Aikamme suutari

nummisuutarit_1920x590

Olen nähnyt varmaan toistakymmentä esitystä Kiven Nummisuutareista. Aiheellisesti sitä voi pitää parhaana suomalaisena näytelmänä. Ensimmäinen jää usein parhaaksi. Seitsemän veljestä on edelleen ylittämätön romaani.

Ensimmäisen Nummisuutarit näin 1950-luvulla Taaborinvuorella ja viimeisimmän nyt Kansallisteatterissa. Juhani Nuoton ja Aku Hirviniemen väliin mahtuu sarja virtuooseja, Esko Salmisen leiskuvan liikunnallisesta Eskosta Jouko Turkan onanoivaan tutina-Eskoon. Yhtenä parhaana muistan Johannes Korpijaakon Kajaanin Kaupunginteatterissa parikymmentä vuotta sitten. Nyt hän näkyy näyttelevän itseään Kiveä Seinäjoella.

Olen tenttinyt näytelmän ja tunnen sen jokaisen rivin. Olenkohan siis aivan väärä vaiko juuri oikea katsoja Kansallisteatterin uustulkinnalle? Sen ideat voi kiinnittää alkutekstiin vain jos tuntee sen. Toisaalta esitys tuntuu tehdyn sellaisille, joilla ei ole mitään käsitystä näytelmän taustasta tai tapahtumista.

Alussa oli muutama lupaava oivallus, mutta pian tulkinta paljastaa karvansa: siitä tulee kolean synkkä moraliteetti, riuhtova tuomiosaarna tälle viheliäiselle ajalle, jota nyt elämme. Sitähän jo alun naiskanttorin monologi ennakoi. Kaikki on kääntynyt ylösalaisin, kääntyköön siis tämäkin pohjaltaan sydämellinen kansankomedia.

Karrin häissä näemme venytetyn puolivillaisen spektaakkelin, (tahallisen?) rytmittömästi ohjatun, joka muistutti tv:n karmeita live-häitä kaikkine kömpelyyksineen. Suomalaisten pyristely kansainväliseen tapakulttuuriin sai kieltämättä vihlovan kuvauksen, mutta vähempikin sormella osoittelu riittäisi. Metodi rehaantuu loppua kohti. Tämä on juuri sitä nuijalla päähän tulkintaa: ellette vähemmällä ymmärrä, lisätään kierroksia, kuten Iivarin itsetarkoituksellisissa humalahallusinaatioissa.

Ihme ja kumma. Aku Hirviniemi pitää kuin pitääkin kutinsa näissä synkeissä syövereissä. Hänen Eskollaan on mainiot tuokionsa, parhaat alussa  ja pinnan kiristyessä häissä. Suuri humalakohtaus on taas liiaksi venytetty ja ehtii nousukohtineenkin väsyttää. Reipasta kohellusta joka tapauksessa. Kun loppukohtaus typistyy eräänlaisiin  maailmanlopun hautajaisiin, sitä voisi jo pitää Kiven rakennelman väärennöksenä, mikä lienee tarkoituskin. Tällaisessa mutkat suoriksi vetävässä tulkinnassa rikas ihmiskuvaus olisi vain turha rasite. Lavashown tutut keinot tarjoutuvat helpommalla.

En siis ihastunut Eva Buchwaldin ja Janne Reinikaisen roimiin pelkistyksiin, mutta jotain uuttahan täytyy aina keksiä vaikka väkisin. Mutta eivätkö nämä väkivallan, homomanian, androgyynien, nousukkuuden, maahanmuuton, perussuomalaisuuden  ja yleisen kyynisyyden teemat ole jo puhki kuluneet? Juha Sipilän naama etsintäkuulutuksessa on yhtä helppo maali kuin Laura Lindstedtillä taannoisessa palkintopuheessaan. Yhteiskuntakritiikkiä!

Katsomossa oli paljon nuoria, jotka seurasivat menoa etupäässä hiljaisina. Vain Aku Hirviniemen muutamat ilmehdinnät ja humalan kohotus herättivät hienoista hilpeyttä. Mitähän mahtoivat miettiä. Parhaan analyysin esityksestä kuulin Mikko-Olavi Seppälältä viime syksyn Ida Aalberg -juhlassa. Hänen referoimansa teatteritieteen opiskelijoiden vaikutelmat olivat vähintään hämmentyneitä ja jyrkästi jakautuneita. Niistä kannattaisi kirjoittaa artikkeli Teatteri-lehteen, vai onko Mikko-Olavi jo sellaisen tehnytkin, kun seuraan lehteä vain sporadisesti.

Mitähän seuraavaksi. Esko voisi olla irakilainen maahanmuuttaja, jonka iskemistoimet epäonnistuvat ja joka purkaa yleistä turhautumistaan väkivaltaisin toimin… ei, nyt menee liian vaarallisille vesille. Saihan Teemu Selännekin köniinsä, kun rohkeni vaatia raiskaajille kovempia rangaistuksia. Ei sellainen käy. Pysyköön Eskokin vain perussuomalaisena junttina, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Nummisuutareista tuli suutari, ei räjähtänyt riemuun jos ei murhaavaan tulitukseenkaan. Tussahtipa hiljaa ja tuskaisesti aikamme paheneviin tulehduksiin.

27.1.2016

 

 

Tunturikatu 13

Tunturikatu 13

Temppeliaukion kirkko loskaisena tiistai-iltana. Olipa vain parikymmentä urheata saapunut paikalle. Töölön seurakunnan kulttuuriklubissa puhuttiin läheisestä aiheesta. Kuin Henrik Tikkasen osoitekirjasta: Tunturikatu 13.

