihkuvan tarinan elämään. En silti lukisi siitä yhtään sen enempää kuin jo Tieto-lavalta kuulin.
Kahvijonossa sattui ilahduttava kohtaus. Minua tervehti sivusta reipas ääni, ja kirjailijahan siinä, nimittäin Sauli Niinistö. Hän oli kiinnostunut Olavi Paavolaisesta, oli juuri lukemassa kirjaani ja teki hyviä tarkentavia kysymyksiä silmällä pitäen tulevaan keskusteluaan Jörn Donnerin kanssa Helsingissä. Kiittelikin kirjani jäntevää kerrontaa. Innostava tunnustus. Missä muussa maassa presidentti kuljeskelee kirjamessuilla kuin kotonaan ilman näkyviä turvamiehiä (kaiketi joku olikin)?
Emmekä vieläkään päässeet aivan vähällä, vaan juuri aikeissamme poistua paikalta tulivat vastaan Marketta ja Matti Klinge; siitä samassa lähdettävä kahville ja puhelemaan viisaita yli tunnin. Juhlianikin muistelimme, lähinnä pariskunnan kesäretkeä Pekka Tarkan johdolla halki Pispalan Kyröön ja yöpymistä motellissa, Kyro Oy:n entisen johtajan ja Pekan ex-appiukon asunnossa. Sain Matilta omistuksen muistelmiensa kolmanteen uunituoreeseen osaan Anarkisti kravatti kaulassa, jossa eletään minullekin kovin tuttua 70-lukua. ETY-kokouksesta puhuttiin ja Karjalaisen syrjäyttämisestä.
Matti perustelee esipuheessa hieman yllättävää nimitystään anarkistiksi: hän on historioitsijana myyttien murtaja liberaalien ja vasemmistoradikaalien välimaastossa, vaikka tapakulttuurin puolustajana muodontiukka konservatiivi. Tästä jännitteestä hän pitää nautiskellen kiinni. Kravatti on eurooppalainen symboli, vaikka nykyisin jäämässä pois korkeiltakin herroilta.
Vaihdoin välillä majaa Puolalanpuistoon, missä rennommin aterioitiin ja saunottiin. Kun pääsin sunnuntaina kotiin Helsinkiin, luin Klingeä satakunta sivua. Kiintoisaa asuntohistoriaa tästä meidän kulmilta, Eiran ja Rööperin rajalta. Viranhakua, pienempiä ja suurempia tehtäviä yliopisto- ja julkaisurintamalla. Erittäin kuvaava selvitys ulkopoliittisesta keskustelusta (Komissarovin kirjan pohjalta) Säätytalossa, minne Kekkonen tuli yllättäen kontrolloimaan mitä puhutaan. Puheenjohtajana Klinge vartioi urheasti idänsuhteittemme koskemattomuutta ja piti huolen, ettei kukaan toisinajattelija päässyt huutelemaan ja särkemään julkisivuamme. Oivallista, jo huvittavaa ajankuvaa. Jukka Tarkan kaltaiset suomettumisen historioitsijat kuulevat kunniansa.
Messujen sosiaalinen pommitus on niin vilkasta, että pyhäpäivän lueskeleva lepo oli tarpeen. Kyllähän lavoille ääntä mahtuu, mutta eikö kirjamessujen tehtävä olekin houkutella kävijöitä itse kirjojen äärelle, lukemaan. Näin teinkin.
Eiran rannassa on kiva aamulenkkeillä. Kovin laitetulta se vain alkaa tuntua. Birgitta jo sulki ovensa, mutta kolme kahvilaa jatkaa, uutena Sedu Koskisen paikka. Ja väliin pusataan täyttä häkää saunakeskittymää, nimenään mielikuvituksellisesti Löyly. Uimarantakin toimii, vielä siinä käydään. Varsinainen Helsinki-riviera syntymässä.
Ursulaan istahdin iltapäivällä, tapasin Eevis Kolsin, Inhasta juttelimme. Hyvin tarkeni juoda kahvit ulkona. Siitä reippailin Korkeavuorenkadulle, katselin divareita ja tilasin kirjastosta pari opusta. Entisen Jugoslavian tapahtumat alkoivat kiinnostaa.
Edelleen flaneerasin kauppatorille ja poikkesin sisälle Kaupungintaloon. Sehän kannatti, siellä alkoi dramatisoitu juhlakonsertti neljän säveltäjän Sibeliuksen, Nielsenin, Nystedtin ja Sviridovin kunniaksi. Suomen Laulu täyttää 115 vuotta, sen vaiheista oli näyttely yläaulassa. Juhlaan monta aihetta. Esko Kallio johti konsertin.
