Huojennustauko

Myllykolun viimeinen 2015 053

Tähänkö sitten katos, voi taivas.

Kaksi äijää jutteli Esson (St1) terassilla leppeässä kesäauringossa, Anssi Hirvonen ja minä. Sain hyvää informaatiota musiikin ja laulutaiteen kentiltä. Anssilla on tenorina ja kouluttajana pitkä kokemus. Oopperaa tässäkin pohjustetaan.

Tehtiin treffit Vilman kanssa hautausmaalle, siellä kuljettiin ja menneisyyttä tutkittiin. Etsin vahvoja naisia, kunnostelin Elinan hautaa. Hautausmaakierros on taas ohjelmassani Taiteiden iltana 15.8. Haaviston Huldan hautakivi on kaatunut, tuskin on muita hoitajia enää kuin minä.

Kun yksi kirja meni tänään painoon eikä ole enää esityksiäkään Myllykolussa, askel kevenee kummasti. Kuinka päiväkirjani elävät kansien välissä? Minervan kustantama opus on koepallo, ulkoisesti aika kivan näköinen. Ilmestyy kuukauden päästä: Nuoruuden neljäs näytös!

Anssi harmitteli, että esitykset jo loppuivat, hän ei ehtinyt katsomoon , kun aina satoi. Jokunen muukin on soitellut ja tekstittänyt: kai ensi kesänä jatkatte… Tuskin vaan. Kohta käydään taas keskustelua katoksesta. Mitä kummaa keksittäisiin, ettei miljöötä pilattaisi.

Snellmanin Jussikin siinä ohimennen säälitteli, että olipa teillä surkea kesä, kun itse Heiskalla järeän parrukatoksen alla kuivina pärryyttelivät. Jokseenkin samoihin kuitenkin katsojaluvut jäivät, satakunta oli sielläkin keskimäärin katsomossa. Liian vähän.

Kaadoin kuivan kuusen ja pilkoin saunapuiksi. Aikaa vapautuu. Inhaa kirjoitin aamupäivän. Pääsen taas rytmiin. Pekka Laaksonen lähetti tärkeää aineistoa.

Nähtiin eilen tanskalainen tv-elokuva Vanki, varsin tehokas, Tosin tuttu kaava: itsepintainen poliisipari ratkaisee sadistisen rikoksen piittaamatta tyhmän esimiehen vastustelusta. Tänään katsottiin tallenteelta Billy Wilderin Fedora – arvoituksellinen nainen. Kulki aika tavanomaisesti, kunnes yllättävä käänne pelasti leffan. Wilder ei koskaan tehnyt ihan roskaa.

Tampereella olisi ollut mielenosoitus monikulttuurisuuden puolesta. Ei tullut lähdetyksi. Oikeassaolijoiden takuuvarma demonstraatio: kaikki puolueet samalla asialla presidenttiä myöten – vastassa yksi rämäpäinen kansanedustaja, jota puoluetoveritkin morkkaavat.

Monikulttuurisuutta pitäisi vain eritellä vähän monisyisemmin, kuten Hesarin yleisönosastolla nyt keskiviikkona yritetäänkin. Sitä kai presidentti tarkoitti, älyllisempää keskustelua, ei vain harrasta kansantoria.

Hengähdystauon jälkeen heittäytyminen viimeisen kirjan loppurytinään. Yksi on ilmestynyt, toinen painossa, kolmatta vielä kunnostettava ennen luovutusta. Sitten ruvetaan juhlimaan. Mitäs muuta tässä on tehty, kyselee sarkastinen vaimo. Elokuun helteitä, lempeää loppukesää odotellen.

28.7.2015

Nuoruuden neljäs näytös

Myllykolun viimeinen 2015 044

Loppulaulua vaille, vasemmalta Elias, vaimonsa, Kuppari-Kaisa ja Brunius.

Viimeisen kerran Myllykoluun. Mikä ihme sinnekin on vetänyt kaikki nämä vuosikymmenet.

Mietin tätä, kun taas istuimme Lepolan Maurin kanssa saunan pimennossa ja odotimme vuoroamme palata näyttämölle. Tässä on pitkä sitkeä perinne, joka on lähes maagisesti pitänyt minua vallassaan.

Oikeastaan koko julkinen toimintani alkoi Myllykolusta, täällä myös ensimmäisen vaimoni tapasin. Elina oli palannut New Yorkista ja tuli isänsä kanssa katsomaan harjoituksia kesällä 1972. Silloin valmisteltiin ensimmäistä näytelmääni, Myllykolun Eemeliä. 

Kaikki oli alussa, koko elämä. Istuin aittaan nojaten ja purin heinää. Harjoitukset menivät mielestäni päin seiniä. Siinä Elinan huomio kiintyi nuoreen huolestuneen näköiseen poikaan. Eipä aikaakaan, kun hän jo 1975 näytteli häittensä jälkeen Töllinmäen tohtorissa Siikrin roolia. Seuraavana kesänä minä keinuttelin vaunussa esikoistamme ja seurasin ylärinteeltä näytelmän uusia esityksiä.

Joten tämä ei ole pelkkä kesäteatteri eikä rakennus sen vierellä minulle vain Sillanpään syntymäkoti; oma elämäni on merkillisen voimakkaasti kietoutunut tähän miljööseen. Kaiken lisäksi se on ollut kiinteässä yhteydessä – voisiko juhlavasti sanoa elämäntyöhön, monitasoiseen Sillanpää-tutkimukseen, joka johti samaan aikaan nimikkoseuran perustamiseen ja ties mihin vaiheisiin. Niitäkin on tänä kesänä elämäkerran uuden painoksen ja tuoreen historiikin valossa taas tutkailtu.

