Panu Rajala

Ensimmäinen aamu parvekkeella. Nyt se on viimein sisällä, Suomen suvi.

Vilkas viikko takana, paineet purkautuvat. Pitää puhua Kreikasta! Ei jaksa. Toiset kommentoivat. Äärilaidat lehdistössä: Virve Kähkösen itkuinen traagisuus (HS) contra Matti Pitkon hällä väliä -vitsailu (Al), molemmat maanantaina. Väliin mahtuu satoja viisaita analyyseja eli arvailuja.

Terävimmästä päästä oli Timo Harakan essee eilen torstaina Hesarissa. Mutta sekin herättää enemmän kysymyksiä. Kun Harakka kirjoittaa, että Saksa säästää joka vuosi yhtä paljon kuin on Kreikan koko kansantuote, niin mistä hän sen niin varmasti tietää. Ilman indisioita hän latelee, että suurin osa Saksan 200 miljardin euron tuotosta on viety muun euroalueen tuotannosta ja kulutuksesta.

Hei tuolta tulee jo ensimmäinen ekonomisti, joka kumoaa tämänkin analyysin. Talous on kuin taide, siitä voivat kaikki olla eri mieltä yhtä hyvin perustein. Kummassakan ei ole puolueettomia asiantuntijoita, kaikki riippuu lähtökohdista.

Liian suuria asioita. Pysytään pienemmissä. Meidän talous notkuu täällä kädestä suuhun ihan kohtalaisesti. Kuinka tyytyväisiä saammekaan olla tähän tyveneen onneen. Kun katselimme maanantaina tv-dokumenttia kauniin virolaisen Lemmin kohtalosta kyyditysten survomana, tuli taas kouraisevana mieleen, mistä kaikesta Suomen sisukas kansa sentään säästyi sotiessaan. Olisivat muussa tapauksessa hyvin voineet kyyditä minunkin vanhempani, faija oli 30-luvun intomielinen ylioppilas ja hengeltään kova aks-läinen.

Edelleen muistan huokaista, kun pääni tyynyyn painan, että tää on sentään oma sänky eikä työleirin laveri, johon olen raahautunut jäisissä kamppeissa. Pienistä voimme aina valittaa, kun suuret asiat on ihmeellisen hyvin hoidettu ja pahimmalta säästytty.

Ei kreikkalaisiakaan minnekään kyyditä eikä maata miehitetä, kuten sotavuosina. Saksalaiset kovistelevat vain saataviaan, ja niistäkin vallitsee harakkamainen erimielisyys. Sydäntäni kyllä riipaisee tv-kuviin raahattujen kreikkalaisten tuska tuloistaan ja eläkkeistään. Ei tulisi mieleen Pitkon tavoin toivotella heille vaan herbaa ja zorbasta. He selviävät, mutta millaisin vaurioin?

Olemme tässä helleenien kärvistellessä näytelleet kaksi näytöstä Myllykolussa, ja kohtalaisesti on mennyt, eilen suorastaan hyvin. Ohjaaja Vilma paikkasi loistavasti sairastapauksen. Joitain unohduksia tulee, toinen näytäntö on tavan mukaan laimea. Paras puhku on puhallettu ulos. Mutta säät suosivat, notko kuivuu, kyllä se siitä taas nousee.

Tieto Lasse Koskelan kuolemasta hiljensi. Siinä kriitikko ja tutkija, joka yritti kaikin voimin aikoinaan upottaa Sillanpää-tutkimukseni. Kolmatta finaaliosaa vastaan hän hyökkäsi stereona kahdessa julkaisussa, kirjallisuudentutkijoiden vuosikirjassa ja Kanavassa. Yhdestä sitaatista löysi riemastuneena lipsahduksen, metodin haukkui maan rakoon. Erityisesti häntä suututti, että kirja sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Haukkui opetusministeriön saman tien. Ne oli niitä aikoja ne.

Millaista kohtalon ivaa, että juuri kun kirjani saa uuden ylösnousemuksen ja kestävän statuksen, sen raivoisin kriitikko poistuu joukosta. Vähäiseksi jäi Lassen oma tuotanto. Mutta sinnikäs kaveri, parhaimmillaan hauskakin herjaaja. Minkäs luonnevialleen voi. Tavataan Lasse taivaissa ja jatketaan Sillanpää-väittelyä. Otetaan Taata mukaan.

Tänään penkkitalkoisiin Töllinmäkeen, ylihuomenna sunnuntaina puhutaan Inhasta (klo 13 alkaen) ja katsellaan kuvia Rauhamäen siimeksessä. Helle hehkuu, suvi syvenee, heinä heilimöi. Niittomies on jo asialla.

3.7.2015

Oli pikipäin käytävä Helsingissä, tavattava kustannusyhtiön hyviä herroja ja keskusteltava tulevista töistä.  Istuimme lounaalla ravintola Juuressa Topelius-puistikon kupeella Henrikki Timgrenin ja Joni Strandbergin kanssa, ja juttu kulki niin vauhdikkaasti, että huomasin äkkiä luvanneeni uuden kirjan!

Aihe, nimi, aikataulu ja tärkein kaikista – ennakko – tulivat hetkessä sovituiksi. Vain kirjoittaminen, tuo pieni vaiva, jäi enää kontolleni.

Ehdin illaksi takaisin ja suuntasimme Marjan kanssa Heiskan pihapiiriin, minne on rakennettu uusi katoksellinen tatteri. Mitähän saamme nähdäksemme, kuta kuullaksemme?

