Torvien ja suun soittoa

retupera

Retuperän WBK:n ja Polyteknikkojen kuoron yhteiskonsertti Musiikkitalossa oli epäilemättä kauden kohokohta. Ainakin riemukkaan tunnelmansa puolesta. Marja osti liput tietäen kuinka arvostan anarkistista huumorisoittoa. Meitä ikiteekkareita oli hurraava sali täynnä.

Oliko tämä sitten liiankin juhlavaksi hiottu, mene tiedä. Vaatelias ohjelmisto oli kaikenlaisista klassikoista ja muista taiten sovitettu, mutta puuttui jotakin karheaa särmää. No sitähän saa mielin määrin vaikka Ullanlinnassa taas ensi vappuna. Puheet olivat jämäköitä, mutta niitä oli liikaa. Joitain hyviä lohkaisuja kuultiin. Voimailu oli hupaisaa, uutta ilmankin olisi pärjätty. Erityinen kiitos harhaanjohtaja Torturo Caninille tyylikkäästä esiintymisestä. Kuoro oli myös komeassa vireessä.  Soittokunnan sisääntulo ja ulosmeno olivat erinomaisia.

Kannatti käydä. Tämmöisestä tulee niin hyvälle tuulelle. Asiaa auttoi Marjan väliajalla tarjoamat shampanjat (menneen syntymäpäiväni kunniaksi).

Sitä ennen oli kuunneltu messuilla Linn Ullmania, joka oli älykäs ja viehättävä. Mutta miksi hitossa hänen teostaan ei löytynyt alkukielellä? Pohjoismaat kun olivat messujen teemamaita!

Parnasson kirjallisuuskeskustelu luiskahti aika pian kustantamisen ja käännösten puolelle; itse estetiikkaan, jota vetäjä Karo Hämäläinen kuulutti perään, ei ehditty sinä aikana kun salissa istuin.

Kuulin myös polveilevaa puhetta L. Onervan Mirdjasta Kiven lavalla, suorana se meni Teemaan ja jatkui illalla. Tätä itsekin luen Leinoon liittyen. Ainoa vain, että klassikkoja tupataan aina kehumaan liikaa näissä keskusteluissa, aivan kritiikittä. Mirdjassa olisi paljon myös purettavaa ja ihan tosissaan analysoitavaa. Mutta ehkä se ei ole näiden julkisten messukeskustelujen tarkoituskaan. Täällähän yleensä kehutaan kaikki, ainakin omat kirjat.

 

252

Sunnuntaina kävin vielä keskustelemassa ikuisesta aiheesta, rakkausromaaneista, Kirjailijaliiton Takaumassa. Helppo oli homma, kun molemmin puolin oli niin viisaita ja hyväpuheisia naisia kuin Tuulaliina Varis ja Kaari Utrio. Mihin me päädyimmekään? Ainakin siihen, että seksin kuvauksesta on tullut yhä vaikeampaa, kun sitä vyöryy silmille ja korville kaikkialta. Entä onko rakkauden käsite muuttumassa, kun sukupuolet saavat vaihtuvia muotoja? Omia romaanejammekin rakkaudesta Tuulaliina patisti meidät suunnittelemaan. Taidan ottaa todesta, perästä kuuluu.

Siinä kaikki tällä erää. Vetäydyin kotiin viimeistelemään pakkaamista, huomenaamulla lennän Roomaan. Ehkä sieltäkin jotain kuuluu.

30.10.2016

Rakkautta, agentteja, taidetta

joni-pyysalo jukka_rislakki

Torstai on kirjamessujen paras päivä, on vielä väljää, kirjoja kasapäin saatavilla, vapautta kulkea.  Tapaa juuri niitä, joita haluaakin tavata.

Paitsi olihan heti hirveä tunku kuulemaan Jörn Donnerin ja Antti Eskolan keskustelua vanhuudesta. Miksi yleisöä suuresti kiinnostavat aiheet pannaan suljettuun saliin, mihin kaikki halukkaat eivät mahdu? Tätä on tapahtunut joka kerta, omalta osaltanikin Waltari-keskustelujen aikaan. Kun käytössä on vapaita tilavia areenoita ja äänten vahvistusta ja screenejä ja vaikka mitä. Joku huokaisi jonossa, että eikö ne koskaan opi…

Joni Pyysalo sai puhua rauhassa pienemmälle yleisölle Mika Waltari -areenalla. Hänen romaanistaan Alaska on koitunut vähän ongelmaa sen jälkeen kun Harri Nordell teilasi sen Hesarissa melko tylysti. Olen yrittänyt onkia Jonin kirjasta esiin myönteisiä puolia, mutta se ei vain tule kovin lähelle tunneilmastoani. Sen kielellinen näppäryys, mekaaniset tajunnanvirtaa valaisevat luettelot ja ikään kuin tekijän kokemuspiirin ulkopuolelta noudettu teoreettinen aineisto väistämättä  vieroittavat. Mutta ehdottomasti kunnianhimoinen ja vilpitön yritys rakentaa aikamme rakkausromaani, joka löytää oman lukijakuntansa. Näistä aiheista keskustellaan vielä sunnuntaina Takauman lavalla.