Sattumat johdattavat, ja niistä kertyy kohtaloita. Niin kävi tämän Elämän autuus -näytelmänkin kohdalla. Ei ollut mikään tarkoitus komediaa enää Myllykoluun rustailla. Mutta muiden ehdokkaiden pudottua johtokunnassa ei auttanut muu kuin iskeä koneeseen kiinni ja alkaa naputtaa vuorosanoja, loihtia henkilöitä, keksiä hölmöjä juonen käänteitä. Näytelmä on kirjoitettava huonosti ja häikäilemättömästi, neuvoi Tshehov.

Lopputulos voi sitten yllättää tekijänsäkin. Tämäkin alkoi toimia paremmin kuin osasin kuvitella. Joukko innostui toteuttamaan sitä ihan tosissaan, silti sopivan rennosti, pilke silmäkulmassa. Tätä ei tarkoitettu tosikoille, veitikoille kylläkin.

Oli tässä vähän vakavampikin taso mukana. Huomaan jälkeenpäin, että halusin kirjallisesti kokeilla, voisiko vielä palata vehreään nuoruuteen, voiko elää uudelleen jotakin ennen elettyä? Siitä tuli koko näytelmän teema. Ydin on Eliaan repliikissä, jonka Jere Lepola vaimolleen sinkautti- vaimo kun järkevien naisten tapaan vaatii miestä lopettamaan hulluttelunsa näyttämällä: ”En halua palata. Täällä entisessä nuoruudessa on paljon hauskempaa kuin siellä nykyisyydessä!”

No Eliaskin joutuu lopulta myöntämään, ettei paluu onnistu, jälkiään ei voi kerrata. Hänen on tyydyttävä  nykyhetkeensä, johon vaimo hänet takaisin armahtaa. Raisujen käänteiden jälkeen loppu on onnellinen, perhe eheytyy, lapset löytävät vanhempansa, arkinen elämänonni on sittenkin se, mitä ihmiset ovat etsineet ja löytäneet – kaikenlaisesta riuhtomisesta huolimatta.

Tällaista tahdoin sanoa ja osaksi kai onnistuinkin. Itse mietin ihan samaa: en enää mahdu menneisyyteeni, vaikka sitä niin paljon ajattelen ja muistelen, varsinkin tänä suvena. On vain jatkettava eteenpäin, ei auta. Myllykolu kesäisenä elämännäyttämönä on auttamatta minulle menneisyyttä, tämä oli viimeinen suvi.

Näin olen sanonut kuulemma ennenkin, muistuttaa Marja. Hänkin liikuttuneena uskoi, kun Hurskaan kurjuuden jälkeen jätin jäähyväisiä Myllykolulle. Toisin kuitenkin kävi.

Onhan totta puhuen edessä vielä oopperamme toteutus. Se on jo kirjoitettu ja sävelletty. Sen valmistus on minulle enää tekninen kysymys. Ja taloudellinen, hitto soikoon. Se on kaiken finaali ja huipennus.

Seppo Pohjolan ooppera Harrbådan neito Kokkolassa sai kiittävät kritiikit eilen Hesarissa. Hyvä juttu, Pohjola vahvistuu säveltäjänä, saa kokemusta ja voi verrata pienten paikkakuntien resursseja ja toimintapoja. Varmaan häntäkin on vähän masentanut valmiin Sillanpää-oopperan lykkääntyminen tulevaan vuoteen 2017, jolloin toisaalta itsenäisyys 100 antaa juhlavat kehykset.

Näitä mietin siellä saunamme uumenissa samalla kun kommentoimme Maurin kanssa kuiskaillen esityksen etenemistä. Sitten Jussi rysähtää samoille lauteille ja haetaan pian pyssyn voimalla areenalle pelkkä vihta peittonaan. Meillä on ollut siellä ihan hauskaa, ei siinä mitään.

Näinkin voi jättää hyvästejä eräälle pitkittyneelle elämänkaudelle. Nuoruuden neljäs ja viimeinen näytös? Mitä on vielä edessäpäin? Ei vähääkään aikomusta hellittää.

Alkunäytännön ajan satoi vihmoen, silti satakunta katsojaa vaivautui katsomoon, mistä ihailumme. Kokonaiskatsojamäärät jäivät odotettua alhaisemmiksi – tuskin päästiin puoleentoista tuhanteenkaan – mutta minkäs me säille mahdoimme. Katoksesta varmaan ruvetaan taas keskustelemaan. Olen sitä vastustanut, mistäVilja minua ystävällisesti muistutti. Joko olisi miehen mieli muuttunut tämän kesän kokemusten jälkeen.?

Marja on lippuluukun vastaavana ja puhelinvastaajana huomannut, kuinka paljon mukavuudenhaluiset nykyihmiset sitä katosta kaipaavat. Sitten vasta voi turvallisesti tulla kesäteatteriin, kun tietää, että pysyy kuivana, vaikka näyttelijät kuinka kastuisivat.

Olen toisaalta ajatellut niin, että tämä museoympäristö ja herkkä sillanpääläinen luonnonmaisema ansaitsee niin suuren rikkumattomuuden kuin mahdollista. Se on omalla runollisella tavallaan ainutlaatuinen. Täällä jos missä pitäisi ihmisen olla suuren luomakunnan armoilla kuten Sillanpään teoksissa. Mutta entäs nyt? Kun oopperakin on tulossa. Hyvä kysymys.

Kokoilimme tavaroitamme, halailimme ja kiittelimme toisiamme tippa silmässä. Kaikki päättyy aikanaan. Vähän uskomatonta, että tämä oli nyt tässä – kun tätä on talven pimeiltä saakka harjoiteltu. Taas yksi muisteltava kokemus entisten varastoon.

Kun vielä huuhtelimme Huvituksen saunassa esityspölyt ja lämmitimme kylmettyneet jäsenemme, alkoi jo epäilys hiipiä… Jos sittenkin eläisi täyden viisinäytöksisen! Mutta mitä sillä vihon viimeisellä vielä tekisin? Jotakin muuta, uutta, irti muistoista!

