Työväen musiikkia Valkeakoskella

Valkeakoski 2016 037

Toivorikas poikani Vilho toimii muiden hommiensa ohella Työväen musiikkitapahtuman tiedottajana Valkeakoskella. Niinpä hän tiedotti meille, että sinne olisi suotavaa saapua. Noudatimme kutsua.

Koukkasimme ensin Sääksmäen kautta. Viime talvena keskustelimme Osmo Pekosen kanssa päiväkirjoistamme Tampereen Metsossa, tilaisuuden järjestäjinä Osmon kustantajat Liisa ja Kari Niinikangas. Iltapalalla tuli puheeksi Thorsten Renvallin huvila Tervapääsky, jonka Niinikankaat ovat ostaneet ja kunnostaneet. Thorstenin veljen Heikki Renvallin valtiollisesta toiminnasta oli myös talvella Kaarina Reenkolan väitöstilaisuus Helsingin yliopistossa. Kertyi siis monta syytä käydä katsomassa täsä merkityksin ladattua huvilaa, joka kesällä toimii kahvilana.

Tyylikäs tervan värinen huvila löytyi helposti Sääksmäen kirkkoa vastapäätä. Kari Niinikangas esitteli huoneita ja kirjastoa. Liisakin ehti keittiön puolelta tervehtimään, ja saimme huomaavaisen kahvitarjoilun historiallisen puutarhan ”ruusuympyrään”. Komediateatterista tuttu Irmeli oli tarjoilemassa!  Aivan viehättävä paikka, porkkanapiiras herkullinen. Olimme lukeneen Liisan toimittaman kirjan Tervapääskyn siivellä, jossa on mm. Karin jännä juttu Thorsten Renvallin epäonnistuneesta Petsamon valtausyrityksestä 1918.  Muutakin mielenkiintoista huvilan vaiheista siitä löytyy.

Valkeakoski 2016 031

Kahvila oli viimeisiä päiviä avoinna, ja väkeä liikkui vilkkaasti. Huomenna sunnuntaina sesonki päättyy. Mutta kannattaa muistaa taas ensi kesänä: jos mieli todella viihtyisää kahvipaikkaa kulttuurihistoriallisine kehyksineen, tässä sellainen.  Kävimme vielä vanhassa kivikirkossa ja palasimme Valkeakosken keskustaan..

Työväen musiikkitapahtuman avajaiset pidettiin tehtaan kupeella SAK-lavalla. Heti portilla Hilkka Ahde sieppasi aktiivisesti Marjalta allekirjoituksen listaansa kannattamaan kuljetusalan parempia työskentelyoloja. Onnittelin Hilkkaa urheasta selviytymisestä viime aikojen myrskyistä. Avajaisten ohjelma ei ihan vetänyt vertoja Sastamalan kirjallisuuspäivien vastaavalle, mutta komeastihan ”Tiellä taistojen” Valkeakosken soittokunnalta kajahti. Toimelias tiedottajakin löytyi, ja häneltä saimme rannekkeet ja muut tarvittavat. Lähdimme kiertelemään.

Ilta oli kaunis ja tunnelma leppoisa. Työväkeä oli liikkeellä, enimmäkseen kai oikeita koskilaisia. Kuuntelimme  Punaisen langan konserttia, solisteina Eija Ahvo ja Harri Saksala. Mukavaa kuultavaa, varsinkin J.H. Erkon sanoittama ”Itkevä huilu” oli hieno sovitus. Timo Tuominen tulkitsi puolestaan Breliä karhein ja herkinkin sävyin. Jonkun verran vielä kuulimme Neljänsuoraa ennen kuin lähdimme kävelylle kanavan rantaan. Veneilijöitä saapui vilkkaasti juhlimaan. Eipä ollut kumpikaan meistä ennen täällä kulkenut. Valkeakoskeen tutustuin viimeksi Matti Pitkon johdolla, silloin teemana tietysti jalkapallo.

Valkeakoski 2016 042

 

Valkeakoski 2016 051

 

Kannatti käydä tässäkin tapahtumassa. Vilho tuntui viihtyvän keikkahommassa, joka on hänen ensimmäisensä. Teit’ isän astumaan, olenhan jonkun verran vetänyt tämmöisiä minäkin, tosin eri tyyppisiä. Antaa palaa vaan.

Kävin vielä järvellä kuhaa koittamassa, vaan tärppäsi vain pienen pieni, jonka päästin menemään. Kauniita ilta-auringon punaamia pilvimuodostuksia. Tytöt asuvat edelleen Huvitusta ja kutsuvat serkkuja kyläilemään. Nyt viikonloppuna tulossa savusaunomaan nämä purjehtijat, Marjan kaksossisko Sirkku ja miehensä Risto, joten pitkästymään ei ehditä. Kesä kypsimmillään.

30.7.2016

 

Kotoinen konsertti

Unikeonpäivä 2016 011

Unikekoja olivat meillä Marja ja Huvituksessa Heidi, tietysti nimipäivänsä kunniaksi. Järveen ei kumpaakaan kuskattu. Nousi taas uljas kesäpäivä.

Kävimme kaikin lounaalla Kehäkukassa, oikein hyvää nokkospastaa saimme ja raikasta marjakiisseliä. Uutta avaraa kirjastoa esittelimme Ainolle ja Heidille ja kävimme hautausmaalla. Illalla oli musiikillista ohjelmaa, sitä varten lähdimme jalan taivaltamaan muutaman kilometrin päähän Heinijärven kylään.

Mietin perillä Rauhamäessä, mitä kaikkea nämäkin lämpimät hirsiseinät ovat nähneet siitä pitäen, kun talo rakennettiin rukoushuoneeksi 1930-luvulla. Välillä me pidimme täällä majaa F. E. Sillanpään Seuran toimesta ja muistettavasti pidimmekin. Oli tunnelmallisia joulukahveja ja muita tilaisuuksia. Komea olisi luettelo esiintyjistä 1980-luvulta tälle vuosituhannelle, jolloin talo sitten myytiin. Se tuli liian raskaaksi pitää, eikä riittävää käyttöä pystytty kehittämään.

Mutta ei hätää, nyt on oikea omistaja löytynyt. Taiteilija Mikael Härkänen on kunnostanut taloa hartiavoimin, niin että uudenlaista kotoisuutta – silti vanhaa kunnioittaen – on pirttiin vakiintumassa. Lisäksi Härkäsen ja sillanpääläisten yhteistyö on tiivistynyt mukavasti. Eilisilta oli mitä luontevinta jatkoa Rauhamäen hienoille perinteille.