Hauska juttu: tapasin luokkatoverini Jyrki Malmion, laulumiehiä, ja hän esittäytyi arvokkaasti Griogori Sviridoviksi, Sosialistisen työn sankariksi ja Andropovin suosikiksi. Jykillä oli siis rooli konsertin dramatisoiduissa osissa, kolmella muulla säveltäjällä oli heilläkin edusmiehensä. Ihan näppäriä kevennyksiä nämä pienet speksit laulujen lomassa.
Pormestari Jussi Pajunen avasi tilaisuuden. Samalla tutustuin pitkästä aikaa (ellen peräti ensi kertaa) Kaupungintalon upeaan empire-juhlasaliin. Miksi siellä ei ole tullut käydyksi, vaikka olen sijoittanut tänne entiseen Seurahuoneeseen yhden kohtauksen romaanissani Senaatin ratsumies. Eikö ole ennen ollut kutsuvia tilaisuuksia? No nyt sain ihailla salia kyllikseni.
Hienosti soi kuoro, jopa Sviridovin vähän vaikeammissa soinnutuksissa ja Nielsenin moteteissa. Sibeliukselta tuttujen ohella pari vähemmän kuultua kuten Sortunut ääni Kantelettaresta ja Knapen Män från slätten och hafvet. Akustiikka yllättävän hyvä, sali melkein täys kaupunkilaisia. Konsertti tarjottiin meille juhlaryypyin ilmaiseksi!
Kenkäni kääntyivät kotimatkalla itsestään Kappeliin, missä kohtasinkin Pirjo ja Kai Westmanin, taannoiset isäntäni Krunikan Paavolais-sessiossa. Muisteltiin hyviä keskusteluja, haukuttiin teatteriohjaajien vimmaa repiä klassikkonäytelmistä itsensä näköisiä väännelmiä. Tekisivät samalla vaivalla omia näytelmiä. Pirjon, entisen Näytelmäkirjailijaliiton toiminnanjohtajan, kanssa olimme samaa mieltä siitä, että kirjailijan tekstiä on syytä paitsi kunnioittaa myös käyttää semmoisenaan. Ei se siitä pahene eikä särkemällä ainakaan parane. Katsojina oivallamme aikatasojen nivelet ja yhteydet ilman että niitä meille tarjottimella tyrkytetään.
No siirsinhän itsekin Sillanpään esikoisromaanin henkilöt kesällä nykyaikaan, mutta silloin kirjoitin heistä kokonaan uuden näytelmän, eri tarinan ja itsenäisen juonen. Ero on pieni mutta olennainen.
Lämmin, aurinkoinen syyskesän päivä. Saavu syksy leppeästi, tuule tuuli pehmeästi.
Mahtava ukonilma jyrähteli Dubrovnikin vanhojen muurien yllä. Vettä putosi suoraan, tulva nousi torilla nilkkoihin, komeat salamat sälähtelivät lyijynharmaalla taivaalla. Me ruokailimme tyynesti laidoiltaan ryöppyävien markiisien alla satamassa, missä veneet keikkuivat kuohuvissa pyörteissä. Tavallaan tyyliin sopiva kokemus: Dubrovnik muistuttaa jo äänteellisesti ukkosen jyrähdystä. Pitkälle yöhön jatkunut rajuilma pääsi jopa BBC:n uutisiin.
Tuli sitten toisenlaisia siintelevän sinitaivaisia päiviä ja polttavaa aurinkoa. Dalmatian rannoille päädyimme Mika Waltarin jälkiä seuraten. Yksinäisen miehen juna heitti miehen Konstantinopolin jälkeen lomalle Ragusaan, kreivitär de Noailles’n säkeiden innoittamana. Ragusa on Dubrovnikin vanha, muurien ympäröimä kaupunki, eikä Waltarin aikaan 1929 paljon muuta paikalla ollutkaan. Häm käveli kaupungin halki kolmessa minuutissa.
Rehtorin palatsi ja Fransiskaaniluostari voitiin tutkia sadetta pitäen oppaamme Pekka Paukkosen tyynen tietäväisellä johdolla. Sää karsi sen verran turisteja, että pääsimme hyvin liikkumaan. Muureilla jäi kävelemättä, jotain jäi siis seuraavaan kertaan.
Huvittavaa kyllä sekoitin mielessäni Stari Mostin ja Drina-joen sillat, kun matkaa hieman huolettomasti ennalta mietiskelin. Meillä oli hyvä tilaisuus käyskellä edellisellä, pommitusten jälkeen uudelleen rakennetulla sillalla, mutta jälkimmäinen jäi näkemättä. Mostarin sillasta on tullut Bosnia-Herzegovinassa suosittu nähtävyys, mutta Nobel-kirjailija Ivo Andricin romaanissaan kuvaama Drina-joen silta on jäänyt omaan rauhaansa. Sinnekin on vielä ennettävä, sen verran vaikuttava on Andricin romaani, jossa silta on laajan historiallisen panoraaman draamallinen polttopiste.