Marja luo minuun hellän katseen, kyllä hän kipuni ymmärtää, viisas nainen. Astelemme polkua käsikynkkää Villa Viehätykseen, märkä nurmi litisee, hento usva nousee järven ylle, elokuuta jo enteilee, sadonkorjuuta ja syksyn syvää tyyntymystä.

26.7.2015

Juhlitaan, juhlitaan

Raimon juhlat 70 050

Haapaniemen kartano on komea juhlapaikka.

Pyöräilin vastarannalle, miten kivaa. Miksi sekin on jäänyt niin vähiin? Marja tuli autolla perässä.

Kristiinan päivillä Haavistoilla käytiin vilkasta keskustelua kunnan ylijäämästä ja Kreikan velasta, Yrjölän mansikkasadosta, urheilijoiden eläkkeistä, NHL:n ällistyttävistä tavoista hoitaa kiekkoilijoiden palkat ja eläkkeet, Paavo ja Matti Yrjölän saavutuksista, Väinö Linnan vaiheista Käkisaaren isäntänä, Joren omalaatuisesta suvusta, Mahnalan tansseista, Putinin suhteesta urheiluun ja ortodoksikirkkoon, Myllykolun esityksistä sekä sateiden vaikutuksesta ihmisiin ja tapahtumiin.

Viiniä ja tarjottavaa riitti, silti pyöräilin jopa takaisin illan hämyssä.

Juhlakierros jatkui lauantaina Karkun kiemuraisia teitä Haapaniemen kartanoon, missä Lea ja Raimo Ylivakeri juhlistivat 70-vuotisia elämäntaipaleitaan. Komea paikka, laajat näkymät Rautavedelle, hyvin hoidetut rakennukset, vanha väentupa tunnelmallinen tanssipaikka, päärakennuksessa ruokailtiin ja käytiin tietokisa Raimon ja Lean yhteisistä vaiheista. Sukulaisia on silloin tällöin mukava tavata, mittavaksi on kasvanut Vakerien jälkeläisten joukkokunta vauvoista hujoppeihin ja kookkaisiin koltiaisiin.

Sattui vielä satumainen sää kaikkien sateiden lomaan. Kuinka ovatkin säätiedotukset alkaneet hallita tätä suvea. Kannatan aloitetta, jonka mukaan tunnintarkat ennustet pitäisi lopettaa. Ne hysterisoivat ihmisiä ja ovat lisäksi epäluotettavia. Kerrankin viikolla ennuste määräsi sateen alkavan klo 20. No puolet katsojista ainakin jäi Myllykolusta kotiin. Sade alkoikin tuntia myöhemmin, esitys saatiin pitää kauniin tyynen illan tunnelmassa.

Vielä päästiin kotona savusaunaan, jonka Herkko oli taiten lämmittänyt.

Tämä voi tuntua pelkältä juhlimiselta – ja sitä tää suureksi osaksi onkin – mutta ennätän mä aina välissä kirjoittaa, varsinkin aamutuimiin. Töissä aukeaa loppusuora, ensi viikolla kova rutistus, johon on palattava. Huomenna viimeinen ponnistus Myllykolussa, sitten vapaus siitä sidoksesta.

25.7.2015

Viimeisiä viedään

Heinäkuu 2015 060

Ken siinä sahtihaarikkaa kallistaa? Vasemmalla Malkamäen isäntä, Mauri Lepola, oikealla kupparina tuurannut ohjaaja Vilma Tala.

Hei nyt alkaa löytyä yleisöä Myllykoluun! Eilen jo kolmattasataa, tänään pitäisi tulla ainakin saman verran. Jo on aikakin. Hiukan verkkaista on ollut alku, mutta loppunousuun kiidetään.

Hyvää draamaoppia on, kun Lepolan Maurin kanssa istumme kulississa saunan uumenissa vajaan toisen puoliskon ja kuuntelemme näytelmän kulkua. Siellä parhaiten kuulee mikä toimii, missä vähän väljähdetään ja missä taas tulee yleisöön uppoavia huippukohtia.

Näytelmäkirjailijan kannattaa näytellä itse. Siten Shakespeare ja Moliere oppinsa hakivat. Olen vähän myöhässä, en taida enää ehtiä heidän saavutuksiinsa. Toisaalta Kivi, Wuolijoki, Jotuni eivät tietääkeni näytelleet paitsi kenties lapsina. Nyttemmin näyttelijät rustailevat halukkaasti näytelmiä, ammattikirjailijat oikeastaan vähemmän.

Eilen oli tuttuja katsomassa, Marjan sisko Sirkku ja miehensä Risto, veli Artsi ja Saara sekä Sina Kujansuu ja Tuikku Piepponen. Sain palautetta. Ylväs näyttelijäsuoritukseni herra Bruniuksen roolissa saa viljalti kiitosta, itse näytelmä edelleen jakaa katsojia. Onko erotiikkaa liikaa? Naisten hillitön halu, joka esitykssä puhkeaa kukkaan, voi joitain nolottaa, samoin tarkoituksellisen ronski kielenkäyttö. Uljaasti Anna-Kaisa ja Sari räväköihin rooleihinsa heittäytyvät. Arla Emilian estoton auringonkylpy herättää yllättynyttä ihailua. Naisnäkökulmaa löytyy.

Enää kaksi esitystä, sitten revohka on ohi. Talven illoista saakka on painettu. Kyllä helpottaa, vaikka haikeuskin voi mieleen hiipiä. Sadetta vastaan on saatu kamppailla. Eilen ihana tyyni ilta, ei pisaraakaan.Tuleeko vielä viimeiset kastelut, miltä näyttää sunnuntain ennuste?

Muuten on ollut vilkasta, saunottu ja seurusteltu ja käyty juhlissa. Rantamökit on hyvin asuttu: Aino ja Heidi Taatalassa, Sallan perhe Huvituksessa ja Sirkku ja Risto täällä Viehätyksessä. Vielä kun Sina ja Tuikku poikkesivat esityksen jälkeen kertomaan huikeita juttuja vanhasta Valamosta ja Käkisalmesta, olihan ihmetystä. Moskovan ja koko Venäjän patriarkka tuotiin helikopterilla luostarin kirkkoon messuamaan!