Vanha taistelukumppani Kauno Perkiömäki on tuottanut laulullisen näytöskappaleen Ikkunaprinsessa, kokenut musiikkimies Beni Siltala kirjoittanut ja ohjannut ja vielä kokeneempi teatterimies Tapio Parkkinen dramatisoinut. Iskelmien maailmassa pysytellään, muuta elämää ei juuri esitellä.

Aihe on siepattu Rauli Badding Somerjoen tunnetusta hitistä, mutta muuten ei hänen henkilöönsä puututa. Eikä tässä prinsessa ikkunassa istu, vaan purjehtii hyvinkin verevästi paikalle. Kepan baarissa ollaan, Hämeenkyrössä ilmiselvästi, mutta mitään Vepan baarin kaltaista vitsin vääntöä ei yritetä.

Sen sijaan puhellaan niitä näitä, laulellaan tuttuja schlaagereita, valmistellaan häitä, joita ei tule, pidetään pöytää Tapille (Suojaselle), joka ei myöskään tule. Kyröläinen versio Beckettin aiheesta ”Huomenna hän tulee”. Paljon tuttuja nimiä pudotellaan, enimmäkseen he pysyvät poissa.

Kun käytettävissä on niinkin virtuoosimainen komedienne kuin Mirka Myrskyranta (muistattehan viimevuotisen räiskynnän), olisi hänelle suonut enemmänkin tekemistä. Vähän tämä Glendora yhtä miestä vikittelee, mutta luopuu kovin helposti. Ei hän varsinaisesti miesten päitä pyörälle pane, kuten ennakkotiedot uhkasivat. Hyvin hän laulaa ja upea ilmestys hän on punaisessa peruukissaan.

Paula Salonen on luonteva baarin emäntä Kepa, miehet laulavat jopa muhkeasti (Aarre Aalto kappalaisena), ja erityisesti kunnostautuu veteraani Jussi Snellman vetäisemällä ”Aina hauskaa olla pittää” semmoisella innolla, että ainakin hänellä itsellään näytti olevan hyvinkin hauskaa.

Varttuneen väen keskellä säteilee raikas tulokas, Flora Heinäsuo. Raikun Kruuppi soittelee. Kuullaan tuttuja kappaleita toisensa perään. Ohut tai olematon juoni pitelee baarin asiakkaita koossa. Näytelmästä ei voi puhua, pikemmin vapaamuotoisesta paikalliskimarasta. Mikäs siinä, yleisö varmaan viihtyy (ensi-illassa kuutisenkymmentä päätä) ja pysyy ainakin kuivana katon alla. Järeää tekoa on katto, kestää kovatkin myrskyt.

Maaseudun Taiteellinen Teatteri on muuten reippaasti yliampuva nimi, jos tätä tuotosta punnitaan. Onko niinkin vaativaa käsitettä kuin ”taide” maaseudulla jostain syystä halpuutettava? Viihde on ihan reilu lajin määre sekin, turha iskelmiä on yrittää vängällä nostella taiteen korokkeelle vai mitä.

30.6.2015

Ei syytä säikähtää. Murheellista joka tapauksessa.

Istuin sunnuntaina parvekkeella kaikessa rauhassa ja kummastelin isoa paloautoa, joka kiipesi Vanajan kylätietä ylös. Kohta tuli toinen. Mitä on tekeillä? Vähän päästä harmaa savurihma leijaili peltoaukean ylle.

Samassa meidän nuoret riensivät hengästyneinä rannasta: ei kai Viehätys ole tulessa? Ei sentään. Entä Ylivakerin kuivuri? Lähdettiin kipin kapin katsomaan.

Mäkelän suunnalta nousi jo musta savupatsas. Siellä on reipas tulipalo. Jumankauta vanha Mäkelä palaa!

Naapureita oli kerääntynyt ihmettelemään. Kyseltiin oliko tarkempia tietoja. Mistä syttyi? Oliko tuhopoltto? Tiedetään Mäkelän olleen enimmältä tyhjillään jo kolmisenkymmentä vuotta. Ei ollut kellään tarkempia tietoja. Paloletkut suihkuttivat vesisuihkuja yläkertaan, mistä punaiset liekit löivät.

Muistot kulkivat. Tuollahan asuimme Elinan kanssa alkaen vuodesta 1973 seitsemän kesää. Sinä aikana tyttäret syntyivät, tuolla entisessä syreenimajassa kivipöydällä heidät kastettiin. Täällä vietimme ikimuistoisia onnen kesiä. Minä tutkin, niin no joo, tota Sillanpäätä.

Tämä on historiallinen tontti, Sillanpään äidin syntymäkoti, Frans Eemelin mummula. Tänne hän vielä Taatana mieluusti poikkeili. Täällä mekin vanhempieni kanssa tapasimme kujeilevan mahtipartaisen patriarkan kesällä 1957. Hyvin muistan vieläkin äijän silloiset tarinat. Tuossa majassa istuttiin ja kahviteltiin.

Nyt majasta on vain muisto jäljellä, mutta kivipöytä seisoo vielä paikallaan. Sen takana palokunta purkaa nyt jo talon mansardikattoa. Mäkelä on rakennettu 1927, Saavutuksen (1920) ja Viehätyksen (1925) jälkeen, samalla mallilla. Muistan hyvin isäntäparin Viljo ja Aune Vuorisen, joiden luona mieluusti sukuloitiin. Viljo kuoli varhain, Aune eli sitäkin vanhemmaksi. Hän oli isäni serkku ja meidän kesäinen vuokraemäntämme.

On Mäkelässä ennenkin tutkittu Sillanpäätä. Nuori lisensiaatti Aarne Laurila asusti täällä 1950-luvulla ja kirjoitti elämäkertansa Sillanpäästä 1958. Minun graduni ilmestyi 1975 ja elämäkerran ensimmäinen osa 1983. Mäkelää voi pitää suorastaan Sillanpää-tutkimuskeskuksena.

