Kieli kunniaan!

Maria Lohela

Puhemiehen tervehdyksestä: ”Avataan siis kielen lukot! Kieli kuuluu kaikille. Toisin kuin autot, tiet tai kengät kieli vain paranee käytössä.”

Oma superperjantai sinetöi pari pitkällistä prosessia jälleen menestykselliseen päätökseen.

Saimme Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelman valmiiksi ensi kesäksi Sastamalaan. Se on jälleen suuri huojennus, sillä meillä on muutoksia ohjelmavaliokunnassa ja minäkin keikun jo ylivuotisena puheenjohtajana. Mutta valmista tuli ja sillä hyvä. Ohjelma näyttää jälleen erinomaiselta, vaikka itse kehuisimme. Teemana on ”Lukkarin koulusta Tylypahkaan” eli koulun vaiheita ja merkityksiä tarkastelemme 150 vuotta ensimmäisen kouluasetuksen jälkeen.

Tietokirjailijoiden toimistossa nautimme kevyen lounaan kokouksen ohessa; sieltä marssin keskustan halki Suomalaiselle Klubille, missä jaettiin suomalaisen kirjoituskilpailun palkinnot kahdeksannen kerran. Puhemies Maria Lohela toimi suojelijana ja osoittautui, kuten tiesimmekin, hyväksi puhujaksi ja sitä paitsi lämpimäksi ja viehättäväksi naiseksi. Klubin puheenjohtaja Matti Viljanen avasi, Risto Lauriala soitti pianoa, Pekka Rapila selosti kilpailua ja minä paukutin palkintolautakunnan perustelut. Palkitut saivat kirjoja ja vähän rahaakin sekä kosolti itseluottamusta, jota heillä näytti olevan kyllä ennestäänkin.

Ensimmäisen palkinnon voittanut lukiolainen Helmi Korhonen Etelä-Tapiolan lukiosta kirjoitti ukkinsa Olivetti-kirjoituskoneesta ja sen merkityksestä sukupolvien yhdistäjänä, symbolina ja turvallisuuden tunteen tuottajana. Omassa puheenvuorossaan hän osoitti meille jälleen kerran, kuinka kypsiä ajattelijoita ja hyviä esiintyjiä aikamme lukiolaiset ovat. Voittanut essee julkaistaan kohtapuoliin Suomen Kuvalehdssä.

Kaikki palkitut sattuivat nyt tulemaan pääkaupunkiseudulta, taisi olla ensimmäinen kerta. Kirjoituksia tulee ympäri Suomen lukioista puolisentoista tuhatta, joten esiraadilla ja meillä loppuvalitsijoillakin riittää luettavaa. Kaikki luetaan ja arvioidaan nimettöminä, edes koulua ei tiedetä. Kohtaamisiin keskittynyt teema avasi aiheita ja otsikoita moniin suuntiin ja eri tasoille. Suomen kielen viljelyä erityisesti halutaan edistää. Kilpailun merkitys on noussut vuosi vuodelta, siitä on tullut näkyvä ponnahduslauta parhaille nuorille tyyliniekoille.

Puuttui enää hienon päivän päättäjäisillallinen, ja sellainen järjestyi Eliteen; olimme sopineet tapaavamme Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan kanssa tarkoituksena pohdiskella näitä ajankohtaisia asioita. Sain nauttia kahden monitietoisen huippudaamin ja kielen tuntijan seurasta, kun Marja oli pakannut luistimet ja uimapuvun laukkuun ja kadonnut Turkuun ilahduttamaan tyttärenlapsiaan. Liekitetty chateaubriand, ystävällinen palvelu ja ajattoman tyylikäs miljöö siivittivät vilkasta kulttuurikeskusteluamme.

Huomasimme vasta jälkeenpäin, että kaiken muun ohessa Kaupunginteatterin hieman yllättävä johtajavalinta jäi käsittelemättä. Pitäisiköhän olla mairiteltu siitä, että Hesari noteerasi Kari Arffmanin suurimmaksi ansioksi roolisuorituksen ”proffana” merkittävässä Katri Helena –musikaalissa, piruuttaan tietysti. Esitys potkaisi minut aikanani kirjoittamaan oman tulkintani tämän proffan aviollisista vaiheista, tunnetuin seurauksin.