Me puolestamme kävimme Annikin ja Heikin luona loimulohta nautiskelemassa ja monenlaista kylätarinaa juttelemassa perjantaina. Lauantaina ajeltiin Kaipion perille onnittelemaan Hätösiä yhteensä 100-vuotisesta elämäntaipaleesta. Varottava vain, ettei kaikki energia hupene hyviin ruokiin ja lasien koukisteluun. Vielä tarvitaan voimia loppukesällä!

Näitä harrastuksia sade ei ole pahemmin haitannut. Tiistaina kesäkin käväisi rannoillamme, ja voitiin vanhaan malliin joukolla savusaunoa. Mutta vähiin tällaiset päivät ovat käyneet. Jospa elokuu yllättää ja hellii, mutta auttaako enää sekään. Koululaiset ja heidän vanhempansa kiukustuvat, jos kesä myöhästyy. Lomilta palailee vihaisia kansalaisia, eikä yhteiskuntasopimuksesta ole toivoa. Vielä Kreikan sopimusta nieleskellään ja kovaan jälkipyykkiin valmistaudutaan.

Kesäteatteri on pientä draamaa tulevien yhteenottojen rinnalla, arvelee täällä eräs. Ja onhan sitten Tampereen Teatterikesäkin peräs. Sekä parin kirjan viimeistelytyöt. Antaa sataa vielä sen verran, että saan ne tehdyksi.

23.7.2015

Kirjallista sateenpitoa

Lessing_Ruoho_laulaa  nyljetyt-ajatukset

Mitäs sateella tehdään? Tietysti luetaan sisällä. Katon ropina on viihdyttävää säestystä.

Onkin jäänyt monta kirjaa kesken tässä alkukesän huiskeessa. Nyt niitä lopettelen. Mistä tarttui käteen Doris Lessingin esikoisromaani Ruoho laulaa (The Grass is singing, 1950) – hyvä löytö joka tapauksessa, Keltaisen kirjaston vankkaa satoa, Eva Siikarlan laadukas suomennos. Näkyy olevan Marjan kirja, hän on Lessingiä enemmänkin harrastanut.

Imevä ja salamyhkäinen kuvaus rotujen välisestä jännitteestä silloin ammoin Etelä-Afrikassa. Ihmisoikeustaistelu ei ollut vielä alkanutkaan, mustat olivat lähes epäihmisiä, orjiksi ja palvelijoiksi kelpasivat. Kun valkoinen nainen Mary liukuu liian läheiseen suhteeseen mustan palvelijansa kanssa, tapahtuu kauheita.

Romaani on hyvä äärimmäisen masennuksen ja epätoivon kuvaus, tässä tapauksessa valkoinen maanviljelijäpari Dick ja Mary ovat menettäneet otteen elämästä, sinnittelevät viimeisillä voimillaan. Naapuri ja jopa palvelusväki saavat heistä yliotteen.

Ei mitään kohottavaa luettavaa, mutta merkillisen tehoavaa, syöveriinsä ottavaa. Kun jatkan aina iltaisin ennen nukahtamista, kirja kesti koko alkukesän. Kirjan vaikutusta kuvaa, että heti lopetuksen jälkeen oli luettava uudelleen alkuluku, missä kaikki pohjustetaan.

Aivan toista maailmaa on Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset (2014), joka tuossa on saanut rauhassa odotella. Souteleva kirjallisuuskeskustelu on konkreettisuudessaan ja epämuodollisuudessaan virkistävä, päihittää monet oppineet esseet. Souturetki on vasta alkupuolellaan, mutta oivalluksia riittää.

Keskustelu alkaa Volter Kilven teosten silmittömällä ylistyksellä, joka pohjautuu Hurmeen innoittuneeseen lukukokemukseen. Muistamme hänen tulkintansa Kaaskerin Lundströmistä taannoin Kustavissa. Hurme on imenyt Kilven luihinsa ja ytimiinsä. Luvassa on muita kirjallisia tuttavuuksia. Keskustelun ryöpyt ja assosiaatiot noudattelevat merenkäyntiä eivätkä välttämättä osu tarkasti kohteisiin, mutta suurpiirteinen revittely on hauskempaa kuin pilkuntarkka tekstin tulkinta.

Sitä paitsi tässä löydetään vähälle huomiolle jääneitä teoksia. Odotan kiinnostuneena, mitä Aimo ja Köpi keksivät, kun tullaan Matti Hällin aluevesille. Kuka on aikoihin lukenut Hälliä?

Aina välillä täytyy karauttaa Myllykoluun näyttelemään, missä on pysytty pääosin kuivina viime päivät, eilen sunnuntaina tosin putosi vettä ensimmäiset 10 minuuttia, mutta sitten hiljeni ihmeen kaunis tyyni iltapäivä. Parhaat olosuhteet. Yleisö ei suorastaan rynnäköi paikalle, sadan katsojan tuntumassa ollaan pysytelty, mutta alkavalla viikolla odotellaan viimein yltyviä katsojavirtoja.

Fiksuimmat katsojat arvostavat tekstiä ja sen monitasoisuutta, vaikka kesäteatterissa ollaan. Myös heittäytyvät näyttelijäsuoritukset saavat kiitosta. Hyviä kommentteja kuulen väliajalla ja esitysten jälkeen. Kun alueen teattereissa ahkeroiva Marko Saario kehaisi näyttelijäsuoritustani, lupasin olla käytettävissä, kun hän joskus ohjaa esim. Kuningas Learin. Vähempään en enää tyydy.  