Härkänen järjesti talossa nimittäin kitara- ja tangokonsertin, esiintyjinä argentiinalainen Martin Alvarado ja suomalainen Pentti Hildén sekä tanssijatar, jonka seitinohut henkilöllisyys pääsi livahtamaan ohitseni. Pirttiin tuppautui yllättävän paljon väkeä, varmaan puolisensataa, ja kaikille riitti monenlaista istuinsijaa. Meitä kökötti sivusta vedettävä sängyllinen, niin että rakenteet natisivat uhkaavasti allamme aina kun yllyimme suosionosoituksiin. Marjan ja Ainon oli karattava tuoleille istumaan.

Unikeonpäivä 2016 010

Martin Alvarado oli paitsi kitaravirtuoosi myös kaunisääninen laulaja ja suuri humoristi. Hän tunnelmoi argentiinalaisia tangojaan aitoperäisen taitavasti, ja ystävänsä, Sastamalasta tuttu Pentti Hildén, välillä avusti ja tanssijatar liihotteli. Alvarado kertoi laulujen ja tangoperinteen taustasta ja veteli välillä Satumaata ja Liljankukkaa suomeksi. Yleisö lämpeni paukuttamaan käsiään epäkyröläisen villisti ja huutamaan bravota.

En malta olla kertomatta Alvaradon erästä ex-tempore reagointia. Kaikki tiedämme, kuinka kännykkä voi kesken tilaisuuden pirahtaa. Niin kävi nytkin. Mutta kuinka tempaisikaan häiriön haltuunsa tämä Martin-veijari? Hän rauhoitti yleisöä ja sanoi, että se on vaan hänen äitinsä, joka aina soittelee perään ja haluaa tietää, tekeekö poika Suomessa töitä vaiko vain huvittelee. Käski laittaa äidille terveiset. Kun puhelin ei vieläkään vaiennut, taiteilija tempaisi sen häkeltyneen naiskatsojan kädestä ja huuteli siihen ystävällisiä englannin- ja espanjankielisiä terveisiään. Mitä mahtoi soittaja toisessa päässä ajatella?

Olipa harvinaisen sympaattinen ilta, tällaista täytyy saada lisää. Alvarado on Härkäsen vanha ystävä, mutta uusiakin esiintyjiä löytynee helposti. Paikka on tämmöiseen kamarikonserttiin erinomainen. Kun emme nyt ehtineet Gregorianaan, tämä korvasi täydellisesti. Hilpeällä mielellä taivalsimme Heinijärven raittia takaisin kotiin. Heidi riemuitsi, että tämä oli hänen paras nimipäivänsä.

28.7.2016

 

 

Hellettä, juhlia ja elokuvia

Tarvasjoki 700 035

Kustaa Mauri Armfelt, syntynyt Tarvasjoella. Kavalkadissa oli toistasataa pitäjäläistä, aikajana kivikaudelta nykypäivään.

Marja matkaili entisille työmailleen Tarvasjoelle, missä juhlittiin pitäjän 700-vuotisjuhlia. Nyttemmin Tarvasjoki on sulautettu Lietoon. Mutta juhla näyttää olleen pienen kunnan voimallinen julistus omista juuristaan ja nykyisyydestäänkin.

Historiallinen kulkue teki suuren vaikutuksen täyteläisine puvustuksineen, hevosineen ja roolihahmoineen. Marjan valokuvista sain hyvän käsityksen sekä Turun Sanomien laveasta jutusta. Onnittelut kotiseutuneuvos Kalervo Mäkiselle, joka kulkueen oli suunnitellut! Hänen ansiostaan pysymme täällä muutenkin kärryillä Tarvasjoen asioista.

Lisäksi nähtiin Sakari Kännön historiallinen näytelmä Härkätietä Eurooppaan. Oma pieni kunta voi olla arvaamattoman tärkeä asukkailleen, vaikka sen taloudelliset voimavarat hiipuisivat. Uskon että innokkaat sote-uudistajatkin tulevat vielä törmäämään tähän ihmeelliseen ilmiöön.

Mutta minä siis sillaikaa hiljalleen paneuduin töihin täällä hehkuvalla pihallani ja kävin välillä järvessä pulahtamassa. Helle tekee keveäksi ja henkeväksi. Näin Eino Leino on hiipimässä taas kaveriksi, katsotaan mitä siitä kehittyy. Yllättävän vähän Leinoa on viime aikoina tutkittu. Edellinen elämäkerta on L. Onervan vuodelta 1932, kuten olen tainnut jo mainitakin. Kaikenlaista muuta on kirjoitettu, hauskojakin tutkielmia sekä avaavia, kuten tämä Yrjö Oinosen tutkielma Helkavirsien toisesta sarjasta.

Telkkari on syytänyt pelkkää urheilua, mutta nyt terästyin katsomaan Bo Widerbergin elokuvaa Korppikortteli, jonka näin Joukolassa kai heti ilmestymisvuonnaan 1963. Silloin se teki innostavan vaikutuksen nuoreen kirjallisuuden opiskelijaan. Ei se enää niin mullistavalta näyttänyt, varsinkin kun äänitys oli vaimeaa mutinaa. Mutta hyvin koskettava syyttelemättömyydessään oli edelleen kirjailijaksi haaveilevan pojan ja alkoholiin ja elämänpettymykseen vajoavan isän hienovireinen suhde. Äiti saa lopussa oman riipaisevan soolonsa. Äänestetty jossakin Ruotsin kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi ohi Ingmar Bergmaninkin – ei kai nyt sentään?

Lisäksi olemme pienen tauon jälkeen taas päässeet kiinni Heimatin eli Kotiseudun uudempiin jaksoihin. Ihmeellinen, ainutlaatuinen tv-sarja kaikkine mutkineen, rönsyineen, laahauksineen ja tihentymineen! Miten korni ja samalla monumentaalinen oli Anton Simonin loppu. Ja miten kouraisi Hermannin tuska Clarissan tehdessä lähtöä, joka nyt näyttääkin peruuntuvan, tosin vähemmän onnellisesti. Millainen elämänmaku ja todellisuus hölmöyksineen päivineen. Kuvauksen rytmikin näyttää ripeytyneen, välillä ehdimme jo pahoin pitkästyä. Vorwärz!

