Stalin ja joulupukki

 

 

Siinä olivat joulun parhaat kaverit. Joulupukki toi muutaman mukavan lahjan ja parhaana Kimmo Rentolan kirjan Stalin ja Suomen kohtalo. Sehän tuli luetuksi heti joulunpyhinä, kun muut melskasivat omiaan täällä ympärillä.

Aina uudestaan sitä ihmettelee, kuinka Suomi on historian kurimuksessa itsenäisenä selvinnyt kohta sata vuotta. Tämä kirja antaa lisää ihmetyksen aihetta. Neljä kertaa Stalin aikoi vakavissaan nielaista Suomen, mutta joka kerta diktaattori joutui perääntymään.

Ratkaiseva oli ensimmäinen kerta, talvisota.  Sehän oli kova ja nöyryyttävä isku suurvallalle. Koko maailma sai nähdä, kuinka pieni ja sisukas Suomi tuhosi puna-armeijan divisioonan toisensa jälkeen. Erityisen pahasti epäonnistui Stalinin suuri idea, Sumen katkaiseminen Oulun korkeudelta.

Rentola vahvistaa sen, mikä muutenkin on tiedetty. Suomen kova sotiminen loi kestävän pelotteen. Se oli paras tae itsenäisyyden säilymiseksi jatkossakin. Neuvostoliiton johtajat eivät koskaan unohtaneet talvisotaa. Sitä ei sotien jälkeen koskaan ääneen lausuttu, mutta se kummitteli taustalla kaikissa yya-neuvotteluissakin. Ne tiesivät siellä, että täällä on pirullinen kansa vastassa, jos valtausta taas yritettäisiin.

Rentola todistaa asioita viileän tieteellisesti ja huomattavan runsaalla viiteaineistolla. Hänen apparaatissaan on paljon tiheätä venäläistä dokumenttitavaraa ja muistelmia. Häntä ei totisesti voi pitää minään sotaintoilijana, kommunistien toimintaa ennenkin tutkinut mies. Hän ei vain pääse yli eikä ympäri talvisodan merkityksestä. ”Myytti” muuttuu täydeksi todeksi.

Toinen tärkeä punnus Suomen asemassa on ollut Ruotsi. Rentola osoittaa, että Ruotsi tuli puolustaneeksi Suomea pelkällä sijainnillaan ja olemassaolollaan. Stalin joutui aina puntaroimaan tarkkaan, miten mahdolliset offensiivit Suomen suunnalla vaikuttaisivat Ruotsiin ja sitä kautta läntiseen maailmaan. Rentolan pelikartalla ovat toimimassa niin Yhdysvallat kuin läntinen Eurooppa, jopa Japani. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaikki riippuu kaikesta. Mitä tapahtui Puolassa tai Norjassa saattoi kohta heijastua myös Suomeen.

Tietysti myös Saksa, Britannia ja Ranska ovat pelissä mukana, ei auta. Kaikki väijyvät toisiaan, taktikoivat ja pelkäävät, epäluuloinen Stalin erityisesti. Suomi ei ollut niin yksin kuin on uskottu. Mutta suoraa apua tuli tietysti niukasti tai se myöhästyi. Ylikankaan idea, jonka mukaan Göringin lupaus hyvityksestä myöhemmin olisi ratkaissut talvisodan rauhan, ei tässä esiinny.  Sitäkin enemmän muita näkökohtia Rentola esiin vyöryttää. Vetävä, lukukelpoinen kirja, osin jännittäväkin. Selviääkö Suomi todella sotien jälkeenkin Stalinin kaappausyrityksistä 1948 ja 1950? Selviää piru vieköön. Yhtenä syynä tosin kotikommunistien saamaton tunarointi. Ja se, että tänne ei kannattanut yrittää, koska vastarinta olisi jatkunut. Neuvostoliitto ei halunnut vuotavaa haavaa kylkeensä, vaikka vankileirejä jo tyhjennettiin suomalaisten varalle. Mitä Paasikivi sanoikaan venäläisille: ”Jos te meinaatte ottaa Suomen, teidän on ensin tapettava puoli miljoonaa ihmistä ja minut!”

Ehkä tämä lukemisto ei ihan täyttänyt joulun rauhantahtoista sanomaa. Sitä enemmän tuli aihetta kiittää siitä, että nyt on maassa rauha ja ihmisillä kohtalaisen hyvä tahto. Kun niitä leppoisia lapsuuden jouluja 1940- ja 50-lukujen taitteessa vietettiin, eipä aina arvattu, millaisen kuilun reunalla Suomi vaappui. Tämä murrosten ja uhkien maailma on sentään toista kuin silloinen kylmä sota valmiina sojottavine ydinaseineen.

Mutta mitä kohti mennään? Sen näkevät aikanaan nuo lahjavempeleitään lattialla tärskyttelevät Sallan lapsukaiset Asla ja Saima, Kaisan nelikuinen totinen pikku-Vilho ja ehkä jo omatkin lapseni, Aino ja Vilho, jotka hauskoine seuralaisineen joulupöydässä vierailivat. Tulevaisuus on heidän.

29.12.2016

Joulu jo oven takana

Onkohan petollinen tunne, kun joulu lähestyy kovin leppoisasti. Ei mitään kiirettä paniikista puhumattakaan. Jokohan osaamme tämän joulun. Minulla tämä on jo 35. joulu Hämeenkyrössä ja Marjallakin kymmenes. Onhan tässä ollut aikaa oppia.

Kun aloitimme joulua Budapestin ehtymättömän värikkäiltä markkinoilta, Berliinin tärsky teki nyt todella ilkeän riipaisun. Sielläkin olimme kaksi joulua sitten, juuri tuossa keisari Wilhelmin muistokirkon kupeella. Glühweinia hörpimme kaikessa rauhassa ja nautiskelimme kojujen yltäkylläisyydestä. Olisipa silloin rekka kurvannut kulman takaa…

Päättäväisesti on vain iloittava siitä, mitä meillä täällä on. Harmaata, sumuista, lämmintä ja rikkumattoman rauhallista. Ei oikein nouse vielä joulutunnelmaa. Päivä alkaa jo huomenna valaistua. Villa Viehätyksen pienet vesitukokset avattu, putkitaituri Viitanen oli taas mies paikallaan. Kun soitin, hän oli puolen tunnin päästä täällä! Tällaista palvelua on vain Hämeenkyrössä.