Edessä on tyhjä, vapaa ja yksinäinen viikonloppu, jonka hiljentää sekin, että reväytin nivuseni juostessani päivällä kiinni kolmosen ratikan Eiran sairaalan pysäkille – olinpa siinä tohkeissani jäädä jäisessä risteyksessä jyräävän säiliöauton alle.  Varokaa tämmöistä hölmöilyä, uusi ratikka tulee kyllä aikanaan.

26.2.2016

Kohtaamisia maalla ja Ullanlinnassa

Anarkisti kravatti kaulassa

Hämeenkyrössä tuli roimasti lunta, mutta hiihtämään ei vieläkään päässyt. Paitsi jos harjoittelisi umpihangessa hiihdon MM-kisoihin ensi vuoteen; niihin vanhin tyttäreni Aino osallistui jo tänä talvena hyvällä menestyksellä. Puolensataa kilometriä painelivat Sonkajärven korvessa ja nukkuivat pari yötä hangella laavun loisteessa. Heikki Haavikko vetää kisoja innostuneesti, kertookin niistä kirjassaan (jossa pääaiheena on suhde isään Paavoon).  Totta puhuen en tuntisi suurta kutsumusta näihin mittelöihin, ihailtavia kyllä.

Sen sijaan osallistuin  vankan näyttelijämme Leena Majaveden syntymäpäiville Purimontien päässä Mahnalanselän rannassa, komeassa hirsilinnassa. Pöytä notkui, karaoke kaikui ja juotavaa riitti. Aito perussuomalainen tunnelma, jonka huipensi puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon (Leenan kummitytär) vierailu perheineen. Hän muisteli, millainen ryöppy tuli niskaan elokuussa, kun hän tuli maininneksi sanan ”elintasosurffarit” maahanmuuton yhteydessä. Nyt Sauli Niinistö puhui samasta asiasta vähän peitellymmin sanakääntein.

Toinen tyttäreni Alma vierailee nukketeatterillaan tällä viikolla Helsingissä, Romeon ja Julian esitykset perjantaina Erottajalla. Samaan aikaan hän saa Kulttuurirahastolta puolen vuoden apurahan. Tällaisesta isä iloitsee. Kun vielä poikani Vilho kutsuttiin Valkeakosken Työväen musiikkitapahtuman tiedottajaksi ja hommaa samalla rock-bändinsa levyn julkistamista Saksassa sekä jatkaa freelance-toimittajana eri lehdissä, niin onhan näillä nyt ainakin tekemistä eivätkä jouda syrjäytymään.

Siitä puheen ollen, aamun pääuutinen radiossa ja tv:ssä oli tutkimus, jonka mukaan nuorten ajaminen juovuksissa ja päihteissä on vaaraksi liikenteessä.  Siinä  tutkija on ansainnut vaivalla leipäänsä samoin kuin se kuluttaja-analyytikko, joka kävi läpi 70 miljoonaa ruokakoria vertaillakseen, mitä Suomessa syödään idässä, pohjoisessa, lännessä ja etelässä. Tutkimukselta ei pidä leikata määrärahoja, koska näin tärkeitä aiheita edelleen löytyy! Meillä on tutkijoita suhteessa väkilukuun enemmän kuin missään muualla maailmassa.

Ilmapiiri ja keskustelun aiheet muuttuivat aika jyrkästi, kun Leenan synttärien jälkeen kävimme iltateellä Marketta ja Matti Klingen luona Ullankadulla. Pekka ja Hanna Tarkka olivat mukana, keskustelu vieri vapaasti kirjallisuudesta historiaan, teatteriin, kääntämiseen, kieliin ja murteisiin. Marketta tarjoili suussa sulavaa lohipiirakkaa, juustoja ja kaakkua (kuten Matin päiväkirjoissa sana vanhaan tapaan kirjoitetaan).

Muutamatkin teokset saivat musertavat tuomionsa, mutta erityisesti suomalainen nykyteatteri ja tv-sarjat, joita tosin kukaan ei tunnustanut katsovansa. Pekka nosti sentään Jättiläisen katsomisen arvoiseksi elokuvaksi, mutta kehotti minua kirjoittamaan murskaavan pamfletin teatterin alennustilasta. Tuskin kirjoitan, hyökkäysten kohteeksi pääsee vähemmälläkin.