Jaakon päivä ei näytä kylmivän ainakaan tätä Kallioisten selkää, veden lämpö hiveli aamu-uinnilla. Ja marjaa riittää nyt, kantarellejakin rantaheinikon kätköistä. Mitä puuttuu?

26.7.2016

Karvassuon kapinalliset

Karvassuon juliste

Olipa yllättävä reissu Karviaan. Kävin katsomassa omaa näytelmääni, josta en muistanut juuri mitään. Sen muistan, että kirjoitin tilauksesta näytelmän Karvian suonvaltaajien kuuluisasta nälkälakosta 1997. Näytelmän kirjoittamisestakin on kulunut 12 vuotta, eikä siitä sen koommin ole kuulunut mitään. Kunnes tämä Karvassuon kapina nyt koki myöhäisen ylösnousemuksen.

Mieleni vavahteli, kun lähestyin Karvian tuttuja lakeuksia. Mitä he ovat saaneet aikaan vanhasta näytelmästäni? Ja miksi se vasta nyt pääsee esitykseen? Olikohan juttu ihan susi? Ovatko itse mahdollisesti parannelleet sitä? Kukaties Brexit ja EU:n kriisit ovat vauhdittaneet näytelmän uutta löytämistä?

Pysäköin Kantin koulun edustalle ja laskeuduin jyrkähköä rinnettä Jokipirtin notkelmaan. Muutama katsoja istui jo penkeissä. Entistä pahaenteisempää. Onneksi ohjaaja Leena Koivula riensi tuekseni ja tarjosi kahvia. Leena ohjasi edellisen näytelmäni täällä, sen Kaarihalli taivaaseen, josta tulikin suuri menestys. Siitä on jo toistakymmentä vuotta, ja vieläkin siitä mainitaan. Se oli kallis satsaus, joka pääsi vasta viimeisen näytännön ansiosta taloudellisesti jaloilleen. No  mitäs Leena nyt on loihtinut ilmoille?

Yleisöä kertyi hiljalleen, esityspaikka on uusi, tätä näytelmää varten laitettu. Yleensä täällä näytellään ulkomuseoalueella. Kaarihalli meni aikanaan avarassa sisätilassa.  Yritin muistella, kuinka suhteeni Karviaan oikein syntyi. Kai nämä jossakin tilaisuudessa minut vamppasivat, nämä aktiiviset kulttuurinaiset. Hymy eli kulttuurisihteeri Maria Laaksoharju toimii edelleen Leenan tukena ja aisaparina. Tässä Karvassuon näytelmässä hän esittää peräti itseään, kulttuurisihteeri Neilikkaa, ja hyvin esittääkin.

Kunta on mukana tuottamassa näytelmää yhdessä Karvian Teatteriyhdistyksen sekä parin muun tahon kanssa. Tässä olisi Hämeenkyröllä opittavaa. Meillä kunta antaa tiloja, mutta pysyy toiminnasta erillään ja antaa yhdistysten yritellä. Nämä sitten hajaantuvat yhä pienempiin porukoihin. Kahden ja puolen tuhannen asukkaan Karviassa osataan joukot keskittää yhteen.

Esitys lähtee liikkeelle. Mitä ihmettä? Pienen alkujaanauksen jälkeen se vertyy. Urheat ”karpaasit” eli karvassuon aktivistit muistelevat edellistä tempaustaan, joka levisi ulkomaiden lehtiin ja televisioihin. Nälkälakko kesti viikon, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Ympäristöministeri Pekka Haavisto kävi paikan päällä sovittelemassa. Viimein isännät antoivat periksi Naturalle, joka vei heidän maitaan sadoin hehtaarein. Jotain hyvityksiä luvattiin, mutta nekin unohdettiin. EU leimattiin pääsyylliseksi maiden riistoon.

No tässä kuvitteellisessa tapauksessa samat miehet ottavat revanssin päättäjistä. Yksi on nelikosta välillä kuollut. Tietysti on kaikkien draaman lakien vastaista kertoilla melko pitkään menneistä tapauksista, mutta se tehdään esityksessä hyvin ja näppärästi. Sitten päästään silloiseen reaaliaikaan. Ja alkaakin tapahtua.

Hitto soikoon, minähän aloin penkillä innostua. Tämä kulkee iskevästi! Murretta on lisätty, ehkä muutakin paikallisuutta sovitettu. Railakkaa sanailua, häikäilemätöntä tuuletusta! Liioiteltu punavihreä luonnonsuojelu saa kuulla kunniansa. Miehet ovat omaisuutensa puolesta hurjina. Paikalle muilutetaan suorastaan entinen oikeuskansleri vastaamaan taannoisista päätöksistä ja niiden laittomuuksista. Oman käden oikeus ja kansalaistottelemattomuus nousee uhkaavasti. Karpaasien uhoa seuraa kuitenkin tuho.

1d856eb1-bc5b-d967-1e1e-f5383d2b89cb.thumb 320df1bc-c488-4023-a897-b9df584e699a.thumb

Enpä kerro juonesta enempää, sillä itsekin yllätyin loppukäänteistä. Olenko mä tosiaan tämmöistä kirjoittanut? Suorastaan liikutuin, kun oikeuskansleri Nikula Janne Koiviston erinomaisesti esittämänä puhkesi pitkään monologiin, joka tarkasteli ihmisen, omistuksen ja luonnon välisiä suhteita filosofisesti, aina Platonista Tolstoin aatteisiin. Herrajumala kuinka viisasta!  Hurjasteleville karpaaseille muodostuukin voittoisa vastavoima. Luonnon itseisarvo peittoaa sen rahallisen arvon.

Onhan siinä farssimaistakin kevennystä välillä, esimerkiksi entisen kunnanjohtajan Hautapohjan naissuhteita käsitellään melko seikkaperäisesti. Hm, aika ronskia heittelyä olen harrastanut. Niinpä kuulinkin Leenalta, miksi näytelmää on näin pitkään pantattu. Henkilön esikuva, vanha kunnanjohtaja, oli lakonisesti lausahtanut näytelmän luettuaan: ”Tätä ei voi esittää.” – Eikä siis esitetty, ennen kuin nyt kun mainittu henkilö on kuollut. Ei häntä tässä pahoin kohdella, Paavo Yli-Korte tekee hänestä hauskasti hassahtaneen hahmon, josta naisystävät kilvan kiistelevät.