Siinä osoitteessa Mika ja Marjatta Waltari asuivat 47 vuotta. (Ikkunat alimmassa kerroksessa vasemmalla.) Heidän jälkeensä Satu Waltari hallinnoi asuntoa vielä yli 30 vuotta. Hän piti sen tarkalleen samassa kunnossa kuin vanhempiensa eläessä. Mikä semmoisenaan säilynyt kirjailijakoti!

Ei ihme, että syntyi ajatus Helsingin ensimmäisestä kirjailijamuseosta. On kai joitakin erillisiä huoneita ja sellaisia säästetty, mutta kunnollista kirjailijamuseota pääkaupungissa ei ole ainuttakaan!

Tämä on iso puute ja häpeä. Ajatellaan mitä vain kulttuurikaupunkia ympärillämme, aina siellä johtavaa kirjailijaa museolla muistetaan. Tukholmassa on Strindbergin Blå tornet, mutta sielläpä avattiin äskettäin myös Astrid Lindgrenin kotimuseo, joka saa taatusti suosiota. Kuvausten perusteella se on aivan tavallinen tukholmalaisasunto, sellaisenakin kulttuurihistoriallisesti todistusvoimainen.

Sama pätee Waltarien asuntoon. Se olisi paitsi kansainvälisesti tunnetun kirjailijamme koti, sen  ohessa myös edustava näyte 1900-luvun keskiluokan töölöläisestä porvariskodista. Sellaisia ei juuri enää ole.

Tallinnassa on A. H. Tammsaaren hieno kotimuseo, Pietarissa Pushkinin ja Dostojevskin museot, Oslossa Ibsenin koti, Pariisissa ja Lontoossa vaikka keiden museot. Mutta ei siis Helsingissä, ei niin yhtään. No tuleehan sitten Guggenheim… Missä määrin se heijastaa suomalaista taidetta ja kulttuuria? Tarkoitus onkin kiskoa mahdollisimman suuria turistijoukkoja – katsomaan taidetta, jonka alkuperämaista he useimmiten tänne tulevatkin.

Ei siinä jonkun oman kirjailijan muisto paljon paina. No painoihan sen verran, että Mika Waltari -seura ehti jo tunnustella museon rahoitusmahdollisuuksia, kun Waltarin perikunta äkisti vetäytyikin hankkeesta. Eivät ilmeisesti luottaneet sen toteutumismahdollisuuksiin. Anneli Kalajoki selvitteli seuran toimia asiassa.

Olisikohan tuo vieläkään myöhäistä? Temppeliaukion tilaisuudessa vallitsi hienoisen toiveikas tunnelma. Saman rapun asukas Sinikka Mäkelä piti ajatusta oikein hyvänä ja uskoi useimpien muidenkin rapussa sitä kannattavan. Laatta seinässä sentään on Waltarien asunnosta muistuttamassa.

Tällaisia puheltiin pastori Eeva Tikan luotsaamassa kodikkaassa teetilaisuudessa esitelmäni jälkeen. Muistelin siinä omia käyntejäni Waltareilla kevätkaudella 1974, jolloin avustin akateemikkoa hänen muistelmiensa kokoamisessa. Seurakuntasalissa vallitsi lämmin ilmapiiri. Monilla oli omia muistoja Waltareista. Sekin juttu kuinka Tauno Palo lähti taas kerran Waltareilta ja unohti päällystakkinsa. Marjatta paiskasi sen ikkunasta hänen peräänsä. Tauno pelästyi kuollakseen: luuli jonkun itsemurhaajan heittäytyneen katuun.

Jospa jollakulla olisi pari ylimääräistä miljoonaa, jotta asunto voitaisiin perikunnalta lunastaa tärkeimpine irtaimistoineen. (Jokuhan lahjoittelikin äskettäin asuntojaan kaupungille.) Loppu hoituisi helposti. Tosin en tunne Tunturikatu 13;n nykytilannetta. Mutta jotenkin on semmoinen värinä, ettei asia ole ihan loppuun käsitelty…

26.1.2016

 

 

Raja seulana aukeaa

Rene Nyberg

René Nyberg

Tulihan se sieltä juuri kun menetin toivoni. Ja ällistyttävän isosti laitettuna. Olin todella iloisesti yllättynyt.

Tarkoitan juttuani Hesarissa, jota vähän jo viikonloppuna odottelin. Maanantai voi olla hyväkin päivä, lehdessä on ainakin tilaa. Vieläköhän keskustelu plagiaateista jatkuu? Tai totta kai, sehän on ikuisuusaihe, joka aina uudelleen pulpahtaa pintaan. Minä olen nyt sanottavani sanonut.

Ajelimme lumen ja jään keskeltä taas Helsinkiin. Olihan hienoa elää muutama päivä oikein raikuvaa talvea maalla, pakkasta 30:n vaiheilla. Sitten tulikin äkkinousu melkein vesikeliin. Ja semmoinen täällä jo vallitseekin, sohjoa kynnetään.

Aika maalla meni tarkkaan kirjallisissa töissä, ei ole paljon kerrottavaa. Täydellinen rauha innoittaa pitkiin päiviin. Liikunta vain jäi vähiin, parannettava.

Hieno haastattelu eilen a-studiossa, ex-diplomaatti René Nyberg kertoi suorasukaisesti, kuinka ainutlaatuinen on tilanne itärajalla. Tällaista tietämystä kuuntelee mieluummin kuin tutkijain yleisiä spekulaatioita. Samassa ohjelmassa kuvattu rouva Linnean ja hänen irakilaisavustajansa suhde vaikutti lämpimältä ja rohkaisevalta.