Antero Raevuoren kanssa puheltiin pommituksista, kun niitä on ollut omastakin takaa eikä vain Aleppossa tai Mosulissa. Anteron elävästi kertoma kirja Tuho taivaalta todistaa talvisodan pommituksista. Samat voimat liikkeellä silloin kuin nyt Syyriassa, vaikka tuhot jäivät täällä huomattavasti pienemmiksi. Osattiin suojautua ja torjuakin, oli taitoa ja voimavaroja. Toista on Syyrian avoimen taivaan alla.

Jukka Rislakki on kirjoittanut kiinnostavia novelleja tiedustelu- ja vakoilutoiminnasta Suomessa otsikolla Kananlihalla. Näihin olen heti tarttumassa, sillä aihepiiri on meillä vähän käytetty, vaikka ulkomaiset kirjoittajat ovat kyllä mielin määrin maaperällämme huseeranneet. Kuinka sujuu kovalta tietokirjailijalta fiktio? Alku näyttää lupaavalta.

Vantaan kahden euron tiskeiltä löytyi jotain hyödyllistä jopa Leinon kannalta, mutta toisen tason löytöjä voi tehdä Hagelstamin osastolla. Cecil on nimittäin onnistunut ostamaan Kai Laitisen valtavasta kirjastosta pääosan, ja joitain arvokkaimpia omistuskappaleita on nähtävillä osaston pöydällä. Mikä on suurten kirjakokoelmien kohtalo, siitä on viime aikoina keskusteltu.

Me keskustelimme Eero Carlsonin kanssa Waltari-harvinaisuuksista, joita on taas luvassa sunnuntain huutokauppaan. Eero kunnostelee sitä Sinuhen kirjoitusmökkiä Hartolassa, mikä on oikein hieno juttu. Molemmat toivoimme jonkun sopivan säätiön vielä löytyvän, joka ryhtyisi laittelemaan myös Tunturikatu 13:n kulttuurikotia museoksi. Olihan siinä myös Hannulan divari, jossa oli esiteltävänä harvinaisimpia Waltareita kovilla hinnoilla niin kuin pitääkin. Kirjojen keräily on ihan oma urheilulajinsa.

modigliani  la-femme

Kun olimme aikamme siellä vaeltaneet, siirryimme ratikalla Ateneumiin Modigliani-näyttelyn avajaisiin. Hieno ja harvinainen kokoelma tämäkin, laajin Pohjolassa nähty. Pitkiä naamoja, soikeita tyyppejä, suuria mantelin muotoisia silmiä. Varhain kuollut persoonallinen taiteilija, näitä vasta kuolemansa jälkeen maineeseen nousseita. Taas vanha päätös: käytävä vielä uudelleen rauhassa ihastelemassa.

Päätimme täyteläisen kulttuuripäivän La Famiglian valkopunaruutuisessa ikkunapöydässä, pizzaa ja punaviiniä nauttien. Mikäs täällä on märkää lokakuuta viettäessä.

28.10.2016

Hyviä leffoja

hymyileva  250px-intouchables

Hymyilevä mies on katsomisen, miltei maineensakin arvoinen: vaatimaton mutta sympaattinen.

Vai oliko elämänmeno 1950-ja 60 -lukujen taitteessa tosiaan noin alkeellista ja kömpelöä? Jotenkin muistan vähän toisin. Tietysti omaa nuoruuttaan värittää vauhdikkaammaksi, kun koko maailma tuntui olevan auki edessä.

Leffaa katsoessa varmistui muistikuvani: kyllä me olimme serkkuni Joukon kanssa Stadikalla katsomassa tuota mainostettua matsia. Tunnelma oli korkealla, mutta pettymys aikamoinen, kun Olli Mäki putosi kohta alussa kanveesiin.  Oli kai Mäki sentään vähän eloisampi ja temperamenttisempi kuin elokuvassa häntä esittävä Jarkko Lahti. Eero Milonoff oli osuva Elis Ask, hänet – siis oikean Askin – näin toisinaan täällä Sepänkadun maitokaupassa. Hänen päänsä nyki sivusuuntaan, tuntui kuin  olisi vieläkin väistellyt iskuja.

Mehän innostuimme nyrkkeilystä siihen aikaan, kun Ingemar Johansson löi Floyd Pattersonin. Se oli mahtava mediatapaus. Jouko nyrkkeili kilpailuihin saakka, minä vain vertauskuvallisesti jotain omatekoista pussia jyskytin. Joukon kävi sitten yhtä huonosti kuin Olli Mäen, pyyhe lensi kehään ensimmäisessä matsissa. Siihen loppui nyrkkeilyuramme.

Nyrkkeily on monen taiteilijan ja intellektuellin laji. Kalle Holmberg sitä harrasti, samoin aikanaan Yrjö Jylhä ja Toivo Pekkanen, ja viimeksi luin Antti Eskolan nyrkkeilyharrastuksesta, joka jatkuu vieläkin yli kahdeksankymppisenä. Juha Vakkurillakin on siitä kokemusta. Ernest Hemingway nyrkkeili, samoin Ezra Pound ja luetteloa voisi jatkaa. Jokin siinä aina viehättää, kai reilun kamppailun henki. Mutta voimien lisääntyessä myös vaarat kasvavat. En taida ruveta enää harjoittelemaan.