Joulun alkua juhlistimme jo Helsingistä tullessa maanantaina Tampereella F. E. Sillanpään Seuran johtokunnan voimin. Illastimme Franklyssa, kohotimme kuohuviinit oopperan hienon ennakkomyynitilanteen kunniaksi (älkää vaipuko liputtomat epätoivoon, aina niitä peruuntuukin) ja menimme sitten Aleksanterin kirkkoon kuulemaan Waltteri Torikan muhkeaa joulukonserttia. Samassa kirkossa lyseolainen F.E.S. pääsi ripille vuonna 1905.

Sillanpääläinen teema jatkui, vaikka Tv1 peruutti elokuvan Silja – nuorena nukkunut Berliinin tiedotustilaisuuden tieltä. Radiossa keskusteltiin joulunovelleista. Maija Vilkkumaa ja Hanna Visapää tarkastelivat Pakkalan, Jotunin, Sillanpään, Haanpään ja Salaman hyvinkin erilaisia joulun kuvauksia.

”Nuoren hulikaanin joulunpyhät” oli hyvä valinta Sillanpään osalta. Se poikkeaa mestarin muusta tuotannosta: se on hänen ainoa tehdastaajaman tarinansa, sijoitettu Kyröskoskelle. Ankea on hulikaanin joulu, juopottelu ja väkivaltakin kuin tätä päivää. Aikansa syrjäytyneen, Mäkipään Uunon, mielessä käväisee kaiken sohinan keskellä kalpea mielikuva Jeesuksesta. En yhtyisi keskustelijoiden arvailuun, että se olisi jonkinlainen sovitus Sillanpäältä. Päinvastoin joulun sanoma lapsuudesta välähtää vihlaisevan kaukaisena hulikaanin sumuisessa tajunnassa.

Fiksut naiset ihastelivat aiheellisesti Sillanpään kieltä. Hän käytti repliikkejä harkitusti, mutta silloin tehokkaasti. Vai mitä sanotte tästä tehtaalaisten sananvaihdosta: ”Missä äitesi on?” – ”Rouva on roppireisussa – herrat tekivät kuivan.”

Kun Katrikin vielä Teeman taltioidussa joulukonsertissaan vihkiäisvuodeltamme 1997 luki laulujen lomassa ansiokkaasti Taatan joulua (mistä hän sen mahtoi keksiä?), tuli sillanpääläinen joulu hyvinkin täyteläisesti avatuksi. Monet kyselevät näin pyhien alla, mistä saisi kuulla niitä Taatan kuuluisia joulupuheita. Aina niistä joitain katkelmia tulee radiosta eri ohjelmien tilkkeinä, mutta kokonaista varten täytynee matkustaa ensi vuonna tänne Sillanpään Seuran joulukahveille. Kustantaja ei niitä ole ryhtynyt uudelleen markkinoimaan. Nuorimmalle polvelle ne voivivatkin olla aika ällistyttävää kuultavaa.

On Tuomaan päivän musta ilta. Joulu on nyt niin hyvin kuin sisään ajettu. Hautausmaallakin jo käyty, niin Malmilla kuin täällä Kyrössä. Huomenna on katsottava sopivaa kuusta tuolta Voipaan nokan rantametsästä, haettava kinkku Palviportista ja odoteltava sahtimestari Tulosen toivottua vierailua. Sitten on enää saunan lämmitys aattona ja jälkipolvien vastaanotto yhteiseen joulunviettoon. Ai niin, naisilla taitaa olla vielä Marjan johdolla keittiössä jotain pikku hommia. Viimein koittaa se joulun hienoin momentti…

Sitä vartoillessa toivotamme täältä Villa Viehätyksestä kaikille mukana roikkuneille lukijoille ja muillekin ystäville ja kaukaisille kansalaisille Oikein Hyvää, Rauhanomaista ja Toivorikasta Joulujuhlaa!

21.12.2016

 

Kirsti Mäkinen in memoriam

Kun sentään ehdimme suoraan lentokentältä kouluneuvos Kirsti Mäkisen muistotilaisuuteen Munkkiniemeen ravintola Kadettiin, missä oli iso sali täynnä väkeä, laitan tähän muistopuheeni, jonka sain pitää aivan painetun aikataulun mukaisesti heti Seela Sellan lausuntaesityksen jälkeen.

Siitä on kaksi ja puoli vuotta, kun Kirsti kutsui minut lounaalle Kalastajatorppaan ja ilmoitti vakavan asiansa: hänelle oli tehty syöpädiagnoosi. Näin kauan hän sitten  kamppaili urhoollisesti. Vielä pitempään, noin 30 vuotta sain iloita hänen terhakkaasta, anteliaasta ja vaativasta ystävyydestään.

Sain kunniatehtävän pitää puheen hänen 70-vuotispäivillään, hän vastasi puolestaan minun syntymäpäivilläni – ja tässä lopputilitys.

 

kirsti-makinen  kirsti-kansallisena

Kirstin muisto

16.12.2016

”Matkustakaa niin kauan kuin suinkin vaan jaksatte!”

Siinä Kirstin viimeiset sanat meille syyskuun lopulla, kun kohtasimme Munkkivuoressa Fazerin kahvilassa.

Liikkeen tähdentäminen sopi hyvin Kirstin henkilökohtaiseksi testamentiksi, hänen  vahvuuksiinsa kuului sekä fyysinen että henkinen liikkuvuus. Hän oli matkasaarnaaja henkeen ja vereen, hän kohtasi uteliaana eri ihmisjoukot ja uudet areenat. Waltari-seuran mukana ja muissa joukoissa kiersimme paljon Välmeren rantoja ja risteilimme Mustat ja Punaiset meret. Kun hänelle itselleen kertyi esteitä, hän yllytti muita liikkeelle.