Nyt on vedettävä takaisin, kun vähättelin Ilkka Remeksen romaania Jäätyvä helvetti. Taunokin oli sen lukenut, ja puhelimme aiheesta postimatkalla. Ei voisi olla juuri ajankohtaisempaa romaania kuin tämä kyberhyökkäys, jota tosin kirjassa on turhan rankasti kärjistetty ja dramaattisesti liioiteltu. Mutta pohjimmaltaan pätevää tekoa. Samoja ilmiöitä leijuu pelottavasti ilmassa. Eikö René Nybergkin uskonut itärajan vuotamisen olevan eräänlaista kybersotaa – tai ainakin se voisi osana sellaiseksi kehittyä. Aika hurjaa.

Nybergin viime syksynä ilmestynyttä kirjaa Viimeinen juna Moskovaan olen kuullut lujasti kehuttavan. Avaa kuulemma uuden perspektiivin viime sotiin. Pitänee hankkia ja lukea.

Hiljaista näin keskitalven aikaan. Ei tule paljon asioita mieleen. Voi olla hyvä merkki, ajatukset kääntyvät hiljalleen edessä oleviin töihin. Niihin rauhassa kaivaudun.  Heimat – Kotiseutusitä nyt kumminkin on seurattava, samoin kuinka ne tuon itärajan tilkitsevät. Jos täältä lähtee ilman viisumia Venäjälle, matka tyssää alkuunsa. Kuinka raja sitten toisin päin voi vapaasti vuotaa?

Uuno Kailas tuskin osasi kuvitella, kuinka hänen säkeensä voivat äkkiä kadottaa sanottavansa. Muistatteko vielä:

Raja railona aukeaa. Edessä Aasia Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa. Varjelen vartija sitä.

25.1.2016

Vakoojien silta

BridgeOfSpies_670a_kke

 

Tuntuu taas ihmeelliseltä kävellä Helsingin raikkaita katuja ja hoidella asioita. Flunssa on tipotiessään. Juhlin asiaa menemällä elokuviin.

Pidin pitkän aikaa jo silmällä Steven Spielbergin Vakoojien siltaa, ”vanhanaikaista vakoojaelokuvaa”, kuten Hesarin kriitikko on sen sitkeästi leimannut. Arvasin että juuri siinä on leffa, jossa on draamaa, asiaa ja tunnettakin riittämiin. Sekä loistavat näyttelijät.

Muistan vielä hyvin Francis G. Powersin ja U2 tapauksen 1960, kuinka silloin kylmä sota kiristyi äärimmilleen. Historian tunnillakin taisimme käsitellä asiaa Maca Castrénin johdolla. Koulupojan mieltä kiehtoi koneen alasampumisen draama ja amerikkalaisen vankeus, ei sitä oikein totena osannut pitääkään.

Spielberg on käsikirjoittajineen tutkinut tosiasiat ilmeisen tarkkaan ja sitten kietonut niiden varaan jäntevän lakimiesdraaman, Tom Hanks erinomaisena keskushenkilönä. Mark Rylance (kuvassa keskellä) tekee mainion roolin venäläisenä vakoojana, tulossa toivottavasti sivuosan Oscar. Parhaan elokuvan tittelistä tämä tietysti kilpailee, ja oli siellä muitakin ehdokkuuksia, kaikkiaan kuusi, käsikirjoituksestakin. Eiköhän muutama pysti ropise.

Sitä en vain ymmärrä, miksi nuoret kriitikot meillä niin johdonmukaisesti vihaavat tunnelatauksia elokuvissa. Juuri tunteiden avullahan taide yleensä vaikuttaa, joskus myös viihde, sehän on selvää. Tietokirjoista saamme faktat, mutta dramatisointia kaipaamme eläytyäksemme asioihin ja ihmisiin. Joku kriitikko väitti elokuvan ”kaatuvan” Spielbergin sirottelemaan tomusokeriin. Komea on kaatuminen, jos se näinkin tiukoista raameista herättämiinsä tunteisiin romahtaa.

Toinen on tämä ”vanhanaikainen”. Kuinka niin? Jos aikakausi on muinaista menneisyyttä, jonka ikäluokkani sentään muistaa, ei kai se koko aihetta ja elokuvaa leimaa vanhanaikaiseksi. Jotain tuttua elokuvassa voi toisaalta havaita, kun muistaa John Le Carrén esikoisromaanista valmistuneen elokuvan Mies kylmästä. Vankien vaihdon tunnelmissa on samaa, ehkä asetelmissakin, mutta suorista lainoista ei voi puhua.

Aidosti vanhanaikaista on ainakin joissakin kriitikoissa sitkeässä istuva amerikkalaisvastaisuus. Kun yksityinen lakimies nousee puolustamaan oikeusvaltion periaatteita ympärillä vellovaa kommunismivihaa uhmaten, sekin on joillekin liian amerikkalaismyönteistä. Taustan laajempaa yhteiskuntakritiikkiä he tuskin huomaavatkaan.

Vanhanaikaista voi olla myös joidenkin mielestä selkeä juonen kuljetus ja iskevästi jännittyvät draaman nousukohdat.  Silti elokuva on maltillisesti kerrottu ja dokumentaarisesti kokoonpantu, tuskin missään kohdin ylidramatisoitu. Jos Berliinin muurin pystyttämisen aikaan elämä siellä päin näytti näin kolkolta, minkä sillekään mahtaa. Ja poliittiset byrokraatit ovat idässä taatusti samoja silloin ennen kuin nytkin. Ei tuo amerikkalainen päätuomarikaan paljon sen kummempi ollut. Niiltä osin elokuva edustaa vain tavanomaista kriittistä realismia. Itse asiassa se on kohtuullisen tasapuolinen, itsekritiikki on aina kuulunut amerikkalaisten ominaisuuksiin.