Talvella jo kehuin, että nyt luen viimein Tolstoin Sodan ja rauhan rauhassa loppuun. Pääsinkin hyvään vauhtiin, mutta nyt kirja lepää pitkällä tauolla, hylätyn näköisenä hyllyn pinossa. Se ei jotenkin kulje keskellä Suomen suvea. Mutta odotetaas iltain pimenemistä, siihen taas tartun kaksin kourin.

20.7.2015

Yhteiskunnallinen kesänäytelmä

Ramppi

Aulis Aarnion päätä ei Ramppi-teatterissa palele, vaikka kesä on viileä. Hän poimii 70-luvulla etenevään näytelmäänsä Haaveet kauas kuljettaa ainakin seuraavia aiheita: innostus etelänmatkoihin, maaltapako, luonnonsuojelu, taistolaisuus, pettymys kommunismiin, eriarvoisuus, elintasokilpailu, äkkirikastuminen, opiskelu ja urheilu, ylioppilaiden ja ammattikoululaisten erot, poliittiset lehmänkaupat, luokkataistelu, keskusliikkeiden voitontavoittelu, Yli-Vainion uskonliike ja yleinen ihmisusko.

Ylinnä on kuitenkin nuorten tulevaisuus, heidän haaveensa ja rakkautensa. Eletään aikaa, jolloin vielä uskottiin parempaan maailmaan.

Aarnion tyyli on hieman luennoiva, näyttämöllä seistään paljon ryhmissä ja keskustellaan painokkaista asioista. Välillä pannaan tanssiksi ja laulahdellaan, koreografiassa on ilmeisesti tavoiteltu hassun kömpelöä komiikkaa ja onnistuttu siinä. Ilman tuttuja iskelmiä ei tämäkään esitys selviä.

Kun on paljon aiheita, kutakin ehditään sivuta aika ohimennen ja pinnallisesti. Henkilöt ja asenteet saavat  edustaa ajan tyypillisyyksiä, yllätyksiä ei paiskota, ellei sellaiseksi lasketa Irwinin ilmaantumista laulamaan ”Haistakaa paska koko valtiovalta…”, kun kauppaliike on kiirehtinyt alaiseltaan maksujaan. Ehkä vielä muistamme, että protestilaulun taustalla olivat Irwinin omaa huolimattomuuttaan rästiin jääneet verot…

Ajan poliittisiin tapahtumiin viittaillaan ohuesti. Neuvostoloikkari Taisto Huuskonen valtaa suuren roolin. Hänen kirjastaan Laps Suomen TTT teki aikoinaan oman näytelmän, rohkeasti kyllä. Ei ole syytä tyrkyttää ainakaan lisää aiheita tähän näytelmään, mutta pieni yllätys on sekin, ettei tänä kesänä juhlittu Kekkosen uran kruunu ETYK vilahda siinä mitenkään. Pari kokoomusheppua vain harmittelee, että Kekkonen pitää puoluetta oppositiossa.

Näytelmä on hyvin puhdasmielinen. Kun näiden maalaisnuorten toimia seuraa, ei mitenkään uskoisi, että olut on vapautettu ja vapaa seksi villitsee, kuten omasta nuoruudestani Helsingissä olen muistavinani. Täällä ollaan vielä makuupussilinjoilla ja katsellaan kaulakkain kansallismaisemaa.

Rupesi suorastaan nolottamaan, kun muistin kuinka ronskilla otteella jopa meillä Myllykolussa kuvataan erotiikkaa, sukupuoliroolit nurin kääntäen. Mutta niinhän myös Pyynikillä, Sastamalassa, Heiskalla ja missä tässä on oltu seksi loistaa poissaolollaan. Kesäteatteri keventää muilla keinoilla.

Siinä suhteessa Ramppiteatteri on ihailtava harvinaisuus. Se on varmasti ainoa kesäteatteri, joka käsittelee tosissaan yhteiskunnallisia ilmiöitä. Joissain kohdin, kuten maanviljelijäperheen ristiriidassa jälkeläisen kanssa, osutaan ihan oikeasti kipeään hermoon. Emäntää esittävä Marja-Liisa Niittynen on aina uskottava näyttelijä ja osaa lisäksi ajaa vanhaa traktoria.

Rampilla on joukko hyviä, nousevia nuoria. Nuoruudesta laulettiinkin Mika Waltarin tekstillä, muisteltiin tulenkantajien elämänhurmaa, haikailtiin ulkomaille. Aarnio viljelee ahkerasti kirjallisia sitaatteja, luetaan niin Russellia kuin Kajavaa, muistetaan Lenin-setää ja lauletaan Junnu Vainiota ja Veikko Lavia.

Jotkut lavasteet ovat kaukana, ja sieltä joudutaan karrikoiden huutamaan. Joskus ohjaaja Mika Eerola käyttää kuluneita Suomi-filmin konsteja. Edetäänkin välillä hitaahkosti. Viimeiset puoli tuntia olisi huokeasti voinut leikata pois, kun iltakin alkoi kohmettua. Olisin lopettanut näytelmän runotyttö Kaisa Riitamaan esilaulamaan kysymykseen kansojen vai pääomien veljeydestä.

Sain hyvää seuraa, kun monia matkojani järjestellyt Salme Lampinen miehineen osui samaan penkkiin. Kuhisimme ja arvostelimme tietysti esitystä, me pitkän linjan katsojat. Väliajalla tapasin lisäksi  hauskan Hilve Salmisen, joka aikanaan piti hupikauppaansa Punavuoren Viiskulmassa. Tänne hänkin on heittynyt.

Muuan kriittinen mieskatsoja valitti, ettei oikein synny näytelmän kaarta, vaan erillisiä kohtauksia. Niinhän käy, kun edetään leveällä rintamalla, siinä ei paljon ehditä ihmisiä ja kohtaloita syvennellä. Se on oikeastaan oma näytelmälajinsa: sosiologis-eeppinen nostalgiakronikka, kuten monia aloja tuntevalta tiedemieheltä sopii odottaa.