Perjantain iltapäivät tuntuvat nyt tyhjiltä. Ei enää kuulu Kirstin puhelinsoittoa, jossa viikon kulttuuritapahtumat ja vähän muutkin seikat saivat ansionsa mukaan. Yleensä Kirsti oli myönteinen, suorastaan yltiömyönteinen, sillä aina hän löysi haukutustakin esityksestä tai kirjasta tai puheenvuorosta jotakin hyvää. Mutta jos jokin tapaus häntä tosiaan potutti, hän pysyi tälle mielipiteelleen pitkään horjumattoman uskollisena.

Tulin huolettomasti verranneeksi Kirstiä Maila Talvioon, kun juhlimme hänen 70-vuotispäiviään Sommarössä. Varmaan tarkoitin hänen yleistä aktiivisuuttaan, kristillis-kansallista ideologiaansa ja vaikutusvaltaansa, mutta varsinaista vallanhalua hänessä ei ollut, sen hän itse pontevasti ja aiheellisesti kiisti. Mutta vaikuttamaan hän totisesti pystyi.

Ehkä nyt paremmin esikuvina tulevatkin mieleen toiset kulttuurihistorian mahtidaamit, Minna Canth ja Elisabet Järnefelt. He olivat nuorten kykyjen kasvattajia kuten Kirstikin, viihtyivät älykkäiden miesten seurassa kuten Kirsti ja rakastivat kovaa keskustelua ja väittelyä – kuten Kirsti. Ja saivat nähdä monitahoisen satonsa kasvavan niin kuin sai Kirstikin opettajana, tietokirjailijana, monien kulttuuritapahtumien aktivistina eikä vähiten äitinä ja isoäitinä.

Muistan aina, kuinka Kirsti järjesti kotiinsa tilaisuuksia, joissa saimme rauhassa kalistella hengen kalpojamme vaikkapa Jouko Tyyrin ja Pekka Tarkan kanssa. Kirsti antoi aiheita, usutti yhteen, heitti lisää sytykkeitä, emännöi ja sai sitten seurata, kuinka vähitellen anteliaan tarjoilun pehmentäminä hiljaa ja sovinnollisesti juovuimme, kuten hän myöhemmin ihastuneesti kuvaili.

Viimeisten vuosien henkeviä keskusteluja kävimme Kirstin ja Tuulan ja Marjan kanssa milloin Viiskulmassa, Elitessä tai meillä Sepänkadulla. Asiaa ei koskaan puuttunut eikä mielipiteitä, eikä vauhti hiljennyt edes viime kesänä Sastamalassa, missä Kirsti mallikkaasti esitelmöi – kirjallisuudesta koulun lehtolapsena! Mistäpä muusta. Hän vastasi Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmasta monet vuodet, kunnes järjesti minut päättäväisesti seuraajakseen – eikö siis muka vaikuttanut?

Savonlinnassakin istuimme pitkät jatkot vielä heinäkuussa Kirstin ja Katin perheen kanssa Don Giovannin jälkeen. Jolloin Kirsti kiitti pääroolin esittäjää Waltteri Torikkaa muhkeasta laulusta, mutta arvosteli asiantuntevasti hänen liian varovaista naisten käsittelyään. Henkeä ja herätteitä riitti Kirstissä loppuun saakka.

Mielessä säilyvät myös monet heinäkuiset Kirstin päivät Mouhijärvellä, minne oli sopiva ajomatka Hämeenkyröstä, pitkät iltapäivät kahvitteluineen tai paremminkin pitoineen, saunoineen ja uinteineen, eikä meidän savusaunakaan jäänyt Kirstiltä kokeilematta. Sastamalan jälkilöylyt heitettiin, menneen kesän kritiikki ja seuraavan kesän ideointi aloitettiin jo ennen virallisia kokouksia.

Parhaiten Kirsti vaikutti ystäviinsä tinkimättömänä kannustajana, jolta saimme yleensä ansiottomankin yltiöpäisiä kehuja, mutta myös kirpeää kritiikkiä, kun aihetta ilmeni. Kirsti piti ehdottomasti ystäviensä puolia varsinkin silloin, kun toiset heitä parjasivat.

Varttuneet, vahvasti elämäänsä kiinnittyneet, viisaat naisihmiset ovat oman kokemukseni mukaan korvaamattoman arvokas voimavara, johon voimme aina tarpeen tullen nojautua. Heitä pitäisi aina olla saatavilla, muuten hukka perii.

Entä nyt, kun yksi kirkkaimmista lyhdyistä on sammunut? Ei hätää, jälkikajo säilyy kauan, senkin valossa voimme vahvistuneina eteenpäin vaeltaa.

 

Panu Rajala

 

Jäällä ja vesillä Budapestissä

loppusyksy-buda-2016-090

Seitsenkymppiset kaksoset Marja ja Sirkku jäähurmiossa. 

Marjan haaveena oli päästä luistelemaan Budapestiin, kun hän täyttää 70. Täytettävähän se oli. Mukaan tulivat kaksossisar Sirkku ja miehensä Risto. Kaupunginpuiston luistinrata otti vastaan heidän iloittelunsa.

Tosin luvattua klassista musiikkia ei kuulunut, vaan jotakin sekalaista poppia, mikä saattoi johtua ajankohdasta. Ja vuokrattavat luistimetkaan eivät ihan vastanneet daamien toiveita. Mutta hienosti he silti liitelivät, aivan mallina nuoremmilleen. Sain toimia dokumentaattorina, vaikka vähän teki jäälle mieli.

Budapest tarjosi myös häikäisevän koristeelliset joulumarkkinat kukkuroin lastattuine kojuineen ja kioskeineen. Totta kai Gellertin upeaan kylpylään pulahdettiin ja ulkoallaskin kokeiltiin. Tonavan musiikillinen illallisristeily kuului varsinaisen syntymäpäivän ohjelmaan. Ja kuultiinhan mustalaisprimastakin kylliksi saakka ja nähtiin taidokkaita kansantansseja Matyas Pincen vanhassa maineikkaassa ravintolassa. Lauloimme kurkku suorana ”Oi niitä aikoja…” aavistamatta, että Päivi Paunun heleä ääni oli samana päivänä sammunut.

