Eino Leino ja satakieli

Toukokuu 2 2016 019

Siellä jossain satakieli juhlavoi.

Musta keskiviikko olikin järeämpää todellisuutta kuin pilailuni viimeksi. Varsinkin Tampereella veti vakavaksi. Miten ihmeessä tätä yhteiskuntaa voi nostaa jaloilleen ja puolittaa työttömyyttä, kun äkkiarvaamatta putoilee tällaisia irtisnomisia.

Matti Pitko kuvaili Aamulehdessä aika hyvin Microsoftin työntekijöiden kuljetusta Tampereelta pääkallonpaikalle kuulemaan uutista eväinään vettä ja leipää juuri kuin karjaa olisi viety teuraalle. Jää sekin kuva yrityshistoriaamme.

Täälläkin on melko musta viikonloppu. Ensin iski ihmeellinen flunssa kesken loistavan kirjoitusvireen. Mistä sekin tuli? Sitten Marja lähti Turkuun juhlimaan ylioppilaaksitulonsa puolivuosisataismuistoa, ja lopulta Citikka vaikeni tykkänään: akku sökö.

Vastoinkäymisiä yhdelle miehelle kylliksi. Yksi valopilkku: pihatraktori käynnistyi talven jälkeen (usein vaikeuksia) ja leikkelin mahtavasti nurmet jo toiseen kertaan. Ennen muistaakseni aloitin vasta kesäkuussa tämänkin puuhan.

Näin tässä rämmitään, ja luontokin vähän jäähtyi ja harmaantui solidaarisesti. Vielä tulee heleä suvi, johon pääsen terveenä heittäytymään.

Väliajat olen tutkinut Leinoa, siis Einoa, ja viehättynyt erityisesti Hella Wuolijoen kirjasta Kummituksia ja kajavia (1947). Siinä kuvaillaan niin eloisasti kolmen koplan syyskesän viettoa Kukkia-järven saaressa maailmansodan syttymisen vuonna 1914. Silloin Hella kiskoi puoliväkisin Leinon Helsingin juhlimiskierteestä Kukkialle, missä Sulo Wuolijoki, Leinon hyvä ryyppykaveri, jo valmisteli asuinsijoja.

Mikä idylli näillä kolmella paossa maailmaa ja sotaa ja töitä ja ennen kaikkea viinaa, elokuusta lokakuuhun. Suuresti myötäeläen luen Leinon ongelmista, kun viinaa ei yhtäkkiä kerta kaikkiaan ole. Kuinka hän heruttaa viimeisiä helmiä tyhjästä taskumatistaan, jonka varasi matkalle.

Hella kuvailee sitten, kuinka nämä veljekset alkavat reipastua, kuinka Leinonkin koko ryhti ja käynti muuttuvat, pehmeästä lalluksesta tulee jäntevä saarenasuja ja soutumies. Kalastamaan hän ei sentään ryhdy, se on Sulon ja vakituisen kalarengin Pennan hommia. Penna hienokseltaan halveksii tällaista herraa, joka ei osaa tehdä mitään, korkeintaa saunoa.

Käy myös ilmi, että Leino suorastaan pelkäsi kansanihmisiä, hän ei osannut heidän kanssaan keskustella. Aina lapsuutensa jälkeen istunut sivistyneistön pöydissä. Ja toiseksi Hella hämmästyy tajutessaan, että Leino ei ollut koskaan kuullut satakieltä! Meidän suuri luontorunoilijamme! Mahtoiko kuulla koskaan ruislinnunkaan (ruisrääkän) rääkäisyä, kun siitä niin ihannoivasti ”Nocturnossa” kirjoitti.

Hella antaa uuden paikan ja hetken, jossa runo on kirjoitettu. Paltaniemen vaiheilla minulle on kerran näytetty kokonaan toinen paikka. Suurta runoilijaa ympäröi legendojen piiri.

Meidänpä rannan tuuheaan tuomistoon onkin pesiytynyt satakieli ja kilauttelee koloratuuriaan niin kirkkaasti, että koko seutu soi. Ei tee mieli käyttää Lauri Viidan konstia, uskomme linnun todeksi ilmankin.

Ja nyt vain parannuttava pikavauhtia, tällainen venyttely ei Suomen suloisimpaan aikaan kerta kaikkiaan käy! Marjakin jo palasi ja Tauno lainasi väliaikaisen akun, joten kyllä nää murheet tästä.

29.5. 2016

 

Musta keskiviikko

Toukokuu 2 2016 014

Onko todella noin? Laura Friman ilmoittaa Hesarissa, että tv-katsojalla on menossa musta viikko. Monet sarjat loppuvat eivätkä uudet ole vielä ehtineet alkaa! Sitä paitsi ei ole enää edes jääkiekkoa.

Tämä panee mietteet vakaviksi. Toivomme kansalle kuitenkin kestokykyä, onhan pahemmistakin selvitty. Luonto tarjoaa riittämiin lohtua, maailma on nyt kauneimmillaan. Suosittelen Laurallekin ruudun vaihtamista ulkoilmaan. Nyt lenkille, niin tv-surut unohtuvat. Sitten taas töllötys maittaa.

Stalin-dokumenttia tuli täälläkin katsotuksi. Kiintoisaa kuva-aineistoa, mutta kumman hyppelevä rakenne. Bolshevikkien hirveät rikokset tulivat sentään selviksi. Muistan ajan, jolloin nuorisomme terävä kärki ihaili kiihkeästi näitten julmurien synnyttämää totalitaarista militaarivaltiota.

Nyt Venäjän pilkkaaminen on heittynyt toiselle äärilaidalle. Jonkinlaista katumusterapiaa sekin. Kun eilen luettiin mietelauseena Pekka Ervastin blogia, niin fiksua tietysti, mutta ei Neuvostoliittoa ja Yhdysvaltoja voi rinnastaa edes Suomi-suhteiden kannalta. Paralleeli ontuu, vaikka kuinka pahalla tahdolla Timo Soinin lausuntoa tutkailisi, kuten Ervasti nokkelana yritti.