Ja nyt sen parveke romahtaa juuri maahan. Tuolla monituiset kerrat istuimme kahvilla ja huutelimme tutuille, jotka kulkivat kylätietä. Siellä lueskelin, siellä tyttöjä nukutimme. Voi aikoja entisiä.

Seurailemme pitkän aikaa sammutustöitä. Poliisikin käy kyselemässä. Tauno parhaiten tiesi Mäkelän olosuhteet, oli omistajan Vuorisen Juhanin luottomies. Vasta pari viikkoa sitten Juhani tarjosi minulle ostettavaksi kaunista jugend-takkaa, joka oli salissa. Nyt se tuolla nokeentuu, mutta toivon mukaan pysyy ehjänä. En ehtinyt vielä reagoida tarjoukseen, on tässä ollut kaikkea muuta.

Kuinka Juhani kestää menetyksen? Hänellä on ollut vaikeuksia päättää talon kohtalosta, siinä se on vain seissyt ja muistuttanut menneisyydestään. Korjauskelvottomaksi vähitellen vaipui, ja nyt se on jo mustuva vainaja. Ehkä se oli liian rakas omistajalleen.

Vielä illalla saunan jälkeen kävimme katsomassa talovanhuksen kuntoa. Päivi oli paikalla, jotakin jo kuulimme syttymisen syystäkin. Mitään rikosta siihen ei liity, puhdas vahinko. Ei täällä ole mitään nuorisojoukkoja vetelehtinyt. Hiljaa on saanut Mäkelä viettää vaisua vanhuuttaan.

Hyvästi vanha ystävä. Luhistu rauhassa. Hienon suojan tarjosit nuoruuden kesinä, paremmankin kohtalon olisit ansainnut. Terve kumminkin!

29.6.2015

Ohjaaja Vilma Talakin oli karonkassa ilmeisen tyytyväinen yhteistyöhömme.

Hieman oli kerättävä keskitysvoimia, kun kiidin Sastamalasta Myllykoluun. Muistanko edes vuorosanat? Näytelmämme Elämän autuus lähestyi ensi-iltakastettaan.

Kaste siitä kirjaimellisesti tulikin. Kaikki alkoi oikein hyvin. Kahvilatoon kerääntyi arvokasta kutsuvierasjoukkoa, kaukaisiakin tulijoita. Heille selostelin mitä kohta tuleman pitää, varsinkin yritin valottaa näytelmän kirjallista pohjaa, yhteyttä Sillanpään suvensuloiseen esikoiseen Elämä ja aurinko, jonka ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta.

Vilja ja muut toimekkaat tarjoilivat pieniä sahtilasillisia ja piirakoita. Ihmeelliset naisemme Marja Lepola, Katariina Pylsy ja Leena Majavesi olivat kädenkäänteessä (yötä myöten) loihtineet tilat ja tarjoilun kuntoon, kun tämmöiset ”pikkuseikat” meiltä miehiltä tuppaavat unohtumaan viime tippaan.

Samoin onnistuin junailemaan maksupäätteen konttoriliikkeestä lippuluukulle aivan viime minuuteilla perjantaina. Huomattavan mutkallista byrokratiaa siihenkin liittyi pankin suunnalla. Ei aina osaa arvata, mihin kaikkeen sitoutuu, kun oma seura järjestää jotakin suurisuuntaista. Marja on kiltisti puolestaan sitoutunut hoitelemaan lipunmyyntiä edelleen avustajiensa kanssa.

Mutta asiaan. Näytelmän esitys alkoi vauhdikkaasti, Jere oli heti vedossa ja keräsi ensimmäiset väliaplodit kahden minuutin päässä aloituksesta. Sää tyyni, lämminkin, mutta tummia pilviä aaltoili taivahalla. Eikä syyttä. Noin puolen tunnin kohdalla alkoi tippua, ja sitten sade vain yltyi. Näitä kesäteatterin ikuisia riemuja.

Kokenut 150-päinen yleisö oli varustautunut tietysti asian mukaisella tavalla, sillä tässä perinteisessä ulkoilmateatterissa ei ole nykyisin niin tärkeää sadekatosta. Kyllähän sateen aina kestää, ja kesä kuivaa minkä kasteleekin, mutta ropina vie repliikit. Sitä itsekseni surin kuusen alla odotellessani vuoroani astella näyttämölle.

Sade sitten hiljenikin ja taukosi välillä toisella puoliskolla, kunnes yltyi taas. Ystävällisesti aurinko sentään kultasi loppukiitokset. Ihmeen hyvin esitys pysyi koossa ja vauhdissa, vaikka pakosta tunnelma loppua kohti vähän latistui. Silti me pärjättiin. Ei lannistuta, tästä näytännöt vain kohenevat.

Olisiko sitä sadekatosta harkittava? Se ei vain tunnu sopivan aitoon sillanpääläisen luonnonnäyttämöön. Se hallitsisi liikaa tätä herkkää pienoismaisemaa? Uljaampaa on altistua luonnon tapahtumille kuten ihmiset Sillanpään teoksissa. Vai onko sittenkin antauduttava trendeille?

Esityksen tason ja taidot jätän toisten arvioitaviksi. Ei tämä ainakaan kylmäksi jätä. Liiankin repäisevänä pitivät kuulemma jotkut. Mutta oli myös intomielisiä ylistäjiä. Mielpiteet taitavat jakautua tavallistakin jyrkemmin. Ainakaan emme tee nyt tyynen levollista sillanpääläistä epiikkaa, mitä monesti ennen on hyvällä menestyksellä koeteltu.