14.7.2015

 

 

 

Sisyfoksen osa

Seppo Pohjola  Kari Salosaari

Sisyfoksen työtä on säveltäminenkin, kiven alinomaista vierittämistä kohti huippua. Seppo (vas.) on säveltänyt Sillanpää-oopperamme.

Seppo Pohjolan valitsemia Sibelius-kappaleita soi hiljalleen sunnuntaiaamuna. Seppo kuulee lemmen-sarjassa säveltäjän ”huolestumista” luettuaan Jannen ja Ainon kirjeenvaihtoa. Varmaankin oikea havainto, jopa musiikkia voi tulkita elämäkerrallisesti, mitä kirjallisuudessa pidettiin takavuosina pahana virheenä. Myös Sepon omat muistot ja sukutausta tulivat ohjelmassa esiin.

Kari Salosaari on kuollut. Hiljainen hetki. Edeltäjäni Tampereen yliopiston Draamalla, semioottinen teatterintutkija kiireestä kantapäähän, teoreetikko mutta silti hauska mies. Tulimme hyvin juttuun, hän minut ensin apulaisekseen ja sitten seuraajaksen poimikin, kun virka muutettiin professuuriksi. Siinä Kari osoitti laajaa joustavuutta, edustinhan aivan toista ääripäätä, empiiristä teatterihistoriaa.

Vieläkin on hankkimatta Karin muistelmat, jota Yrjö Varpio kehui ja suositteli. Kuulemma itsekriittisimmät koskaan julkaistut muistelmat: Salosaari kertoo epäonnistuneensa kaikessa mihin ryhtyi! No väitteli hän sentään, olin Porthaniassa kuulemassa. Kouluttikin lahjakasta teatteripolvea omalla sulkeutuneella metodillaan, ohjasi monia näytelmiä ja julkaisi semioottisia hyper-tutkielmiaan. Käytännön teatterimiehet eivät pitäneet niitä missään arvossa.

Karin nerokas idea lähti siitä, että jokainen teatteriesitys voidaan semioottisin merkein, ilmeineen, eleineen, asemineen, tallentaa niin tarkoin, että se on koska tahansa uudelleen ohjattavissa samanlaisena. Muistan vieläkin Arvi Kivimaan puuskahduksen: – Täysin merkityksetöntä!

Muistelmien otsikko taitaa olla hyvinkin osuva: Sisyfoksen osa. Kuolinilmoituksessa siteerataan Rimbaudia ja Faustia. Aito elitisti oli Kari Salosaari. En tietenkään pääse hautajaisiin Johanneksen kirkkoon enkä muistotilaisuuteen, vaikka tahtoisin. Syyn Kari kyllä hyväksyisi: olen kiinni roolissani Myllykolun kesäteatterissa.

Näin joukot harvenevat. Todelliset tietäjät katoavat. Timo Ojalankaan hautajaisiin en ehtinyt. Kuoleman pitäisi sentään pysäyttää maalliset kiireet. Timo ohjasi Draamalla Brechtin Kaukasialaisen liitupiirin hienona opetusproduktiona. Sittemmin käytännön teatterityö on kai siirtynyt Nätyn yksinoikeudeksi. Tavallaan sääli, juuri tämä käytännön ja teorian yhteys oman opetustyöni aikana kiehtoi. Taistelua käytiin, mutta hävittiin. Samalla oma motivaationi heikkeni. Kari on varmaan seurannut luomansa rakennelman murtumista synkkänä. Siihen hänellä oli muutenkin taipumusta.

Muistan kun jostain virkaportaasta lennähti taas epämieluisa kirjelmä Karin pöydälle. Hän käänteli sitä ja tuhahteli harmissaan. Sitten hänen ilmeensä kirkastui: – Viivytetään…! Hän tiesi, että valituksilla voitiin ikävät uudistukset pysäyttää yliopistobyrokratian rattaisiin pitkiksi ajoiksi.

Tänään sunnuntaina on iltapäivällä näytäntö Myllykolussa. Sataakohan kolmannen kerran? Eilen voitiin pitkästä aikaa saunoa rauhassa savusaunassa ja polttaa viime syksystä saakka kertynyt rytöröykkiö. Tangofinaalissa ei ollut mitään mielenkiintoa, kun voittaja oli alusta saakka selvillä. Silti ihailin toiseksi tulleen Kalle Jussilan charmikasta miehisyyttä.

Brittitutkija, Venäjän kriitikko lataa todella kovan jutun Hesarissa. Näinkö meitä sittenkin valmistetaan välttämättömyyteen, Naton joukkoihin yhdessä naapurien kanssa. Onko Venäjän uhka näin hirmuinen kuin Mr Lucas maalailee? Suomi on tuttunut selviytymään, siinä kirjoittaja on oikeassa. Talvisota yllätti hyviin päiviin tuudittautuneet suomalaiset. Nytkin todellinen sodan uhka tuntuu hyvin kaukaiselta. Ei kai Putin nyt ala uusia uhkia itselleen keräilemään, kun vanhoissakin on kylliksi riesaa.

Suomalainen huolettomuus heijastuu hauskasti Esko Valtaojan haastattelussa. Hänellä on tosin tietopohjaa vähän enemmän kuin tavallisella tallaajalla. Mutta juuri tuolla asenteella täällä on pärjätty; kyllä se siitä suttaantuu, niin globaali ilmastonmutos kuin Nuasjärven juoksutukset. Ehkä alkuräjähdyksen ja mustien aukkojen tutkimus tarjoaa suhteellista relevanssia ns. päivän kysymyksiin.

Toivottavasti pärjätään jatkossa tällä huomispäivästä liiaksi huolehtimattomalla asenteella. Kreikassakin on pärjätty näihin saakka, mutta nyt näyttää tulevan stoppi eteen, kun Suomikin on kovaa poikaa. Sisyfoksen työtä jos mikä on ollut Kreikan pyristely velkataakkansa alta! Ja pahenee vain.