Dokumenttia voi syventää vaikka Christer Pursiaisen kirjalla Trotskista, joka yöpöydällä on edelleen puolivälissä. Tarkkoja kuvauksia, mutta merkillisen ivallinen luonnekuva ”korskeasta” Mannerheimista, joka ”uhoaa” Pietarin valloitusaikeellaan. Oliko ihan näin? Myös Venäjän valkoisista kenraaleista esitetään halventavia määritelmiä aina ulkomuotoa myöten.

Nyt surettaa kokoomuksen johdon saama tuomio kansalta. Kansahan aina paras tuomari on, oli aiheena kuinka erityinen asia hyvänsä. Voi voi sentään, kuinka Alex kestää yltyvän ryöpytyksen. Tähän asti niin kiiltävä hymypoika, jolta kaikki onnistui Hannu Hanhen tavoin.

Isä-Göran antoi tukea Alexin kampanjan aloitukseen, mutta olisiko tarvittu Pirkko lisäksi laulamaan joku pirteä laulu? Nyt kesähäitäkin uhkaa tunnelman laskeminen, jos puoluekokouksessa käy huonosti. Tässä on murheita kylliksi, eipä tarvitse surra vain joidenkin tv-sarjojen päättymistä.

Ja voihan olla, että kokouksen jälkeen kajahtaakin reipas laulu koko joukolta: ”Olen orpona muuten orjana, miksi itkemään kun onnest’ unta nään!”

Kävimme eilen (vanhana Panun päivänä) kylässä Koskisen Matin ja Ailan luona, Matti on nääs pikkuserkkuni ja maan parhaita Hämeenkyrön murteen puhujia. Juttua Matilla riitti tutuista persoonista ja Ailalla runsaita ja maistuvia tarjoiluja. Näkisittepä millaisen lasillisen konjakkia Matti tarjoaa vieraalleen!

Mieleen jäivät kuulumiset kesäteatteririntamalta, siellähän Aila ja Matti taas harjoittelevat Myllykolussa, tällä kertaa ”Satulinnaa”, mutta eivät ole vielä oikein kärryillä tulevasta. Minä pidän huonona vitsinä F.E. ja Jari Sillanpään sekoittamista, ja siitä nousevaa mainontaa yksinkertaisesti harhaan johtavana. Ans kattoo kuinka moni lentää lankaan.

Heiskastakin puhuttiin, mutta siitä ei ole paljon sanomista, sillä Matti ei periaatteesta käy Heiskan teatterissa eikä koko tontilla. Syyn kaikki arvaavat. Rakentajaveteraani Antti Jokisen muiston kohtelua ei ole helppo unohtaa eikä antaa anteeksi. (Nämä juttuja, joita vain kyröläiset käsittävät.)

Selvisimme sentään Koskisilta rantaan ruopsuttelemaan ja puita sahaamaan. Hieno ilta väreili päivänpaisteen jälkilämmössä.

25.5.2016

 

 

 

Kukkivaa aikaa

Toukokuu 2016 007

Kaikesta huolimatta pettymys tuntuu. Tuli niin surku hienoja pelaajia ja miksei myös hilluvaa fanisakkia Moskovassa. Mutta kyllä tää tästä ohi menee. Serkkuni Osku odottelee jo malttamatta World Cupia elokuussa.

Kiitos joka tapauksessa huippuhetkistä näiden kevätviikkojen aikana. Olisihan aikaa voinut viettää heräävässä luonnossa, mutta muutama tunti matsia virkisti kyllä kummasti aina kun Suomi voitti. Loistava joukkue meillä on. Nyt voi siirtää mielenkiinnon muihin asioihin.

Ei koskaan ole tuomi niin kukassa ryöpynnyt kuin tänä keväänä. Tuoksu rannassa todella huumaa. Omenapuukin  jo aloittelee, kirsikkapuisto ja luumupuut kukoistavat valkeina.  Innoittaahan se kirjoittamista, ei voi kieltää. Jokaisesta päivästä nautitaan. Leikkasin ruohon joka nurmelta, ja Marja riehuu kukkapenkeillä  ja kasvihuoneen tomaattiviljelyksillä.

Kirjailijoista riittää aina pieniä paljastuksia. Lasse Lehtinen löysi Mika Waltarin uuden flamman Istanbulin matkan ajoilta 1929. Suomen Kuvalehden juttu esittelee sen luonnollisen seikan, että tyttöystävälle kirjoitetaan eri tavoin kuin matkakirjaan.  Elämäkerrassani esittelemäni Waltarin kirjeet Jalo Sihtolalle samoilta ajoilta osoittavat taas sen, että matkakirjan monet käänteet ryöstöstä alkaen olivatkin ilmeisen todellisia.

Olavi Paavolaisen ”yllättäen löytyneitä” matkakuvauksia Neuvostoliitosta esiteltiin puolestaan radion Kultakuumeessa myötäsukaiseen tapaan. Kriittisiä kysymyksiä Paavolaisen matkan luonteesta tai kirjoittamatta jääneestä kirjasta ei esitetty, ja Ville Laamanen selvitti muut asiat sujuvasti.

Löytöä kesämökin vintiltä en pitäisi kovin yllättävänä. Jos perikunta tosiaan olisi halunnut kirjailijan papereita selvittää, vaimon kirstu olisi kai ollut ensimmäisiä kohteita. Vieläköhän sieltä vintiltä tupsahtaa ilmoille se usein kaivattu Tulenkantajien arkisto?

Toisaalta tämä aihepiiri alkaa olla loppuun tutkittu. Virkein lisä on Mikko-Olavi Seppälän tuore kirje Helsingin iloisesta 1920-luvusta, ulkoisestikin upea selattava.

Rannassa on niin pakahduttavan kaunista, että vaivoin maltan paneutua kirjoitustöihin. Saunamökki antaa siihen satumaisen rauhan, vain linnut pujahtelevat ja visertävät. Järvi päilyy tyynenä, vesi lämpenee. Voiko olla ihanampaa aikaa.