Eniten riemastutti esittäjien kursailematon, täysillä juttuun heittäytyvä ote. Jos nyt vähän huudetaan ja hankitaan jatkuvasti saunaan ja takaisin, mikäs siinä, kun replikointi kumminkin elää. Antaa mennä vaan. Yksi suosikkini on Nikulan avustaja, luonnont.lisensiaatti Pia Sompa-Kvitterstöm oikeakielisyysintoiluineen, Kaija Kankaan mainio luomus.

Esityksestä tuli kuin toinen ensi-ilta, sain lahjoja ja kiitoksia ja kaiken päätteeksi minutkin muilutettiin Loma-Raison korsusaunaan ja jääkylmään lammikkoon, kunnon karvialaista sahtia ja iltapalaa maistelemaan. Jatkettiin näytelmäporukalla reipasta suunsoittoa ja  taidettiin jo puhua seuraavasta näytelmäaiheesta, kun Kanttiin kaavaillaan yksityisin perintövaroin uutta komeaa kesäteatteria. Sillä tavalla sitä pitää.

Nukuin entisen navetan ylisillä makeasti ja nautin herättyäni täydellisen aamiaisen, jonka aikana talon emäntä kertoi omaa ja perheensä historiaa, sankarillista sodan jälkeistä raivaajatarinaa. On nämä sisukasta sakkia nämä suomalaiset ja varsinkin nää karviaiset. Ja lisäksi kovia näyttelemähän!

22.7.2016

 

Savonlinnassa ja muualla

Don Giovanni

Waltterin Don Tuuli Takalan Zerlinan kimpussa, Helenan kyyninen Donna Elvira seuraa tilannetta. 

Retkeilimme Savonlinnaan kaikessa rauhassa. Harrastan koukeroista ja poikkeilevaa matka-ajelua. Menomatkalla tapasimme yllättäen Renate ja Yrjö Varpion Utin huoltoasemalla. Totesimme että Viidan juhlavuosi huipentuu syksymmällä. Lappeenrannan vaiheilla juutuimme pitkällisiin tietöihin.

Jatkoimme Ruokolahdelle, missä nautimme mehevän kasvispiiraan Kesäkahvila Kaiussa ja kuulimme seikkaperäisen selonteon maineikkaasta leijonasta. Se olikin siis oikea leijona, Pietarin kaatuneesta sirkusjunasta karannut! Uskoimme vakuuttaviin todisteisiin. Juttu vain aikanaan karkasi median holtittomasta hallinnasta.

Päästiinhän viimein Savonlinnaankin, ehdittiin hetki levähtää Casinon Vuorilinnassa (Marja hiukan tyrmistyi majapaikan tasosta, mutta hyvin pärjättiin) ja sitten Olavinlinnaan. A-katsomossa Ari Suutarla ja Kirsti osuivat jännittämään juonen kulkua juuri eteemme. Tuttua joukkoa näkyi muutakin.

Don Giovannia tulimme katsomaan ja erityisesti sitä, kuinka Waltteri Torikka siinä pärjää. Arvostelut ovat aika lailla jo ylistelleet. Emme todellakaan pettyneet, hieno teos eikä yhtään niin sovinnainen ohjaus (P-E Fourny) kuin jotkut ovat väittäneet. Näyttämö eli koko leveydeltään, ja tasavahvoja laulajia riitti kaikkiin päärooleihin. Synkeä lavastus (P. Ranchetti) sopi aiheeseen.

Ruotsalaisen Gisela Stillen sopraano soi viiltävän kauniisti Donna Annan osassa, ja yllättävän uljas tenori oli Tuomas Katajala Don Ottaviona. Helena Juntusen présence on omaa luokkaansa laulullisten ansioiden lisäksi. Libreton osalta voi tietysti ihmetellä Donna Elviran nopeaa mielenmuutosta suhteessaan viettelijään. Tapani Plathan oli hauska koominen kyky Leporellon vehkeilyissä. Ilmajoelta tuttu Jussi Merikanto eläytyi vahvasti Masetton mustasukkaisuuteen ja Tuuli Takala, jonka taas muistamme Tuula Uusi-Hallilan juhlista SYK:n salissa, on aivan ihana Zerlina, nouseva tähti. Ja esityksen jylhänä lukkona nähtiin ja kuultiin Jaakko Ryhästä kivisenä pitovieraana.

Mutta itse Waltteri pääroolissa sitten. Aloittiko hän vähän varovasti, mutta vahvisti otettaan koko ajan ja nousi finaalissa aivan raastavaan voimaan ja epätoivoon. On nostettava hattua korkealle, kun kaveri on vasta kolmikymppinen ja laulaa näin vakuuttavasti ison pääroolin suurella areenalla. Hänen kiivas keikkaohjelmansa ei ole vielä miehen ääntä kuluttanut, ehkä päinvastoin. Näyttämölliset lahjansa Waltteri osoitti jo toissavuotisessa Don Giovannissa Helsingin juhlaviikoilla. Tässä ohjaus on massiivisempaa ja maltillisempaa, mutta ilmehdintää riitti, jokusen ripauksen liikaakin. Naista kaatuu vähän kuin ohimennen. Mutta viis pienistä, komea suoritus!

Palastelimme tätä moraliteettia jatkokeskustelussa Linnakrouvissa Kirsti Mäkisen ja seurueensa kanssa, kriittisiäkin ääniä kuultiin sikäli kuin yleisessä melussa niitä erotti. Kati oli ystävällisesti varannut kuohuvat jo väliajalle Linnatupaan. Näin hyvin meitä kohdeltiin, eikä ihme ettemme ehtineet enää Sarastroon, missä Maila Böhm ja Jaakko Ryhänen pitivät hoviaan. Mailan tapasimme onneksi aamiaisella Casinolla, jolloin viimeistelimme kristallisen arviomme tästä mainiosta oopperaesityksestä.

Savonlinna 2016 030

Maila Talvion työpöydän äärellä.

Paljon tuttuja tapaa Savonlinnassa, näin keskisuvella olemme kaikki henkeviä ja solmimme helposti suhteita. Perinteisen torikävelyn jälkeen (vauvan tossut ja kantarelleja) lähdimme köröttelemään kotimatkalle. Sekin oli täynnä poikkeamisia, ensin Mäntyharjulle Salmelan taidekeskukseen, missä visuaalisten ilojen ohella vahvistimme itseämme vankalla noutolounaalla. Tapasin Sylvi Honkkilan, entisen ”kollegan” Mäkelänrinteen yhteiskoulusta, jossa vierailin sijaisopettajana 1971.  Hän muisteli, että olin nuori ja innokas ja haaveilin väitöskirjasta. Niinkö varhain jo? Hauska kohtaaminen!