Istuimme elokuvissa Alpo Suhosen ja Sastamalan miehen Hannu Nikkilän välissä, Olli Alho edessämme, joten älymystöä laji vetää edelleen ja siitä kertova elokuva, jota Alpo kiitti oikein hyväksi. Hän tuota urheilun psykologiaa on kauan tutkinut, siitä myös Juho Kuosmasen elokuva muun ohessa kertoi. Vähän ohut ja yksiviivainen tarina, mutta vetoava. Mahtaneeko näin vaisu ote, sinänsä aito tappion ja rakkauden kuvaus,  pärjätä Oscar-kisoissa, joissa on totuttu kovempiin matseihin. Aika nopea tyrmäys taitaa sielläkin tulla.

Televisio on taas hellinyt monella tapaa, palautellut myös 60-luvun nuoruutta mieleen Lapualaismorsiamella ja Kävyllä selän alla. Raikkaita ja haikeita kuvia, ihanan nuoria näyttelijöitä, Mikko Niskasen vaistomaisen osuvaa kameran liikettä. Hauskaa ajan hengen dokumenttia.

Arkistossa kävin pitkästä aikaa ja jaksoi katsoa herpaantumatta vaativan taideleffan La Belle Noisence (Tuntematon mestariteos) – neljä tuntia yhtämittaista taidemaalausta, muotokuvan tekoa, taidefilosofiaa ja vähän ihmissuhteitakin. Kuvaus siitä kuinka ikääntyvä taiteilija ahmaisee alastoman mallinsa ikään kuin itseensä ja eristää tämän omasta persoonastaan. Kuinka armoton ahmatti taide voi olla, säälimätön, kyselemätön. Tätä Jacques Rivetten näkemystä jäin kyllä hiljaisena  miettimään ja sen kuvat syöpyivät syvälle tajuntaan.

Kuluneen viikon paras ja ainakin valoisin leffa oli silti ranskalainen L’Intouchables eli Koskemattomat – tuo tarina upporikkaasta halvaantuneesta miehestä ja hänen mustasta villistä avustajastaan. Kuulemma Ranskan suosituin ja katsotuin elokuva tällä vuosituhannella eikä ihme. Aivan vetoava ihmissuhdekuvaus, kulttuurien ja elämänpiirien kohtaaminen, rotujen rinnakkaisuus ja humanismin voitto. Korkeakulttuuria pantiin halvalla aistikkaasti, autenttisella tyylillä, vähän toisin kuin aikoinaan kotimaisessa rillumareissa.

Jos tämä elokuva on tuottanut vilpitöntä iloa raskaasti kolhituille ranskalaisille, niin sen he ovat kyllä ansainneet.

Ilmankos innostuin minäkin pitämään ranskankielisen onnittelupuheen Helinä Akkaselle, kun tämä ystävämme, monien näytelmien ja juhlien reilu ruhtinatar juhli vuosikymmeniään Koskilinnassa lauantaina. Ranskan tunnilla ensi kerran kohtasimmekin aikoja sitten, ja kun opettajamme Monsieur Jaakko lauloi meille nyt tanssimusiikkia, niin yksi ympyrä taas sulkeutui. Ei sentään lopullisesti. Onnea edelleen Helinälle!

26.10.2016

 

Nämä oli vielä julkistettava

varpio pekonen

Kirjojen tekemisellä ei ole loppua, kuten tiedetään. Tampereella julkistettiin taas eilen kaksi.

Yliopistossa tapasin tuttuja ja entisiä kollegoita, kun kirjallisuuden professori emeritus Yrjö Varpion (kuvassa vas.) muistelmat esiteltiin. Otsikko on ikään kuin paljastuksia ennakoiva: Tämä on vielä kerrottava. Mutta ei hätää, mitään maata mullistavaa tai lööppikelpoista ei kirjasta taida löytyä. Täysiverisen yliopistomiehen asiapitoinen elämänkronikka.

Istuin luentosalissa entisen rehtorin Jarmo Visakorven ja toisen emerituksen Antti Eskolan välissä. Kyllä siinä kulki vahva yliopistohistoriallinen ilmavirtaus. Kuulimme Varpion esitelmän uransa vaiheista, Kirsi Kunnaksen runonlausuntaa satupuusta (kuinkahan mones kerta) ja Viidan ja Leinon runoja laulettuina (tuoreutettu nuoren trubaduurin omilla lisäyksillä, joista Maire Martkainen aiheellisesti motkotti: tekijänoikeuskysymys).

Painava kirja tuli matkaan. Illalla sitä selailin. Yliopistoihmisten muistelmia yhdistää yleensä vanhojen viranhakuprosessien oikomishaluinen jälkipeli. Näitä ovat viimeksi harrastaneet ainakin Klinge, Kinnunen ja Nevala, eikä Varpiokaan ole tästä post-intohimosta vapaa. Professorit valitsevat itsensä ikään kuin uudelleen virkaansa, nyt oikeamielisin perustein. Tällaiset kohdat voi muistelmissa hypätä yli.