Illan himmetessä on silti vetäydyttävä päähuvilaan. Heimat eli Kotiseutu on niin merkillinen ja monirönsyinen tv-sarja, että sitä on pakko seurata, vaikka jo väsyttäisi. Kustantajaperheen kuviossa oli kuivaa absurdia sarkasmia. Kuka väitti, ettei saksalaisilla ole huumorintajua? Sodan ja natsismin jälkeinen tilinteko ei aina ole heillä niin haudanvakavaa.

Illat vapautuvat, kun jääkiekko luojan kiitos loppui. Vielä kolme viikkoa jalkapallojuhliin Ranskassa!

23.5.2016

Paavolainen Stalinin porstuassa

OP Moskovassa

Olavi Paavolaisen matka Neuvostoliittoon kesällä 1939 saa lisävalaisua Ville Laamasen ja Hannu Riikosen toimittamassa kirjassa Volga virtaa nyt Moskovaan (Teos 2016). Laamanen sai väitöskirjaansa varten 2014 käsiinsä matkan viralliset raportit, jotka nyt täydentyvät Paavolaisen sekä julkaistuilla että hänen puolisonsa kätköstä löytyneillä matkakirjoituksilla.

Tekijät ovat toimittaneet kirjan huolellisesti ja varustaneet sen peräti kolmella esipuheella, joista kaksi laajahkoa johdantoa valaisevat matkaa ja kirjoitusten taustaa. Nämä ovatkin kirjan kiintoisinta antia, sillä itse Paavolaisen tekstit eivät tuo paljon uutta siihen kuvaan, joka jo aiemmin on hänen omasta kirjayrityksestään syntynyt.

Paavolaisen matka oli epäonninen monin tavoin. Ajankohta ei tarjonnut hänelle kovin vapaita mahdollisuuksia tutustua suureen naapurimaahan. Tosiasiassa hän matkaili kovassa kontrollissa. Matkan aikana hän oli jo epäileväinen, pystyykö kirjoittamaan siitä rehellistä kirjaa. Pian matkan jälkeen syttynyt talvisota pysäytti (ehkä huojentavasti) hänen epävarman kirjoitusaikomuksensa.

Mutta sehän ei riitä selitykseksi, miksi kirjaa Neuvostoliitosta ei koskaan ilmestynyt. Välirauhan aikana oli yltyvää tarvetta tutustua uudelleen käydyn sodan viholliseen,  Moskovan suurlähettiläs Paasikivi siihen suomalaisia suoraan kannusti. Tällöin Paavolaisella olisi ollut hyvää aikaa saattaa muistiinpanonsa kirjaksi, mutta jostain kiikasti.

Sotien jälkeen tilanne muuttui, ja Paavolainen liittyi vasemmistolaiseen rintamaan, joka etsi hyviä suhteita entiseen viholliseen. Nyt jos koskaan olisi naapurimaata valaissut kirja ollut tarpeen. Siihen Paavolaista yllytti mm. Sylvi Kekkonen, joka myös suositteli hänelle huomattavan apurahan tarkoitusta varten. Luonnollisesti Urho Kekkonen oli taustalla samoin toivein, hänen ajamaansa uutta ulkopolitiikkaa olisivat kaikki asiantuntevat ja myönteiset näkemykset Neuvostomaasta tietysti vahvistaneet.

Tässä Paavolaisella oli, voi sanoa, historiallinen tilaus. Mutta sitä hän ei kyennyt koskaan täyttämään. Mikä lopulta kaatoi kauan vireillä olleen hankkeen? Matkan isäntämaa hoputti kirjaa julki jo syksyllä 1939. Mutta 1950-luvun alussa Paavolaisen rakastajatar Hertta Kuusinen oli jo luopunut toivosta eikä näy palanneen kipeään aiheeseen.

Kysyin kirjan julkistamistilaisuudessa tekijöiltä, kumpaa Paavolainen pelkäsi enemmän: sitäkö että kirjasta tulisi liian kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan, jolloin tilaajat, edistysrintama ja kommunistit pettyisivät – vaiko sitä, että siitä tulisi liian myötäsukainen Neuvostoliitolle, jolloin sitä ei otettaisi todesta ja porvaristo hyökkäisi sitä vastaan, kuten kävi jo Synkän yksinpuhelun yhteydessä?

Kirjailijan poika Pekka Paavolainen piti kysymystä ”epärelevanttina”, vaikka se on paitsi relevantti myös ydinkysymys. Ymmärrän kyllä, että sitä mieluusti kierretään. Uusi kirjakaan ei anna tyhjentäviä vastauksia, koska se välttelee poliittisten asetelmien analyysiä.

Ville Laamanen taisi olla oikeilla jäljillä todetessaan, että paineet kasvoivat 1940-luvulla liian suuriksi Paavolaisen kohdalla. Hän koki odotukset liian vaateliaiksi, ja lisäksi ne olivat ristiriitaisia. Ei hänellä ollut kanttia eikä rohkeutta selviin kannanottoihin saati irtiottoihin ranskalaisen kommunistin André Giden tavoin. Tämän kaksi kirjaa Neuvostoliitosta (1936-37) tunnetusti suututtivat kollegat ja kommunistit paitsi Ranskassa myös Venäjällä.  Paavolainen oli ainainen tuulten haistelija ja aidallaistuja.

Hannu Riikonen selittikin asiaa kirjailijapsyyken kannalta. Hän katsoi Paavolaisen parhaan latauksen laimenneen sotien aikana, jolloin aihe vanheni hänen mielessään. Sekin oli vähän kummallista; olisi luullut aiheen päinvastoin kuumenneen entisestään sodan tunnelmissa. Mutta myönteinen kirja vihollisesta kävi samalla tietysti vaikeammaksi. Lopulta Riikonen arveli, että julkaistujen artikkelien valossa Paavolaisen kirjasta olisi ehkä tullut hyvin tavanomainen matkakirja. Niissähän on lähinnä vaarattomia aiheita, tunnelmia, maisemia, tanssitaidetta ja sellaista. Politiikkaa saati Stalinin vallankäytön arvostelua Paavolainen visusti varoi.