Laila Pullisen lennokkaat, silti herkät viivat jäivät parhaiten mieleemme. Jatkoimme kivoja pikkuteitä Hartolaan, missä tutkimme museossa Maila Talvion työhuonetta, erityisesti hänen kirjahyllyään. Löytyihän sieltä Sillanpään varhaisteoksia omistuksineen, samoin muutama Eino Leinon runokirja – omistus kirjan kannessa! Tätäkin tietä voisi tutkia, omistukset kertoivat kirjallisista ihmissuhteista. Laaja oli Mailan työpöytä, jonka äärellä hän kirjoitti koko tuotantonsa käsin.

No viimein löysimme Korpilahden kautta nelostielle ja huristimme täyttä päätä kotiiin Hämeenkyröön, missä pääsimme heti Herkon lämmittämään rantasaunaan ja järven vilvoittaviin laineisiin. Hieno reissu.

22.7.2016

 

 

Oopperaa taotaan

Heinäkuu 2016 010

Pojat painelevat Soinilassa saunaan, Waltteri, Seppo, Teppo ja Marco. Tästä on I. K. Inhakin monesti mennyt. 

Kuka on läkkiseppä Lindbland? Tällaista tyyppiä radiokuuluttaja aamun mietelauseessa meille tarjoili. Kyllähän sisälukutaito olisi hyvä avu radiotyössä, vaikka siellä paljon hölistäänkin omasta päästä. P. Mustapään luoma tuttu, rakastettava hahmo on siis läkkiseppä Lindblad. Toistan: läkkiseppä Lindblad.

Uljas aamu muuten, sopi hyvin luettavaksi tuo Eeva Luotosen valitsema runo ”Paratiisi”. Rannassa sellaisen aamu-uinnilla kohtasinkin. Paidallani, paljain jaloin seisoin, kuunnelleen ei sepelkyyhkyjen kujerrusta vaan käpytikan teräviä kirkaisuja, mutta runon loppu sopi täydellisesti: mieleni oli kuin olikin ”päivän-valkoinen” ja käsitin paratiisin.

Mutta asiaan. Lauantaina täällä taottiin ankarasti kuntoon ensi kesän oopperaamme Sillanpää. Taiteellinen tekijäryhmä kokoontui Kierikkalaan Viljan ja Jeren terassille, mistä avautuu varsinainen kansallismaisema Kallioisten selälle ja Purimon ahtaaseen. Suvesta nautimme. Sisällä kuunneltiin Seppo Pohjolan sävellys alusta loppuun Tomi Pietilän hienosti äänittämänä. Vaikuttava teos, ei voi muuta sanoa. Säveltäjä ja nuori Sillanpää, Waltteri Torikka, vähän laulahtelivat sekaan. Pääsimme hyvään käsitykseen siitä mitä tuleman pitää.

Waltteri kiiti paikalle suoraan Virolahden kirkkokonsertista, Seppo ja ohjaaja Marco Bjurström Helsingistä. Lavastaja Osmo Rauhala poikkesi läheltä, valmisteilla  olevasta ateljeestaan Telilahden rannasta. Kotitilallaan Siurossa hän paimentaa 600 lammastaan! Teppo Tammi kuvaajan kanssa valmistelee dokumenttia oopperan teosta, joten vapaat kommenttimme tulivat tallennetuiksi.

Saimme tukevan lounaan Viljan salaateista ja Jeren grillaamista lihoista ja pidimme kokousta avoinna olevista kysymyksistä. Kävimme katsastamassa Myllykolun näyttämöä ja totesimme sen pahasti villiintyneen nykykunnossaan. Töitä riittää raivauksessa. Osmo antoi velvoittavia ohjeita.

Iltaa jatkettiin vielä Soinilassa, siinä Nyströmien maineikkaassa huvilassa, jonka Vilja ja Jere vanhempineen ovat ostaneet ja hyvää vauhtia jo kunnostelleet. Marja tuli kertomaan itselleen hyvinkin tutun huvilan historiasta ja suvun merkkihenkilöistä, minkä jälkeen taas syötiin ja vähän juotiin ja paineltiin saunaan. Niin niin, siihen Aamu Nyströmin pieneen saunaan, johon hän ei elinaikanaan koskaan kutsunut, koska piti sitä huonona. Jeren lämmittämänä sauna oli erinomaisessa kunnossa. Kirkkojärvessä uitiin. Jere lupasi, että vielä saunotaan siinä vanhassa komeassa saunassakin, joka on puolen vuosisadan aikana päässyt lähes luhistumaan.

Marco herkesi innoissaan esittämään monia hyviä ja kriittisiäkin komentteja oopperasta ja seävellyksestä, joihin Seppo tiukasti vastaili. Hanke alkaa olla lupaavassa virityksessä! Vielä jokunen rooli auki ja kuoroa koottava,  mutta selvillä vesillä jo mennään. Seppo tuli meille kortteeriin, jatkettiin vielä pohdintoja yön jo vaaletessa. Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan. Aamulla katsastettiin tonttimme rannat ja käytiin Töllinmäessä, joka sekin on oopperan keskeisiä tapahtumapaikkoja. Marco haki Sepon ja jatkoivat tervehtimään Waltterin äitiä tuohon sillan kupeeseen ennen kotimatkaa.

Eipä paremmin voisi olla, tässä vaiheessa. Ryhmässä on erinomainen henki, ja lipuistakin on jo puolet varattu. Ei muuta kuin kohti ensi kesää, huhtikuusta aletaan tosi toimet. Ensi-illan pyykki seisoo heinäkuun 22. päivän kohdalla!

18.7.2016

 

Ilmoni ja Reinikainen

Arne Ilmoni reinikainen

Jarmo Salo Arne Ilmonina sekä poliisimiehet Esko Roine, Risto Korhonen ja Aimo Räsänen.

Aulis Aarnio pohdiskeli Ramppiteatterin portilla ennen esityksen alkua, pitääkö teatterin nykyisin olla aina hauskaa. Itse hän on jatkanut neljännesvuosisadan ajan melko vakavaa, tinkimätöntä, kunnianhimoista ohjelmistoaan.