Matti kertoi saaneensa viime elokuun Hämeenkyrön reissulla aiheita ja ideoita muinaisuuden merivaltoja koskevaan jatkotutkimukseensa, mutta muistelmien neljäs osa ja monituiset muut projektit sitovat häntä toistaiseksi. Muistelmien kolmannesta osasta kannattaa lukea moniakin jaksoja, mieleeni jäivät ylipistotyön ja matkojen ohessa Matin toiminta tulkkina Valery Giscard d’Estaingin vierailulla Suomessa Kekkosen toiseksi viimeisenä vuonna 1980. Puhuvia lähikuvia vanhasta vaiteliaasta presidentistä!  Myös kuvaus Klingen toiminnasta Mauno Koiviston valitsijamiehenä on kiinnostavaa kertausta lähihistoriasta.

Keskusteltiin muistelmien harhaanjohtavasta nimestä – eihän Klinge ole anarkisti, vaan puhdas liberaali. Kaupalliset näkökohdat ovat luultavasti sanelleet räväkän nimenvalinnan. Kravatti hänellä kyllä on kaulassa takuuvarmasti, myös kävelyllä Kaivopuiston ympäri.

Elämme muistelmien korkeasuhdannetta, Pekka valmistelee omiaan ja on päässyt kuulemma jo yhteisiin muistorikkaisiin vuosiimme Liisankadun Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Hauskaa aikanaan katsoa, mitä sieltä tulee. Pekka oli Annamari Sarajaksen assistenttina tärkein opettajamme ja avasi meille suhteita lehdistöön. Hanna on kohta tullut kääntäneeksi 100 kirjaa ja uskottelee heittäytyvänsä eläkkeelle!

Yliopistojen leikkauksia tämä vanhojen yliopistomiesten seurue arvioi hallitusta ymmärtävään sävyyn; paljon olisi varaa laihduttaa varsinkin hallintoa, ja monilla laitoksilla otetaan aika lungisti. Heittikö joku, että juustohöyläyksen sijaan Itä-Suomen yliopisto voitaisiin alkajaisiksi lopettaa! Toisaalta Matti pohti, kuinka vaikea on professorien sovittaa yhteen kolmikantaa: opetusta, hallintoa ja tutkimusta. Aina joku särmä kärsii.

Rohkeasti maistoin absinttia Waltarin ja Paavolaisen hengessä. Meillä on Matin kanssa pieniä erimielisyyksiä koskien Waltarin historiallisia lähteitä ja niiden käyttöä. Kukahan nekin lopullisesti selvittäisi. Lähtiessä Matti vielä esitteli erästä kirjalöytöään (niitähän on pari kolme seinällistä): Kauppamakasiinista ostamaansa Koskenniemen koottujen osaa, jonka tekijä on omistanut 1955 Tasavallan presidentille – siis Paasikivelle. Siellä se divarissa oli lojunut.

Kellon käydessä yhtä kävelimme Marjan kanssa virkistyneinä Vuorimiehenkatua kohti Sepänpuistoa, taakse jäi syntymäkotini ja se vastapäinen talo, jossa Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino aikanaan asuivat sekä Venäjän suurlähetystö – hiljainen naapuri Matin mukaan. Vaan kuinka hiljaisena pysyy? Ajan merkit hirvittävät.

25.2.2016

Tunnustajien oppi-isät

Strindberg  Kianto

Tiina Raevaara kirjoittaa tänään Hesarin kolumnissaan kirjailijoiden lisääntyneestä tarpeesta kertoa itsestään ja omasta elämästään. Tässä hän näkee huolestuttavaa kehitystä. Hän tuntuu olettavan, että itsekeskeisyys on tämän ajan uusi markkinavetoinen ilmiö. Kuinkahan lienee?

Kirjallisuushistoriaa vähänkin penkaisemalla löydämme leegion huomattavasti railakkaampia itsensä paljastajia kuin nykyiset yrittäjät. Otetaan nyt vaikka Ilmari Kianto, joka tunnetaan lähinnä kahdesta eeppisestä kansankuvauksestaan, mutta unohtuneet ovat hänen lukuisat tunnustusteoksensa. Niiden sarja alkoi jo esikoisteoksesta Väärällä uralla ja jatkui siviiliavioliiton, ”pyhän rakkauden”, Moskovan opintojen, sotaseikkailujen ja Vienan matkojen kuvauksilla.

Valitukset korpikirjailijan köyhyydestä, murheet Turjanlinnasta ja sen tuhoista, katkerat syytökset vaihtuvien vaimojen, naisystävien ja sihteerien petoksista sekä kirjavasta kiertolaiselämästä ovat hänen hellittämätöntä omaelämäkertaansa, josta vain osa pääsi julkisuuteen. Kiivas tilitys jatkui puolen vuosisadan ajan. Kaikki tunsivat Iki-Kiannon, jotkut jopa hänen kirjansa.

