Kesä loppuu, vuosia täytetään

Eemelinpäivä 2016 002

Huvituksen omenapuu teki ensimmäiset hedelmät, kun pääsi parempaan paikkaan. Puun lahjoittajina päivänsankarit Hilkka ja Tauno Ylivakeri. 

Eemelin päivä eilen oli moninkertainen merkkipaalu. Hilkka täytti vuosia ja Taunokin sunnuntaina peräti 75, minä lauantaina vähemmän. Joten aihetta oli juoda päiväkahvit rantahuvilassa. Vielä oli aurinkoista ja lämmintä, mutta kesä alkaa vedellä viimeisiään.

Samana päivänä oli katsottava elokuva Pekka Puupää kesälaitumilla (1953), koska se oli varhaisvuosieni suurimpia taiteellisia elämyksiä. Jukka Rislakki oikaisee aiheellisesti tänään Hesarissa Puupään osoiteasian, tosiaan osoitteet vaihtelivat, ja yksi oli Sepänkadulla elokuvassa Pekka ja Pätkä sammakkomiehinäJukkakin erehtyy piirun verran, Puupäisen osoite oli Sepänkatu 15 eikä 13. Edellinen oli näet myös oma kotiosoitteemme, vaikka emme siellä Puupäitä koskaan nähneetkään.

Kirjoitin tästä merkittävästä aiheesta enemmän Eevan blogiin, minne minut innostavasti houkuteltiin. Osoite siellä vastedes http://blogit.eeva.fi/panurajala/ – ehkä yritän siellä vähän jalostuneempia juttuja kuin nämä kotirupattelut.

BBC:n Sota ja rauha on muuten yllättävän hieno filmatisointi, eikä yhtään haittaa, että henkilöt puhuvat englantia. Visuaalisesti tunnelma on mitä venäläisin. Ihmettelen kuinka laaja romaanimassa on kyetty näinkin sujuvasti ja jäntevästi tiivistämään vain kuuteen tunnin mittaiseen osaan! Tätä katsoo herpaantumatta, ja kertaakaan ei tule vilkaistuksi kelloa.

Nyt kun Venäjästä taas paljon puhutaan, Matti Vanhanen osasikin aamulla tv:ssä viitata Tolstoin eepokseen oikean venäläisyyden ymmärtämiseksi. Totta jos mikä, jo Paasikivi oli klassisen venäläisen kirjallisuuden tuntija. Ei ole parempaa opasta naapurimaan monikerroksiseen valtiollis-filosofiseen elämään. Pitää panna eduskunnan ulkoaisiainvaliokunnan pääsyvaatimuksiin.

Tänään täyttää 80 vuotta historian, sivistyksen ja hyvien käytöstapojen väsymätön puolestapuhuja Matti Klinge, onnea hänelle! Tosin hänen työnsä yleissivistyksen edistämiseksi valuu hiekkaan, kuten professori itsekin alakuloisena totesi. Historia on lukioissa valinnainen aihe! Ja kuinka ulkomaisia nimiä nykyään Yleisradiossa äännetään! Vanhoina norsseina, latinisteina ja neitsyeinä olemme Matin kanssa samalla lähtöviivalla, mutta oppineisuuden ja tuotteliaisuudenkin osalta hän säilyttää toistaiseksi tuntuvan etumatkansa. Vastikään on ilmestynyt Matin uusi päiväkirja Palmyran rauniotjossa hän viivähtää minunkin viimevuotisilla synttäreilläni Hämeenkyrössä.

Historiantutkimuksen puolella viriää kiintoisa väittely Petsamon nikkelin merkityksestä Suomen ja Saksan taannoisissa sotatoimissa ja Barbarossa-suunnitelmassa. Antti Hietalahti nostaa nikkelin ratkaisevaan arvoon piakkoin ilmestyvässä kirjassaan, mutta Lasse Laaksonen ampuu teorian alas tänään Hesarissa. Hänen mukaansa Hietalahti yliarvioi nikkelin merkityksen. Samalla tulee esiin Hermann Göringin lupaus Suomelle talvisodan rauhanteon yhteydessä: Suomen kannatti valtakunnanmarsalkan mukaan tehdä huonokin rauha, sillä se saisi menetykset myöhemmin takaisin korkojen kera. Heikki Ylikangas uskoi Göringin tokaisun merkitykseen yhtä lujasti kuin Hietalahti nikkeliin. Mutta minusta Laaksonen osuu oikeaan arvioidessaan, ettei voi varmuudella sanoa Suomen johtajien luottaneen Göringin suulliseen lupaukseen – koska poliittinen johto joutui tekemään päätöksiä kovan paineen alla, harhailemaan eri vaihtoehtojen välillä. Ei siinä voi olla käsillä mitään johdonmukaista ennakkosuunnitelmaa, jota seurata, kun tilanteet vaihtelevat jatkuvasti. Tätä Göring-teoriaa tohdin epäillä joi aikoinani Hiidenkivessä ja sain Ylikankaan vihat niskoilleni. Jännittävää, keskustelu varmasti jatkuu,

Tänään tulee muuten Teemalta hieno taidefilmi Renoir, jonka jopa lahjakas sunnuntaimaalari Klinge kertoi hyvin arvostavasti nähneensä – hänhän ei yleensä käy elokuvissa. Niinpä Hesarin heikko ja ohut tv-elokuvien palsta lyttää leffan ”kliseiseksi”! Millähän perusteella? Siksikö että se on herkkä, visuaalisesti kaunis ja ilmeisen uskollinen kuvaus vanhenevan taiteilijan työskentelystä ja rakkaudesta malliinsa. Mitähän ihmeen särmää Martta Kaukonen elokuvalta odotti? Aamulehdessä Pekka Eronen käsittelee elokuvan laajemmin ja paremmin kuten aina. Tämä on siis suositus.