Kiertelin lisäksi Kansallismuseossa Unkarin veristä historiaa 1000-luvulta kansannousuun 1956 ja vapautumiseen 1989 saakka. Kun ohi vierivät monet sodat ja maahanryntäykset, pakolaisvirrat ja vieraat valloittajat, omatkin sotaretket ja neuvostomiehityksen kaudet, kansannousun kauhea kukistaminen (Imre Nagyn selli ennen teloitusta!), ei ihmettele yhtään, että maasssa nyt halutaan tulijoiden virtaa rajoittaa. Olisiko Unkari ansainnut muutaman rauhallisen vuosikymmenen? EU:n nuhteitakin uhmaten.

Kun kaduilla kävelee ja ihmisiä katselee, ei tule sellaista tunnetta, että täällä eletään nyt ankaran diktatuurin kurimuksessa. Epäilemättä on suuria ongelmia, opettajia ja toimittajia on irtisanottu ja sananvapauksia rajoitettu, mutta ihmisten katseissa on jotain itsepintaista tyyneyttä. Hyvinvoivilta näyttävät, iloisiltakin. Liike-elämä on vilkasta, liikenne virtailee läntisen metropolien malliin, kaikkialla kilisee jouluisesti. Viktor Orbanilla on kohtalaisen kova kannatus.

Unkari liittyy rintamaan, jossa populisteilla on  vahvistuva ote demokratiasta. Liberaalin demokratian väistyminen on yleistyvä ilmiö Euroopassa. Sitä pidetään vanhan eliitin lempiaatteena. Vahva johtaja täälläkin takaa toistaiseksi rauhan ja aineellisen edistyksen. Maahamuuttajia ei Budapestin katukuvassa juuri näy, jokunen kerjäläinen sentään. Turismi on kieltämättä heikentynyt, lentokoneessa oli aika tyhjää, poliittiset heristelyt ovat jossain määrin tehonneet.

Mekin Suomen suvantolasta voimme nyt vapaasti moittia Unkarin mallia, mutta kuinka olikaan silloin, kun siellä vallitsi todellinen demokratiavaje, älymystö pantiin katuja lakaisemaan ja viemäritöihin ja toisinajattelijoita teloitettiin – olimmeko kovastikin huolissamme heimoveljistämme? Olimme kyllä, mutta julkisesti suu supussa, selvä se.

loppusyksy-buda-2016-077  loppusyksy-buda-2016-085

Mutta mehän juhlimme tällä kertaa mitään syyllisyyttä tuntematta. Budapest on uljas kaupunki, nähtävää olisi vaikka kuinka, muutamassa päivässä pintaa raapaisimme. Marja oli täällä toisen kerran, minä kai kolmannen. Waltarin yksinäisen junan jäljillä viimeksi matkasin kymmenisen vuotta sitten. Kokemuksia on vielä kerran täydennettävä.

Palatessa ehdimme juuri ja juuri ystävämme Kirsti Mäkisen muistotilaisuuteen Munkkiniemen Kadettiin, siitä vielä erikseen. Tunteet risteilivät syntymän juhlista kuolemaan, kuten elämässä tuppaa käymään.

17.12.2016

Osaran maaseutuopetusyksikkö juhlii

osara

Hohhoijaa, saattaa sivuille eksynyt vilkaisija huokaista. Onpa aihe, onko tää joku Maaseudun Tulevaisuuden nettipalsta..?

Kun sain kutsun kyseiseen oppilaitokseen juhlapuhujaksi, olin ihan oikeasti otettu. Minä puhumaan maatalouden koulutuksen kysymyksistä! Joista en tosiaan tiedä paljon mitään. Kuinka selviän?

Mutta mitä vielä. Kun aiheeseen perehtyy, se alkaakin kummasti elää ja kiinnostaa. Olihan minulla jonkun verran vanhaa pohjaakin. Osaran kartanossa Hämeenkyrössä olen jonkun kerran vieraillut. Minulle näytettiin vieraskirja, jossa oli muuan komea kommentti.

Syksyllä 1919 kartanossa pidettiin maamiesseuran iltamat, joissa Sillanpää luki  novellinsa ”Kun elämä riutuu”. Päälle pidettiin arvatenkin hauskat juhlat, sillä Sillanpää jäi kartanoon yöksi. Vieraskirjaan hän vetäisi kiitoksen ja siihen lennokkaan loppukaneetin: ”Hoppas annars att bli Nobel-doktor med tiden!”

Kaksikymmentä vuotta siinä kului, mutta toive toteutui. Ajatus ei sitä paitsi tullut ihan tyhjästä, Hurskas kurjuus oli juuri ilmestynyt Ruotsissa ja saanut siellä kiittävän vastaanoton. Suomessa polttavan ajankohtaista romaania vielä arasteltiin.

Tällä jutulla ei vielä varsinaista juhlapuhetta voinut pitää, mutta kun se mukaan tuli, Osaran nykyinen emäntä Anna-Kaisa Immonen vahvisti, että vieraskirja on edelleen hyvässä tallessa. Nykyisin kartanossa toimii ratsastuskoulu.

Itsenäisyyden alkuaikoihin liittyy maanviljelyskoulun perustajan, Osaran isännän Arthur G. Hildénin murha helmikuussa 1918. Pari valkoista nuorukaista oli tullut kartanoon kysymään tietä omien puolelle. Tapaus tuli valtaa pitävän punakaartin tietoon, ja isäntä vietiin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen hänet ammuttiin Myllyahteeseen ja heitettiin jokeen.