Vuonna 2003 ohjasin Kangasalla Aarnion näytelmän Haaveiden talo, joka kertoi Ilmonien originellista perheestä ja varsinkin taiteilija Einar Ilmonin eristyneestä elämästä. Esityksestä jäi erityisesti mieleen Auliksen oma näyttelijädebyytti perheen pään Hjalmar Ilmonin roolissa. Hjalmarin silloinen kuolinkohtaus on Ramppiteatterin monumentaalisia muistoja.

Sen jälkeen Ilmonit ovat astuneet näyttämölläe uudelleen, nyt kolmannen kerran. Aulis on vähän uusinut tekstiä Ilmonien arvoitus, vaihdellut henkilöitä ja välillä pannaan lauluksi P. Mustapään sanoin. Lavastus on saanut aivan uuden ilmeen Tapio Huillan ja Hannu Kylälaason työryhmän toimesta. Avaraa näkymää käytetään hienosti hyväksi tyylikkäin rakennuksin.

Ahti Jokisen ohjaus on varmaa, verkkaista, varsin totista laatua. Ilmonien itsepäistä tragediaa alleviivataan moneen kertaan. Näyttelijät puurtavat hartiavoimin. Keskushenkilöksi nousee Jarmo Salon yritteliäästi hahmottama Arne Ilmoni (Pentti Lahti-Nuuttilan bravuuri viimeksi), kun taiteilija Einar jää vähän oudosti sivummalle. Mukana on lisäksi lepokodissa istuskelijoita  ja kylänväkeä, joukossa raikkaita kykyjä kuten kauppiaan tytärtä esittävä Jonna Luotoharju. On totta, että Rampin kaltainen vaativa ja kunniakas ohjelmistolinja alkaa olla harvinaisuus kesäteattereissa.

Teatterin ilmanala vaihtuikin sitten  mahdollisimman jyrkästi, kun Rampista siirryttiin seuraavana iltana Tampereen Komediateatteriin. Vähän aina epäilyttävät nämä tv-sarjoista muokatut näytelmät, mutta ei voi kieltää; kaimani Panu Raipian sovittama ja ohjaama Reinikainen oli riemastuttava kokemus. Kun komedia tehdään todella hyvin ja ammattitaitoisesti, sitä katselee ilokseen ja vapautuneesti. Jopa kriittinen vaimoni, jota ei ole helppo teatterissa huvittaa, nauroi aivan rentonaan.

Tämä toinen osa onkin parempi ja iskevämpi kuin viimekesäinen Tankki täyteen. Risto Korhonen on saanut lisää muhevaa varmuutta Reinikaiseensa. Tenho Saurénin äänenpainot kuuluvat taustalla, mutta eivät häiritsevästi, pikemmin kunnioittavasti. Koko poliisikaarti on irtonaisessa vedossa ja noukkii varmasti koomisia pisteitä, juuri sillä tavoin ohimennen ja vitsien päällä makaamatta, että joutuisa rytmi säilyy. Jyrki Mänttäri vetäisee hullunhauskoja vaihtorooleja, ja Esko Roine on tietysti kuin ylikomisarioksi syntynyt ilmehtijä.

Marjut Sariola tuo hapertuvana äitinä ripauksen koskettavaa ihmisyyttä menoamisen keskelle. Hän vaihtelee roolissa Soili Markkasen kanssa. Hauska voi olla myös liikuttavaa. Ohjaaja isännöi meitä ystävällisesti ennen esitystä ja väliajalla, ja saatoimme vilpittömästi kiittää häntä onnistuneesta työstä ja hyvästä roolimiehityksestä.

Joten mitä sanoisi Auliksen hieman ahdistuneeseen kysymykseen: pitääkö teatterin olla aina hauskaa? Jos se näin railakkaasti tehdään kuin Reinikaisessa, ei nauru ainakaan pahitteeksi ole. Pakonomainen ja remuisa huvittaminen on tietysti kiusallista. Tässä miehisessä kohelluksessa ei siitä näy pahemmin jälkiä. Tänä kesänä Reinikaisen ohella naisten Eijan ja Tiian Yötön yö yltää Lempäälässä toisenlaiseen  vaivattomaan iloitteluun.

On tosin karmaisevaa kehuskella teatterielämyksiä tällaisena aamuna, jolloin uutiset kertovat musertavasta terrori-iskusta Nizzan tutulla rantabulevardilla. Hirveä, masentava teko! Ehkä teatteri iloisimmillaan auttaa unohtamaan hetkiksi maailman pahuuden. Ei se tietenkään ole esittävän taiteen ainoa eikä tärkein funktio, mutta tässä tunnelmassa, joka nyt ympärillä levittäytyy, tuntee kieltämättä kiitollisuutta siitäkin, että on edes joitakin vaikka ohi kiitäviä ilon aiheita. Käykää ihmeessä parhaissa kesäteattereissa rentoutumassa, kun Ramppikaan ei enää tänä kesänä tarjoa vakavia ajatuksiaan poikkeavien yksilöiden ja yhteisön suhteesta.

15.7.2016

 

Persoonia

Suti Waltteri Istuva Ronaldo

Sulo Aittoniemi siunattiin 80-vuotispäivänään Ikaalisten kirkossa karuin menoin, kuten odottaa sopi. Entisellä poliitikolla ei ole enää laajaa muistajapiiriä, ei varsinkaan keskellä heinäkuuta. Sastamalan teatterilaiset sentään kunnostautuivat nelihenkisellä edustuksellaan. Kansanedustajatovereista paikalla olivat Klaus Pentti ja  Mikko Alatalo, joka  lauloi ystävänsä sanoittaman herkän laulun.

Suti tuli tutuksi lähinnä siksi, että reteitä isäntätyyppejä on teatterilaisissa niukasti. Urheilullinen teatterikoulu karsi loputkin riveistä, enää on Mikko Kivinen. Meillä Hämeenkyrössä esiintyi takavuosina muhkea Mikko Yli-Kerttula  todellisena isäntämiehenä, ja roolin peri häneltä sitten Suti. Rauli Lehtonen kertoi Tampereelta Pirtua pirtua – näytelmästä, kuinka yleisö suorastaan räjähti Sutin astuessa näyttämölle. Myllykolussa ei ihan räjähdellä, mutta kaikki muistamme Sutin maagisen puronylityksen nahkasaappaat loiskuen. Hän pani persoonansa peliin.