Klaus Härön Miekkailija kärsi aikoinaan näiden vanhakantaisten kriitikkojen samoista asenteista: liian laskelmallinen, liian poliittisesti suunnattu, liian tunteisiin vetoava, liian onnellinen loppu.  Ja meitä on sentään monia ihan valppaita ja valistuneita katsojia, joihin nämä menevät täydestä ja herättävät jopa ihailua.

Miekkailija ei ikävä kyllä päässyt Oscar-kisaan. Ehkä se on liian kapea elokuva sikäläiseen makuun, kun rinnalla vyöryy tällainen maailmanpolitiikkaa täräyttelevä huippudraama.  Kunhan Härö saa Spielbergin budjetin, mitä vielä syntyykään.

Pienestä kotimaisesta plagiaattikärhämästä riittää juttua päivästä toiseen Hesarissa. Jonkun aikaa hautomani  näkemyksen lähetin lehteen; saas nähdä tuleeko se julki ja millaisena. Jotain jännitystä elämässä täytyy olla näilläkin arkisen rauhan rantamilla.

19.1.2016

Viitakin suuri viisas

200px-Lauri_Viita

9789510416068 Viidan runot,

Lauri Viidan juhlavuosi on alkanut. Joku rock-tapahtuma on jo Tampereella pidetty, mutta varsinainen lähtölaukaus oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa torstaina. Seminaarissa kuultiin kolme esitelmää ja julkistettiin kirja Viidan runoista, jotka jäivät kokoelmien ulkopuolelle.

Sallittaneen ensin pieni muistelma. Kun tieto Viidan kuolinkolarista tuli joulun alla 1965, ostin WSOY:n myymälästä Bulevardilta Betonimyllärin ja lähdin heti pyhien jälkeen junalla Helsingistä Tampereelle. Asetuin aseman lähelle matkustajakotiin ja kiertelin kaupunkia katsastellen Viidan maailmaa. Hartaana kapusin Pispalan harjulle lumen narskuessa ja hengityksen höyrytessä kireässä pakkasessa. Taivas kaartui sinisenä, järvien aavat lumivalkeita. Siinä se aukeni edessäni: Moreenin huimaava kaikkeusnäkymä.

Olin kirjoittanut kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin ylioppilasaineen nimenomaan Viidan Moreenista (”Suomalaista yhteiskuntasoraa”) .  Sen lukeminen lukioiässä teki todella vaikutuksen. Päätin lukea sen uudelleen aina kolmen vuoden välein, ja aika pitkään tämä päätös pitikin.

Tampere oli silloin vielä vanha Tampere, savupatsaat nousivat kohtisuoraan kymmenien tehtaiden piipuista. Matalat puutalot hallitsivat aseman ympäristöä, humalaiset kauppamatkustajat meuhasivat matkustajakodin käytävällä. Häiriintymättä luin huoneessani pitkät illat Viitaa.

Kun palasin pyhiinvaellukseltani kotiin, kirjoitin miltei siltä istumalta pienen esseen otsikolla ”Viitakin suuri viisas” ja kiikutin sen seuraavana päivänä Ylioppilaslehteen. Jorma Cantell otti sen ystävällisesti vastaan ja lupasi julkaista nekrologina. Hienosti se ilmestyikin heti tammikuun numerossa keskiaukeamalla. Se oli ensimmäinen julkaistu juttuni.

Siitä se alkoi. Jatkoin juttujeni kuljettamista päätoimittajan pöydälle. Sittemmin lehdet vaihtuivat ja areenat laajenivat. Aina olen jotakin värkännyt. Voisin siis nyt Viidan juhlavuoden siivellä viettää omaa 50-vuotistaiteilijajuhlaani.

Mutta itse seminaarista. Yrjö Varpio piti jäntevän esityksen Viidan kielestä uudemman tutkimuksen valossa – kielen aikanaan hämmentäneitä piirteitä voi tiede tänään paremmin valaista. (Varpio ymmärtää hyvin Viidan ironian, mutta ei Matti Kuusen Moreenin arvion vastaavaa monimielisyyttä.) Päivänsankari Sakari Katajamäki, tilaisuuden primus motor, toi hänkin esiin vähemmän tunnetun Lauri Viidan: rakkausrunojen kirjoittajan! Niitä on paljon Sakarin toimittamassa uudessa valikoimassa, hyvinkin helliä ja hellyttäviä. Lopuksi kirjailijan esikoinen Seppo Viita luki isänsä kirjeitä rintamalta vaimolleen Kertulle. Mustaa huumoriakin sodan jyskiessä.

Paikalla oli myös Ursula Viita-Leskelä, Laurin ja Ailan esikoinen. Soitin Ailalle viime sunnuntaina, jolloin hän täytti 92 vuotta. Hilpeän helakalla äänellä hän edelleen vastailee ja entiseen tapaan naureskelee, mutta puhelut eivät enää kuulemma jää hänen muistiinsa.  (Seminaarissa ei Ailaa tietenkään muistettu millään lailla.)

Keskustelussa nousivat esiin Viidan käännökset (joita on vähän) ja hänen suhteensa runojensa tulkitsijoihin, mm. Yrjö Jyrinkoskeen. En malttanut olla kertomatta teatterineuvos Rauli Lehtoselta kuulemaani juttua. Tampereen Teatterissa harjoiteltiin Moreenin ensimmäistä näyttämösovitusta 1964. Viita saapui Kellokoskelta seuraamaan harjoituksia. Hän oli suhtautunut kielteisesti romaanin mahdollisuuksiin pienellä näyttämöllä, mutta kiinnostui vähitellen harjoituksista. Äkkiä kovaäänisestä paukahti jyrisemään kumea ääni vyöryttäen romaanin kuuluisaa alkua… Viita käänteli päätään ”- Kuka puhuu?”