Kiintoisammin Varpio kertoo väitöksestään, joka koski nyt juhlittavaa Lauri Viitaa, sekä suuresta Linna-elämäkerrasta. Jälkimmäisen osalta huvittaa, kuinka vakavasti kansalliskirjailijan elämäkerta käynnistettiin ja kuinka anteliaat työolot kirjoittajalle opetusministeriöstä myönnettiin. Arvovaltainen toimituskuntakin lyötiin niskaan. Kun itse kirjoittelin tällaisten vähemmän kansallisten merkkihahmojen kuten Sillanpään, Waltarin ja Paavolaisen elämäkertoja, sain niitä tehdä omilla rahoillani ja ihan omassa vapaudessani. Vissi ero niin tekijöillä kuin kohteilla. Pidän riippumattomuuttani arvossa.

Muistelmissaan Varpio kritisoi kovasti juuri suhtautumista Linnaan kansallisena monumenttina eikä niinkään kirjailijana, mutta taisipa itse hyötyä tuosta valtiollisesta palvonnasta. Piti silti kirjoittajana päänsä kylmänä ja teki itsenäisen teoksen.

Toimin Taideaineiden laitoksella teatterin ja draaman tutkimuksessa Kari Salosaaren seuraajana (hänestä on oma luku) ja kirjallisuuden puolella Varpionkin apulaisena, lisäksi hän istui toimituskunnissa, kun kirjoitin Tampereen kummankin teatterin historiat (neljä paksua osaa). Myös Pentinkulman päivillä toimimme ja Sillanpään 100-vuotistapahtumissa, jolloin väittelin, Varpio toisena tarkastajana. Näistä muistelijalla ei ole mitään sanottavaa. Sen sijaan kirjassa on värikuvat tohtoriskaronkastani ja 50-vuotispäiviltäni. Yliopistollinen urani kallistuikin tämän mukaan juhlimisen puolelle.

Sanasadon julkaiseman kirjan kansissa on yli sata postimerkin kokoista kuvaa, tekijästä vähän isompia. Moninainen toimeliaisuus korostuu. Kuvitus muutenkin runsasta, osin kotialbumin kaltaista.

Tunnelma vaihtui jyrkästi kun siirryin toisen yliopistomiehen, dosentti Osmo Pekosen tilaisuuteen ravintola Henrik’sin kabinettiin. Siellä Osmo hehkutti hersyvästi suomentamaansa pientä kirjaa, Emilie du Châtelet’n ”Tutkielmaa onnesta”. Pekosen esipuhe on laajempi kuin itse tutkielma, ja siinä riitti aatehistoriallista revittelyä suuntaan jos toiseen. Ranskan tuntijana Pekonen kertoi ihmeellisiä tarinoita Emiliestä, lahjakkaasta matemaatikosta ja eroottisesta seikkailijattaresta, jonka vaiheista syntyi Kaija Saariahon tunnettu ooppera.

1700-luvulla elänyt Emilie oli uranuurtaja naisen itsenäistymisen ja älyllisen kunnostautumisen tiellä, ja tuntui hänellä tosiaan riittäneen näitä kalliin makunsa läpäisseitä rakastajia, joista neljä oli Ranskan Akatemian jäseniä, kirkkaimpana saaliina Voltaire. Myös huima Lapin matkaaja Maupertuis kuului onnekkaiden joukkoon. Tosin Emilie oli niin rasittava rakastajatar, että Maupertuis matkusti Lappiin saakka mittaamaan maapallon litteyttä saadakseen hetkeksi rauhaa naisen vaatimuksilta.

Maupertuis on Pekosen paksumman teoksen sankari, hän on tehnyt toisen väitöskirjankin samasta aihepiiristä, esittänyt tätä sankariaan näyttämöllä ja suunnitteilla on kaiken huipuksi elokuva. Tätä voi jo sanoa monipuoliseksi oppihistorialliseksi työnäytteeksi. Pekosen draamallisia harrastuksia ei pidä sekoittaa Lilla Teaternin viimekesäiseen näytelmään samasta ranskalaismatkaajasta. Hufvudstadsbladetin kriitikko piti sitä fiaskona, mutta ei se ihan niin hullu sentään ollut.

Kannattaa vielä lehteillä Emilien omaa tutkielmaa onnesta. Siinä on hyviä ja kestäviä ohjeita, joissa rakkaus ja erotiikka nousevat ylimpään arvoon. Jos käy niin, että rakkaus alkaa vanhemmiten haalistua, aina jäävät Emilien listalla jäljelle pelaaminen, opiskelu ja herkkujen maistelu. Näihin kaikkiin keskittykäämme, erityisesti onneen, rakkauteen ja erotiikkaan, joista yliopistomiehet harvoin puhuvat niin haltioituneesti kuin don Pekonen.

19.10.2016  

 

Vekkuliveljiä monenlaisia

vekkuliveljet

Muutama sosiaalinen tapaus kasaantui viikonloppuun, ei auta.