31.8.2016

 

 

Onnea ja vastustuskohteita

Elokuu 2016 003

Liisa Hietasen neuleteos ”Anna” Hämeenkyrön Kehäkukassa.

Suuri helpotus, Särkänniemen delfiinit pääsivät onnellisesti uuteen kotiin Kreikkaan. Tosin muuttoilmoitus epäonnistui, koska sitä ei ollut. Väärin sammutettu! Kyllä niiden, jotka vastustivat sekä delfiinien pitoa Särkänniemessä että niiden muuttoa toisaalle, olisi pitänyt päästä rekkojen äärelle osoittamaan mieltään. Mutta mitä he eniten olisivat vastustaneet? Kai delfiinien pitämistä ihmisten huvina ylipäätään.

Voi kuinka paljon parempia puhdistuskohteita olisi maailman sirkuksissa. Eläinten pakottaminen ihmismäiseen temppuiluun on periaatteessa vastenmielistä ja sitä paitsi julmaa.

Matti Kuusela vastusti äskettäin Aamulehdessä  karhujen metsästystä, jolla tietysti on vanhat perinteet Martti Kitusesta alkaen. Mutta nykyaikana homma jotenkin haiskahtaa. Onko karhuista todella niin paljon riesaa? Kuinka monta ihmisuhria tällä vuosisadalla? Olen Kuuselan kanssa samaa mieltä: antaa mesikämmenten mellastaa.

Radiossa luettiin viime viikolla Eeva Kilven radikaaleja mietteitä eläinten oikeuksista ja kärsimyksistä. Sellaista saisi tulla enemmän, panisi miettimään. Toinen jalo eläinten puolustaja on Leena Krohn, mutta kuunnellaanko tällaisia hienoja naiskirjailijoita. Hengiltä vaan elukat tai häkkiin kitumaan ja odottamaan uusia tuskallisia kokeita lääketieteen alttarille.

Kun johduin radion mietelauseisiin, ne ovat hyvä mielialojen ilmaisin. Tällä viikolla luetaan Erno Paasilinnan kirjaa Kauppamiehet isänmaan asialla, joka ilmestyi neljännesvuosisata sitten. Nyt kun viennin elpymistä odotetaan kuin kuuta taivaalle, on hyvä muistuttaa, kuinka jotkut älyköt pitivät vientikaupan edustajia entisaikoina vastustettavina konnina ja riistäjinä. Tänään Paasilinnan sanoma kolisee vanhentunutta tyhjyyttään. Varmasti kestävämpääkin mietittävää sieltä Ylen kirjahyllystä löytyisi. Kun kuulee valitsevan toimittajan nimen, tietää suunnilleen mitä sieltä on tulossa.

Tästä ei nyt tule tämän pitempää juttua. Ulkona kirkastuu hiljalleen, eilisen illan sateli. Ja Marja sai uuden lapsenlapsen, virkeän näköisen pojan! Elämä jatkuu täysivoimaisena. Kohoteltiin täällä skumppalasit. Oma työkin lähti uuteen vauhtiin.  Ja illalla tulee BBC:n Sodan ja rauhan toinen osa. Nautittavaa riittää kaiken vastustelun ohessa.

30.8.2016

 

 

Syntymäpäivänä

Elokuu 2016 156

71 ja vieläkin voimissaan. Koura musta saunanlämmityksestä. 

Mutta ennen synttäribileitä oli kierrätettävä Länsi-Suomen lääninhaltijoita bussillinen ympäri Tamperetta, johtoaiheena tietysti Sillanpää. Harva kai muistaa, että F.E. oli muun ohessa huomattava Tampereen kuvaaja, joten kerrottavaa riittää siinä Amurin, Pyynikintorin ja Tammerinkin vaiheilla. Joukkoa johti Kari Häkämies, joka kirjailijantoimen ohessa ehtii johtaa lääninhallitusta. Puheltiinpa Hämeenkyrönkin asioista, joista Häksyllä on kunnanjohtajuutensa ajoilta muistoja & kokemuksia.

Sitten alkoi tulla joukkoa meille, ensin poikani Vilhon bändikaverit, joita varten poika varusti savusaunan omakätisesti. Uusi lämmitys lauantai-illan vieraille: Artsin ja Saaran lisäksi Kirsi Heikkilä-Tammi Kierikkalasta ja Aino Tampereelta. Pienen kotoisen piirin kesken rapuja askarreltiin ja maljoja hillitysti kohoteltiin. Viime elokuisia vähän suurempia juhlia muisteltiin. Oli kiva täyttää taasen yksi vuosi.

 

Elokuu 2016 155

Hurjahko myrskytuuli tehosti tunnelmaa: saunan ympäriltä Impivaarasta kaatui kaksi vanhaa koivua. Riittää sahaamista. Mutta sähköt pysyivät poissa vain vajaat pari tuntia, Leppäkoski oli valppaana. Ja sieniä löytyy edelleen, kantarellejakin niin paljon kuin malttaa keräillä. Karvarouskut ovat myös nousseet. Aino keräsi valtavasti marjoja puskista.