Voisi pohtia sitäkin, mitä Hella Wuolijoki tarkoitti Paavolaisen matka-anomuksen lennokkaassa suosituskirjeessään venäläiselle isännälle: ”Polttakoon Moskova hänen sydämensä!!” Mitä vasemmiston piirissä Paavolaisen matkalta perimmältään odotettiin? Todellista kääntymystä oikealle tielle? Siitäkään ei tullut mitään.

Uskon silti, että Paavolaisen vaiheet on nyt viimeisiäkin myöten loppuun tutkittu. Tuskin tulee enää uutta herutettavaa. Kaikkia vastauksia ei koskaan saada. Jostain syystä jopa Kansallisarkiston Paavolais-kansio on puhdistettu, ehkä juuri 40-luvulla. Sen jälkeen kirjailija vaikeni kaikilla kanavilla.

20.5.2016

 

Päivä Helsingissä

Simone =Sirkka

Tämän niminen kertomus löytyy Eino Leinolta, vekkuli poliittinen pila vuodelta 1905. Leino tätäkin torstaipäivää eräältä osin hallitsee.

Aamulla kello 7.30 P. Rajala painelee kevätauringossa Fredaa pitkin Töölöön Huslabiin verikokeeseen. Sisään pääsee aika nopeasti, odotusta 25 minuuttia. Nuori tumma hoitsu hoitaa homman käden käänteessä.

Kahville, koska piti olla syömättä. Tapaan Kanniston leipomossa tuuheapartaisen kaverin, joka muistaa tavanneemme Kianto-tilaisuudessa joskus Suomussalmella. Paljon mahdollista. Nyt kaveri on Kohtuullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan (KHPV) vetäjänä Helsingissä; anoin heti jäsenyyttä. Sesonkiluontoisesti kaveri toimii joulupukkina, mihin hänellä on hyvät luontaiset edellytykset, ei tarvitse naamaria.

Kävelen Korkeavuorenkadulle ja saan seurakseni WSOY:ltä Kaisa Uusipaikan, josta tulee kustannustoimittajani. Menemme tutustumaan SKS:n kirjallisuusarkistoon ja sen Leino-käsikirjoituksiin ja kuvastoon. Jään toviksi tutkimaan papereita Kaisan lähdettyä töihinsä.

Loistava kevätpäivä jatkuu. Puolustusvoimien torvisoittokunta juhlistaa neljän uuden suurlähettilään käyntiä presidentinlinnassa. Nautin lasillisen Kappelin terassilla ja seurailen kaupungin sosiaalitoimiston vammaisosason ohjelmaa lavalta. Jatkan Espaa ylös ja käväisen Lillanin lipunmyynnissä: jospa katsoisin sen Matti Linnavuoren perinpohjaisesti Hbl:ssä haukutun näytelmän viimeisen esityksen. Tapaan taas maan ystävällisimmän lipunmyyjän.

Nautin lounaan Karl Johanin ulkopöydässä, tuulessa ja auringossa. Hanna Tarkka poikkeaa ohi mennessään juttusille, kertoo käännöstyönsä loppusuorasta ja Tukholman matkastaan Pekan kanssa. Paistettu siika maistuu sienikastikkeen ja valkoviinin kera. Taas ystävällistä palvelua.

Mikäs tässä, ei kiirettä. Jospa käväisen Ekbergillä kahvilla. Ja kas vain, takapöydässä viittoo Sirkka Norha, Marjan serkku, kirjoittelee jotain tyylikkäänä kuin Simone de Beauvoir (kumpi kuvassa?). Iloinen kohtaaminen. Puhelemme Soinilan nykyvaiheesta Hämeenkyrössä sekä Sirkan ja Jukan vuokraamasta kesäpaikasta Tenalassa.. Sirkka haluaa näyttää minulle kiinalaisen Ai Weiwei -näyttelyn Forsblomin galleriassa.  En ole koskaan astunut Suomi-taloon, nyt tuli senkin juhlava aula nähdyksi. Näyttely on kaunis katosta roikkuvine härveleineen.

Kotona katson vaihteeksi lätkämatsin. Tanska pistää aika kipakasti kampoihin, taitavia ja vaarallisia pelaajia heillä. Mutta lopussa Suomi nykäisee vakuuttavan voiton 5-1. Laine ja Granlund juhlivat. Välieriin mennään.

Sonnustaudun Lilla Teaterniin, nyt siis se Ta mig till er ledare. Otin oikein talteen Hbl:n raivokkaan teilauksen, mutta en tietenkään nyt löydä sitä (netistä löytyy). Turhaan Ylva Larsdotter  ajanjaksoon kuuluvasta ”rasismista” pillastui, juttuhan on pieni historiallinen pila, sopisi jonkun osakunnan joulujuhlaan. Lauri Meri suhtautui maltillisesti. Idea on teoriassa kiintoisa, suuria aiheita (maapallon litistymistutkimusretkue Lapissa, Suomen sota, Ruotsin ja Venäjän suhteet, saamelaisuuden olemus) pieneen kehykseen mahdutettuna. Kliseitä ja stereotypioita, totta. Runsaan tunnin hölmöily huvitti muutamaan kertaan, mutta selvästi raakile, josta Linnavuori olisi voinut kehitellä jotain. Sinnikkäästi esittivät Raila Leppäkosken ohjaaman historialeikin. Katsomossa intellektuelleja kuten Risto Alapuro ja Hannu Kankaanpää.

Penis-dokumentti meni leikkelyksi, joten eipä kiinnostanut. Luin loppuillan Leinoa, siitähän päivä alkoi ja siihen päättyi. Tuomas Vitikka (1906) – mikä poliittisen ironian ja piruilun halu alle kolmikymppisellä kirjailijalla! Jotenkin vertautuu tähän Stubbin ja Orpon kamppailuaikaan, mutta miten laimeata vastakohtaisuutta ja sanankäyttöä on nyt verrattuna entisiin nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten rytinöihin.