Jotkut ovat ilmaisseet, että Myllykoluun on aina mukava tulla, kun siellä esitetään ihmiselämän kärsimyksiä niin vaikuttavasti, että oma elämä alkaa tuntua ihan mukiin menevältä. Hurskaassa kurjuudessa toistakymmentä vuotta sitten kaikkien henkilöiden elämä meni päin helvettiä. Nyt on virityksemme tyystin toinen. Tämä on eroottinen komedia tanssillisin ja musiikillisin tehostein. Tulkaa vaikka itse todistamaan.

Karonkka Maisemakahvilassa oli vaivaa nähden järjestetty ja tunnelma katossa, kuten usein sillloin kun vastukset on voitettu ja vaatteet vaihdettu ja pantu toiset kuivumaan. Pidin puheen, missä kehuin itseämme. Me ollaan hyviä kaikki! Miten tyydyttynyt olikaan mieleni, kun sitten suviyön himmenevässä valossa astelin hiljalleen kylätietä kotiin. Se on nyt tehty, eikä mitään syytä hävetä, iloita vain.

28.6.2015

Puhelemme intohimoisen viisaita Anna-Leenan ja Rikun kanssa.

Kova vauhtiviikko takana. Tällaisia ei saisi olla usein.

Aletaan Sastamalasta. Aivan loistavat avajaiset! Yhdistyneet soittokunnat töräyttelivät komeasti tulomusiikkia, ja juontaja Juhani Seppänen ja puheenjohtaja Leena Majander avasivat pelin. Onko koskaan kuultu niin hienoja, mietittyjä ja laajakaarisia puheenvuoroja kuin tällä kerralla.

Jorma Uotinen osaa ottaa yleisön, samalla hänen puheensa Intohimosta yltyi huipputyylisen esseen mittoihin. Eiköhän se ilmaannu tuonne Vanhan kirjallisuuden sivuille. Mieleeni jäi erityisesti hänen vaatelias, tiukkarajainen, miltei ahdasmielinen taidekäsityksensä: kaikenlaista puuhastelua on nykyisin lupa kutsua taiteeksi. Nopeaa tietä tähtiin ei ole.

Samaten muodikas kansainvälisyyden obsessio sai ansaittua kyytiä: hyvä on hyvää kaikkialla, paska on paskaa Pariisissakin.

Näin leiskautti ”lähinnä silmälaseistaan tunnettu Uotinen” (kuulemma jonkun toimittajan nerokas määritelmä). Olin todella iloinen, että sain hänet talvella taivutetuksi avajaisiin puhumaan. Yhtä tyytyväisiä saatoimme olla myös Juha Hurmeen miljardien vuosien takaisista terveisistä ihmissuvun kamppaillessa alkumerestä halki erämaiden, sotien ja nälkävuosien tänne Sastamalaan puhumaan vanhasta kirjallisuudesta, jopa intohimosta. Monesti tuo ihmissuvun taival on ollut hiuskarvan varassa katketa, Hurme ounasteli.

Vain ihmissuku voi pelastaa maapallon, koska se osaa lukea, mitä maapallo itse ei osaa.

Olihan päivillä paljon muitakin kohokohtia, kuten lauantaiaamun erinomainen ja elävä Raamattu-keskustelu, Hannu Taanila provosoijana ja toinen Hannu Mäkelä sekä Martti Myllykoski altavastaajina, puheenjohtajana Sakari Katajamäki.  Tuli taas tarve lukea Raamattu kunnolla, joskus ihan varmasti sen teenkin.

Niin ja se meidän perjantainen Kirja ja intohimo -sessio, jossa kaunokirjailijat Anni Kytömäki, Päivi Alasalmi, Anna-Leena Härkönen ja Riku Korhonen (onneksi yksi mies) kunnostautuivat älykkäillä, hauskoilla, oikeastaan vähemmän intohimoisilla tunnustuksillaan. Tässä keskustelussa oli ilo toimia puheenjohtajana, yleisökin tuntui elävän mukana.

Oli myös korkeatasoista musiikkia. Vesa Sirén esitteli Sibeliuksen monia intohimoja, ja nuorekas trio sellisti Jussi Makkosen johdolla soitti hurmaavan raikkaasti mestarin tunnettuja kipaleita.

Huipentumana sitten lauantai-iltapäivän rivojen runojen kavalkadi ”Tupa ryskyi, parret paukkui” – esittäjinä Eero Enqvist, Pinja Hahtola ja Petra Lampinen, jotka olivat niin ronskin vetreässä vireessä, että yleisö pysyi paikalla päivien tappiin saakka. Intohimoa siis riitti, seksiä ja sensualismia unohtamatta.

Yleisöä tulvehti joka istuntoon Sylvään suuren salin täydeltä parvekkeen seisomapaikkoihin saakka. Kun vähän pienemmässä auditoriossa keskusteltiin niinkin kiihdyttävästä aiheesta kuin Akseli Gallen-Kallelasta, kymmeniä kiukkuisia jäi ovien ulkopuolelle.

Jos kirjallisuustapahtumaa mitataan ulkomaille ulottuvien klikkausten mukaan Sofi Oksasen tapaan, tällainen tuhansien suomalaisten lukijain, kirjailijain ja kauppiaiden kohtaaminen tuntuu tietysti kotikutoiselta. Mutta juuri sellaisena sillä on oma vankka paikkansa, on ollut yli 30 vuotta. Ensikertalaisille on aina yllätys, kuinka massiivisesta tapahtumasta on kysymys.