Stari Mostin sillalta salskeat nuorukaiset hyppelivät alas Neretvajokeen keräten pieniä kolehteja tätä urotekoa seuraavilta katselijoilta. Vähän toisissa tunnelmissa eräät tuomitut, uhkapelissä hävinneet tai rakkaudessaan pettyneet syöksyivät menneinä aikoina turkkilaisvoimin rakennetulta sillalta Drina-jokeen. Rankka romaani pysyy mielessä pitkään.
Waltarin kuvaus (matkakirjan 11. luku) lomaviikostaan on kepeämmästä päästä, mutta oli siitäkin iloa, kun ajelimme Montenegron puolelle ja nousimme bussilla henkeämme pidättäen serpentiinitietä Kotorista (Cattarosta) pieneen Njegusin vuoristokylään. Samaa reittiä matkasi Mika henkilöautolla muutaman pariskunnan seurassa. Mitkä näkymät avautuvatkaan vuorilta Kotorin kylään ja Adrianmeren lahdelmaan!
Koko Kotorin alue on maailmanperintökohde samoin kuin Ragusa. Kulttuurineuvos Eero Niinikoski selvitti meille ansiokkaasti kohteet, niiden idean ja Unescon valintaperusteet. Nykyisin on jo 1031 kohdetta 163 valtion alueella. Suomessakin on seitsemän kohdetta, mutta moniko ne tietää? Kroatiassa meillä oli vielä yksi kohde edessä, kun lopuksi siirryimme Splitiin.
Jännittävin oli ajomatka jyrkkien putousten reunustamia serpentiinejä ylös vuorille. Ihailimme ällistyneinä avuliaan kuskimme Marion erehtymätöntä taitoa bussin etummaisten pyörien nuollessa kaarteissa aivan tien päällysteen ulkopuolista sorareunaa, josta muutaman kymmenen sentin päästä oli suora pudotus Adrianmereen. Waltarin seurueen autosta kumi puhkesi ja kulkuneuvo jäi heittelehtien nojaamaan matalaan puukaiteeseen. Siinäkin olisi hyvä tuotanto voinut jäädä kirjoittamatta.
Me selvisimme voitokkaasti monista vastaantulijoiden täpäristä ohituksista (muuan shokissa itkuun puhjennut naiskuljettaja herätti myötätuntomme!) ja pitkästä lounaasta ja saatoimme illalla rentoutua hotelli Sheratonin ylellisessä saunaosastossa ja uida altaissa, sillä pimeässä tuulinen merenranta ei enää houkutellut, vaikka vesi olikin lämmintä. Miksi saimme ikään kuin lahjaksi tämän upouuden loistohotellin sopuhintaan, se ei meille koskaan selvinnyt. Olimmeko jonkinlainen sisäänajon koeryhmä?
Sen vuoksi olikin hieman haikeata ajella toiseksi viimeisenä päivänä Splitiin ja majoittua ankeahkoon hotelliin, mutta muutamat nähtävyydet, Diocletianuksen palatsi, Rivan rantabulevardi ja Trogirin 1800 vuotta vanha kaupunki (maailmanperintökohde) korvasivat ruhtinaallisesti majapaikan pienet heikkoudet (tylyt ikkunanäkymät ja narisevat sängyt).
Viimeinen ilta huipentui kohdaltamme Diocletianuksen roomalaisten raunioiden suojiin, Luxor-kapakan Churchill-klubiin, missä pari kitaristia tunnelmoi romanttisesti ja täysi kuu hohti muurien lomasta suoraan pöytäämme. Muistin että unohtumattomista synttärijuhlistani oli kulunut tasan kuukausi.
Tällainen ääriviivoiltaan oli Mika Waltari-seuran tämänkertainen vaellus kirjailijan jalanjäljissä, jykevänä matkanjohtajana jälleen Ari Suutarla ja järjestävänä firmana MatkaVekka. Erinomaisen oppaamme kunniaksi ehdotimme hänelle omaa firmaa: MatkaPekka. Oma osuuteni rajoittui pariin luentoon Waltarista ja Andricista sekä rattoisaan seurusteluun matkatoverien kanssa. Marja otti tiuhaan kuvia, joista jokusen liitän tuonne ylös.
Elämysrikas ja tiivis matka, paljon ehdittiin. Yllättävä, kaunis ja historian kyllästämä maa on Kroatia, viimeaikaisista sodistaan ihmeen hyvin toipunut ja vauhdikkaasti vaurastunut. Norwegian (joka menomatkalla myöhästyi nelisen tuntia) hyvitti paluumatkalla ja kiidätti meidät alta aikataulun turvallisesti kotiin.