Pohjoismaissa August Strindberg oli kaikkien itsetunnustajien suuri esikuva. Hänen oppilaitaan oli tavallaan Sillanpääkin omakohtaisissa novelleissaan ja muistelmissaan. Kritiikki jo varoitteli häntä liiaksi viipymästä itsetarkkailussaan, jotta eeppinen kymi ei kuivuisi. Lehtikuvaajille ja haastattelijoille Sillanpää antautui halukkaasti rehevine olemuksineen ja suurine perheineen.

Tarvinneeko muistuttaa enää Juhani Ahon lastuista ja Pariisin rakkausikävästä, josta nousi Yksin-teoksen myötä jopa valtiopäivien polemiikki. Eino Leino jos kuka tunsi julkisuuspelin ja rakensi sitä varten kuuluisan boheemiroolin, jonka kaikki tunsivat paremmin kuin hänen lavean tuotantonsa.

Kirkkoisä Augustinus ja kasvatusfilosofi Rousseau opettivat eurooppalaisille itsetunnustusten puhdistavaa voimaa. Kun äsken luin Danten Jumalaisen näytelmän, siinä vasta leiskuu aikansa julkkiskarnevaali helvetistä paratiisiin – ylimmäisenä vaeltajana Firenzen maanpakolainen Dante Alighieri omine tappioineen, taisteluineen, rakkauksineen, katkeruuksineen, kostoineen ja ihailuineen. Ei tuntenut keskiaika, ei renessanssi eikä oikeastaan myöhempikään maailma toista näin häikäisevällä, jumaluutta hipovalla voimalla itseään, elämäänsä, kohtaloaan esiin tuonutta kirjailijaa.

Niin että eivätköhän nämä nykyiset suomalaiset naiselämän, yliherkkyyden, traumatisoivan julkisuuden heijastelijat ole sittenkin aika sävyisiä ja heiveröisiä tapauksia entiaikojen ekshibitionisti-heerosten rinnalla. Ei syytä suureen huoleen, Tiina!

23.2.2016

Puolue ja rakkaus

LeinoHertta

Heidi Köngäksen Hertta (Otava 2015) on kiinnostava, aukollinen ja kysymyksiä herättävä romaani. Se haastaa myös vastaväitteisiin, jos nyt fiktio sellaisia voi herättää. Teos on kuitenkin tosipohjainen, joten sitä voi tarkastella historiallisesti.

Synnyin Vuorimiehenkadulla siinä ”silitysrautatalossa”, jota Hertta romaanissa katselee uuden loistoasuntonsa ikkunasta. Muistan vanhempieni kertoneen, kuinka hieman kaamealta tuntui, kun vastapäisen asunnon portilla oli yötä päivää poliisivartio. Tiedettiin että siellä asui Suomen vaikutusvaltaisin kommunistipari Hetta Kuusinen ja Yrjö Leino. Vallankumousta pelättiin.

Leino oli siihen aikaan Paasikiven hallituksen sisäministeri, kerrassaan mahtava mies. Niin uskottiin, sillä pariskunnan ristiriidoista ja suhteista puolueeseen tiedettiin vain sisäpiirissä. Matti Kurjensaari määritteli, että kommunistien puolueriita kulki Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon makuuhuoneen halki.

Köngäs on lisännyt jännittävään keitokseen kolmannen kertojan, Etsivän keskuspoliisin entisen johtajan Esko Riekin. Romaanissa hän saa Leinon puolelleen vasikaksi, jonka on määrä tarkkailla Herttaa ja Hella Wuolijokea ja raportoida näistä. En tunne, onko tästä mitään lujaa dokumenttitietoa olemassa. Ei myöskään selviä ketä tai keitä Riekki potkujensa jälkeen edustaa. Tässä on romaanin suurin aukko, jonka Köngäs ylittää reippaalla fiktioloikalla.

Mutta kieltämättä teoria sopii siihen, mitä Leinolle sitten tapahtuu. Tosin hän näyttää menettävän asemansa puolueessa lähinnä saamattomana ja kunnottomana ministerinä. Suurta paljastusta hänen kaksoisagenttiroolistaan ei repäistä auki kuten ei todellisuudessakaan. Jos se sitten sellainen olikaan. Kysymyksiä jää auki, mutta eräs selitys salajuoniselle mysteeriolle sentään annetaan.