Aamulehden toimittaja Matti Kuusela seurasi päivät esimerkillisen aktiivisesti, kirjoitti yhden upean esseen ja kaksi täysipainoista selostusta päivien tiimoilta. Hänen laaja juttunsa ”Sastamala, hämärän intohimoni kohde” lehdessä 26.6. voitaisiin nimittää Sastamalan kansallisesseeksi ja kehystää julkisten rakennusten seinille. Uskoisin että Kuuselalle myönnetään itsenäisyyspäivänä Pro Sastamala -mitali, vaikka hän moittikin kaupungin nimen valintaa ja oli Tyrvään kannalla.

Jos nyt joku haluaa vajaista huomioistani turhautuneena tietää mitä ja mistä Vanhan kirjallisuuden päivillä todella puhuttiin, kannattaa lukea Aamulehdet 26.-28.6.  ja saman tien päivien omat sivut netistä. Päivien sosiaalisuus ja väkirunsaus on sitä luokkaa, että valitettavan vähän jäi taas aikaa pääasialle: itse kirjoille, niiden löytämiselle. Omaa Sillanpäätäni signeerailin SKS:n osastolla sillä seurauksella, että kirja myytiin loppuun. Mutta ei hätää, kaupoissa vielä riittää.

Lauantaipäivältä kesken rivojen runojen syöksyin suoraan Myllykoluun, esittelin näytelmämme ladossa kutsuvieraille ja vetäisin roolipuvun niskaani, mutta mitä sitten tapahtui, onkin jo kokonaan toinen juttu.

27.6.2015

   Kaksi tyytyväistä, tekijä ja kustantaja.

Nyt on kirjat julkistettu.

Eilen oli erinomaisen mukava tilaisuus Nuuttilassa. Saimme julkisuuteen kaksi tuoretta teosta: oman Sillanpää-elämäkertani sekä F. E. Sillanpään Seuran historiikin vuosilta 1975-2015.

Taatanaitan Pitopassurit tarjoili kuohuviiniä, kivaa pikkupalaa ja kahvia. Vanha pappila tuli yllättävän täyteen seuran jäseniä, johtokuntaa, puheenjohtajia ja median edustajiakin ilahduttava määrä, kärjessä Aamulehden Matti Kuusela.

Ei ole julkkareita ennen Hämeenkyrössä pidettykään, ei ainakaan minun kirjoistani. Kirjakahviloita on kyllä vietetty kymmeniä. Nyt SKS:n kutannusjohtaja Tero Norkolakin ponkaisi Helsingistä paikalle ja piti hyvän puheen, esitellen sekä kustantamonsa pitkää maineikasta historiaa ja nykyisyyttä että tätä Sillanpää-kirjaani, joka olikin alkuaan hänen ideansa.

Minähän menin pari vuotta sitten ehdottelemaan, että jos ottaisivat vaikka määrämittaisia on demand -painoksia näistä vanhoista Sillanpää-opuksista, jotka oli vähiin päin loppuunmyyty. Tällöin Tero heti päätti, ettei mitään uusia painoksia: mieluummin kokonaan uusi kirja! Ja sehän nyt entisten pohjalta koottiin ja päivitettiin.

Tässä sitä ollaan. Huikaisevan keventynyt olo vallitsee. Vähän pitkäksi tämä seurustelu Sillanpään kanssa on venähtänyt, myönnetään, mutta olen sentään muutakin välissä tehnyt. Kun aloitin 1983 SKS:n kirjailijana, tuntuu nyt hienolta kiertyä takaisin vanhimman ja arvokkaan kustantamon huomaan.

Ihanat historioitsijat, Anna vasemmalla ja Vilja oikealla.

Yhtä suuri ilonaihe on teos Sillanpääläisiä eli tämä Anna Ulvisen kirjoittama historiikki seuramme kunniakkaista vaiheista. Viljan kanssa sitä sitten kuvitimme ja toimitimme, ja lopputulos on raikas, eloisa ja visuaalisesti tyylikäs.

Miten monet muistot siinä kulkevatkaan. Yhtä jalkaa seuran kanssa eteni elämäkerrallinen tutkimukseni, molemmat hyödynsivät toisiaan. Ja kyllä siinä aika tavalla rikastui myös kyröläinen kulttuurielämä säteillen laajemmallekin alalle. Kirjaa saa alkuun ainakin näistä meidän museoista, Myllykolusta ja Töllinmäestä sekä kahvila Kehäkukasta. Edulliseen parinkympin hintaan! Ja elämäkertaa tietysti hyvistä kirjakaupoista.

      

2015                                                1985

Sitten kaikkein suurin ilo: koko se kuusikko, joka seuraa 40 vuotta sitten lähti perustamaan, oli paikalla Nuuttilassa! Kuvassa istumassa vasemmalta Matti Huusari (ensimmäinen pj), Pirkko Pitko ja PR (ens. sihteeri) sekä seisomassa Kauno Perkiömäki, Jorma Mikkonen ja Pertti Nykänen. Siinä me ollaan ja hengissä kaikki! Vertauskohtana sama nuori joukko Viehätyksen portailla isännän syntymäpäivillä.

Samoin entiset puheenjohtajat yhtä lukuunottamatta pääsivät paikalle. Oli monin tavoin liikuttavaa perhetapaamisen tuntua.

Nyt annankin kuvien puhua, kun siihen kerrankin on aihetta ja aineistoa. Sanat tahtovat nääs loppua. Matti Kuuselan ansiokas juttu tänään Aamulehdessä herkisti heti mieleni. Totta, noin leijuvaksi tunnen nyt oloni, Matti oivalsi taas olennaisen.