Melkein täysi kuu kumotti kirkkaalta taivaalta, kun W. Somerset Maugham saatteli elegantilla novellillaan turvallisesti sänkyyn.

19.5.2016

Lisää ilonaiheita

Obama, Niinistö

Niinistön ja Soinin vierailu Obaman pidoissa. Pohjoismaisuus kunniassaan. Olemme esimerkkivaltio. Meillä on erinomaisen tarmokas ja edustava presidenttipari eikä ulkoministerikään kompastele. Hyvin menee ulkomailla, entä kotimaassa?

Haikeaa että Obama joutuu luopumaan virasta. Mielestäni hyvä presidentti vaikeassa välissä. Seuraaja hirvittää. Jaksaako Hillary Clinton? Muuttuuko Trump?

Kuinka käy Stubbin? Soittelee kaikille ihan hermona. Orpo korjaa potin tyyneen tyyliin. Suomessa arvostetaan enemmän sitä, joka ei niin hirveästi yritä.

Valtio pistää omaisuuttaan lihoiksi. Varoittavana esimerkkinä yksityistäminen Venäjällä. Mutta eihän pääomia pidä myöskään seisottaa joutilaana. En tosin tunne talouselämää.

Suomi jatkaa puhdasta peliä Venäjällä. Kanada-matsi illalla rassaa tositoimet. Mestaruus häämöttää. Siitä taas kauhea sembalo toreilla ja turuilla. Kansallinen uho kohoilee yli äyräiden.

Tampereella näin jo on käynyt. Kannen hulabaloo-areena humalluttaa ja kauhistaa, meno on mahtavaa. Tämäkö on jotain lamaa? Mieluummin ojaan kuin allikkoon.

Hermannin ja Nöpöliinin hulppeat häät Heimatissa. Ihmeellinen jatkoelokuva, ainoa laatuaan. Näin perusteellisesti ei ole kuvattu mitään, ei edes Härkäniemen piipun valintaa Alastalon salissa. Silti sarja vangitsee yömyöhään tuoliin. Kuvat jäävät mieleen kulkemaan.

HK Riikonen

Yleisen kirjallisuuden professori Hannu K. Riikonen jää eläkkeelle 45 vuoden palvelun jälkeen. Viimeinen laajalti sivistynyt humanisti. Tuleeko seuraajaa lainkaan? Hyvä pääjuttu Hesarin kulttuurissa, kannattaa lukea. Hannulla on kritiikkiä ja kuivaa huumoria. Olen ylpeä, että Hannu oli vastaväittäjäni 1988.

Kirjoitusmökki rannassa kunnossa, loistopaikka. Seuraan ikkunasta kirjosiepon pöyhkeilyä ja iskutoimia uuden pöntön vaiheilla. Naakka tekee komeita kaarroksia telkän pönttöön (telkkä seilaa toisaalla). Joutsenet torveilevat järvellä, silkkiuikku lipuu ylväänä. Tuomi on puhjennut täyteen kukkaan. Hauki ei enää uiskentele katiskaan. Tervattu vene kuivui ennätysvauhdilla. Luonto raikastui sateessa, tuoksu huumaa. Haminan karhu selviää pakoon.

Lasse Mårtenson, kiva kaveri. Viimeinen herrasmies viihteessä, vähän kuin Riikonen lajissaan. Svengaava velikulta. Tapasimme kerran, jäi mieleen. Näitä tyyppejä tulee ikävä.

lasse-martenson-10-9-2014-1

17.5.2016

 

Laulun ja soiton lauantai

Jamala

Voisiko täydellisempää päivää olla, noin julkiselta tarjonnaltaan? Olen noitunut television liiallista valtaa tähän pieneen ihmiseen, mutta taas on peräännyttävä. Kuinka meitä lauantaina hemmoteltiinkaan. Sadepäivä antoi siihen lohdullisen luvan.

Ensinnä majoituin kirjoitusmökkiini tuonne rantaan ja saatoin siellä kuunnella toisella korvalla Litfestin aamukeskusteluja Helsingin Savoysta. Sade ropisi viihdyttävästi, tuomi alkoi kukkia ikkunan pielessä.  Järvi päilyi tyynenä, liljat kukkivat, hiljaisuus vallitsi. Paitsi näitä puheita kirjoittamisesta, vapautuneita, ei liian syvällisiä.

Marja toi uuden pöntön kirppikseltä, taitaa olla 13. tonteillamme. Kiipesin ja sidoin sen koivuun ikkunan eteen. Vieläköhän joku ehtii sinne majoittua. Huvilan pöntöissä kisaavat tuttuun tapaan tiaiset ja kirjosiepot. Järvellä melskaavat joutsenet ja veden pintaa lipittävät telkät. Naakka on vallannut itsetietoisena telkän pöntön.

Saan kirjoitetuksi jotakin ja painelen huvilaan lounaalle. Paras keskustelu seuraa: Helen Macdonald ja Sirpa Kähkönen. Asetumme oikein katsomaan ja kuuntelemaan. Lintu-Marjaa kiinnostaa Macdonaldin romaanin aihe H – is for Hawk (suomennettu H – niin kuin haukka), jossa kanahaukka kesytetään ja muutakin hurjaa tapahtuu. Suvi Ahola kehui kirjan perjantaina Hesarissa. Macdonald puhui kaunista Cambridgen englantia, Sirpa Kähkönen pärjäsi hienosti haastattelijana.

Välissä oli tarkistettava, että Suomi sentään voitti Ranskan lätkässä, vaikka vaikeaakin oli. Näitä varmoja matseja leijona pelaa vähän säästöliekillä, mikä lienee viisasta. Kovimmat vastustajat vasta tulossa.