Viikonloppuun ei paljon muuta mahtunutkaan. Ehdin sentään silmätä arviot Komisario Palmun astumisesta teatterin lavalle Jopi Elstelän saattelemana. Aivan ristiin menivät, Lauri Meri oli suopea Hesarissa, Matti Kuusela hyvinkin tyrmäävä Aamulehdessä. Mentävä itse katsomaan mikä lie totuus.

Poltettiin vasta sunnuntaina venetsialainen kokko rannassa ja katsottiin päätteeksi aivan riemukas elokuva, ranskalainen komedia Le prénom, jolle on annettu kömpelö, selittävä suomalainen nimi Mitä nimi tuo tullessaan? Verraton leffa, oi miksei meillä suomalaisilla ole edes hiukkasen vastaavaa henkevää piruilua, vaan aina sitä raskaampaa, ankeampaa, totisempaa.

No tässä lopuksi viikonlopun nautintoja. Kiitos kaikille onnittelijoille!

Elokuu 2016 164

27.8.2016

Puumalan Kirjakemmakat

P1160681

Kova kirjallinen viikonloppu, joka alkoi Otavan pihasta torstaina ja jatkui sunnuntain yli Puumalassa. Yllä Puumalan häkellyttävä 700 metriä pitkä ja varsin korkea silta, jonka juurella oli majamme, Kuittisten perhehotelli, mainio kodikas paikka uhkeina avautuvin näköaloin. Kaunista seutua!

Puumalaan kävi kutsu varhain viime syksynä, eikä tosiaan kaduta tämä loppukesän helteinen käynti. Ensimmäisen kerran järjestettiin siellä Kirjakemmakat (yhdistelmä kemuista ja mellakoista), teemana Matka. Tähän sopi tietysti hyvin I. K. Inha tutkimuksineen ja valokuvineen, ja näitä selostin seminaarissa lauantaina. Lisäkseni Ilari Aalto kertoi eloisasti keskiaikaisesta matkustamisesta Suomessa. Meillä oli hyvä huone yleisöä, myös vilkasta kirjamyyntiä yhtenäiskoulun aulassa.

P1160688 P1160690

Melkeinpä esiintymisiä hauskempia ovat näissä usein erilaiset oheisohjelmat. Mennessä jo poikkesimme Tiian ja Tomi Tirrasen mökille – ei se kyllä mikään mökki ole vaan upea huvila lisärakennuksineen! – Hurissaloon Saimaan rannalle. Tiia esitteli rakennustöitä ja tarjoili mustikka- ja kantarellipiirakkaa, aineet omasta pihasta. Mitä riemullisin virityskäynti ennen varsinaista ohjelmaamme. On heillä siellä oloa ja eloa! Tässä ihailemme saunan näkymiä.

P1160666

Vielä perjantai-iltana pisti päähämme painua paikalliseen ravintola Virtaan, jossa käytiin kirjallinen pubivisa.  Suomen nuorin kunnanjohtaja Matias Hildén veti ja laati terävät kysymykset, osa vaikeitakin. Meidän kaksihenkinen joukkueemme johti aina kalkkiviivoille saakka, mutta sitten ”Johanneksen pojat” ajoivat kirissä ohi. Kohtaloksemme koituivat Harry Potter ja Mooseksen kirjat. Mutta varsinkin Marjaa tyydytti kunniakas hopeatila kovassa kilvassa.

Seminaarin jälkeen lauantaina teimme johdetun retken Niinisaareen, nautimme hienon lounaan ja tutustuimme perusteellisesti Puumalan tilavaan puukirkkoon. Täällähän hallitsi Luukkosen suku (Marjatta Waltari kuului samaan), jonka jäsen Vesa Luukkonen esitelmöi matkalla Puumalan verisestä ja hirveästä historiasta menneinä vuosisatoina. Pieniä teatterikappaleitakin nähtiin lomassa.

Sitten oli illalla aurinkoinen risteily tervahöyry Wennolla (pieni sadekuuro virkisti), kannella korkeatasoista ohjelmaa: Katriina Honkanen lauloi ja Aulikki Oksanen lausui runojaan. Saimaa esittäytyi kauneimmillaan pilvimuodostelmineen ja auringonlaskuineen.

P1160723  P1160719

Yöllä oli katsottava, kuinka Ruuskanen heitti sankarillisesti kuudenneksi, mutta muuten olympialaiset peittyivät huimiin kirjakemmakoihin.

Sunnuntai oli jo lähtöpäivä, mutta vieläkin poikkesimme Hurissaloon, tällä kertaa Tiian ja Tomin naapureitten Esko ja Kirsti Seppäsen huvilalle, missä tarjoiltiin kantarellikeittoa isännän keräämistä muhkeista saaliskoreista, Kaj Chydenuksen puhdistamina ja Jaana Jyrkänteen valmistamina emännän valvoessa toimia ja esitellessä paikkoja ja vaikuttavia omatekoisia valokuvateoksiaan. Uimaankin pulahdimme ihmeen kirkkaaseen ja lämpimään veteen. Eskon uusin kirja Mistä Suomi vaikenee? tuli muistoksi matkalta.

No eikö tästä jo kannattanut lähteä köröttelemään kotimatkalle. Mainio keikka Puumalaan, totesimme Marjan kanssa yhdestä suusta.