Kuultuaan että se oli naapuriteatterin taiteilijan Veikko Sinisalon nauhaan lukema katkelma Viita meni ohjaaja Lehtosen luo ja vetosi: ”Voisik sää mitenkään hoitaa, ettei tää Sinisalo lausu enää koskaan missään mun teoksiani…”

No sana ei mennyt kovin hyvin perille. Sinisalo esitti Viitaa 30 vuotta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa suurella menestyksellä, pitipä oman Viita-illankin. Hänestä tuli ikään kuin Viidan virallinen edustaja Suomessa. Mitä kirjailija olisi siitä ajatellut? Ehkä hän olisi hyvinkin leppynyt ja hyväksynyt Veikon väkevän tulkintalinjan.

Jatkoa seuraa tänä Viidan juhlavuonna. Maaliskuussa Sakari Katajamäki väittelee Kukunorista. Palattakoon silloin aiheisiin.

14.1.2016

 

Nuutin nuppuna luettua

Nurmi

 

Kun tässä vuoteen reunalta kuuntelee keskustelua järjestyspartioista, se kuulostaa aika ylikiihtyneeltä. Kuinka paljon niitä yleensä on? Ja mitä tehneet tähän mennessä? Kolumnisti ilmoitti muitta mutkitta radiossa, että ne ovat ”yleistyneet”. Mitähän se tarkoittaa? Onko kukaan kartoittanut partioita, niiden toimintaa ja kokoonpanoa? Voiko kieltää sellaista, mistä ei paljon mitään vielä tiedetä? Vain vahvan ennakkokäsityksen varassa?

Tai sitten olen vain uutispimennossa täällä tautivuoteella. Olisi kiva tavata edes yksi partio näillä Rööperin kulmilla, Hämeekyrössä ei taatusti liiku yhtäkään. Mikä on paikallinen tiheys ja edustavuus eri puolilla maata? Tuskin partiot sentään ovat Suomen suurin turvallisuusuhka.

Luen mieluummin suomalaista kaunokirjallisuutta, kuten Pentti Linkola on suositellut. Kirjapinot hiljalleen alenevat. Tässä on ensin pari suomalaisen miehen läpiluotausta.

Jännitin vähän miltä Karon Paavo Nurmi alkaa vaikuttaa. Voinko uskoa tähän tyyppiin, hänen sanomaansa? Nurmi oli eläessään niin vähäpuheinen, ettei mallia juuri ole. Ei hän mitään julkaissutkaan, hän juoksi ja rakensi. Jonkun harvan haastattelun antoi, nekin karun töksähtäviä. Nurmen tyyliä ei siis voi mistään ”imitoida”, arvailla vain.

Olen sitä harvenevaa joukkoa, joka on tavannut henkilökohtaisesti Paavo Nurmen. Keräilimme poikasina kavereiden kanssa kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Etupäässä väijyimme kisojen ja matsien jälkeen Stadikan pukusuojan portilla. Mutta kerran iski päähän huima idea: yritetään Paavo Nurmelta, jota tietysti yli kaiken ihailimme.

Niin otimme vihkomme ja painelimme Pave Hämäläisen kanssa (niin muistan, muistaakohan Pave?) Mikonkadulle, missä tiesimme Nurmen hoitelevan vaatetusliikettään. Myyjätär katsoi meitä epäluuloisesti, mutta antoi ystävällisesti puhtaat iskemättömät lehtiöt meille ja kävi ilmoittamassa takahuoneeseen asiamme. Paavo Nurmi otti vastaan! Hän istui siellä paitahihasillaan papereittensa kanssa ja silmäsi meitä äreästi ja kysäisi, mitä me nimikirjoituksilla teemme. Kun vakuutimme, että pidämme ne itse emmekä myy, hän kirjoitti nimensä.

Tällainen aarre on siis jossain tuolla vintin pahvilaatikossa, syytä kaivaa joskus esiin. Olin siis poikkeuksellisen hyvin varustettu Karon romaanin lukija. Karo taas on erittäin hyvin varustautunut kirjailija: itse himojuoksija ja liike-elämän tuntija.

Hyvältä kirja vaikutti, paneutuvaa tajunnanvirtaa. Joitain kysymyksiä heräsi. Pelkäsikö Nurmi tosiaan niin paljon häviämistä? Armoton tosikko hän tietysti oli. Oliko hänen suhteensa Ritolaan noin viisto, suorastaan vihamielinen? Ritola oli vastakkainen tyyppi, tuollainen rennompi räyhäjuoksija. Vastaparit täydensivät toisiaan. Nurmi piti vastustajiaan lähes vihollisinaan, myös ulkomaisia. Mitään kovin rehtiä henkeä hänessä ei tämän mukaan ilmennyt.

Toinen juttu on, että Karo kirjoittaa Nurmen suuhun hyvin luistavaa, ilmeikästä, jopa aforistista tekstiä. Mitä jos olisikin käyttänyt jyrkkää, töksähtävää turkulaista puheenpartta? Romaanin taso olisi laskenut, mutta ehkä tullut uskottavammaksi. Mutta tämähän on fiktiivinen Nurmi, Karo Hämläisen luomus, ja sellaisena luettava.

Eino

Kysyin jossain tilaisuudessa Matti Röngältä, onko hän harppaamassa taidekirjallisuuden piiriin. Hän murahti vain jotain tyhmään kysymykseeni. Mutta vähän sen suuntainen kehitysharppaus on tapahtunut. Eino pelaa aikatasoissa, näkökulman siirroilla ja ihmiskuvillaan taidokkaammin kuin sinänsä sympaattiset Kärppä-jännärit. Hieman vaimeasti romaani on kirjoitettu, ikään kuin arkaillen. Vasta Einon kaukopartioreissun käänteet tuovat jännitteen, myöhempi aika on arkista toppuuttelua, sinällään elävää maalaiskuvausta.