Tapaus siirtyi jokseenkin semmoisenaan Väinö Linnan Pohjantähden toiseen osaan. Urjalan Honkolan kartanossa ei vastaavaa tapahtunut, ja Linna asuikin Hämeenkyrössä Käkisaaren maatilallaan trilogiaa kirjoittaessaan. Linnan maanviljelys ei Käkisaaressa oikein hyvin luonnistanut, olisiko hänkin tarvinnut vähän Osaran opastusta…

Kirjallista pohjaa on siis Osaran opinahjon vaiheilla  riittämiin, mutta yritin puhujana kuvata myös varsinaisen maanviljelyskoulun alkuvaiheita, kun se 130 vuotta sitten 1886 perustettiin. Opetusohjelma oli kova: 2 tuntia teoriaa aamulla, 8 tuntia käytännön töitä ulkona ja taas 2 tuntia luentoja illalla, jolloin oppilaat jo tuppasivat nukahtelemaan. 221 oppilasta suoritti tutkinnon vuoteen 1909 mennessä, jolloin koulu väliaikaisesti lakkasi toimimasta. Se oli pitkään yksityisellä pohjalla ja siirtyi vasta 1969 valtion omistukseen.

Oppilaitoksen juhla pidettiin kauniin vanhan Toukolan rakennuksen juhlasalissa, missä oli hyvä tunnelma ja toivorikas mieli vallalla. Kuultiin koulutuspäällikkö Aulikki Kuisman, kuntayhtymäjohtaja Antti Lahden ja oppilaitoksen rehtorin Joni Liukkosen puheenvuorot sekä Tytti Koivusen kaunista yksinlaulua. Maljat kohotettiin ja juhlakaffeetkin tarjottiin.

Juteltiin siinä pöydässä paitsi Osaran isäntäparin myös vanhojen tuttujen Matti ja Anna-Maija Frantsilan kanssa. Matti vetäisi aikoinaan Töllinmäen tohtorissa Laitilan maisterin Eero Koskimiehen roolin unohtumattomalla tavalla. Kohta oopperassa on sama hahmo esillä, mutta tuleeko Matin vertaista ydinmehua tulkintaan?. Tietäisimme Frantsiloiden kanssa loistavan paikallisen tenorin, mutta hän ei valitettavasti ole rooliluettelossa.

Ihan vakavasti sanoen Osaran maaseutuopetusyksikkö (nykyisin Saskyn yhtymään kuuluvana) tekee arvokasta ja kauaskantoista työtä. Muutakin on kuin perinteitä. Lopetin puheeni tällaiseen ponteen:

”Millainen olisi suomalainen maalaismaisema ilman hoidettuja peltoja, taloja ja metsiä? Niin kauan Suomi pysyy hyvin asuttuna, kun sen maanviljelyselinkeino elää, toimii ja kannattaa – mikä ei näinä aikoina, lukemattomien säädösten, sopimusten ja kansainvälisten rajoitusten ryteikössä ole totisesti ihan helppoa. Suomi elää juuri niin kauan kuin sillä on elävä maaseutu, omavarainen ja vientiin kykenevä maataloustuotanto, puhdasta ilmaa, muhevaa multaa ja taitavaa työvoimaa omilla tiloillaan ympäri tämän karun kasvumaan.”

Osaran yksikölle on syytä toivottaa uskoa ja vahvaa kukoistusta edelleen seuraavaksi 130 vuodeksi!

10.12.2016

Valta vastaan media

paasikivi kekkonen
sipila

Vallanpitäjien hiiltymisellä toimittajiin on pitkät perinteet. Sillä on oma suomalainen mallinsa.

J. K. Paasikivi tapasi haukkua päätoimittajat niin että tekohampaat oli suusta pudota. Kun ukko hoiti parhaansa mukaan idänsuhteita, lehtimiehet kivittivät ikkunat rikki. Lahjakkaimmat eivät antaudu sanomalehtialalle, Paasikivi puhisi.

Urho Kekkosen aikana media oppi hiljalleen vaikenemaan ja olemaan valtiaalle mieliksi. Auta armias, jos joku potki aisan yli: myllystä sinkosi kirje ja maine meni, joskus työpaikka. Simppa lensi Demarista. Kuinka moni meuhkasi sananvapaudesta?

Mauno Koivisto kielsi toimittajia siteeraamasta itseään, koska tulkinnat olivat vääriä. Hän ei pitkään aikaan esiintynyt Ylen kanavilla,vaan antoi lausunnot MTV:lle. Toimittajien ammattikunta sai presidentiltä epäitsenäisyyttä kuvastavan pilkkanimen sopulit, mitä Kari jatkoi iloisesti piirroksissaan.

Martti ja varsinkin Eeva Ahtisaari saivat osakseen Ylen viihdeohjelmien jatkuvaa pilkkaa, mutta  presidentti ei keksinyt yhtä murhaavia vastakeinoja kuin edeltäjänsä. Piruuttaan hän nappasi myöhemmin rauhan Nobelin ja vaiensi vasta sillä vanhat irvailijansa.

Matti Vanhanan peri kirkkaan voiton lautakasataistelussa. Nyt hän on ulkoasiain valiokunnan puheenjohtaja ja presidenttiehdokas, mutta missä onkaan Ari Korvola, taannoinen vastapeluri? Hän taisi saada potkut Ylestä, tästä sananvapauden linnakkeesta.

Tarja Halonen jää historiaan presidenttinä, jolla ei ollut pahaa matsia median kanssa. Hän osasi antaa kyllin pyöreitä kommentteja. Hatuista ja veskasta korkeintaan vinoiltiin.

Sauli Niinistöstä ei vielä tiedä. Vielä koittaa päivä, jolloin särmikäs presidentti näyttää karvansa. Media väijyy jo valppaana. Presidentin mutkikkaissa lauseissa on toistaiseksi riittänyt kylliksi tulkittavaa.

Juha Sipilälle joku kansanedustaja ehdotti, että perustuslakiin on lisättävä pykälä: pääministerillä ei saa olla sukulaisia. Pykälää on täydennettävä: ylimmällä vallankäyttäjällä ei saa olla omaisuutta, sukulaisia eikä tunteita.