22.8.2016

 

Kisoja, bileitä ja kursseja

 

Bolt

Urheiluinnostus on edelleen korkealla. Täysin riippumatta korruptiosta, dopingista ja muista kääntöpuolista, joita media himokkaasti käsittelee. Tänäkin aamuna Roman Schatz, muista hutkivista journalisteista puhumattakaan.

Valvoin yöllä pari tuntia ja näin Usain Boltin kolmannen kultamitalisatasen. Maagista, rentoa, unohtumatonta! Sekä sen eteläafrikkalaisen (nimi ei vielä tarttunut rekisteriini) mykistävän maailmanennätyksen neljälläsadalla. Uhkaa rikkua jo 43 sekunnin raja. Kuka muistaa vielä, kuinka hirmuinen aika oli Voitto Hellstenin 46,1 Melbournen pronssijuoksussa. Vai oliko se noin? Lähelle ainakin.

Silloin 60 vuotta sitten suomalaiset vielä juoksivat. Ja parikymmentä vuotta myöhemminkin, mutta eivät enää. Ei kukaan paitsi Oskari Mörö ja Sandra Eriksson, jolta voimat taas loppuivat. Mihin ne voimat aina hiipuvat? Kristiina Mäkelältäkin paukut loppuivat karsinnan kolmen hypyn jälkeen. Johan oli paukut vähissä.

Kun on seurannut tätä urheiluelämää melko kiinteästi nämä kuusi vuosikymmentä, ei voi kuin huokaista haikeasti. Kisat puolivälissä, ja kymmenes sija kai paras tähän asti. Eikö pitäsi jo lyödä hätärumpua. Ei voi vetäytyä siihen, että kilpailu on kaikilla tasoilla kiristynyt. Muut pohjoismaat ovat hyvin mukana monen lajin kärkitaistoissa. Ruotsi pesee meidät aina.

Mutta mä katson vaan, illasta yöhön joka päivä. On paljon loistavia urheilijoita, eikä ne kaikki dopattuina kilpaile lähimainkaan. Ja vaikka kilpailisivat, upeata katsottavaa joka tapauksessa.

Paljon muuta ei nyt mahdu elämään. Kävinhän sentään taas kissanristiäisissä, vaikka ei pitänyt. Kustantaja WSOY järjesti hilpeät bileet Hietsun kunnostetussa paviljongissa Helsingissä. Innostuinkin lähtemään, kun Markku Envall lupasi olla paikalla. Hänen kanssaan voi aina keskustella ihan asioista. Nyt puhuttiin siitä, onko terveellistäkin, jos kirjoitusinto välillä haihtuu. Näin tuntuu tänä kesänä käyneen. Markku uskoi, että se palaa kohta hyökylaineen tavoin, entistä hedelmällisempänä. Sitä odotellessa.

Heikki Turusta onnittelin elävän klassikon asemasta, onhan tehty jo elämäkerta. Viimeisiä veteraaneja, joka vielä jaksaa. Arne Nevanlinnaa muistimme hiljaisella maljankohotuksella. Pidin hänen omaperäisistä hiljaisen sarkastisista kirjoistaan paljon. Marie on aivan mainio, pääteoksensa. Satu Silvo, Maarit Huovinen, Katri Wanner ja monet muut ihanat säteilivät paikalla. Maarit lupasi, että parin viikon päästä pamahtaa. Nyt se alkaa, taas uusi Kekkos-kohina.

Miten matkaillaan, kun Marja on Citikalla Längelmäellä ranskan kielen teholeirillä? Ensin pyörällä kolmostielle, pyörä männikköön ja hyppy bussiin. Sitten junalla Helsinkiin ja taksilla Hietsuun.  Takaisin seuraavana päivänä samaa reittiä paitsi että kävin kirkolla parturissa ja keinottelin naapurilta kyydin pyörän jättöpaikalle. Näinkin kulku onnistuu, mutta kuinka kauan on intoa?

Marjalla sitä riitti, palannut leiriltään tulvillaan kieltä ja vaikutteita. Kirsti Kontio-Ollila näitä järjestää mahtitilallaan Tunkelossa, osallistujat kovatasoista porukkaa.  Kellon ympäri puhuttiin pelkkää ranskaa. Kohta se on kai meilläkin lounaskielenä. Kirittävä revähtänyttä kaulaa kiinni, onhan Marjan päiväkin, ma chérie.

Valkeakoski 2016 028

15.8.2016

 

Kisoista äkkiä mitaleita!

Phelps 2

Michael Phelps on täydellinen amerikkalainen unelma. Kun katsoi hänen perhosvoittonsa ja 20. kultamitalinsa  jälkeen suutelevan kaunista vaimoaan ja vauvaansa ja samalla kyynelehtivä äiti paijasi hänen päätään, niin sen paremmaksi ei urheilija eikä ihminen voi enää yltää. Vartin päästä Phelps ui viestin ankkurina 21. kultansa. Vähän jo yli-inhimillistä.

Samana aamuna Porin vesipeto M. Mattsson jäi rintauinnin välierissä viimeiseksi. Ruotsilla on uintikultaa ja pyöräilyhopeaa, mitä Suomella? No onhan naisten painonnoston 10. sija, hurraa! Ja pingiksen ensimmäisen erän voitto, hei hei! Niitä juhlittiin kuin mitaleita. Nyt tositoimiin! Paras saavutus näissä kisoissa on toistaiseksi Antti Ruuskasen taannehtiva hopea, sekin Lontoon dopinghyvityksiä.