A-lehdet kutsui maan bloggarit kekkereihin ja palkintojenjakoon toimitaloonsa Kulosaareen. Komeat juhlat, mutta en tuntenut kuuluvani joukkoon. Puolisentuhatta nuorta trendikästä kiitäjää elättää itseään blogeilla! Kai niitä on enemmänkin, tämä oli pintaotos. Kun aloin vuonna 2000 kirjoitella mietteitäni nettiin, en voinut kuvitella tällaisen harrastelun voivan kehittyä niin monella ammattimaiseksi.

Tietysti riippuu, mistä kirjoittaa. Jos pitää blogia kauneudesta, terveydestä, ruuasta, sisustuksesta, muodista ja vastaavista, voi luottaa mainosten kertyvän ja klikkausten kiihtyvän. Kun muodostelen näistä toisenlaisista aiheistani kerran viikossa juttuja Eevan verkkosivuille (www.blogit.eeva.fi) olen astunut askelen salonkikelpoiseen suuntaan minäkin, ja virkistäähän aina areenan laajentaminen. Assosioidun paremmin aikaani?

Silti katselin aika kummissani kauniita nuoria bloggareita hurraamassa omilleen, jotka palkintoja pokkasivat kaikkiaan 15 eri sarjassa. Tämä on nyt tätä maailmaa. Mutta kuka ehtii kaikkea kelata ja seurata ja verkossa vilistää? Sosiaalisen median muodot ovat upottavan moninaiset, eikä kaikkeen kannata hurahtaa. Ei aika riitä eikä pää kestä.  Mutta tämähän on vain tämmöisen virttyneen veteraanin ulkopuolista urahtelua.

Aivan toisen maailman kohtasin seuraavana lauantaiaamuna Ylöjärven Koivupuistossa. Olin haastettu kertomaan kirjallisista töistäni näkövammaisille ja heidän seuralaisilleen siellä Vahannan kauniissa palvelukeskuksessa Näsijärven rannalla. Oli valpasta, herkeämättä kuuntelevaa yleisöä ja aktiivisia kyselijöitä. Yleisöennätys kuulemma, sata henkeä. Oli lupsakkaa ja välitöntä. Ei ollut trendikästä eikä mediahenkistä, ihmiset kohtasivat toinen toisiaan aidon rohkaisevassa hengessä. Eläköön tällainen yhteys.

Hämeenkyröstä ajelin sunnuntaina taas Tampereelle juhlimaan 25 vuotta täyttävää Komediateatteria. Kuten moni lausahteli, ei olisi uskonut silloin alkuaikoina, että Juhlatalon yrityksestä kasvaa näinkin kukoistava teatteri. Oma ohjelmasuunta, häpeilemätön hauskuutus, on kannattanut. Niin kevyttä että hirvittää, mutta silti aikaa myöten myös yhä taidokkaampaa.

Täyden palvelun juhlat huipentuivat näytelmään Vekkuliveljet, Neil Simonin vanhaan komediaan The Sunshine Boys. Komediateatterissa se on mennyt viimeksi  1999. Olisiko tuoreempikin valinta voinut löytyä, mutta perustelu piilee roolitehtävissä. Komedia on kahden varttuneen taiteilijan tilaus, ja kun on heittää lavalle Esko Roine ja Heikki Nousiainen, niin menestys on takuuvarma. Onkohan epähienoa todeta, että he selviävät vanhojen tähtien yhteenotoista varmalla rutiinilla Panu Raipian ohjauksessa.

Tyytyväisen näköisinä kulkivat Raipiat, isä, äiti ja poika, juhlakerroksessa pitkien pöytien välissä. Syytä olikin. Tarjoilu oli täyteläistä, Jukka Puotila imitoi ja Petra Karjalainen ja Aku Sajakorpi lauloivat, jälkimmäinen varsinkin hurmaavan Tampere-laulun Hämeenkadun merkityksestä. Kun vielä Seppo Mäen ja Liisa Roineen kanssa pöydässä muisteltiin Lauri Viidan käyntejä Moreenin harjoituksissa TT:ssa 1964, niin maan perusteellisen tamperelaisissa tunnelmissa oltiin.

Leila Karttunen kertoi, että kun kesällä kävin Lempäälässä entisessä Birgitan kesäteatterissa katsomassa Tiian ja Eijan juttua, mainitsin samalla, kuinka kuin luotu tämä lahdenrannan välitön paikka olisi Tukkijoella-näytelmälle. Ensi kesänä se tuleekin sinne! Niin sitä pitää.

Entinen oppilaani Teemu Ojala, Komediatatterin tuore toimitusjohtaja, isännöi juhlailtaa. Tästäkin huomataan, että yliopistolliset teatteritieteen opinnot kannattavat. Eiköhän meillä ollutkin joku talouden ja tuottamisen kurssi aikoinaan, ja sato kypsyy silläkin saralla.

16.10.2016

 

 

Nobel-päivänä

b-dylan homeros

Kaksi suurta, Bob Dylan ja Homeros.