12.7.2015

Hurme revittelee Lassilaa

Hurme  Mestari Nyke

Kaksi peräkkäistä sadenäytäntöä koettelee hermoja. Myllykolun joukkue kesti ne hyvällä huumorilla.

Voisi pian sanoa kuten Juha Hurme oman näytäntönsä edellä Ellivuoren rannassa: – Tähän liittyy nyt epävarmuustekijä. Tähän saakka on totuttu näyttelemään sateessa, saa nähdä kuinka tämä nyt aurinkoisella säällä toimii.

Olikin perjantaina lämmin kesäpäivä, yleisöä saman verran kuin meillä edellisillan rankkasateessa. Hurmeen Maiju Lassila -sarja on edennyt kolmeen pienoisnäytelmään, jotka kantavat yhteisnimeä Mestari Nyke. Kolmesta kertomuksesta koostuva kokonaisuus keskittyy lasten näkökulmaan, mutta aikuisten maailmaan.

Ehdottomasti hurjin oli viimeinen, Manasse Jäppinen. Siinä Hurmeen hyväntuulinen groteski tyyli puree täysillä. Kansanvalistusaate vietiin äärimmäiseen absurdiin. Kiven lukkarin koulu on tämän rinnalla herranenkelien oppilaitos.

Nuoret esittäjät heittäytyvät hervottomasti äkkivääriin käänteisiin. Hölmöily ylittää korkealta normaalin järjenkäytön. Lassilalla on osansa tähän satiiriseen kohellukseen, mutta tuntui, että Hurmeen joukko lisää höyryä kolmanteen potenssiin. Jos tällaista kestätte: suositeltavia kokemuksia eikä liian pitkiä!

Nautimme ensin lounasta ravintola Sagassa uusitun Vuorihotellin siivessä. Korkeintaan kaksi mansikkaa. Keitto liian paksua ja jäähtynyttä, possu mautonta. Mutta hyvä kun on yritystä, ja pääasia että vanha kunnon Ellivuori kuitenkin toimii. Hienot tilat siellä olisi elvyttää vaikka mitä. Mutta mistä asiakkaat?

Ajelimme sitten Pukstaaviin viemään Sillanpään Seuran historiikkeja myyntiin. Vilkaisimme näyttelyitä, Rudolf Koivun maailma hienosti esillä. Kannattaa viedä lapset ihmettelemään, tämä oli minunkin satumaailmaani. Mutta kirjan esittely museossa on vähän pulmallista. Mitä vielä voisi keksiä? Pukstaaville toivottaisin kaikkea hyvää, mutta arveluttavan hiljaista siellä taitaa kesäkausinakin olla.

Tarkistin vielä, että kunniakas Tyrvään Kirjakauppa pitää perinteistään kiinni. Aivan oikein, kirjakellari on edelleen olemassa, vaikka entisten aikojen kaltaisia löytöjä tuskin enää voi tehdä. Vanhaa kirjaa kumminkin löytyy ja paljon uudempaa. Oma Sillanpääni on ylhäällä uutuuksien pöydällä hyvin esillä, kiitos siitäkin.

Tällainen oli kierroksemme Sastamalan arvokkaissa maisemissa. Sinne kannattaa matkailla, tarjonta hiljaista mutta tasokasta. Hurmeen hurjastelut ehdottomasti näkemisen arvoisia. Siellä Juha varpaitaan vilvoittelee vapaana miehenä Suomen suvessa, kadehdittava kulttuurikulkuri, täysin pidäkkeetön teatteriryhmyri.

Kiitin häntä vielä Vanhan kirjallisuuden päivien avajaissaarnasta, joka ryöppysi laajoin kaarin maailman synnystä nykypäivään. Puhuja oli itsekin tyytyväinen, ettei puheensa osunut liiaksi päällekkäin Uotisen intohimomanausten kanssa. Yhtä hienoja, erilaisia.

Uotisen intohimo näkyy jatkuvan Seinäjoella. Tanssii hyvin, laulaa liian matalalta. Tangomarkkinoissa on jotain yliampuvan juhlavaa, pompöösiä, liian itsetietoista. Ei tango nyt niin suuri juttu ole kuin siellä tahdotaan meuhkata. Tuomariston puheet aivan keitetystä lampaanpäästä: kaikki kehutaan ylimaallisiksi.

Illalla tuli varomattomasti katsotuksi jännäri Yö ilman armoa, ehkä Brandon takia. Kulttielokuva kuulemma, mutta todella huono, jätti ikävänä maun. Loppui raa’asti, jäi sitä paitsi kesken. Pekka Eronen, johon yleensä voi luottaa, tohti tätä kolmin tähdin suositella. Loppu sentään hänellekin ”jonkun sortin pettymys”. Totisesti.

10.7.2015

Märkä hääpäivä

Heinäkuu 2015 010

Asiallisesti nautittiin hääpäivän lounas Sarvessa ja saunottiin Törmällä. Bestman Artsi ja kaaso Saara todistamassa taas. Tuulee, vettä putoaa. Samanlaista uhkasi olla häissäkin kahdeksan vuotta sitten, mutta iltapäiväksi ihmeen kautta selkeni.

Tällaisia tässä muistellaan, kun kesä vitkalleen etenee. Myllykolussa näyteltiin läpi näytännön kestävässä sateessa. Koettelee luonnetta. Mutta yleisö on ihanaa, puolensataa katsojaa saapui urheasti katsomoon. Esitys pysyi hyvässä vireessä.

Alisa oli yksi urhoollisista, hänellä on asennetta. Vietettyään omaehtoista Hämeenkyrö-päivää hän päätti katsoa näytelmän tuli mitä tuli. Hyvin kesti hänkin. Hitto me ollaan ihmeellistä teatterikansaa.