Hurjin kisa oli naisten maantiepyöräily, kauneinta katseltavaa naisten beach volley. Unkarin uimari Katinka Hosszu on kanssa kova. Naisten rugby oli aika kivaa, ehkä joskus katson vielä naisten jalkapalloa.

Helpottavaa sekin, että tietää aina mitä telkkarista tulee. Turha etsiä muuta kuin kisakanavaa. Poikkeuksena Heimatin kunniakas viimeinen osa. Siinä se nyt oli koko vuosisadan saksalainen kronikka. Kuten on todettu, mitään vastaavaa tuskin kukaan koskaan yrittää. Tämä voisi pyöriä koko ajan, ensi maanantaina onkin taas pohjustusjakso kertauksena. Siitä vaan eteenpäin, ehtymätön elämänkuvaus!

Oli selvää, että Matti Kuusela kirjoittaa Antti Eskolan uudesta kirjasta Aamulehteen. Kuusela vaistoaa aina otolliset aiheet ja tekee niistä persoonallisia tarinoita. Mutta oliko erityinen syy kannustaa vanhusten alkoholin käyttöä? Onhan kivaa, että Antti nauttii punaviiniä ja käy usein Alkossa, mutta jos ukit ja mummit ottavatkin vähän reippaammin onkeensa ja alkavat kaatuilla kodeissaan hilpeässä punkkuhuppelissa?

Marja lähti Längelmäelle ranskan kielen teholeirille, ja täällä minäpoika kuhkin tyhjässä talossa ja yritän kirjoittaa ja katsella kisoja ylellisessä rauhassa. Saa nähdä tuleeko tästä mitään. Alkaa korjuun aika, Laurina lata pellolle.

Miksi muuten koulujen alkua kehystetään median valituksilla koulun tasosta, huonosta oppimisesta, ylisuurista luokista, kiusaamisesta ja kaikista ikävyyksistä? Sekö on paras startti opettajille ja oppilaille, kun muutenkin on vaikeaa.

Veikko Huovinen oli sitä mieltä, että kansan selkäranka murtuu, ellei urheilussa tule menestystä. Ensi viikolla se viimeistään nähdään. Jos yleisurheilukin pettää, kansa on kiukkuisella päällä ja budjettineuvottelut kuumenevat. Edessä on riitainen ja pahantuulinen poliittinen syksy. Vai onko se joskus ollut erilainen?

10.8.2016

 

Kuoleman varjossa

Räähkän luku

Aamupäivällä luin loppuun Antti Eskolan uuden kirjan. Vaikuttava oli hänen valmistautumisensa kuolemaan. Kuinka moni suunnittelee noin tarkoin sen mikä tuleman pitää. Kuinka moni mies ylipäätään puhuu ja pohtii kuolemaansa?

Itse olen lykännyt ajatusta eikä se tunnu läheiseltä vieläkään. Mutta seitsemännen vuosikymmenen täytyttyä jatkoelämän rajallisuus on alkanut tuntua. Mitä vielä ehdin? Mihin pitäisi eniten keskittyä? Saanko ylipäätään entisetkään suunnitelmat tehdyksi? Jääkö arkistoni, paperini, valokuvani, kirjani kaikki semmoiseen kuntoon kuin ovat nyt? Pystynkö varaamaan aikaa niin sanotun jäämistöni järjestämiseen? Entä tärkein: tavoitanko enää hyviä ystäviäni kaiken keskellä ennen kuin on myöhäistä?

Onneksi koko tämmöinen takaseinä tuntuu vielä kaukaiselta. Tartun mieluummin hetkeen kiitävään tai niin kuin Eskola oikein suomentaa Horatiuksen sanat Carpe diem: on poimittava päivä kerrallaan. Kunpa edes siihen oikein osaisi asennoitua.

Tänään lauantaina kuolema tuli yllättäen suoraan kohti. Vasta Eskolasta selvittyäni sain lamaannuttavan kuolinviestin sukuni piiristä. Miten äkkiä voi läheinen ihminen poistua iäksi. Jäin tätä loppuillaksi miettimään, vaikka saunottiin, seurusteltiin vieraiden kanssa ja oltiin näennäisen hilpeitä. Miten ohuen korren varassa täällä heilumme.  Parin hyvän ystävän vakavat sairaudetkin jomottavat mielessä.

Sitten tuli ikään kuin teeman huipennus. Ajelin vielä keskiyöllä katsomaan Alman teatteriesitystä Räähkän luku Onkiniemen voimalaan. Esitys alkoi korkeassa pimennetyssä hallissa kynttilöiden valossa  klo 23. Alma oli rakentanut eräänlaisen kuolemantanssin Heini Maarasen luurankonuken ja ihmeellisen jousimuusikon Pekko Käpin kanssa. Nadja Räikän suunnittelema visuaalinen teho oli paikoin kuin Bergmanin elokuvasta tai tarkemmin ajatellen mieleen tuli  Victor Sjöströmin mykkäelokuva Selma Lagerlöfin kertomuksesta Ajomies vuodelta 1921.

Dramaturgian osalta voisi myös viitata Runar Schildtin teokseen Hirsipuumies, ajatellen lähinnä esityksen karmaisevaa loppukuvaa. Mutta Alman oma teoshan tämä on, hänen parhaansa tähän saakka, kuten saatoin kiittäessäni todeta. Hän on ohjauksen ohessa hyvä näyttelijä. Me olimme kaikki tätä todistamasssa, Aino, Heidi ja Vilho sekä muutamat Alman opiskelutoverit, täysi katsomo muuten. Mutta miksi nuori nainen oli tarttunut juuri tähän teemaan, juuri nyt? Kysymys jää toistaiseksi leijumaan vailla vastausta.