Ja päälle päätteeksi: Vilja ilmoitti, että Joutsenten reitti on myöntänyt tuntuvan rahasumman tulevan oopperamme toteuttamiseksi! Asian vahvisti Petri Rinne puhelinsoitolla. Kuinka kaikki nyt näin myötäisesti puhaltelee! Ja vielä samana päivänä. Oi juhlaa ja juhannuspäivää…! Sitä oikeaa, meinaan. Vettä tulee mutta tulkoon!

24.6.2015

Veijo Meri sanoi joskus, että teatteri-ihmiset soittavat kirjailijalle yleensä joko jouluna tai pääsiäisenä tai kun kirjailija on häissä tai hautajaisissa. Tyylilleen uskollisena Meri lähetti meille uutisen kuolemastaan keskellä juhannusta.

Hän oli niitä kirjailijoita, jota tuli seuratuksi teos teokselta. Muistan yhä kohtia vähän kummallisesta esikoiskokoelmasta Ettei maa viheriöisi (1954). Kuinka siinä kuvattiin maantie niin kuin joku taivaankappale. Manillaköydestä (1957) tuli varhain kulttikirja, se vähän häiritsi lukemista. Se analysoitiin niin perusteellisesti. Samoin tv-elokuva työntyy mielessä tungetellen kirkkaan tekstin eteen.

Kun Peiliin piirretty nainen ilmestyi 1963, olin juuri aloittanut suomen ja kirjallisuuden opinnot. Meri sai samana syksynä Sillanpää-palkinnon, mestari täytti 75, vastaanotto oli Ilvestiellä. Saara kertoi, että kun palkinto piti luovuttaa, Merta ei tahdottu löytää mistään. Pieni mies oli hukkunut juhlayleisön selkien taakse. Taata keräsi kaiken huomion, Veijo pujotteli ujona joukon seassa.

Luin romaania nyt uudelleen alusta. Ihmeen tutulta se edelleen tuntuu. Siinä puretaan ja tehdään lastia kulmakaupassa, pikkutarkasti kuvattuna. Tuntuu ihan tarkoituksettomalta kohtaukselta kuten Merellä usein, kunnes kuva alkaa hahmottua. Mikä jäi mieleen? Se kadulla seisova nainen, joka ”piti jalkojaan tuolla tavalla, kai sillä on siihen syynsä, se kai tuuletti”.

Kirjailijan vanhuus on kamala, Meri totesi jossakin esseessä. Vaikenemista kesti tämän vuosituhannen ajan. Nyt kirjailija on päässyt lepoon, mutta teokset elävät ja herättävät edelleen levotonta värinää lukijoissaan. Tuskin kuitenkaan luen Peiliin piirrettyä naista enää kokonaan.

Juhannus meni aika hiljaisesti, Tuulikki laulatti meitä haitarinsa säestyksellä ja läpi kastunut kokko sentään saatiin miesvoimin syttymään. Hajoten ja harotellen se paloi loppuun. Jotenkin se symboloi tätä märkää juhannusta, joka taas olla juhlavoi väärällä paikalla. Ilomielin olisin viettänyt oikeata Jussia huomenna ja ylihuomenna, mutta yhteisön paine voitti. Sitä paitsi tulevina päivinä on jo uusia menoja. Hetken huokaus on paikallaan.

Kun vettä roimii, sitä sahtiakin tulee kaadelluksi turhan reippaasti. Seurauksena hiljainen turtumus. Mieli ei lähde lentoon kuten joskus nuorempana. Sauna sentään lämpeni, kolmet muhkeat ateriat nautittiin, kymmenpäinen seurue löysi huvinsa, vaikka isäntää vähän väsytti. Kiihkeä alkuvuosi vaatii veronsa?

Olihan käytävä harjoituksissakin sunnuntaina, aika laiskaa ja laahailevaa meininkiä, mutta me parannetaan alkavalla viikolla. Risto Ojanen tuli tarkistamaan Elisan kanssa mitä Myllykolussa nyt meinataan. Mitä mietti teatteritieteen tohtori ja Porin Teatterin ex-johtaja siellä katsomossa kökötellessään? Ehkä perästä kuuluu. Mä en ainakaan ollut vedossa, tunnustettakoon. Mutta mä nousen vielä!

Vuoden käännekohta on joka tapauksessa taas eletty, aina aamulla rantaan kulkiessani ja palaneen kokon savuavaa tuhkaa silmätessäni tajuan päivien taas pitenevän ja syksyn lähenevän. Elämänkin joskus päättyvän.

22.6.2015

PS Marja väittää, että oli oikein hauska juhannus ja lapset ja nuoret nautti kokosta ja tunnelmasta, mikä oli todistettava. Minäkin kuulemma innoissani hihkuin, hm.

Aamulla havahduin kiivaisiin koputuksiin keittiön oveen. Kuka pyrkii sisään noin innokkaasti?

Siellä oli vaalea tiukan oloinen nainen, jolla oli vain yksi repliikki: ”Lava!” Hän selitti viron ja suomen sekakielellä sekä eleillä, ettei hänen autonsa mahdu meidän portille. Kauempana Sillanpääntiellä jymötti kahden talon kokoinen rekka.

Sieltä haimme kottikärryillä todellakin lavan, lastattu raskailla pahvilaatikoilla. Nyt jo arvasin, että F. E. Sillanpään elämäkerta se siinä teki tuloa Hämeenkyröön näin painokkaalla tavalla. Kirja on painettu Tallinnassa, sieltä se suoraan ovelleni rahdattiin.

Juhlavaa on aina availla uutta painotuoretta kirjaa. Nyt tuntui tavallistakin syvempi vihlaus mahanalassa. Pitelin käsissäni pitkän kaaren tehnyttä painotuotetta. Ensimmäinen osa Sillanpää-teostani ilmestyi 1983, toinen osa 1988 ja kolmas osa 1993. Ja nyt se viimein on saatettu kompaktiin muotoon yksiin kansiin.