Toinen täkäläisten estradien poika Waltteri Torikka saa suitsutusta Don Giovannin roolistaan Savonlinnassa. Hauska huomata, kuinka Hesarin kriitikot Veijo Murtomäki ja Vesa Sirén ovat ottaneet hänet ikään kuin isälliseen opastukseensa, kriittisesti mutta hyväntahtoisesti. Waltteri kasvaa hiljalleen korkoa, kunhan malttaa jättää joutavimmat viihdekeikat sivuun.

Kritiikistä puheen ollen, kunnon isäntämies Veijo tuli eilen kaupoilla kiittämään näistä teatteriarvioistani. Hän on  sekä Myllykolun että Heiskan kantavia voimia ollut vuosikaudet. Veijon mukaan arvioni ovat kohtisuoria, mutta asiallisia ja oikeaan osuvia. Juttu onkin  siinä, että harrastajateatteria täällä aniharvoin arvioidaan kunnolla, riittää yliolkainen kuvailu ja löysä yleismyönteisyys. Leenakin sunnuntaina kosken partaalla kiljahteli, että olen muka jutuissani ilkeä ja haukun kaikki. Katin kontit, rakentavasti yritän aina katsoa.

Ikävintä on nimittäin, että löperöt esitykset pilaavat markkinat, ja Hämeenkyrön vetovoimainen maine kärsii. Muutaman kaukaisemman teatterivieraan hämmentyneen kommentin olen jo kuullutkin niin Tunkelon pidoissa kuin sunnuntain bussiretkellä.

Tänään ei taas tullut Aamulehteä, mutta tulipa Hesari ja ilahdutti. Kolme kunnon juttua! Terho Pursiainen kirjoittaa oikean kolumnin, vaikka johtopäätös lopussa on kummallinen koskien Brexitiä. Camus’n Putoamisesta leikkautuu linja aikamme maan hiljaisiin, meihin tolkun ihmisiin. Porin Areenalla jauhetaan politiikkaa koko viikko, että tuskin jazzia väliin mahtuu, Kuinka ne jaksavatkin kesäkuumalla.

Sitten ihmetytti Vepe Hännisen romaanin synnyttämä nimisekaannus. Fiktio ryöstää todelliselta henkilöltä identiteetin! Vastaavan tapauksen muistan Aila Meriluodon romaanista Peter-Peter (1971), jossa päähenkilön, kirjastonhoitajan, nimi piti muuttaa seuraaviin poainoksiin, koska samanniminen henkilö nosti metelin. Nyttemmin some sekaantuu kirjallisuuteenkin, lisää selkkauksia tulossa.

Ja sokerina pohjalla: kerrankin upea urheilujuttu Hesarissa! Ihmettelinkin kuinka nuivasti on suhtauduttu mm. Jälkihiessä huikaisevan draamalliseen EM-loppuotteluun. Nyt Ari Virtanen kaivaa ottelun myyttisen puolen loistokkaasti esiin jungilaisen alitajunnan ja antiikin taruston avulla. Ronaldosta tulee uudenlainen sankari, koska hän herää ylijumala Zeuksen pojan Dionysoksen tavoin traagisen onnettomuuden kautta löytämään todellisen minänsä. Virtanen on uskoakseni oikeassa todetessaan, että ottelu oli kaikkien aikojen koskettavin arvokisojen historiassa.

Hei, urheilustakin voi kirjoittaa sivistyneesti ja syvällisesti! Lisää tällaista.

Yöllä satoi ja ukkosti. Mahtavaa.

12.7.2016

Urheilun juhlaa

C Ronaldo

Toden totta, ei ole moista jalkapallodraamaa aikoihin nähty! Loppuottelu oli kuin Sofokleen papyruksesta. Ronaldon mieliä raastava loukkaantuminen kääntyikin voitoksi. Surun kyyneleet vaihtuivat onnen purkauksiksi.

Uskonpa, että nekin jotka alkuvaiheessa ja aiemminkin pilkkasivat Ronaldoa, heltyivät nyt miehen tuskista. Hänestä tuli tahtomattaan vielä suurempi päähenkilö kuin olisi ollut terveenä pelatessaan. Kohtalon voimat puuttuivat omalla ennakoimattomalla tavallaan pelin kulkuun. Lopputulos riemastutti, toisen kerran meidän kotikatsomossa huudettiin. Ensin Islannille ja nyt Viva Portugal!

Jälkihikiset suhtautuivat äsken vähän nuivasti otteluun ja Portugalin voittoon, mutta minä annan itselleni täyden syyn riemuun. Mitä pelillisistä hienouksista silloin, kun suuremmat tunteet myllertävät kaiken pohjalla. Portugalin joukkue kasvoi kapteenin jouduttua syrjään, siinä Bubi W. oli oikeassa. Nähtiin henkisen kasvun äkillinen ihme.

Urheilu synnyttää joskus vielä suurempia elämyksiä kuin taide tai teatteri. Miten kapeaksi jääkään niiden ihmiskuva , jotka eivät ymmärrä urheilun merkitystä. Nyt jalkapallo ja yleisurheilu yhdistivät liitoksissaan natisevaa Eurooppaa enemmän kuin mikään muu. Tämän jälkeen ansaitsemme pitkän levon, kesän kulminaatio on sivuutettu.

Yleisurheilun heikkoa tilaa meillä on kai mahdoton enää kohottaa. Jos laji ei kiinnosta, minkäs teet. Meitä katsojia kyllä innostaisi, jos suomalaisetkin jaksaisivat edes juosta ratakierrosta pitempiä matkoja. Miksi norjalaiset, tanskalaiset, ranskalaiset, italialaiset ovat niin paljon parempia? Ei edes heittolajeisssa enää tapahdu yllätyksiä. Pituushypyn nelossija on jo voiton veroinen puhumatta keihään ronssista. Älytöntä oli muuten juhlia Ruuskasen lievää pettymystä kuohuviiniä roiskuttelemalla kuin formulan palkintoja.

Kun olen uskollisesti seurannut yleisurheilua Voitto Hellstenin ja Eeles Landströmin unohtumattomista ajoista saakka, muutamat yleistyneet kenttäkliseet tapakulttuurissa ärsyttävät. Kilpailijoiden on esittelyssä pakko vilkuttaa, lähetellä lentosuukkoja, näyttää kieltä tai muuten veikistellä typerän näköisesti. Harjoittelevatko he näitä peilin edessä? Pelkkä reilu käden heilautus riittäisi. Ei ennen mitään esittelyä tarvittukaan, numero rinnassa riitti. Miltä näyttäisi Paavo Nurmi vilkuttamassa kameralle?