Janne Junttilaa kiitin hänen hyvästä taannoisesta radiokeskustelustaan Henrik Meinanderin kanssa, aiheena sotavuosista alkanut kehitys ja suomettuminen. Se sentään oli reaalisempaa todellisuutta, painavaa ja vähän pyöristelevää historian tulkintaa.

Mutta pääteemasta: johan käväisi kuolema kylmäävän lähellä. Onkohan sillä joku merkitys? Sainko ensimmäisen varoituksen tuonpuoleisesta? Nykäisikö viikatemies arkipaidasta ja sanoi kuten Tuula Amberlan laulussa: ”Terve vaan, kerran vielä kohdataan…”

Unohdin jopa Rion olympialaisten hienot avajaiset, joita edellisenä yönä katselin. Kaunis ekologinen teema, jolla brassien entisiä luonnontuhoja hyviteltiin. Mutta värikäs ja kaunis oli show, nautin todella. Suomen tynkäjoukkue oli jäyhän arvokas verrattuna riehakkaisiin ilonpurkauksiin muiden taholta. Ei tehdä tästä nyt numeroo, he tuntuivat tuumivan. Nyt on vain elettävä edelleen näitä elokuun lämpöisiä päiviä ja katseltava kisoja sopivasti valikoiden.

6.8.2016

 

Elämän tarkoituksesta

220px-Juha_Pihkala Esko Valtaoja

Tampereen Tuomiokirkko oli viimeistä sijaa myöten täynnä, seinustoilla seistiinkin. Uskonto kiinnostaa nuoria ihmisiä. Oli myös hyvät keskustelijat, piispa Juha Pihkala ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja. He vetivät suvereenisti Teatterikesän yleisöennätyksen.

Tietysti he tuntevat jo toistensa ajattelun ja argumentit perin juurin. Heidän kahden keskustelukirjansa jälkeen ei varmaankaan ole tullut kovin uusia painotuksia. Silti heidän vuoropuhelussaan oli nytkin ajankohtaista särmää, kun Jyrki Richt heitä puheenjohtajana usutteli.

Kun herään kello kuudelta, kuuntelen uutiset ja joskus radio jää päälle aamuhartauteen saakka.  Paras hartauspuhuja on piispa emeritus Pihkala, persoonallinen tunnustaja ja kokonaan vapaa tavanomaisesta taivastelusta.

Nyt hänellä oli kyllä lieviä vaikeuksia selittää, miksi Kaikkivaltias hyväksyy tämän kesän kaltaiset kauheudet. Kiertelyksi menee, meille ihmisille vastuu on lopulta sysättävä. Miten piispa täsmensi: me olemme vastuussa teoistamme, mutta ylin tuomiovalta on viime kädessä Jumalan. Valtaoja tällaista käsitystä kummasteli, mutta pehmennyt oli hänkin, kielsi olevansa ateisti, ”hyvä jos agnostikoksi kelpaan”.

Kovin kysymys tuli lopussa. Mikä sitten on elämän tarkoitus? Ei saatu siihenkään lopullista, tyhjentävää vastausta. Kuinka olisi voitukaan. Jäätiin killumaan siihen ihmetykseen, että 13,8 miljardin vuoden jälkeen edelleen olemme täällä olemassa. Eikö siinä ole tarkoitusta kylliksi.  On vain elettävä ja yritettävä rakastaa lähimmäisiä.

Oikeastaan tultiin lähelle ajatusta, jonka esitti jo Sillanpää kirjoituksessaan ’Omistani ja omilleni’ (1923): elämän tarkoitus on saada selville elämän tarkoitus. Minulle se on tähän saakka riittänyt. Jos joku on jo saanut tarkoituksen selville, kuuntelen kiinnostuneena.

 

Vanhuus

Sama teema jatkui tavallaan Suomalaisessa kirjakaupassa, missä professori emeritus Antti Eskola kertoi uudesta kirjastaan Vanhuus. Häntä haastatteli Aino, kirjan kustannustoimittaja Vastapainossa. Puhuttiin vanhuuden luonteesta, elämän muutoksista, kirjoittajan eri persoonista ja valmistautumisesta kuolemaan. Eskola, 82, on  edelleen tuottelias ajattelija, vaikka sanoi jarruttaneensa tämän kirjan valmistumista: ”Mitä mä sitten teen?”

Eskola on siirtynyt uskonnon pohtimisesta vanhuuteen, jossa hän on kokemusperäinen asiantuntija. Hänestä vanhuuteen kannattaa suhtautua kiinnostuneesti. ”En ole sitä koskaan ennen kokenut.” Elämän tarkoitus tuntui olevan hänellä hyvin selvillä. On tutkittava elettyä elämää ja nykyistä ja mahdollista tulevaa, sitten kirjoitettava niistä. Tähän hän kannusti muitakin.

Sain kirjan lämpimäisenä Ainolta, sitä lukee mielikseen. Viisaan ja kokeneen miehen puhetta, illuusiotonta, piikikästäkin. Otan mielihyvin vastaan tölväisyn näistä blogeistanikin, joita Antti joskus vilkaisee. Totta, itseihailuun toisinaan sorrun ja kissanristiäisissä laukkaan, ei auta. Varmaa on vain, että kyllä se meno minullakin vielä hiljenee.