Sitten musiikillinen anti alkoi kohoilla. Kävin kirjoittamassa, palasin kuuntelemaan lauantain toivottuja ja varsinkin Sibelius-Akatemian orkesterin juhlakonserttia Musiikkitalosta. En ole mikään Einojuhani Rautavaaran sävellysten tuntija, mutta tämä Cantus arcticus yllätti ja ihastutti aitoine linnunliverryksineen ja kurkien huutoineen. Hieno yhdistelmä! Onkohan Rautavaara seurannut aikoinaan Heimatin ensimmäistä tuotantojaksoa, jossa Hermann Simon laatii hyvin samantyyppisiä luontovaikutteisia atonaalisia sävellyksiään.

Oli miten oli, huippuna pidimme nuoren sellistin Jonathan Roozemanin virtuoosisoittoa Prokofjevin äärivaikeassa teoksessa. Varmaan Sergei sävelsi sen piruuttaan mahdollisimman vaativaksi ystävälleen Rostropovitshille. Näin ja kuulin kerran tämänkin aristokraattisen herran soittoa Tampere-talossa, enkä usko että Rooseman hänestä aikaa myöten jälkeen jää.

Sen sijaan emme lämmenneet Magnus Lindbergin teollis-soitannollisesta kakofoniasta Kraft. Olkoon vaan maineikas teos, ja urheasti nuoret soittajat sen läpi kalistelivat Sakari Oramon letkeällä johdolla, mutta kun ei kosketa niin sitten ei. Kuka kirjoittikaan aikoinaan kuuluisan arvostelun otsikolla ”Sekasotkua musiikin asemesta”. Väärässä oli Josif silloin, ehkä mekin nyt.

Nyt oli enää voimat koottava Euroviisuihin. Meni vuosia, etten niistä mitään piitannut. Mutta nyt väreili ilmassa erityinen odotus. Tukholmassa osataan ainakin järjestää suurenmoinen show. Juontajat ovat loistavia, vaikka vitsikkyys tulee aina vähän tarjoillusti. Nyt skabaamaan, kuinka käy sen Ukrainan kappaleen 1944, esittäjänä veristisen dramaattinen Jamala.

Ja sehän voitti pitkän odotuksen ja äärimmäisen jännittävän pistelaskennan jälkeen! Draamaa tämäkin, parhaasta päästä. Venäjän tappio oli taatusti kirvelevä. Kannatti valvoa puoli kahteen, vaikka raskastakin oli. Liian samantyyppisiä jyskytyksiä, liikaa pyrotekniikkaa, liikaa mahtipontta. Kannatimme myös Itävallan hurmaavaa esitystä jo kielenkin takia, Unkarin reipasta farkkukaveria sekä raikkaita brittipoppareita. Kyllä nekin siellä keskivaiheilla keikkuivat.

Harvoin on jokin lopputulos tuonut tällaisen tyydytyksen. Ukraina ansaitsee uskonvahvistusta. Euroviisut on paitsi maanosaa yhdistävä, myös poliittisesti kantaaottava areena. Siinä on enemmän jännitteitä, sisältöä ja sähköä kuin päältä uskoisi. Nyt syvät pohjavirrat voittivat. Mutta maita on liikaa, karsikaa ihmeessä! Mitä kaikki vanhat neuvostovaltiot Euroopassa tekevät saati sitten Australia. Miten olisi kaikki brittien vanhat alusmaat ja saman tien Kiina ja USA. Laajennettu Worldvision and Global Competition! Kilpa kestäisi koko kuukauden.

14.5.2016

 

 

 

Iloinen kevätilta

Suruton kaupunki

Mika Waltari -seuran toukokuiset tapaamiset Villa Kivessä ovat usein olleet menestyksiä. Niin tapahtui nytkin. Kun aiheena oli 1920-luku ja iloinen Helsinki, viritys oli tavallaan valmiina.

Heti tullessa meitä tervehti kaksi aidon näköistä 20-luvun sulotarta, jotka esittäytyivät Katri Valaksi ja Elina Vaaraksi. Leena Laakso ja Sirkku Lindholm olivat puvustautuneet ja somistautuneet todella hienosti. Heillä oli myös oma runotuokinsa illan ohjelmassa. Muutakin vuosikymmeneen liittyvää spesiaalia häivähteli ilmassa. Päivi Istala on uusi puheenjohtaja, hänen johdollaan täällä hilluttiin.

Sain kunnian toimia tohtori Mikko-Olavi Seppälän lämppärinä ennen illan pääesitelmää. Paalutin hiukan vuosikymmenen poliittisia, taloudellisia ja urheilullisia ääripiirteitä, joista avautui sekä synkkiä rotkoja että loistavia huippuja. Ristiriitojen täyttämää aikaa oli ”iloinen 20-luku”, kuilun reunalla tanssittiin yli menneen sodan hautojen. Tulenkantajien maailma Helsingissä oli tyystin toinen kuin vaikkapa Sillanpään, Haanpään tai Kiannon kuvaaman maalaisköyhälistön todellisuus.

Yksi hallitseva tekijä oli se, että vapaussota jatkui pitkälle 20-luvun puoliväliin. Voittajapuoli olisi halunnut täydentää keskenjääneen sodan tulokset, vallata Pietarin ja Itä-Karjalan sekä nujertaa heikon bolshevikkihallituksen Venäjällä. Mannerheim olisi ollut valmis, mutta riittävän vahvaa tahtorintamaa ei syntynyt. Kuivan juristin voitto valkoisesta kenraalista presidentinvaalissa 1919 aiheutti syvän trauman, joka ilmeni mielenosoituksina valittua presidentti Ståhlbergiä kohtaan.

Kapinansa hävinneet pakenivat Pietariin, painuivat maan alle, mutta palasivat myös parlamentaariseen toimintaan. Pilkattu presidentti Relander nimitti rohkeasti Väinö Tannerin  sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen jo 1926. Siitä eheytyminen pikkuhiljaa alkoi. Tanner otti pokkana vastaan suojeluskuntien paraatin Suurkirkon portailla. Sosialisti silmätysten valkoisen kaartin kanssa.