Toinen outous on kilpailijoiden pakonomainen tarve kipaista valmentajan puhutteluun jokaisen suorituksen jälkeen. He ovat kuin imeväisiä, napanuora vielä katkaisematta. Miksi ylipäätään pitää aina kuvata valmentajan karvaista naamaa suojattinsa pudotettua riman tai astuttua yli hyppynsä? Kohta varmaan jalkapallossakin pelaaja säntää epäonnistuneen vaparin jälkeen kysymään valmentajalta, missä vika. Nytkin koutsit jo riehuvat kentän laidalla henkensä hädässä kuin tulipalon sammutuksessa.

Ennen urheilijat pärjäsivät hyvin itsekseen ja osasivat yksinkin koota itsensä. Olivatko he suurempia persoonia kuin nämä valmentajien leipomat lellikit?

Mutta kuten sanottu, nyt tauko urheilussa. Rajansa kaikella. Television äärellä reippailu saa riittää, avara luonto kutsuu. Pakolliset riennotkin toivon mukaan harvenevat. Eilen vielä opastin mökkiläisiä kunnan järjestämällä kotiseuturetkellä, kosken kuohuista ajeltiin sillanpääläisiin maisemiin. Seuraavat opastukset ensi kesänä…

11.7.2016

 

Perinnepidoissa ja Myllykolussakin

Perinnepidot 16 001

Kolmannen kerran matkasimme Längelmäelle Tunkelon Isotalon perinnepitoihin. Neljä vuotta sitten olin siellä esitelmöimässä Juhani Ahosta. Ehtoisa kulttuuriemäntä Kirsti Kontio-Ollila näitä mahtipitoja järjestää suuressa sukutalossaan.

Tällä kerralla oli aiheena tutunomaisesti I. K. Inha  ja hänen retkensä Kalevalan laulumailla. Niistä puhui professori Pekka Laaksonen, mainio kansanperinteen tietomies. Ennen esitelmää kuulimme J. H. Erkon Pöytäpuheen Risto Aaltosen esittämänä sekä saimme ihailla Längelmäen pellavatyttöä Inka Koivusta kauniissa kansallispuvussaan.

Muuten Risto Aaltonen, onpa tuttu mies hänkin. Jo Norssin alaluokilla saimme joulujuhlassa ihastella Riston väkevää tulkintaa Jukolan Jussin saunapainista. Seuraavan kerran näin Riston Kansallisteatterin lavalla. Nyt muistelimme menneitä, ja Risto kertoi kuinka nuori Tesvisio  lähetti koulumme  joulunäytelmästä katkelman kaikelle kansalle (silloin kai muutama tuhat) ja Uuden Suomen Ynselmi ylisti esitystä vallan loistavaksi. Vahvana oli Ristolla tulkintataito edelleen hallussa.

Perinnepidot 16 003

Mutta Inha oli kuten sanottu pääasia. Pekka Laaksonen kertoi myös emännän isoäidin veljen E. A. Tunkelon kielitieteellisistä tutkimuksista, joista varsinkin vepsän lähes tuhatsivuinen äännehistoria on alan monumentti.  Inhan ainutlaatuinen uranuurto Karjalan kuvaajana ja asiaproosan taitajana tulivat hyvin esiin. Hänen kuviaan sysittiin vähän syrjään 1960-luvulla, osin poliittisista syistä. Ei ollut suotavaa esitellä alkukantaista Karjalaa, koska Neuvostoliitto saattoi olettaa kuvien tarkoittavan salakavalasti sen takapajuista nykyaikaakin. Pekka on toimittanut Inhan Kalevalan laulumailta uutena 3. painoksena Juminkeon kustannuksella. Suositeltava teos jos mikä!

Välissä nautittiin mitä muhkein perinneateria, jossa Kuikkalan isännän perinnelohi, Rusthollin sillikaviaari, emännän ITE-juusto sekä kyyhkyspaisti, luomukaritsan ja hirven paistit sekä ispinät (lihapullat) maistuivat muiden sorttien lomassa lähinnä taivaallisilta! Muistettavan iltapäivän päätti Lempäälän Helkanuorten Hauankaivajat-ryhmä surumielisillä lauluillaan ja kantelon soitollaan.

Meidän oli valitettavasti riennettävä saman tien takaisin Hämeenkyröön, missä odotti oman Myllykolun Kesäteatterin ensi-ilta Satulinna Näytelmäseuran tuottamana. Voi itku mikä ilta…

Esityksestä ei kannattaisi oikeastaan sanoa mitään. Se yritti olla jonkinlainen sekoitelma tv-tuotannon parodiaa, Seiskan juoruja, kuluneita iskelmiä, homokliseitä, mustalais- ja lappalaispilailua sekä tuttujen satujen ontuvaa ivamukailua. Teemana oli, että mistään ei tule mitään niin kuin ei tullutkaan. Esitystä kuvasi parhaiten tv-tuottajan repliikki: ”Tää ei voi kiinnostaa ketään.”

Aikoihinpa on eletty, kun tällaista sillisalaattia tarjoillaan Myllykolun kunniakkaalla luonnonareenalla. Tv-viihde ei nykyisin vietä kukoistusaikaa, kaikkein vähiten teatteriin ympättynä. Mieltä vihloi nähdä tuttuja kykyjä  tätä tolkuttomuutta toteuttelemassa.

Antti Väre oli aikanaan Myllykolun aito ja lahjakas lapsitähti, joka nyttemmin kuluttaa talenttiaan tyhjänpäiväisessä tv-sarjassa. Hänen osaksi käsikirjoittamassaan tuotoksessa näkyy yliolkainen turhautuminen tv-maailmaan. Antti Antti, vaihda kuvioita, jatka eteenpäin! Älä jää pyörimään tällaiseen pintapuoliseen pelleilyyn!

Esityksen paras ansio oli sen tynkämäinen lyhyys. Kun idea loppuu, ei kannata väkisin jatkaa. Ehdimme siis hyvin lämmittämään saunaa ja katsomaan EM-kisojen upeita suorituksia, vaikka suuria suomalaisiloja ei niistä koitunutkaan.

9.7.2016