Näin Tapahtumien yö täyttyi kolmen viisaan miehen ajatuksista. Ei kovin riehakasta, hiljaista oli kaduillakin. Nautimme Ainon kanssa iltapalan Tammerin bistrossa, missä osuimme äskeisten kirkkokeskustelijoiden naapuripöytään. Lasten ala-asteen opettaja Eila Vorne pyörähti tervehtimään, iloinen kohtaaminen. Elämän tarkoitusta tämäkin, kokeneiden kanssaihmisten kuulostelu.

5.8.2016

Raivoilija

Jouko Turkka

Muistokirjoitukset julistavat Jouko Turkan (1942-2016) pysyvää vaikutusta teatterielämään. Selvimmin se näkyy hänen parhaissa oppilaissaan. Mutta näkyykö vaikutus laajemmin nykyisessä teatteritarjonnassa?

Hänen oppilaistaan Jari Halonen toteaa vaikutuksen kadonneen: ”Nykyisin Turkan luoma mestaruus on hävinnyt. — Turkan perintö on pudonnut näyttelijäntyöopetuksesta: on vain viihdettä ja putouksia.” Haloselle Turkka on guru, jonka merkitystä ei vieläkään ymmärretä. Vesa Vierikko on samaa mieltä. Nuorissa nykynäyttelijöissä Turkan metodit eivät hänen mukaan enää näy. (HS tänään)

Näyttelijät näkevät nämä teatterivaikutukset terävämmin kuin hartaat muistokirjoitukset. Olisi tietysti kiintoisaa, jos aiheesta tehtäisiin kunnollinen tutkimus. Onhan Turkan metodeja ja ohjauksia tutkittu, varmaan pedagogiseltakin kannalta, mutta muutos koko teatterielämässä olisi laajempi kohde.

Aamulehdessä on Seppo Rothin ja Anne Välinoron vähän rosoisemmat jutut kuin Kirsikka Moringin palvontaa lähenevä essee Hesarissa. Auvo Vihro rohkenee kertoa myös varjopuolista ja hikilammikoista Turkan koulussa.  Hannes Häyrinen toivotti aikanaan koko Turkan joukon hoitoon. Teatterikorkean psykopaattisesta raivoilusta ovat kirjoissakin kertoneet monet Anna-Leena Härkösestä alkaen.

Turkka taisi uskoa tosissaan, että teatteri voi ”pelastaa” maailman tai ainakin muuttaa sitä. Pohjalla oli melko silmitön viha porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Sitä oli kaikin tavoin horjutettava, parhaassa tapauksessa romutettava. Millainen olisi ollut Turkan ihannemaailma? Erään viitteen hän antoi ihailemalla Pol Potin punakhmerien hirmuvaltaa Kamputseassa. Ehkä on hyvä, että Turkan ideologinen vaikutus ei sittenkään jäänyt kovin pysyväksi.

Oli Turkassa paljon hyviä puolia. Helsingin yliopistossa johdin lukukauden mittaisen seminaarin Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, joka tähtäsi Turkan tulkintaan romaanista Helsingin Kaupunginteatterissa. Sitä joukolla tutkittiin ja kirjoitutin oppilailla analyysejä. Turkka oli mukavasti yhteistyöhaluinen. Häntä kiinnosti aidosti, mitä nuoret kirjallisuuden opiskelijat hänen työstään ajattelivat.

Turkka etsi yhteyttä myös niihin katsojiin, jotka karsastivat hänen taidettaan ja joiden arvomaailmaa hän puolestaan inhosi. Hän kuvasi hauskasti, millaisin ilmein miehet poistuivat katsomosta, kun hän vielä seisoo näyttämöllä kiittämässä: ”ylähuuli toiselta puolen sillai koholla ne katteli että mitä helvettiä toikin jätkä oikeen yrittää…” Myös lipunmyyjiä Turkka höykytti, hän oli varma että he omilla arvioillaan asiakkaille tuhosivat hänen yleisömenestyksensä.

Sota porvarien typeryyttä vastaan päättyi sittenkin Turkan tappioon. Yhteiskunta muuttui entistä oikeistolaisemmaksi ja markkinahenkisemmäksi. Mutta egoismin uudessa ylösnousemuksessa 1980-luvulta alkaen Turkka oli huomattava tekijä. Tämän Jari Halonenkin vahvistaa: ”Turkka oli egoismin guru”. Hän halveksi vanhaa sosiaalista yhteisöllisyyttä, jokaisen oli oltava oma sankarinsa ja parempi kuin toiset. Vain vahvat pärjäävät. Sitä satoa tässä korjataan vieläkin. Kovan itsekkään maailman yhtenä rakentajana Turkalla on omat kiistattomat ansionsa, siinä lienee hänen pysyvin vaikutuksensa.

Vahvan ohjaajan loppu oli murheellinen. Näin hänen kaiketi viimeisen ohjauksensa Turussa, se oli ruotsalaisen näyttelijän Erland Josephsonin  kirjoittama näytelmä, jonka tulkinnasta muistan vain näyttelijäin jatkuvan juoksun areenakatsomon väliin tehdyn vesilammikon läpi. Täydellisen tolkutonta. Tarkoituksena oli kastella eturivin osa yleisöä, mikä onnistuikin. Nekrologit eivät myöskään muistele KOM-teatterin viimeistä fiaskoa, Jorma Ollila -näytelmän harjoitusten keskeytymistä näyttelijöiden turhautumiseen. Sairaus teki jo tuhojaan.