Tätä ihmetellessä päivä sitten kuluikin. Soitin iloiset kiitossoitot SKS:n kustannustoimittajalle Pauliina Rihdolle ja tiedottajalle Minttu Nikkilälle. Hienosti toimittu!

Jotain muutakin askartelin, vähän nylkytin eteenpäin kahta muuta kirjatekelettä, kunnes karautin kylille asioille. Päähäni pisti käydä kirjapainossa katsomassa, kuinka FES-seuran historiikki jaksaa. Sehän on luvattu juhannukseksi.

Elorannan veljekset hymyilivät salaperäisesti. Siinä samassa minulle leikattiin ihka uunituore kappale historiikkia. Hitto soikoon! Kaksi uutta opusta samana päivänä! Molemmat vuosikymmenten urakoita, seuran vaiheita on tallessa neljä vuosikymmentä, nimihenkilön elämää yli seitsemän vuosikymmentä. Näistä vielä lähemmin, kunhan ne ensi viikolla kunnolla julkistetaan.

Kun vielä käväisin illalla Myllykolussa näytelmäharjoituksissa, päivä oli sananmukaisesti täynnä Sillanpäätä. Kesäinen trilogia valmistuu: kaksi kirjaa ja yksi näytelmä.

Vaalea ilta himmeni sitten muistoja seuloessa, Marjan kanssa puhellessa. Kuohupullokin poksahti. Meillä oli kahden hengen juhla huoneessamme.

Pannaas tuonne vielä yksi kuvallinen kirja-aihe killumaan Helsingistä: Hagelstamin antikvariaatin kesäkuun ikkuna, johon sain valita sata mieleni mukaista opusta valioliikkeen uumenista. Se on Cecilin hyvä myynninedistämisidea, aina joku tunnettu lukija valitsee kuukauden ikkunan Uudenmaankadulle. Kuvaa otettaessa kymmenkunta oli jo ostettu pois. Käykäähän ihmettelemässä ja ostelemassa, näinä viileinä päivinä parasta ajanvietettä taitaa olla lueskelminen sisätiloissa.

16.6.2015

PS Blooms Day? Tottahan Joycen Odysseuksen tunnette.

  Pappilan herra Juha.

Ensimmäinen kesäpäivä lämpeni, kun istahdimme vanhan pappilan lehtevään piharyhmään. Kuohuviinipullo poksahti punaisen aitan varjossa.

On ollut puhetta pitemmän aikaa, että kävisimme Juha ja Catarina Vakkurin vieraina Janakkalan pappilassa.  Kutsu on ollut voimassa, ajankohtaa on siirrelty ja lykätty eri syistä. Liikaa kiireitä kummallakin. Mutta nyt vierailu viimein toteutui.

Olikin komea nähtävyys!  Juha ja Catarina ovat hankkineet varsinaisen residenssin, joka on taatusti teettänyt kunnostustöitä. Näin vanhat hienot pappilat ovat laajemminkin aikojen saatossa yksityistyneet. Aika usein, kuten Hämeenkyrössä, niistä on tehty seurakunnan tai muun yhteisön toimitiloja. Älytön verotus ajoi kirkkoherrat tiilitaloihin. Kuinka muutos on vaikuttanut heidän nauttimaansa arvovaltaan, joka aleni kyllä muutenkin kaiken maallistumisen seurauksena.

Saunoimme Juhan kanssa, nautimme Catarinan valmistamaa illallista ja puhelimme puoleen yöhön kaikenlaisesta. Juha on monipuolinen ja intensiivinen keskustelija. Monista kysymyksistä olimme samaa mieltä, muun muassa suomalaisen futiksen alennustilasta, klassisten näytelmien osoittelevasta modernisoinnista ja Hesarin kulttuuriosaston viihteellistymisestä.

Töitäkin teemme kumpikin aika vilkkaaseen tahtiin. Juha kirjoittaa ilmeisesti aina milloin ei hoida Villa Karon asioita tai matkaile Afrikassa. (Silloin kirjoittaa tiheitä muistiinpanojaan, jotka jalostuvat kirjoiksi.) Hänen korkea työhuoneensa seinät peittävine kirjahyllyineen on varmasti inspiroiva. Majakovskin kuva vartioi hänen työrauhaansa, ikkunain takana rehevät syreenipensaat. Juha voi toisaalta kirjoittaa myös Helsingin asunnossa tai Beninin kattoterassillaan. Liikkuva maailmanmies.

Ihailimme pappilan lukuisten huoneiden, varsinkin laajan salin, huolekasta entisöimistä. Vertauskohtana kävi mielessä Matti ja Minni Huusarin kunnostama Tuomarin talo Ikaalisissa. Nämä urakat vaativat taitoa, pitkäjänteisyyttä, tyylitajua ja tietysti varoja.

Nukuimme hienossa vaaleanpunaisessa kamarissa. Aamulla selailimme lehtiä verannalla, nautimme hyvän aamiaisen ja ajelimme ripeksivässä sateessa takaisin Viehätykseen.

Pyynikin Avioliittosimulaattori saa kiintoisan ristiriitaiset arvostelut: Hesarin Lauri Meri tyrmää tyylien välillä huojuvan esityksen melko täydellisesti, Anne Välinoro Aamulehdessä taas on aivan innoissaan ja täräyttää 5 tähteä! Lauria vaivasivat esityksen kliseet kuten minuakin. Olisiko osuvin arvio silti jossakin puolivälissä. Positiivista on se, että vanha kesäinen päänäyttämö luottaa iskelmällisten vuosien jälkeen taas laadukkaaseen kirjalliseen perustaan. Veera Niemisen romaani on tietenkin monivivahteisempi kuin teatterissa nähty pelkistys siitä.