Nyt ei ole paljon kerrottavaa. Miten juttua jatkaisi. Voisi tehdä kuin Pitko: kierrättäisi vanhoja vitsejä. Eilen hän kierrätti jo vanhaa Amerikan pakinaansakin. Tapa voisi olla kannatettava, toistaahan Ylekin vanhoja ohjelmiaan.

Pääsen taas kiinni Inhaan. Loppurynnistys alkaa. Sitä ainakin sää suosii. Huippukohta on tietysti Inhan ja Aino Kallaksen rakkaustarina. Sen kaikki tietävät, jolleivät Inhasta muuta tietäisikään. Missä on kuuluisa koru, jonka Inha lahjoitti Ainolle? Sitä kyseli Jukka Kukkonenkin täällä käydessään. Ehkä se vielä löytyy.

Marja esitteli Museossa sukulaisensa Usko Nyströmin maalauksia. Sai ostaakin yhden kauniin työn: ”Tie Törmälle”. Nyt hän penkoo Soinilan muistoja Aamun jäämistöstä. Niistäkin voisi nousta yhtä ja toista kerrottavaa.

Juuri nyt, torstaiaamuna, ikkunan takana kirkastuu. Jospa saataisiin illaksi kuivahtava esitys. Sitä toivoessa kirjoitustöitä jatkamaan.

9.7.2015

Tapahtumien pyörteessä

Töllinmäki-päivä 2015 040Töllinmäki-päivä 2015 073

Jukka Kukkonen esittelee Inhan kuvia Rauhamäessä. Kauniit serkukset kansallismaiseman äärellä Mannanmäen huipulla.

Hämeenkyrössä on liikaa tapahtumia, ne eivät mahdu paikallislehteen.

Näin kertoi Vilja Pylsy, joka olisi halunnut raportoida sunnuntain Töllinmäki-päivästä ja I. K. Inhan harvinaisten Hämeenkyrö-kuvien esittelystä, mutta päätoimittaja eväsi.

Ei pitäisi järjestää niin paljon kaikenlaista. Rauhallisempi kesäelämä sopii satakuntalais-hämäläiseen pirtaan. Mitä kaikkea täällä sitten riehutaan?

Viikonloppu olikin kesän vilkkain. Lauantaina tori täyttyi ”Onnellisen Hämeenkyrön” juhlijoista, jos näitä nyt voi juhlijoiksi sanoa. Tavallista torikansaa lainehti teltan liepeillä. Siellä piti pidettämän Suurlavan ruhtinaan Tappi Suojasen 80-vuotispäiviä, mutta tilaisuus latistui kalpeaksi kahvitteluksi. Juhlakalu jurotti yrmeänä eikä suostunut istumaan kunniatuolilleen.

Tuttuja ja sukulaisia tapaa torilla, seurassamme oli Marjan  serkku Sirkka Norha suoraan Helsingistä. Kävimme katsastamassa Mannanmäen näkötornin – ilahduttavan hyvässä kunnossa! Vanha valkoisten muistomerkki on takavuosina ollut aivan rempallaan. Samalla seurasimme vapaata koskinäytöstä Kyröskoskella, aina se sykäyttää ja muistuttaa ajoista ammoisista.

Hyvät naapurimme Paula ja Lauri Ylivakeri viettivät yhteisiä kahdeksankymppisiä, siellä saimme rupatella kyläläisten ja sukulaisten kanssa ulkosalla ja runsaan ruokanoutopöydän äärellä. Aina ilo nähdä tämän malliperheen luontaista elämänonnea, lapsia pyörii pihassa kuten aina on Ylivakerilla pyörinyt.

Ja lopulta saunaan, huokaisemaan. Hiukan hillitöntä menoa, mutta ei auta. Nimittäin sunnuntaina  vasta repesi.

Hain ensin valokuvataiteen tutkijan Jukka Kukkosen Tampereen asemalta. Kiitelimme Töllinmäkeen, missä Jukka kertoi I. K. Inhasta ja näytti muutamia harvinaisia kuvia naapurissa Rauhamäessä. Sillanpään Seuran entisen residenssin uusi isäntäväki Mikael Härkänen ja Kati Kangas avasivat ystävällisesti muistorikkaan talon käydäksemme.

Hieno iltapäivä! Muutama Inha-harvinaisuus tunnistettiinkin mistä otettu, Jukka sai lisärivin kirjoihinsa. Inha kuvasi lopulta yllättävän vähän Hämeenkyrössä, vaikka täällä välillä asusti veljensä Väinö Nyströmin luona Soinilassa. Nyt  entinen mahtihuvila on myynnissä.

Töllinmäen pihassa kahviteltiin ja lauleskeltiin. Perinteinen päivä kohosi parhaimmilleen, väkeä puolisensataa. Ymmärrämme vaivoin ettei tällaisesta kannata mitään lehteen laittaa, Tappi Suojanen on varmasti tänä päivänä tärkeämpi tappi kuin joku Inha.

Tarjosimme Jukalle kuhalounaan meidän verannalla, mistä rientelin Myllykoluun näyttelemään. Paras sää, hyvä vire esityksessä, 139 katsojaa. Kaikki mallillaan.

Illalla Sirkka tuli Virroilta tuomaan raporttiaan sikäläisestä Inha-juhlasta: muistomerkki paljastettiin kolmostien varteen, Torisevan kupeelle. Hyvin juhlavaa oli kuulemma ollut, lähes palvovaa. Sirkka sai yksin ylevästi edustaa Nyströmin sukua aitona jälkeläisenä. Marja ja Artsi painelevat sinne ensi pyhänä, Virtain päivänä, minä seuraan katseella kauempaa.

No eikö tässä ollut tapahtumaa tarpeeksi? Kuluneet kaksi viikkoa lähes läkähdyttäviä, mutta hyvin ollaan hengissä ja totta puhuen virkistyneitä, oikein onnellisia, sillä kaikki on mennyt odottamaamme paremmin.

Ja nyt viikko lepoa, toinenkin. Lepo tarkoittaa kirjoittamista.

5.7.2015