Meneillään olevasta, ylipaisuneesta kuohunnasta paras kommentti osui silmiini tänään Aamulehdestä: Kirsikkalan kolumni  ”A-studio ei ole Diili”. Tosiaan huvittavaa, että pääministerin ja toimittajan kiista on siirtynyt Ylen sisäiseksi otteluksi. Työpaikan voimasuhteet repesivät kaiken kansan kummasteltaviksi. Siitä saavat toimittajat kiittää yliherkkää höyrypäisyyttään.

3.12.2016

Ei hökötystä estradille!

etelasatama

Tulkoon vaan Guggenheim, mutta ei tuollaisena eikä tuolle paikalle. Paavo Lipponen jyrähti eilen Hesarissa asiasta aiheellisesti juuri arkkitehtuurin kannalta. Helsingin hienoa valkeaa empire-profiilia ei pidä pilata tämmöisellä mustalla wau-hökötyksellä. Bisquit kuvasi kaavaillun museon  ulkomuotoa taannoin Iltsikassa aika osuvasti: rakennus olisi kuin jonkun itäisen stan-valtion vallasta syöstyn presidentin palanut savusauna. Jokseenkin sinne päin.

Tänään Jörn Donner puhuu lisää järkeä lehdessä (G on kaikkien aikojen puhallus), samoin Jan Rydman aamulla tv:ssä (veronmaksajien niskaan kaatuisi). Esa-Pekka Salosen on hyvin helppo kannattaa hanketta Manhattanin pilvenpiirtäjän huipulta nähtynä.

Mutta kuten sanottu, tulkoon vaikka mikä härveli, kunhan toiseen paikkaan. Kun usein kävelen tai ajan ratikalla Etelärantaa pitkin, voin vain kuvitella jokapäiväisiä puistatuksia tämän kummajaisen äärellä. Saapuvasta laivasta katsottuna museo anastaisi tulijan kaiken huomion, sivuun jäisivät Tuomiokirkot ja muut ja aivan piiloon työnantajien palatsi. Hei, viekää se Tamperelle, kuten on ehdotettukin. Siellä pannaan muutenkin reippaasti pystyyn vaikka mitä.

Espanjassa on kieltämättä baskimaan onnistunut Guggenheim Bilbaossa, mutta vielä onnistuneempi on pitkä ja loputon tv-sarja Francon aika, nyttemmin Francon jälkeen. Viime viikon jakso ”Maasta maaksi”, jossa hyvästeltiin hilpeä veikko Desiderio uurnan tuhkaan, taustalla näyttelijä Roberto Cairon todellinen kuolema kesken sarjan, oli yksi vaikuttavimpia. Harvoin on näyttelijä saateltu ulos sarjasta näin hellästi, hauskasti ja traagisesti. Näkyi että tutut näyttelijät eläytyivät tapaukseen ns. oikeasti. Meillä on vastaava tapaus kaukaisessa radiosarjassa Suomisen perhe, jossa isää näytellyt, äkkiä edesmennyt Yrjö Tuominen kuoli myös roolihahmonaan.

Tv-sarjoista Roba on pitänyt hienosti kutinsa realistisena, liioittelemattomana poliisisarjana. Kunpa sekin voisi jatkaa vielä pitkään. Ylittämätön oli kuitenkin ruotsalainen Nousuvesi, lajinsa valio.

Täydennys Jukka Rislakin kirjaan Kanan lihalla. Kolmas novelli ”Vallan kumouksellinen” on tarkkapiirteinen, asiantunteva kuvitelma Helsingistä vuonna 1985, kun Suomesta on tullut sosialistinen valtio. Kauhistavat, täysin mahdolliset käänteet olisivat tämänkin dystopian voineet toteuttaa. Rislakin tyyli kirjoittaa on selkeämpi ja seikkaperäisempi kuin Paavo Haavikon aukollinen ironia klassisessa, samanaiheisessa novellissaan ”Lumeton aika” (1964). Nämä kaksi novellia rinnan luettuina antavat aiheita kiintoisaan, melko puistattavaan lähimenneisyyden uudelleen pohdintaan.

Sitten vaan odottelemaan valtuuston päätöstä Guggenheimista. Aamulla Rydman ja Oker-Blom arvioivat  molemmat, että hanke kaatuu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, niin sisukkaat voimat ovat sitä väen väkisin läpi lobbaamassa. Mutta onpa kuulemma vastustuskin kerännyt lisää voimia, kiista käy kuumana, joten lopputulos on niin sanotusti herrassa…

30.11.2016

Kirjoja, vakoojia, leffoja

viikila  rislakki

Tästä valinnasta olin mielissäni, kun olin sitä vähän tutuille veikkaillut. Tosin en ole kirjaa lukenutkaan. Silloin ei tietysti pitäisi puhua mitään. Mutta jostain syntyi semmoinen vaikutelma, että Jukka Viikilän romaani on omaperäinen, tyylikäs Helsingin luomisen kuvaus. Ja tietysti arkkitehdin ja aikalaisten henkilökuva.

Siis se siirretään sille pitkälle lukulistalle, joka ei lyhene millään. Tästä puhuimme Seppo Zetterbergin kanssa keskivikkona SKS:n kirjailijatapaamisella: kun on oma tutkimus tai isompi työ tekeillä, ei millään tahdo riuhtaista aikaa lukemaan jotakin muuta kuin siihen liittyvää. Tuttu syndrooma kaikille kirjoittajille.

Olisi aivan ylellistä lukea vaan vapaasti kaikkea kiinnostavaa. Kirjamessut on siinä suhteessa oikea kiusausten kujanjuoksu: kymmeniä ja kymmeniä, satoja tärkeitä ja houkuttelevia teoksia, joita ei enää tämän elämän aikana ehdi lukea. Ikävä kyllä.

Mutta ainahan jotakin ehtii. Vakoilu ja tiedustelutoiminta on jostain syystä aina kiinnostanut minua. Brittivakoojiin perehdyin aikanani Lontoossa asuessani. Guy Burgess oli kiehtova hahmo, tv-elokuva An Englishman Abroad (1983) alan parhaita. Kunpa sen joskus näkisi uusintana.