Pieni levähdys ja lounas kotona, taas areenalle. Sade vihmoo läpi Myllykolun harjoitusten. Urheasti painamme  komediaa neljättä tuntia. Välillä tuli uskon puute, mutta kun aikamme jauhettiin, lopussa alkoi pieni toivo pilkahdella. Ehkä tästä vielä oivallinen näytelmä saadaan tästäkin.

Jotenkin jäin vaatteita kuivatellessani katsomaan Kalle Päätalosta kertovan sarjan viimeistä osaa. Olenhan sen nähnyt ennenkin, lukenut pohjana olevat opukset, tehnyt niistä sovituksen Pyynikille vuonna 2000. Silti kuvaus kosketti vieläkin. Elina Halttusen sovitus ja Hannu Kahakorven ohjaus tavoittavat jotakin hyvin aitoa, ennen muuta Kai Lehtisen erinomaisen näyttelijäntyön ansiosta. Kyllä siitä Kallen tunnisti.

Lopussa pari turhaa asiavirhettä: kirjamessuja ei ollut 1958, tavallinen matinea Kauppakorkeakoulussa kylläkin. Eikä esikoiskirjailijaa, tuntematonta rakennusmestaria vielä tituleerattu mestarikirjailijaksi! Mutta Ville Revon kustannusvirkailija oli hyvin tavoitettu, hänen tarkkasilmäinen otteensa, joka Kallesta nosti kirjailijan. Olisi hän kai muutenkin väellä ja voimalla murtautunut läpi, mutta hienosti Ville näki heti alussa miehen mahdollisuudet, kun muut hylkäsivät.

15.6.2015

Hän saapui Myllykoluun. Saimme onnitella Waltteri Torikkaa johtokunnan voimin. F. E. Sillanpään Seuran johtokunta hyväksyi lopullisesti suuren oopperahankkeen, joka herätti taloudellis-värisyttävää epäröintiä vielä vuosi takaperin. Mainostempaus Tähdet tähdet -kisassa onnistui täydellisesti.

Vaatimaton Waltteri kertoi, että hänellä oli puolen tunnin nimmarijono äsken Savoy-teatterin konsertin jälkeen. Don Giovannikin meni putkeen Kroatiassa. Seuraavaksi Amsterdamiin ja Lontooseen. Pitelemme silti tukevasti kiinni miehen takinliepeestä.

Illalla oli suuret voitonjuhlat Mäntylässä, järjestäjänä Waltterin ihana äiti Annikki. Kyläläisiä ja kyröläisiä paikalla kunnanjohtajaa myöten. Pukukoodi tilanteen mukainen, Mäntylän tähtikin valittiin. Vilja pisti pikavauhtia pystyyn parodian tv-kisasta, joka kuulemma läkähdytti katsojat nauruun.

Me emme sitä nähneet, sillä meidän piti rientää välillä Pyynikille ensi-iltaan. Kesäteatteri täyttää 60 vuotta ja minäkin toimin 10 vuotta sen puheenjohtajana. Juhlakesän näytelmä on Veera Niemisen esikoisromaanista dramatisoitu Avioliittosimulaattori. Vahva näyttelijäkaarti esittää hyvin tutuilla kliseillä etenevän kuvauksen karjalaisen ja varsinaissuomalaisen heimon yhteentörmäyksestä. Vanhat vitsit ovatkin siitä hyviä, että varmasti tietää missä sopii nauraa. Sanoo Esko Roine mitä vaan niin yleisö remahtaa. Takuuvarmoihin koukkuihin ripustuva ohjaus Tommi Auvisen.

Odotan kiinnostuneena, mitä Minna Ohtamaa tästä kirjoittaa. Aamulehti on saanut uuden räväkän kriitikon. Oli mitä mieltä hyvänsä hänen käsityksistään, juttuja lukee mielikseen. Kriitikko ilmaisee ajatuksena selvästi ja siekailematta. Ilmeisesti hän tietää, että kun haukkuu reippaasti suuren suosikin (Komediateatterin Tankki täyteen) niin kriitikko ainakin huomataan.

Matti Pitko puolestaan pistelee Mauri Pekkarista tämän pienuudesta, mitä hän on tehnyt lukuisasti aiemminkin. Kun erehdyin arvailemaan, että Pitko näyttelisi Pätkää Valkeakosken kesäteatterissa, mies loukkaantui niin verisesti, että peruutti jokakesäisen jalkapalloturnauksemme. Sellainen on humoristin herkkähipiäinen sielunelämä, ottakaa se huomioon.

Aamulehti ei ole nähdäkseni arvioinut mitenkään Ilmajoen Merikanto-oopperaa. Mistähän sekin johtuu, eikö mahdu levikkialueelle. Hesari ja Hbl ovat kirjoittaneet siitä isosti ja myönteisesti. Ilmajoki onnistui jälleen.

Päätän ooppera- ja teatterikatsaukseni Waltteri Torikan herättämiin onnenhyrinöihin erityisesti Mäntylän naispuolisessa juhlajoukossa. Marja luultavasti kehystää yllä olevan kuvan vuoteensa päätyyn. Olisin pitänyt puheen aiheesta, kuinka Hämeenkyrö on ennen ja nyt laulettu maailmankartalle, mutta juhlat jo hiipuivat kun palasimme. Säästelen hyvää aihetta musiikkitieteelliseksi esseeksi, perästä kuulette.

13.6.2015