Röngän vahva lause kantaisi kovemmankin tarinan. Hiljaisessa ihmiskuvauksessa on silti puolensa. Parhaimmillaan Rönkä on tarkka ympäristön, työn ja käytännön havainnoitsija. Hyvin miehisen kertojan ominaisuus sekin. Karu maskuliinisuus on hänen tavaramerkkinsä. Pidättyvää vaikka suorapiirteistä on hänen rakkauselämän kuvauksensa,

Kaksi mieskuvaa, molemmat sulkeutuneita, yrmyjä, työnsä hoitaneita, hyvin selvinneitä. Molemmilla eniten vaikeuksia naistensa kanssa eikä ihme, niin juroja ovat, laisiaan suomalaisia.

13.1.2016

 

Toipilaana talvipakkasilla

Markkula, H.

On äärimmäisen lannistavaa, kun salakavala virus iskee ja kaataa sänkyyn. Varsinkin kaltaiselleni aktiiviselle tyypille hiljentäminen on kärsimys, mutta eikö se voisi olla myös hyvä pakollinen latautuminen?

Yritetään ottaa siltä kannalta. Mitä tää siis täällä kivimuurissa tekee? Lueskelee tietysti kaikkea käsiin osuvaa. Nyt on aikaa paikata ammottavia aukkoja uudemmassa kirjallisuudessa. Vanhemmassa niitä vasta onkin.

Ensimmäiseksi tartuin Hannes Markkulan muistelmiin Presidenttien ja murhamiesten pöydissä. Aika raflaava otsikko, mutta ei liioiteltu, kun kirjaan tutustuu. Markkula on harvinaisen monessa liemessä keitetty rikostoimittaja, Ilta-Sanomissa 47 vuotta! Tämän kun lukee niin lakkaa automaattisesti halveksimasta iltapäivälehtiä. Niin paljon ajankohtaista, herättävää virtaa kulkee Markkulan muistoissa,

Kokenut lehtimies antaa kyytiä nykypäivän median veltostuneille tavoille. Helppohan on tietoa ammentaa netin tulvavirrasta, mutta missä ovat omakohtaisten skuuppien metsästäjät, nämä entisen pressin valiot? Markkulalle osui joitakin unenomaisia herkkupaloja. Yleensä hän kehuu olleensa rikospaikalla ennen poliisia.

Missä yhteiskunnan rakenteet ja salaiset pohjavirrat näkyisivät paremmin kuin rikoshistoriassa? Uudempiin talousrikoksiin tai maahanmuuton tuomiin tilanteisiin Markkula ei puutu, hän on puhdasverinen vanhan liiton lehtimies, ansioistaan aiheellisesti palkittu.

Thais

 

Sentään uskaltauduin oopperaan, kun joulupukki kerran oli piletit Marjalle tuonut. Onnistuin olemaan kertaakaan yskimättä! Ehkä osa nautinnosta katosi tähän itsehillintään. Mutta Thais oli kaunis, kuten on kuvattu, vähän prameilevankin korea, kunnes taivaallisen ja maallisen rakkauden tasot solahtavat seesteisempään loppukatharsikseen. Jules Massenet’n musiikista nautti kyllä.

Veronika Dzhioeva oli säkenöivä kurtisaani, joka sitten taivutettiin luostariin, eikä siinä hyvin käynyt vai kävikö. Tommi Hakala oli loistelias Athanael. Oopperan teema: parempi nauttia maallisesta rakkaudesta kuin säästellä naista taivaan iloihin.

Tapasimme väliajalla samasta rapusta balettiveteraanit Aku Ahjolinnan ja Saga Erikssonin. Aku muisteli ohjauksiaan Kouvolassa, ja mekin saatoimme kertoa, että ystävämme Tuula Kunnas on aina ylistänyt Kouvolan korkeatasoista musiikkielämää.

Kaivaudun pehkuihin ja poimin lisää kirjoja viihteekseni. Ulkona on upea talvi. Hitto kun tekisi mieli survaista sukset ulos ja kiitää valkeille hangille. Marja kertoi vaikutelmiaan Helsingin vaikuttavista valojuhlista eilen. Tyydyttävä toipilaan osaan, toistaiseksi.

11.1.2016

Loppiaisen lukemistoa

Suomi vuonna yksi_kansiluonnos.indd  Später Ruhm

Pyhät hulisivat vähällä lukemisella, vaikka aikaa olisi ollut. Kokoamani uutuuskirjapino on siististi koskematta. Varsinaiseksi joulukirjaksi varaamani Ken Follettin mahtavan historiasarjan avaus  Kun suuret sortuvat (WSOY 2010) ehti sekin vain sadan sivun alkupaloiksi, vaikka lupaavalta vaikuttaa. Liian hyvää seuraa ja ruokaa sekä noita juomia, raukeus voittaa.

Jotakin sentään luettu. Ainolta lahjaksi saamani Rauhaton rauha (tekijät Ville Kivimäki ja Kirsi-Marja Hytönen) kertoo vuosista 1944-1950, jolloin satuin syntymään ja hiukan kai jo kehittymäänkin. Puutteenalaisia, epävarmoja vuosia. Silti muistan (sikäli kuin voin muistaa) ne onnen ja ilon vuosina. Pikkupoikaa eivät isojen huolet koskettaneet.

En muista vanhempienikaan edes jälkeenpäin valittaneen vaikeita aikoja. Päinvastoin silloin iloittiin, kun joka päivä eteenpäin mentiin ja aina parempaan uskottiin. Muistan kuinka riemuissaan äitini oli, kun saimme pesukoneen. Se oli ihme! Samoin painekattila.