Hertan ja Leinon rakkaussuhdetta Köngäs sen sijaan käsittelee suurella antaumuksella. Tuntuu vahvasti siltä, että hän on lisännyt siihen roppakaupalla seksiä ja sensitiiviä meidän aikamme malliin. Hertasta on tehty varsinainen seksipeto. Kun luin hänen myöhemmät kirjeensä Olavi Paavolaiselle (jotka on julkaistu kirjana), niistä välittyy aivan toinen Hertta, joka valittaa estyneisyyttään ja kokemattomuuttaan nuorempana. Vasta Olavi vapautti hänessä naisen, niin kirjeistä voi päätellä. Tässä hän melskaa Leinon kanssa jo täytenä hetairana, oltiin sitten vaikka sodan aikana maan alla saunassa paukkupakkasilla.

Suhde poikaan Juriin ja hänen traagiseen kohtaloonsa on yksi punainen lanka, toinen tämä merkillinen suhde isään O. W. Kuusiseen, paljon tavallisempi suhde äitiin. Hertasta koostuu kärsivä ja haavoitettu nainen, eikä häntä uskoisi samaksi palopuhujaksi, joka tuli tutuksi jo radion Pienoisparlamenteissa.

Leino jää lopulta harvapiirteisesti kuvatuksi perusmiehiseksi antisankariksi. Aiheesta tehdyssä kankeahkossa tv-sarjassa Leinon ulkoinenkin hahmo oli jo etääntynyt kokonaan esikuvasta. Tosin katsoin vain katkelmia ja hyvä olikin, jotta tilaa jäi kirjan kerronnan hahmottamiselle.

Eiköhän Hertan varsinainen rakkaus ollutkin sitten Puolue, joka hänet myös petti ja pakotti tuomitsemaan miehensä. Romaaniin tulee varmaankin jatkoa, josta myöhemmät vaiheet valaistuvat. Astuukohan Olavi Paavolainen näyttämölle, ja mitä kerronnan keinoja sitten enää jää käytettäväksi rakkauskohtauksiin? (Jännää muuten, että fiktio sallii ronskit kuvaukset eläneistä henkilöistä, mutta yritäpäs vaikkapa hienovaraista muistelmaa läheisemmistä…)

Monet nykykieliset ilmaukset tökkivät kerronnan tyylissä, joka ei pyrikään luomaan 30- ja 40-lukujen henkeä. Ministeri tulee ”takki auki”, Hertta ”oli liekeissä kuinkas muuten” ja kommunistit ”huuli pyöreänä”. Ei ihan sen aikakauden kieltä. Se että Mauno Koiviston vanha mietelmä ”ei pidä provosoitua kun provosoidaan” kelpaa mukaan, on kai jo tietoinen anakronismi.

22.2.2016

Lomalla lueskeltua

Dante

Etelän paahteessa on se hyvä puoli, että voi suojautua aurinkovarjolla ja ottaa kirjan käteen. Aikaa on lukemiseen, sekin jo harvinaista.

Sähkölaite olisi matkalla kätevä, mutta aina vaan kannan laukussa kilokaupalla painettuja kirjoja. Mitä tällä kertaa?

Urakkana oli lukea kunnolla läpi Danten Divina commedia. Ikävä kyllä Eino Leinon suomennos ei ole oikein lukukelpoinen enää, mutta sattuneesta syystä kahlasin läpi juuri sitä. Mitä tämä suurruno on Leinolle merkinnyt? Hän on aloittanut suomennoksen joskus 1908 Roomassa.

Paljon apua oli Olof Lagercrantzin selitysteoksesta Helvetistä Paratiisiin, sekin on vanha (1964) mutta tyylikkäästi, persoonallisesti ja havainnollisesti kirjoitettu. Dante-tutkimuksia on leegio, uutta tullut vaikka kuinka tuonkin jälkeen. Mutta ensin pitäisi perehtyä Elina Vaara huomattavasti rytmikkäämpään ja täsmällisempään käännökseen.

Miten hyvänsä, oli kiintoisaa ja palkitsevaa vaeltaa Danten ja Leinon matkassa, vaikka ontuen ja jatkuvasti erilaisiin selityksiin nojautuen. Antiikin ja keskiajan historian sekä mytologian hyvästä tuntemuksesta olisi suuri apu. Dante olettaa kaikenlaiset ruhtinaat ja konnat yleisesti tunnetuiksi, mitä ne oman aikansa sivistyneistön piirissä kaiketi olivatkin.