Jari Tervo puhui täyttä asiaa aamun kirjaohjelmassa. Hän antoi romaanistaan Matriarkka mahdollisimman selkeät taustatiedot. Usein näissä kirjaohjelmissa soudetaan ja huopaillaan keskellä teosta, niin että kuulija ei saa kunnolla selvää edes aiheesta tai pääteemasta. Jarihan ei mitään haastattelijaa tarvitsekaan, asia on kyllin valmiina päässä.

Olen vasta lehteillyt Matriarkkaajoka ei ihan helpolta romaanilta vaikuta. Siihen ei voi hypätä mukaan noin vaan. Kannattaa odottaa keskittyneempää lukurauhaa. Mutta odotukset kieltämättä ovat korkealla.

Jari oli tietysti oikassa siinäkin, että on typerää leimata kirja valtaisan mainoskampanjan vuoksi ”ratsastamiseksi inkeriläisten kärsimyksillä”. Hän vetosi sekä Linnaan että Sillanpäähän, täydellä syyllä. Mutta vinojen kommenttien taustalla on juuri se, että romaania mainostetaan suuremmalla budjetilla kuin mitään vakavaa romaania aikaisemmin. Se lyö helposti takaisin. On toivottava, että romaani lunastaa luodut odotukset. Ainakin aihe on hyvin valittu.

Muistan opiskeluajoiltani, kuinka nolostellen noita itärajan taakse jääneitä sukukansojen sirpaleita ja selviä suomalaisia käsiteltiin. Toisaalta suomen kielen oppituolin vaiheilla vaikutti joukko kiihkeitä ja perehtyneitä  sukukansojen ja heidän kieltensä eksperttejä. Se tuntui silloin melkeinpä salatieteeltä, vaikka perinteet ovat komeat. Kekkosen parhaat kaverit olivat fennougristeja ja kansatieteilijöitä, mikä ei estänyt näiden aiheiden ja kansojen painumista ulkopoiltiikan vaientamisverhon taakse.

(No muistetaan nyt sentään Kekkosen vironkielinen puhe 1964 Tartossa, maineteko olikin itämerensuomalaisten kielten tutkijan Lauri Postin ansiota.)

Sukukielten opiskelijat näitä asioita kuitenkin pitivät hengissä jos ketkä! Oli heissä silloin sankarillisia toisinajattelijoita. Viron kirjallisuutta opiskeltiin Eeva Niinivaaran johdolla, vaikka nuorisopolitiikan valtavirta sellaiselle nyrpisteli. Viron piti sulautua neuvostokansojen suureen syliin. Olisiko Jari Tervo niihin aikoihin voinut keksiä inkeriläiset ja lähteä heitä puolustamaan? Se olisi ollut kirjallisuuspoliittinen itsemurha. Nyt tilanne on kokonaan toinen, oltakoon Putinin Venäjästä mitä mieltä hyvänsä.

Katsoin äsken SVT:n lähetyksen Ruotsin Akatemian Nobel-päätöksestä. Siis Bob Dylan, jota Jukka Petäjä ehti jo Hesarissa ennustaa. Ruotsin kommentaattorit olivat shokissa. Ymmärrystä ei juuri herunut. Kirjallisuuden käsite on määriteltävä uudelleen. Mutta itse Akatemian pysyvä shteeri muistutti Homeroksesta ja Sapfosta, jotka myös kirjoittivat runoutta esitettäväksi, siis korvalle. Mutta eivät ne kai sitä kitaralla säestäen itse laulaneet.

En tunne Dylanin laululyriikkaa tarpeeksi, jotta voisin painavasti sitä arvioida. Varmaan on nyt paljon niitä, jotka riemuitsevat. Kerrankin jotakin svengaavaa ja kantaa ottavaa poesiaa kaikille janoaville. Rajat kaatuvat! Mutta totta on myös SVT:n kommentattorin huomautus siitä, mikä rivi vahvoja amerikkalaisia kirjailijoita tuntee nyt itsensä todella nolatuiksi.

No ainakin Ruotsin pilkattu Akatemia osoitti taas kykynsä yllättää, jopa shokeerata. Ehkä Finlandia-palkinnonkin lajeja pitäisi nyt laventaa. Vahvoja kandidaatteja olisivat jatkossa Cheek, Paleface ja Eppu Normaali.

13.10.2016

Sumussa Venäjän suhteen

jokela

Juha Jokela on hyvä miehisen työyhteisön kuvaaja. Sellaisesta näytelmäuransa alkoikin, Mobile Horror (2003) jäi mieleen ironisena uuden it-tekniikan hämmentämien miesten peilauksena.

Sen jälkeen olen nähnyt kaikki Jokelan näytelmät paitsi Esitystalous kakkosta. Kaikissa kulkee enemmän tai vähemmän pinnalla sama teema: miesten vaikeus sopeutua uuteen maailmaan. Vain Fundamentalisteissa se sai yleistä historian syvyyttä, kun uskonnosta keskusteltiin.

Patriarkassa, joka nyt menee TT-Tampereella, miehet yrittävät etsiä kadonnutta työyhteisön ideaa, uutta suurta projektia, mihin vielä eläkkeellä voisi tarttua. He joutuvat huomaamaan kadottaneensa työkeskeisessä elämässään tärkeimmän, rakkauden lähimpiinsä.