Tällaista mikrohistoriaa kirjakin välittää, tavallisten ihmisten kokemuksia. On myös laajentavia analyysejä, viittauksia kirjallisuuteenkin. Kirja alkaa komeasti Aila Meriluodon Lasimaalauksesta, sehän jos mikä on sodan jälkeisen uhmakkaan toivon runoteos. Muutamat Martti Haavion ja Matti Kuusen sitaatit antavat kansanviisauden perustaa toivolle ahtaanakin aikana. Jenni Kirves tuo mukaan Kalle Päätalon eikä syyttä.

Olisin kaivannut pientä viitettä Waltarin Sinuheen, Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu sentään vilahtaa ohkaisesti. Mutta tämähän ei ole kirjallisuushistoriallinen teos, joten olkoon. Kuvat ovat harmaita ja henkilöhakemisto puuttuu. Muuten vankka opus, Vastapainon kustantama.  Sinne Aino on siirtynyt uusiin hommiin, muillekin meidän joulunviettäjille lahjoitteli yhtiönsä kirjoja.

Huvittavaa lukemista on ollut Arthur Schnitzlerin laaja novelli tai pieni romaani Später Ruhm (Myöhäinen maine), ostin sen Wienissä pienestä kirjakaupasta. Nuorten taiteilijain ryhmä löytää puolestaan divarista runokirjan, jonka tekijäksi paljastuu vanha virkamies, runoilijan roolinsa jo hylännyt. Nuoret alkavat palvoa unohdettua tekijää, puuhaavat arvonpalautusta  ja vaativat häneltä uusia runoja. Lukuilta jo järjestetään. Kuinkas sitten käykään? Taitaa olla kirjailijan julman satiirinen omakuva kyseessä. Vanhaa, selvää saksaa, pirun hauskaa kaikessa vakavassa kansliatyylissään.

Näillä paukkupakkasilla, kun sähkön hankinnasta ja hinnasta jo keskustellaan, ei tee mieli yhtään jatkaa Ilkka Remeksen dystopiaa Jäätyvä helvettisehän voisi olla kohta jo oven takana. Jotkut ahmivat nämä romaanit nopeasti, minä sitkistelen. Pari historiallista pienoisromaania, jotka liittyvät tulevaan työhön, viehättivät huomattavasti enemmän, ne selvitin hetkessä. Välipäivinä sain jo oman uuden kirjan päästä kiinni.

Muuten sitä tulee vain lehtiä selanneeksi. Bibliophiloksesta ponnahtikin se Matti Vanhasen hyvä juttu Impivaaran kasvattavasta merkityksestä veljeksille, josta Hesarissakin mainittiin. Kyrön Joulu on toinen näiden päivien lukemisto: mainio juttu Pekka Tuomistolta 30-luvun lopun tunnelmista ja talvisodan pommituksista näillä main  – tuolla on vieläkin kuoppia Laitilan harjussa. Samaan viittaa Mauri Lepola valottaessaan suojeluskuntatalo Honkalan vaiheita. Mauri epäilee vanhaa käsitystä, että venäläiskoneet olisivat tähdänneet nimenomaan suojeluskunnan ytimeen. Hänen mukaansa pikemmin vain kevensivät umpimähkään lastia kotimatkalla. Selvinneekö tuokaan koskaan lopullisesti.

Lopuksi aikalaiskommentti. Kun presidentti aivan oikein jämerästi tuomitsi murhapoltot, se on ollut kaikissa yhteyksissä siteeratuin kohta uudenvuoden puheesta. Kuinka monesti on siteerattu hänen toteamustaan, että olemme olleet naiiveja maahanmuuttokysymyksissä? Ei juurikaan, koska naivismin kärkijoukot istuvat studioissa ja toimituksissa.

Tämä tulee uuteen kärjistyvään valaistukseen nyt, kun uutiset kertovat Kölnin joukkoahdisteluista ja vastaavista aikeista Helsingin asematunnelissa. Asenteet jyrkentyvät entisestä, eikä poliisikaan enää puhu yhdellä suulla eikä samaan suuntaan. Aika rauhatonta alkaa tämä nykyinenkin rauha olla.

7.1.2016

 

Huippuhetkiä

  suomi-nuoret-leijonat

Aika ainutlaatuista, että joulun seutu tarjoilee tällaisia elämyksiä ja vieläpä päällekkäin.

Oli lopulta valittava jääkiekon ja huippusarjan välillä, onneksi tekniikka mahdollisti molemmat. Nuorten kiekkohurmio valtasi päähuomion.

Vasta kisojen mittaan tempauduimme mukaan näihin lätkämittelöihin. Poikani tiedotti kyllä heti aluksi, että jos haluan parasta jääkiekkoviihdettä, näitä matseja on katsottava. Ei turhaan yllyttänyt.

Jotakin hyvin aitoa, raikasta, vauhdikasta, taitavaa, sinnikkään yritteliästä näissä pojissa oli. Koventuneessa urheilubisneksessä jo harvinaisempaa. Loppuottelu oli, kuten monella suulla on todistettu, draamaa parhaimmillaan. Ei kukaan käsikirjoittajakaan tällaiseen olisi yltänyt – jos olisi yrittänyt, olisi syytetty laskelmoinnista ja liiallisesta epäuskottavuudesta.

Joskus todellisuus on nautittavampaa kuin keksitty. Tämä oli sitä.

Mutta mihin myllyyn nämä vielä herkät, avokatseiset, iloiset pojat joutuvat, kun ammattilaisrullat heidät nielaisevat? Hyytyykö siinä Jesse Puljujärvenkin valloittavan pohjoinen hymy? No varsin järjissään tuo Teemu Selännekin näkyy kaikesta selvinneen.