Aikamoinen yllätys oli huomata, että olen tämän komedian joskus nuorena lukenut niinkin tarkkaan, että osissa on merkintöjä. Etäisesti muistan jopa kuunnelleeni Annamari Sarajaksen luentosarjan aiheesta. Annamari kutsui kerran Jussi Ojasen lukemaan runoelman tertsiinejä alkukielellä, itse hän nojasi silmät ummessa luentosalin seinään. Aika vaikuttavaa, mykistyneinä kuuntelimme.

Pääsin Paratiisiin vasta paluumatkalla lentokoneessa, valon ja pilvien keskellä; ajattelin että paras mahdollinen lavastus. Hurskaasti sanoen tähän on vielä palattava. Hauskaa oli huomata sekin, että Lagercrantz vertaa Danten kohtaloa maanpakolaisena Trotskin karkotusvuosiin. Sattumoisin yhtenä matkalukemisena kulki mukana Christer Pursiaisen elämäkerta Trotskista, tarkkaa, hurjaa, hiuksia nostattavaa luettavaa. Paksu opus on vielä kesken.

Olihan keveämpääkin kassissa, yksi pakollinen Maigret ja Camus’n ohut Sivullinen, sekin kertauksena. Yksi Nobel-kirjailija Celan romaani kulki mukana, ja olihan uudempaa kotimaista viimein, Heidi Könkään Hertta, joka herätti sen verran ristikkäisiä ajatuksia, että siitä on kirjoitettava oma juttu kohdakkoin.

Ai niin, rattoisasti matkailtiin siis Teneriffalla Los Cristianosissa, joka on ihan rentouttava paikka mäkineen ja rantoineen, käveltiin paljon ja kuntoiltiin, uitiin meressä ja syötiin ja juotiin liiankin hyvin. Säät täydelliset, seura oivallista, Marjan kaksoissisar Sirkku ja miehensä Risto. Heidän johdollaan vähän autoiltiinkin saarella, vaikka muu retkeily jäi vähiin.

Nyt levänneenä ja latautuneena uusiin hommiin!

19.2.2016

Painavia puheenvuoroja

Niinistö  Sanna N

Kun presidentti puhui harvinaisen suoraan ja voimakkaasti, se vasta herättääkin tulkintoja.  Selittäminen on kommentaattorien tehtävä. Presidentti Koivisto kielsi kerran puheittensa tulkinnat suivaantuneena vääriin ja pahantahtoisiin tulkintoihin. Koivisto ja Niinistö puhuvat vähän samalla tavalla: aina jää kuulijoille pelivaraa omiin oivalluksiin.

Nyt on taas palattu kunnon kantaaottaviin puheisiin monien tyhjänpyöreiden katsausten jälkeen, ja se on hyvä. Pääministerin ja presidentin puheista ei ole aikoihin näin vinhasti päristy, sekin hyvä merkki. Äsken Mari Rantasila jakeli jälkiviisaana presidentille seikkaperäisiä ohjeita siitä mitä kansalle olisi pitänyt sanoa ja mitä ei.  Niinistö antoi kuulemma aseita polttopullojen heittelijöille! Minun kuulteni hän puhui juuri päinvastoin. En suosittele Maria presidentin puheiden kirjoittajaksi. Itse hän puheensa kirjoittaakin.

Martti Koskenniemi puolusti radiossa kovasti sopimuksia ja niiden noudattamista. Suomalaiset ovat aina olleet erityisen kuuliaisia noudattamaan sopimuksia, jopa yya-sopimusta kannateltiin senkin jälkeen kun se oli menettänyt merkityksensä.  Koskenniemi olisi halunnut, että presidentti olisi sanonut selvästi, kuinka nyt pitää toimia – mutta eikö sen ideointi voisi olla juuri kansainvälisen oikeuden professorin tehtävä. Yleensä hän on ollut hyvin tietäväinen kuinka on toimittava missäkin tilanteessa. Presidentti antoi vahvan sysäyksen, suunnitelkoot muut konkreettisia toimenpiteitä.

Tosiasiassa Niinistön viesti suuntautui Euroopan Unioniin paremminkin kuin näille kotimaan tietäjille. Puhe noudatteli yleisiä eurooppalaisia linjauksia, joita eri puolilta on viime aikoina kuultu. Siitähän Koskenniemi visusti vaikeni, viittasi vain yleiseen kiristymiseen maahanmuuttajia kohtaan. Mistähän se mahtaa johtua?