Meillä ei ole liikaa tämän ajan työn kuvaajia. Syrjäytyneitä, kriisiytyneitä, holisteja, sekakäyttäjiä  ja muita holtittomia näkyy päät kolisten kotimaisessa draamassa, ainakin tv:n puolella. Oikeasta työelämästä nuorilla kirjoittajilla on kai vähemmän kokemusta.

Niinpä tämä Jokelan uutuus Sumu on tervetullut tapaus Kansallisteatterissa. Suurella näyttämöllä puhutaan puhumasta päästyä pelkkää asiaa erään työprojektin vaikeuksista ja eettisistä kysymyksistä, kauppapolitiikasta ja Venäjän suhteista. Ei juuri mistään muusta. Ei rakkautta, ei seksiä, ei soittoa, ei tanssia  eikä laulua. Miehet ovat niin työssään kiinni, ettei edes heidän perhesuhteistaan tule vihjettäkään. Tätä voi jo pitää tinkimättömänä keskityksenä.

Silti olen harvoin seurannut mitään näytelmää näin herkeämättä. Teksti on kaikessa asiakeskeisyydessään siksi älykästä, jäntevää ja mukaansa vievää, ettei edes kelloa tule katsotuksi. Tietysti aihekin on mielenkiintoinen, meidän raskautetun Venäjä-suhteemme nykyvaihe nyt kun Ukraina on jatkuva arvoitus ja EU:n pakotteet päällä. Kuinka käydä ennen niin tuottoisaa idänkauppaa, kun veli venäläiseen ei voi enää luottaa?

Näytelmä nostaa eettiset ongelmat esiin voimakkaammin kuin ne uskoakseni todellisessa työelämässä esiintyvät. Näin yhteen aivotutkimuksen MGD-laitteeseen voidaan keskittää symbolisesti paljon pelkkää kaupankäyntiä kattavampi ongelma. Mikä on rationaalin itsekkyyden ja edun tavoittelun oikeutus silloin, kun isommat asiat ovat poskellaan eikä niille oikein täältä käsin mitään voi? Näinhän on varmaan kaikissa maapallon kauppasuhteissa. Tuskin löytyy puhdasta ja kaikki eettiset vaatimukset täyttävää kauppakumppania. Näin näytelmä joutuu pelkistämään ja liioittelemaan, mutta hyvä niin; ajatuksia se ainakin potkaisee liikkeelle.

On myös mainiota, että Jokela ei sorru syyttelemään saati hurskastelemaan. Sananvallan saavat monet perustellut näkemykset. Oikeamielisestä (Camus) Taistosta ei tehdä sankaria, vaan lopussa Jani Karvisen esittämästä totuuden torvesta tulee anarkisti, potentiaalinen terroristi. Kari Ketonen näyttää täysiverisen kauppamiehen ja opportunistin asennevaraston. Elena Spirinan tulkki Larissa jää leijumaan arvoituksena, kuten koko isänmaansa Venäjä.

Jukka-Pekka Palo saa virkamiehenä esittää juuri ne realismin kyynisimmät käsitykset, joilla myös on vankat perusteensa. Tässä ollaan tovi myös Venäjän ymmärtäjien asialla, mikä on jo harvinaisempaa. Naisministerit Katariina Kaitue ja Karin Pacius ovat pragmaattisen häilyviä kuten heidän asemansa edellyttää, mutta suuri huojennus siitä, että nyt ministereistä ei tehdä irvikuvia kuten vaikka Kuparisen Eduskunta-näytelmissä.

Kaiken keskellä kuvataan horjuva tutkija-toimitusjohtaja, joka yrittää epätoivoisesti etsiä kompromissiä vastavoimien aallokossa.  Timo Tuominen hahmottaa hyvin hajoavan hahmon, joka on lopulta pääsemässä voittajaksi ennen kuin käy niin kuin käy. Jokin dramaattinen käänne tässä sittenkin tarvittiin.

Ehkä puhevaltaiset roolit eivät ole näyttelijöiden ylimpien toiveiden mukaisia, mutta hyvin he tekijän  ohjauksessa tekstien karikoista selviävät. Tässä kuulee iskevää suomalaista arkipuhetta, eikä edes kiroilla kovasti. Onko tämä ”itsesensuurikomedia”, kuten alaotsikko väittää? Jokunen hörähdys katsomosta kuultiin, olkoon siis komedia.

Joka haluaa ainaisen viihteen välissä vaivata vähän aivojaan, hänelle suosittelen Jokelan kapean osuvaa kannanottoa. Ihan selvää ei tule, mutta jonkin kannan sieltä voi hyvällä tahdolla löytää, Ei tässä ihan sumussa kuljeta, vaikka vaikeuksia kasaantuu. Suomi kun on ikuisessa liitossa tämän Venäjän kanssa, ei auta mikään.

11.10.2016

PS Ekaparvelta ei aina erottanut, kuka puhuu, kun miesten äänet ovat samanlaiset ja vahvistin tuottaa ne samalta suunnalta. Kuinka ne entiset näyttelijät osasivat puhua ilman vahvistusta?