Jukka Rislakki on alan johtavia suomalaisia tuntijoita. Hänen novellikokoelmansa Kanan lihalla veti väkisin lukemaan. Tutkimuspohja on kova, kerrontakin sujuu omalla kivikasvoisen lakonisella tavalla. Millainen areena Helsinki oli ihan tavalliselle amerikkalaisvakoojalle kylmän sodan vuosikymmeninä? Tästä aukeaa avausnovellissa arkisen huvittavia kuvauksia. Lisäksi Baltian kuviot Rislakki tuntee jos kuka. Kuinka balttien iskuryhmä rynni Helsingin Ety-kokouksiin! Viimeinen juttu on vielä lukematta.

Samalla tuossa kulkee mielikirjailijani John LeCarrén Tulenarka totuus. Alkuteos A Delicate Truth ilmestyi 2013, kun olimme Edinburghin kirjailijaresidenssissä, ja seurasin silloin sen yllättävän penseätä vastaanottoa Britannian lehdistössä. Paljon silloista mainettaan parempi kirja, hyvin vetää ja näyttää Irakin sodan aikaisia diplomaattisia ja tiedustelullisia kiemuroita Euroopassa. Yksi hyvin informoitu henkilö kirjassa heittää ohimennen, että terrorismin vastainen sota on jo aikansa elänyt, arabit ovat sihen kyllästyneitä… LeCarré ironia on monesti hyytävää.

Tänä iltana tulee kaiken lisäksi A Most Wanted Man Teemalta, pääroolissa Philip Seymour Hoffman -vainaa. Muutenkin kova leffapäivä ihan virallisilla kanavilla. Päivällä tulee raas Matti Kassilan Hilman päivät, jossa on se kuoliaaksi naurattava Missä palaa? -kohtaus, Pentti Irjalan ja Edvin Laineen bravuuri.  Mitähän Martta Kaukonen mahtaa ajatella, kun pitää tätä Hesarissa rutiinikomediana! Ei rutiinilla tällaisia välkkyjä tehdä, harvinaisia onnen kantamoisia ovat kotimaisessa elokuvassa.

Sitten on vielä Buster Keatonia ja Antonionin klassikko. Eihän näitä kaikkia jaksa samana iltana niellä, kun on lisäksi Sillanpään Seuran oopperakokous. Onneksi on näitä areenoita ja vaivattomia tallennuskeinoja. Ja sitten ne jäävät katsomatta.

Täällä maalla katselen vaihteeksi ikkunasta Ylivakerin pellon laidalla jököttäviä maansiirtokoneita, jotka alkavat myllertää runkoviemäriä tästä meidän ohi. Asiasta on riittänyt suukopua, ja hinta hirvittää, jos arviot pitävät paikkansa. Pakko kai liittyä, ei auta. Jospa vesistö siitä alkaisi sitten entistä puhtaampana kimaltaa, mene tiedä.

Mutta kotimaista kirjallisuutta pitää lukea entistä tiiviimmin, muitakin kuin Viikilää, vaikkapa Kinnusta, Korhosta ja Kähköstä. Ehdottomasti. Aloitan tänä iltana, elleivät leffat vie mennessään. Sitä paitsi parikin omaa työtä jatkavat pörräämistä päässä ja koneella, vievät liki kaiken intressin.  Joten sammaloitumisvaaraa ei vielä voi huomata.

Mustana perjantaina 25.11.2016

PS Aamulehden Virkkula pirulainen huomasi yhden tekemättä jäänen teokseni. Tällaistakin sattuu. Kesken jääneet pitäisi aina saattaa loppuun. Jospa vielä otan itseäni niskasta…

 

 

 

 

Juhannus keskellä marraskuuta

113

Juhani Salokannel juhli salaa seitsemää vuosikymmentään kesäkuussa perhepiirissä, mutta nyt me ystävät saimme marraskuun piristeeksi siirtojuhannuksen.

Kokoonnuimme Gastro Cafén pitkiin pöytiin Kallion sydämessä, herkuttelimme ruhtinaallisesti ja siirryimme sitten Kulosaareen jatkoille, jotka venähtivät sunnuntain puolelle.

Monenlaista ohjelmaa, runoa ja retorisesti kohottavia puheita kuulimme. Opiskeluvuosista on jäänyt näinkin pitkäkestoisia suhteita. Jussi ja Anja olivat mukana kaikissa geimeissä sieltä 1960-luvun kultaisilta vuosilta saakka. Sitten he katosivat rivakasti työelämään ja kustantamoihin, ja osa meistä jäi killumaan laitoksen käytäville. Kunnes mekin ymmärsimme seurata esimerkkiä, eikä meidän hullummin ole käynytkään. Missä kaikissa hommissa Jussikin on ehtinyt olla, ja Anja sekä kustannustoimittajana että runoilijana.

Olipa opettajakin mukana niin kuin luokkajuhlissa kuuluu. Puheissa kiiteltiin vieläkin Pekka Tarkan vetämiä praktikumeja, joissa opimme tulkitsemaan ja kirjoittamaan kirjoista. Ovia avautui myös julkaisukanaviin. Niitä on sitten täytelty.

Kerroin kuulumisia Tampereen Lauri Viita-seminaarista, josta karkasin kahvitauolta. Vähän kuivakiskoista on mielestäni tämä pelkän tekstin parissa pyöriskely. No toiset ovat kokonaan toista mieltä. Pekka Pesonen yritti kertomansa mukaan kieltäytyä jopa venäläisten klassikkojen arkiston esittelystä – oliko sen nyt Pietarissa vai Moskovassa. Hän kuuluu tekstikeskeisten tutkijoiden arvostettuun ja oikeaoppiseen koulukuntaan.

Mutta minä onnittelin kyllä Jussia siitä, että hän entisenä Hyryn tekstien lähipalastelijana on siirtynyt meidän elämäkerran kirjoittajien rabulistiseen ja maanläheisen ryhmäkuntaan. Jaan Krossin jälkeen vuorossa A. H. Tammsaare. Tervetuloa!