Samalla kuulimme, että Suomi on luokkayhteiskunta, perusteena perussuomalaisten suuri kannatus. Sehän on juuri puolittunut. Mihin se luokkakantaisuus yhtäkkiä sulaa? Kun demarien kannatus kasvaa, vähentääkö se yhteiskunnan luokkaluonnetta? Koskenniemi nimittäin piti sosialidemokraattista konsensusta aikanaan vähemmän luokkayhteiskuntana. Ei kai yhteiskunnan luokkaluonne voi näin gallupista toiseen heilahdella.

Ihan toinen juttu. Parnasso taas tipahti luukusta ja ilahdutti kerrassaan. Itse näet ajattelin ensin, että kirjoitan Parnassoon oman mieleni tyhjentävän esseen tästä ”plagiointi”-kysymyksestä. Sitten tulikin pari pientä potkaisua Hesarissa, jotka vauhdittivat juttua ja siirsivät sen sanomalehteen. No nyt Sanna Nyqvist hoitikin kirjallisuuslehden osuuden ihan mallikkaasti.

Tohtori Nyqvist on paras kirjoittaja aiheesta, koska on sitä perusteellisesti tutkinut. Kun minä kertasin joitakin kotimaisia plagiaattisyytösten alaisia tapauksia, Sanna laajensi aiheen Britanniaan. En tuntenutkaan tätä Ian McEwanin romaaniin Sovitus lainaamiensa kohtien synnyttämää keskustelua. Nyt minulla oli kunnia esiintyä hänen rinnallaan. Ero on vain siinä, että McEwan lainasi toisen yhä elävän kirjailijan tekstiä lupaa kysymättä, minä taas romaanini kuolleen päähenkilön omia matkakertomuksia. Sanna käsittelee meitä kumpaakin maltillisesti ja ymmärtäväisesti.

Siinä Sanna Nyqvist on aivan oikeassa, että olisimme McEwanin kanssa selvinneet vähäisemmällä kohinalla, jos olisimme heti merkinneet  näkyviin tavoitteemme ja menetelmämme.  Minä sentään merkitsin lähteeni, mutta en tarkkoja sitaatteja. Hesarissa (25.1.) perustelin jälkikäteen toimintaani, jotain siitä olisin voinut laittaa jo kirjaan jälkilauseeksi. Jotenkin yliarvioin, että kaikki kyllä tajuavat vähemmälläkin mistä tässä on kysymys.

Joten eiköhän tätä asiaa ole nyt kylliksi tarkasteltu puolelta jos toiselta. Syventävät puheenvuorot ovat hyvinkin paikallaan, kun liikkeelle lähdettiin eräänlaisella osuuskaupan hoitajan estetiikalla rivejä mekaanisesti laskien. Toimittaja Puttonen olisi tuskin kirjaani huomannutkaan, ellei se olisi harmillisena yllätyksenä ponnahtanut Finlandia-ehdokkaaksi.  Ilmiantaja tarvitaan pieneenkin kirjakahakkaan. Asiaan liittyy, että radion kirjallisuustoimitus peruutti aiheesta kanssani sovitun keskustelun, minkä jälkeen Puttonen teki Inhasta oman ohjelmansa, jossa romaaniani ei edes mainittu.

Näiden kokemusten jälkeen on mielestäni vähintään ansaittua ja paikallaan, että otan parin viikon (työ)loman ja katoamme tästä helmikuun harmaudesta vähän etelämmäs nauttimaan elämästä ja auringosta.

Runeberginpäivänä 2016

 

 

 

 

 

 

Leikkauksia, hysteriaa ja oopperaa

oopperan seurantaryhmä 20160131

Oopperan toteutusta pohditaan Kierikkalassa; etualalla kunnanjohtaja Antero Alenius (oik.) ja FES-seuran sihteeri Teppo Tammi. Vas. Vilja Waltterin ja minun välissä, pöydän päässä Petri Rinne Joutsenten reitiltä ja Kansalaisopiston rehtori Pirkko Pilvinen. Kunnan elinkeinojohtaja Tiina Laakkonen (oik.) seuramme voimamiesten Jussi Niinenmaan ja Vilho Ponkiniemen välissä. Kova sakki.