Loppujuhlat Stadikan edustalla, jotka yhä jatkuvat, taas ovat venytetyn epädraamallisuuden koulunäyte, kuten monet aiemmatkin. Lapsia huudatettiin pakkasessa puolikäheiksi, räppärit ja lämppärit keikkailivat mekaanisella tyylillään. Mutta sielläkin odotetut kiekkoilijat säilyttivät huolettoman karismansa.

x x x

255px-DowntonAbbey

Mahtoiko käsikirjoittaja Julian Fellowes tietoisesti päättää, että maineikkaan, loistavan Downton Abbeyn on saatava niin täydellinen happy end kuin mahdollista?

Siinä hän ainakin onnistui, kaikki suhteet solmiutuivat, kaikki ristiriidat ratkesivat, kaikkien oli tuona jouluna 1925 haikean onnellista olla Edithin häissä. Aivan huvittavassa määrin samaan päätösosaan mahtui näin pakahduttava määrä täyttymystä ja iloa.

Meistä täällä ainakin oli hienoa, ettei sarjan luoja lainkaan hävennyt, ei arastellut eikä pelännyt kritiikkiä liiasta sentimentosta, vaan antoi palaa täysillä – tietysti kaikella sillä hillityllä tyylitaidolla, jolla koko sarja oli toteutettu. Ihmeellistä ja liikuttavaa.

Hiukan ihmettelen vain sitä, että Ylen kaavamainen viikko-ohjelma säilyy tällaisessakin tapauksessa. Miksei molempia päätösosia olisi voitu sijoittaa joulun pyhiin kuten Britanniassa. Vai olisiko silloin jouluhössötys aterioineen haitannut katselua? Tuskinpa vaan.

Yksi elämysten tuottaja siis poistuu, mutta ei hätää. Sijalle saatin yhtä upean vaikka aivan toisensävyisen saksalaissarjan Heimat aloitus. Kun se ensi kerran meillä nähtiin 1986, olin Lontoossa opettamassa ja sain vain kirjeissä vaimoni Elinan vaikuttuneita kuvauksia siitä. Sittemmin olen nähnyt sen kaiketi kokonaisena, mutta aion takuulla katsoa taas. Marja pääsee nyt vasta kyytiin.

Ja taas vanha vaikerrus: miksei edes osaksi näin vahvaa, historian läpäisevää kotiseutusarjaa ole meillä saatu aikaan? Itsenäisyyden juhlavuoteen sen olisi viimeistään pitänyt valmistua. Vai onko jotain sen suuntaista kenties tulossakin? Saadaanpa nähdä. Suurfilmeillä tai mittavilla sarjoilla ei ole ollut onnea tässä karussa maassamme.

Mutta siitä viis, onhan nyt loppiaisena ollut syytä monenkertaiseen iloon – televisiosta! Niinpä niin, tuosta monien vähättelemästä ihmeiden näytelaatikosta.

6.1.2015

 

Uuden vuoden kompastukset

Uusi vuosi 2016 017

Ei alkanut vuosi 2016 ihan luistavasti saati loistavasti.

Ensinnä tuttua Senaatintoria emme täällä maan korvessa nähneet tv-ruudusta, vaan piti tuijottaa Tampereen ihmeellistä viihdekohellusta. No yhtä hurlumheitä vastaanotto on kai siellä Helsingin torillakin. Tämän ikäisen miehen mieleen on pysyvästi jäänyt kolkon arvokas vastaanotto takavuosina: kaupunginjohtajan puhe, arkkipiispan siunaus ja Jumala ompi linnamme. Tuomiokirkon kellonlyönnit. Eikä yhtäkään iskelmätähteä. Se tuntui jotenkin pelkistetyn ryhdikkäältä.

Toinen kompastus, tosin itse aiheutettu, presidentin puheen alussa. Se ei meinannut alkaa millään! Aina tuli jotain lintudokkaria pohjoisen metsistä. Kunnes viimein joku hoksasi, että laitteessa on kai PAUSE jäänyt jossain vaiheessa päälle. Näimme puheen loppupuolen ja ruotsiksi sentään kokonaisena sekä tietysti se voitiin kerrata Areenalta. Näin saamme sekä vitsausta että hyötyä tästä yhä mutkistuvasta ja temppuilevasta digitekniikasta. Itse puhe oli hyvä ja ytimekäs, mihin on jo totuttu.

Ja kolmas pieni kompastus: Wienin konsertin räväkin numero, lopun traditionaalinen Radetzky-marssi katkaistiin alkuunsa yhdentekevien uutisten takia. Kaikki tämä on siis ollut kestettävä.

Raketteja sentään ammuskeltu, valettu tinoja ja nostettu lisää ennusteita Marjan kupeista, lasten kanssa hömpötelty, nautittu shampanjaa ja Herkon blinejä ja oltu hissukseen, ei edes ulos huvittanut mennä, niin hyytävän harmajalta näytti.

Ja olihan vielä illan suussa innokas radiokeskustelu I. K. Inhasta, jossa herrat Neuvonen ja Puttonen ylistivät valokuvaajan kieltä ja luontosuhdetta täysin palkein, kuten tietysti pitääkin. Kaikki Inhasta kirjoittaneet mainittiin paitsi yhtä uusinta ja kaiketi vähäpätöisintä, joka ei ollut siitä moksiskaan. Pääasia että itse Inha on taas huomattu ja muistettu mainita.

Niin ja mainitsihan presidentti sentään Donnerin kanssa keskustellessaan kirjani Olavi Paavolaisesta, mikä käy täydestä hyvityksestä. (Alanko jo huomionkipeydessäni muistuttaa Matti Klingeä, alan vertaamatonta virtuoosia…?)

Vuosi on joka tapauksessa vaihtunut, uudet hommat odottavat jo malttamattomina, eikö tuo äijä meihin tartu, vaan horisee noita iäti itsekeskeisiä juttujaan. Siis tartutaan.

1.1.2016