Mutta eihän me nyt sentään tutkimuksesta koko iltaa puhuttu, vaan kaikesta mahdollisesta. Vesa veti komeasti Heikki Asunnan runon marraskuusta. Leena Kirstinä helkytteli eloisia muistoja, samoin moni muu. Mutta etupäässä me pojat kuitenkin ryypättiin ja nappailtiin pöydän antimia, jotta aikaa ei kuluisi joutaviin.

Nyt hiljaisena ja sateisena sunnuntaina olen käynyt läpi matkan aikana kasautunutta postia. Johan on riittänyt analyysiä Trumpin voiton syistä ja seurauksista – pari kuukautta ennen virkaanastujaisia. Lisäksi katsoin arkistosta Nousuveden viimeiset jaksot (hieno, jännittävä) ja Roban yhden jakson ennen kohta alkavaa seuraavaa. Aivan verraton sarja, siinä on oikeata poliisitoimintaa, vähän viimeistelemätöntä menoa ja juuri siksi niin rosoisen ja aidon tuntuista.

Kiva olla taas kotona, vaikka Villa Lante olikin suurenmoinen residenssi.

20.11.2016

 

 

 

Viita riuhtoo tuskissaan

viita

Tampereen Työväen Teatterin Viita-näytelmässä on erikoisia piirteitä. Kukunor ja Kalahari riimittelevät omiaan, mutta eivät Viitaa. Heikki Salon käsikirjoitus imitoi runoelmaa vähän sinne päin. Peikkoparin osuus jää viihdyttävän juontajakaksikon rooliksi. Kirjallis-musiikillinen show tästä rakentuukin.

Riimien epäperäisyyden vahvisti väliajalla tapaamani Sakari Katajamäki, joka viime talvena väitteli Kukunorista Helsingissä. Ei muuten Matti Kuuselakaan ollut huomannut mainiossa jutussaan Kukunor-järvestä, että runoelmasta on tehty aivan tuore väitöskirja.

Moreenin aineistoa on näytelmässä terästetty erityisesti kapinan osalta. Tosin punakaartin ampumaharjoitukset hölmöntölmäyksineen on teoksen hengessä toteutettu. Huolehtivasta arkkimatroona Josefiinasta oli tehty ilakoiva kaunotar, ja vakaa Iisakki kekkuloi juovuksissa joulupukin kanssa. Kovin kauas menevät Viidan luomista hahmoista.

Eniten ihmetytti itse Lauri Viidan rooli. Tommi Raitolehto on hyvä tyyppi, mutta miksi ihmeessä Viidasta on tehty tuskainen ja ruikuttava nostalgikko? Voimamies Viidasta ei näy jälkeäkään, ei myöskään omaperäisestä filosofista. Hänen vähätkin mietteensä tuntuvat kääntyvän itseparodioiksi.

Tässä globalisoituvassa Pispalassa puhutaan ja lauletaan monia kieliä. Viita kaiketi opiskeli vähän englantia ja leikitteli kielillä, mutta hän kirjoitti myös aforismin: ”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”

Näytelmä tulkitsee niin, että Viita katui toista avioliittoaan ja halusi kiivaasti palata takaisin Pispalaan Kertun tykö. Tässä on tämmöinen vahvasti paikallispatrioottinen näkökulma: vain Pispalassa Lauri oli kotonaan. Miksi hän ylipäätään erosi? Katsoja jää ymmälleen. Sitä paitsi Viita halusi näytelmän mukaan lopettaa kirjoittamisen jo 1949 ja palata taiteilijan roolista takaisin kirvesmieheksi.

Olikohan näin? Pieni viivytys Kukunorin julkaisemisessa aiheutti väliaikaisen uskonpuutteen, mutta vakavampi kriisi tuli sitten Alfhildin kuoleman aikoihin. Se tässä pehmennetään loppulauluksi ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät…” Kauniita sävellyksiä Eeva Kontu tekee, mutta parantavatko ne Viidan iskeviä runoja?

Kertun puolia pidetään kovasti, mutta Aila Meriluotoa tekijät eivät tunne ollenkaan. Aila ei olisi ikinä soitellut Laurin perään ja pärpättänyt tavallisen kotimuijan tapaan. Hänellä oli elinikäinen puhelinkammo ja hän suorastaan mykistyi avioliitossaan Laurin kanssa.

Parhaat kohtaukset tulevat väliajan jälkeen, vaikka Lindströmin pihvi tuntuu turhalta kevennykseltä. Nuoruuden urheilujakso ja poikien saariretki tavoittavat aitoja väläyksiä. Paras on Kertun ja Laurin rakastuminen, kauniisti toteutettu. Oltiinko Pispalassa todella näin arkoja? Suvi-Sini Peltola on oikein hyvä Kerttu, paras rooli ja oikea ihminen. Monet muut sulautuvat kollektiiviin.

Näytelmä on vakava ja kunnianhimoinen, vähän yliyritteliäs ja kokonaan huumoriton, mikä on vahinko. Olisihan näissä kotiinpaluun yrityksissä ollut ainesta reippaaseen komiikkaankin. Mutta Viita haluttiin nyt nähdä traagisena reppanana, mikä mielestäni on vääryys. Halusiko ohjaaja Sirkku Peltola vähän pienentää suurta miestä? Karsia uroksen voimaa? Aikuinen Viita on enimmäkseen juovuksissa ja hulluuskin tekee jo tuloaan. Aikatasot eivät täsmää, ja vähän hajalleen sirpaleet lopulta jäävät.

Mutta esityksessä on kieltämättä villiä menoa, hyviä oivalluksia ja näyttäviä tehoja. Nuoriin se varmaankin puree. Tosin 35 tänään täyttävää poikaani kiusasi näytelmän pateettisuus ja liika pituus. Näihin osaltani yhdyn. Kannatti se silti nähdä. Ehkä jotkut innostuvat jopa lukemaan Viitaa.

18.11.2016