Kuinka Vesa Vierikko tuossa sanoo: ”Turkan neroutta oli, että hän oli myös hullu. Hän kävi viivan molemmilla puolilla.”

Jouko Turkan muisto taatusti säilyy, mutta hänen varsinainen vaikutuksensa vaatisi jo tarkemman analyysin sekä syväruoppaavan teatteri- ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen.

4.8.2016

 

Tavallisia ihmisiä?

Avajaiset

Pitkästä aikaa Teatterikesän avajaisissa. Vieläkin näkyy tuttuja. Ilahdutti tavata entisiä oppilaita: Jonni Panzar hoitelee kesän tuotantoja, Teemu Ojalasta on tullut Komediateatterin toimitusjohtaja ja Anna Sirén tekee katsomon laidalla radiojuttua. Hyvin näyttävät pärjäilevän.

Solahdin avajaisiin hammaslääkäristä, jossa yhden vihottelevan hampaan juuria hoidellaan. Aino tuli samalla kyydillä Huvituksesta töihinsä Vastapainoon. Näin syyskausi taas väistämättä alkaa. Avajaisissa samanlainen meininki kuin ennenkin, parikymmentä vuotta sitten. Uutta on tämä Laikunlava, ennen paasattiin ja laulettiin  vasten tiiliseinää. Noora Kiili lauloi nyt chansoneja ja Maarit Pyökäri luki tervehdyksessään tilastoja Mika Myllyahon sijaisena.

Jaakko Yli-Paavola voitti minut ylivoimaisesti varhaisimpien tamperelaisten teatterimuistojen kisassa. Hänellä ne alkavat jo sotavuosista! Minä nousin ensimmäisen kerran Pyynikin pyörivään katsomoon kesällä 1962. Olimme muutamien Norssin luokkatoverien kanssa Tampereella kesäyliopistossa vahvistamassa latinaa ennen abivuotta. Tuntematon sotilas tuli silloin ensi kerran nähdyksi. Romaaninkin luin vasta myöhemmin, sittemmin useaan kertaan.

Teatterikesä oli draamallisin ja jännitteisin Olavi Veistäjän ja Veli Sandellin aikoihin. Poliittiset pohjavirrat tuntuivat voimakkaina. Teatteri koettiin tärkeäksi maailman selittäjäksi. Nyt on runsauden voileipäpöytä, mutta mikään ei erityisesti erotu tai kohauta. Vaikka mistä sen vielä tietää, kesä on vasta alussa.

Sain pienen maistiaisen, kun Aino antoi lipun Saara Turusen näytelmään Tavallisuuden aave, jolla Q-teatteri vieraili TT:n päänäyttämöllä. Saaran kanssa seisoskeltiin viime joulun alla Helsingissä Akateemisen kirjakaupan standilla ja signeerailtiin uusia teoksiamme. Hyvin nuorelta kirjailijalta vaikutti, esikoispalkinnon voittikin. Näytelmää on kehuttu ja se on saanut suosiota talven mittaan. No miltä näytti Saaran  kirjoittama ja ohjaama suomalaisuuden kuvaus?

Tavallisuuden aave

On sanottava, että putosin kyydistä jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa perheen miehet vetävät kalsarit lipputankoon Jääkärimarssin säestyksellä ja tekevät natsitervehdyksen. Sitten kiisteltiin siitä, oliko natsitervehdys natsitervehdys. Voihan sitä kaikenlaista anakronismia hölmöillä, mutta ihan suomalaiseksi tavallisuudeksi en tätä tunnistanut. Olisiko arvoja repivä radikalismi palaamassa teatteriin? Mutta ei, jatkossa seurasi etupäässä mykkiä, tahallisen tönkköjä kuvaelmia erään perheen ”arjesta”. Niukka teksti ei loista älykkyyttä.  Onko siis korostettu banaalisuus teatterissa kiinnostavampaa kuin jokapäiväisen elämisen latteus? Avaako kömpelön tavallisuuden karrikoitu alleviivaus jotenkin omaa todellisuuttamme?

Minua kyllä haukotutti enkä voinut yhtyä nuoren katsomon hetkittäisiin ilonpyrskäyksiin. Eikö tässä hiukan ylemmyydentuntoisesti pilkattu tavallisten köyhien ihmisten elämää? Esittäjäthän eivät kuulu tavallisiin, he kurkottanevat taiteelliseen eliittiin. Näin umpitavallisia löytynee enää työväenluokasta, pikkuporvarit ovat hävinneet ja laaja keskiluokkakin on avarampaa ja iloisempaa kuin kuvattu harmaa haudanvakava sakki.

Paluumatkalla Aino avasi minulle sentään näytelmän joitain tasoja ja tarkoituksia. Hän sai nuorena katsojana tästä enemmän irti. Tyylin esikuvaksi löytyivät ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvat, joissa tavallisuuteen liittyy todella huvittavia absurdin tasoja, Aino valisti. Turusen yrityksessä yhdistelmä ei vain täysin toteutunut. Tällaisen pelkistyksen yhteiskunnallisesta kantavuudesta voi olla monta mieltä. Minulle siitä avautui  parituntinen pitkästyttävää ankeutta.

Mutta kiva oli sentään poiketa Teatterikesässä, ties vaikka vielä joku elämyskin olisi tarjolla. Nyt virkisti eniten ukkos- ja raekuuro juuri ennen esitystä.

3.8.2016