Entä sitten kieltolaki, joka loi pitkän varjon, rikollisuuden, salakuljetuksen, salaviinanpolton. Toisaalla taas urheilu ja kahden Paavon, Nurmen ja Yrjölän innostavat olympiavoitot. Suomi oli maailmanvalio kuten nyt enää jääkiekossa. Tekniikan huima kehitys, automobiilit ja ällistyttävä keksintö, yleinen radio. Katastrofeja, ulkopolitiikan uhkakuvia, kiistat Ahvenanmaasta, Tarton rauha ja reunavaltiopolitiikka, jatkuva epäily Venäjän aikeista – ja sitten tämä nuorison ja runouden ja uuden elämäntunnelman nousu.

Mikko-Olavi vetäisi näiltä raunioilta uljaan kaaren iloiseen Helsinkiin, jossa juhlittiin paljonkaan välittämättä yhteiskunnan ammottavista rotkoista ja eriarvoisuudesta. Seppälän kirja Suruton kaupunki on jo ulkoisesti upea, rikkaasti kuvitettu ja lukemaan houkutteleva. Graafinen suunnittelija Mika Tuominen on tehnyt hienoa työtä yhdessä tekijän ja Laura Arvelan kanssa. Epäilemättä tämä kisaa vuoden kauneimman kirjan tittelistä syksymmällä.

Seppälän teksti on vauhdikasta, asiapitoista ja samalla sopivan kevyttä, ajan hengen mukaista. Ei ihme että kirjat myytiin loppuun Waltari-seurassa, mutta niitä saa puoleen hintaan vielä tänään illansuussa WSOY:n ja Tammen kirjakaupasta Korkeavuorenkadun harjanteelta, kannattaa tarttua tilaisuuteen! Mikko-Olavi lupasi laittaa hyvän esitelmänsä seuran sivuille, joten en referoi pitempään, totean vain, että se päättyi komeaan lauluesitykseen, onhan mies paitsi kirjoittaja, tutkija, myös esiintyvä kuplettien tulkitsija.

Meillähän oli aikoinaan 2008 erityisen hedelmällinen yhteistyö, kun Mikko-Olavi oli Waltari-elämäkertani Unio Mystica tarkka kustannustoimittaja – sitäkin kiitollisina muistelimme. Nykyisin mies on teatteritieteen dosentti Helsingin yliopistossa.

Muutakin huippuohjelmaa saatiin seurata. Teatterikorkean toisen vuosikurssin opiskelijat esittivät hyvin harjoitellun ja riehakkaan koosteen Waltarin runoista (taisi olla muitakin tekstejä) ja seuran uusi johtokunnan jäsen Juha Salo vetäisi vallan räyhäkkään ukulele-konsertin yhteislauluineen illan riemulliseksi lopuksi. Kaikkiaan hämmästyttävän aktiivista joukkoa, jota oli kauniina kevätiltana saapunut koolle tuvan täydeltä.

11.5.2016

Keväthelteillä heiluttua

Helatorstai 2016 017

Vene on kitattu ja tervattu kerrankin oikeaan aikaan. Ja jollei puuvanhus nyt ala pitää vettä, se saa kunniapaikan juhannuskokossa. Jo se on parikymmentä vuotta palvellutkin.

Keväthommat ovat lähinnä viihdettä ja kuntoilua. Silti ne tuntuvat tärkeiltä. Se on varmaan jotain atavistista perintöä. Ikään kuin maailma ei pysyisi, ellei pusaa venettä ja laita perunoita maahan. Sekin pian koittaa, kun Järvelinin Kari kävi jyrsimässä maat kylvökuntoon.

Sisätyöt pysähtyivät kuin seinään pitkien pyhien helteillä. Pakollinen tauko ladatkoon päätä teräkuntoon. Jotain on vielä kehiteltävä, vaikka mieluisinta olisi lueskelu riippukeinussa. Vahva tukioksa muuten petti vaahteran rungossa ja mätkähdin maahan. Ei käynyt kuinkaan.

Huvittavaa lueskella välillä kaikkea vähemmän painavaa kuten Huckleberry Finnin seikkailuja ja Zlatanin muistelmia (kuin poikavuosina!). Tolstoi on aina vaan hitaasti menossa ja aloittelen vihdoin Knausgårdin taisteluja. Vaihtelen kirjoja mielialojen mukaan. Miten nolosti kömmin kaikkien jäljessä, mutta ei se haittaa itse lukuelämystä.

Suurimpia elämyksiä oli muuten ihan yllättäen Eeva Kilven Jatkosodan aika! Miten aidosti siinä on tavoitettu sodanajan autenttinen tunnelma kehittyvän nuoren neidon kokemana. Ilman mitään jälkiviisasta kritiikkiä tai tärkeilyä. Siitä voi lukea, mitä ihmiset juuri silloin ajattelivat ja tunsivat. Virallista sotahistoriaa sivutaan hauskoin ironisin äänenpainoin. Omakohtainen elämyksellinen todistus on lopulta pätevin, olkoon että niitä on niin monia kuin on kokijoita. Kilpi on herkkävireisimmästä päästä, myös raikkaan suorapuheinen. Hieno kirja, kiitos siitä.

Helatorstain seutu täyttyi myös vieraista, Sallan perheestä, joka kunnosteli ahkerasti Huvituksen paikkoja. Savusaunakausi avattiin hyvällä menestyksellä, kylmässä järvessä käytiin urheasti jokainen. Herkko grillasi mainion äitienpäivälounaan. Liian nautinnollista uhrattavaksi omille töille, jotka kyllä jaksavat odottaa.