Äsken aamutv:sä puhuttiin yliopistojen leikkauksista. Jukka Kekkonen piti opetusministerin puheita abstrakteina ja ympäripyöreinä. Kuinka konkreettinen hän itse oli? Kysymykseen mitä sitten pitäisi leikata ja kuinka hän vastasi viittaamalla ylisummaan hallituksen poliittis-ideologiseen linjaukseen. Ei senkään vertaa konkretiaa kuin ministerillä.

Mikä sitten on tuo hallituksen ideologinen linja? Voisiko sitä vähän konkretisoida. Tyhmistää kansaa niin, että sitä olisi helpompi hallita? Vai madaltaa yleistä koulutustasoa, jotta häiritsevät innovaatiot käyvät mahdottomiksi? Saada älymystö karkaamaan maasta? Tai yleensä vain heikentää kansan sivistystasoa?

Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri ymmärsi paremmin hallituksen tavoitteita. Ei voi ajatella, että vain paha tahto hallitsee maata. Jotakin muutakin päättäjät kai ajattelevat. Muistaakseni sadattelimme laitoksella aina yliopiston hallintoa. Varmaan siellä on ylipaisunutta tyhjäkäyntiä. Joka tapauksessa olen onnellinen, että oma yliopistourani päättyi kymmenen vuotta sitten.

Omista töistään voisi edelleen leikata. Ehkä olisi syytäkin. Viikon sisään olen julkaissut kaksi laajahkoa artikkelia, maanantaina Hesarissa plagiaateista ja eilen Aamulehdessä Lauri Viidasta. Iloittava kummastakin, vaikka palkkiot eivät päätä huimaa. Kirjasuunnitelmat pyörivät kiivaasti päässä, toivottavasti pian koneellakin.

Jälkihiki nousi vieläkin Teemu Selänteen twiiteistä. Miten oikeassa oli Reetta Meriläinen puhuessaan hysteerisestä ilmapiiristä, jossa pienikin kravahdus leimataan valtavaksi kohuksi. Tällainen ei innosta ketään sanomaan pian mistään mitään.

Perjantaina nautimme vielä kerran synttäri-illalliset Suomalaisella Klubilla. En tiennytkään näin hienosta traditiosta: 150 viime vuonna pyöreitä vuosia täyttänyttä herraa kukitettiin ja ruokittiin.  Oli arvokasta ja hauskaa. Aarno Cronvall piti lämpimän juhlapuheen, veljeys vallitsi. Antti Henttonen, 93, kiitti jämerästi meidän kaikkien puolesta. Kuka muistaa hänen taannoista tuimaa polemiikkiaan Matti Klingen kanssa Venäjän keisarihovista ja jääkäriliikkeen merkityksestä? Seuraavat bileet ovat kohdallani valitettavasti vasta kymmenen vuoden päästä, tulee aika pitkä ryypynväli.

Lauantaina ajoin tänne maalle ja yritin puskea taas töihin täydessä rauhassa. Etsin kuvitusta yhteen kohteeseen ja pengoin vanhoja kuvia; miten paljon niitä onkaan kertynyt! Järjestely olisi vuoden työ. Unohtuneita aarteita löytyy.

Sunnuntaina pidettiin oopperatoimikunnan kokousta tuolla Vilja Pylsyn luona, Waltteri Torikkakin ehti paikalle. Taloudellisia ja käytännöllisiä seikkoja käytiin läpi, toivorikkautta löytyy. Lisää www.fesillanpaa.com.

Hirveän liukasta täällä, ohuesti lunta tihutellut puhtaan jäätikön päälle. Työnnettiin Sarin auto ojan partaalta tielle Tepon kanssa. Jalkamiehenä pysyttelin kieli keskellä suuta pystyssä.

Katselin vanhan elokuvan Hatari, jonka näin viimeksi abiturienttikeväänä 1963. Silloin se oli raikas ja humoristinen seikkailuleffa Afrikasta, nyt eläinten pyydystäminen tuntui jo vastenmieliseltä. Mutta jotain sen tunnelmasta oli säilynyt, varsinkin Elsa Martinellin suhde norsunpoikasiin jaksoi vieläkin huvittaa.

Pian takaisin Helsinkiin, ranskan tuntikin odottaa illalla. Kuuntelen autossa kieltä ja Arne Nevanlinnan romaania Varma Seela Sellan hienosti lukemana. Matka hujahtaa hetkessä.

Helmikuu alkoi!

1.2.2016