Mari Vesanummi kävi Tampereen radioon puhuttamassa ja oli aivan hurmaantunut näistä kevätmaisemista. Hyvä kuulla joskus toisen silmin, oma kokemus uhkaa liiaksi urautua. Jutustakin tuli elävä ja hauska, todisti Marja. Puhuttiin näistä kirjan muotoon saatetuista Myllykolun muistoista (Nuoruuteni näytelmät) ja tietysti oopperasta. Mennessään Mari kuvaili vielä Saavutusta, jossa sielläkin oli vaihteeksi pientä elämää.

Lintuja vahtasivat entiseen tapaan Sarkkilan tornista myös nämä Törmäpääskyt, Sirkku kortteerasi meillä ja Törmällä nautittiin sisarusten ja heidän serkkunsa Sirkan seurassa lihasoppaa Tornien taiston tauottua. Soudin pitkästä aikaa lasikuituisella Lohi-veneellä sinne ja takaisin, yhden hauen jujutin uistimella. Katiskoissa niitä on lymyillyt neljä kappaletta. Oma keitto odottaa.

Harmiksi pukkaa noita lätkämatseja Venäjältä, niitäkin tulee katselluksi ikään kuin kansalaisvelvollisuudesta. Loistavasti ovat tähän saakka pelanneet, voittaneet kaikki. Sekin aika ihmeellistä, pieni Suomi hakkaa suuria valtoja kuten Valko-Venäjää, Saksaa ja USAa mennen tullen. Ei tällaista vopinut takavuosina kuvitellakaan. Nuorten kaverien yltyvä henkilöpalvonta alkaa hirvittää, ilmankos Patrik Laine olikin eilen jo vähän kipsissä. Ei liikaa hehkutusta, ei liian varhain!

Heimat (Kotiseutu) mataa saamarin hitaasti ja harhailee oudoilla sivujuonillaan, mutta jokin vimmaisen perusteellinen kokokuva musiikillisesti lahjakkaasta, tunne-elämältään risaisesta sukupolvesta tässä on tekeillä. Kannattaa sitä sisukkaasti katsoa, vaikka raskaus painaa. Joskus omaelämäkerrallisuus tarjoaa aiheet liian läheltä, valikoimatta, nerokas Edgar Reitz olisi vähän voinut loitontaa ja tiivistää. Silti omaa tasoaan, ylempänä kaikkia arjen sekoiluja, joita laatikko muuten silmille syytää. Onneksi sen voi valon lisääntyessä pitää enimmäkseen suljettuna, ellei olisi tota ainaista urheilua ja se vain lisääntyy kesän mittaan…

10.5.2016

 

 

Oopperaa tekemään!

Sillanpää-ooppera

Nyt se sitten potkaistiin liikkeelle, tämä kauan haudottu Sillanpää-ooppera. Tässä me uhoilemme ja näyttelemme kvartettia Kämpin Sillanpää-sviitissä, takana Waltteri Torikka ja Marco Bjurström, sohvassa Osmo Rauhala ja mä.

Waltteri laulaa nuoren Sillanpään ja johtaa taiteellisesti, Marco ohjaa ensimmäisen oopperansa, Osmo lavastaa samoin debyyttinään ja minä nyt olen parkkiintunut Sillanpään tulkitsija, pari librettoakin tehnyt aiemmin.

Ensimmäisestä tapaamisesta tuli hyvä ja varma olo. Tämä ei voi kokonaan epäonnistua, niin kova joukko on asialla. Ei pidä unohtaa Seppo Pohjolaa, joka on loihtinut hienot sävelet oopperaan. Onhan ooppera ennen muuta säveltäjänsä teos. Päärooleja laulavat Waltterin lisäksi Helena Juntunen (Siikri) ja Sauli Tiilikainen (vanha FES), heillä jo valmiiksi hyvä kontakti aiheeseen.

Vilja Pylsy hoiti tiedotuksen erinomaisesti ja valtavalla sisullaan, joten startista tuli paras mahdollinen. Kun ajelimme yhdessä Helsinkiin, Vilja teki kirjaimellisesti kaikkensa voittaakseen Osmon ongelmat päästä paikalle ja onnistui! Koko työryhmä saapui kokoontumiseen Café Pompieriin Etelä-Espalle, mediaakin paikalla kohtuullisesti, jopa Vesa Sirén Hesarista.

Istuimme hetken Kämpin terassilla ennen Lännen Median jatkohaastattelua,  yllä näkyvä kvartetti, ja kyllähän päät kääntyivät. Se olisikin parasta reklaamia. Sää oli taivaallinen, lämmin, aurinkoinen, mikä sopi loistavasti Sillanpään, vanhan monistin ja auringon palvojan merkkipäivään. Hänen esikoisromaaninsa Elämä ja aurinko ilmestyi 100 vuotta sitten.

Huokaistava, niin pitkään ja monen vaikeuden kautta tätä on valmisteltu. Nyt alkaa lipunmyynti (045 6675454), ja Hämeenkyrön Myllykolun perinteinen amfiteatteri täyttyy arvatenkin alta aikojen, joten pitäkää varanne. Ensi-ilta 22.7.2017 ja siitä eteenpäin 12 esitystä.

Jotenkin oli tämän jälkeen tyhjä olo, jonka täytin illan teatterikäynnillä, mahdollisimman kevyellä. Areenan Kaktuksenkukka, ranskalainen farssiklassikko. sai toimia rentouttajana. Satu Silvon mehevää ja räiskyvää esitystä oli ilo seurata. Santeri Kinnunen on tarkka ja etevä näyttelijä, mutta kovin suomalainen tyyliltään. Teki mieli kuvitella, kuinka naisiin menevän hammaslääkärin rooli istuisi tummalle, pyylevälle, sliipatulle pariisilaiselle taiturille. Eipä mikään yllättävä teos, mutta joskus on kiva tarkkailla farssin koneiston laskettua tikitystä, oma taitonsa siinäkin on.

Sitten futista, kerrankin jännä peli, missä Atletico pääsi niukasti jatkoon ja Bayern joutui voitosta huolimatta nöyrtymään. Molempien maalivahtien rankkarintorjunnat riemastuttivat eniten. Loistopäivä kaiken kaikkiaan!

3.5.2016