Tutkittua ja kastettua

lokakuu-2016-050

Kulttuurirahasto järjesti Aleksis Kiven päivänä kirjallisuusaiheisen seminaarin kulttuuritoimittajille. Kävin Korjaamossa kertomassa elämäkertojen kirjoittamisesta. Pakko huomata, kuinka asenne on vuosikymmenten kuluessa muuttunut. Opiskeluaikoinani biografinen tutkimus oli kielletty ajosuunta. Rikoin sitä uhmakkaasti, olen usein rikkonut annettuja sääntöjä – ja joutunut kärsimään. En sentään pahemmin.

Nythän tilanne on kokonaan toinen kuin viime vuosisadalla. Nyt kaikki kirjoittavat elämäkertoja ja muistelmia. Tekstilähtöinen tutkimus on vetäytynyt omaan vihittyjen kulmaukseen. Kirjallisuudentutkimuksesta kuullaan yhä vähemmän julkisuudessa.

Paitsi jos joku tekee alalla suursiivouksen, kuten nyt Markku Eskelinen. Taas rähistään ponnekkaasti hänen provokaatioistaan. Kun kuuntelin Jyrki Nummen alustuksen loppua ennen omaani, havaitsin että ilmapiiri kuumenee. Jyrkikin on saanut takkiinsa Eskelisen herjoista. Mutta tämäkö siis on tieteellistä keskustelua parhaimmillaan?

Onhan siinä ainakin oma hapan hupinsa. Jos haluaa tyydyttää sadomasokistisia tieteellisiä intohimojaan, kannattaa ajanhukan uhallakin uiskennella Eskelisen sivustoilla, joilla idioottimaiset professoriparat saavat kukin vuorollaan kuulla viheliäisen kunniansa. Moni ei tiedäkään, kuinka alkeellisella tasolla tämäkin tieteen ala maamme raukoilla rajoilla värjöttelee.

Taloustieteen puolella on kokonaan toista. Bengt Holmström pokkasi Nobelin – ei tosin ”oikean”, vaan tämän myöhäisen kylkiäisen, jota Ruotsin keskuspankki jakelee. Kauan kannettiin alalla murhetta siitä, että taloustiedettä ei alun alkaen noteerattu muiden tieteiden rinnalle Ruotsin Akatemiassa, joten virhe piti suurella rahalla korjata. Nyt Suomenkin onneksi. Viisas Ben on varmasti mitalinsa ansainnut. Vastedes hänen sanojaan kuunnellaan herkistyneellä korvalla. Vanhentuneet työmarkkinamme saavat jo häneltä selkeän tuomion.

Nyt on siis Suomella koossa kaksi oikeata Nobelia, kirjallisuuden ja kemian, sekä yksi rauhan ja yksi talouden. Lisää ropiskoon, kun tili näyttää avautuvan.

Viikonloppua hallitsi ristiäismatka Raisioon, missä jo toinen perhepiirimme Vilho sai nimen. Edelliset Vilhon ristiäiset oli meillä Viehätyksessä 1981. Marjan tyttären Kaisan ja Tomin Vilho Samuel käyttäytyi mallikkaasti koko seremonian ajan. Kastamista on näköjään sosiaalistettu ja lähennetty meihin myötäeläviin, uusia kysymyksiä tehdään ja kasteraamattu on muuttunut lastenkirjan kaltaiseksi. Naispappi toimitti tehtävänsä lämpimästi. Kirkko etsii melko luontevin keinoin suosiota.

Raadollisen maailman takaiskut seurasivat: Suomen rutiinitappio Kroatialle futiksessa ja Yhdysvaltain repivä vaalikeskustelu, jossa loka lentää reippaasti. Mutta ihailen edelleen kahden ehdokkaan kanttia ja valmiutta, he pystyvät näköjään mihin tahansa – paitsi keskustelemaan pitkäjänteisesti tulevan viranhoidon ongelmista. Niihin mennään kai viimeisessä väittelyssä. Jäin kummastelemaan, kuka nauhoittaa näitä poikien pukukoppipuheita ja ennen kaikkea kuka ne nykyiseen tarpeeseen keksii kaivaa esiin? Kai siinäkin on oma ammattikuntansa. Luotetut presidentilliset lokapojat?

10.10.2016

Kirjallista kirjavaa

p1170119

MTV:n Studio 55:ssä oli vaivatonta vierailla, kun Markku Veijalainen oli puhuttavat asiat hyvin ennalta selvittänyt. Myös että suora lähetys lähti noin läheltä, Teatteriravintolasta Espan päästä, niin että voin mennä kävellen raikkaassa syysaamussa. Kun Mapella oli tämmöinen name dropping –idea, tulin ajatelleeksi, että todella olen saanut tehdä hommia monien merkittävien persoonien kanssa. Pitäisikö vielä joskus kirjoittaa muistelmat?

Niitä minunkin ikäpolveni jo tehtailee, nimittäin. Luen yhä hämmästyneempänä, vasta nyt kunnolla Maarit Tyrkön kakkososaa suhteestaan Kekkoseen. Ainutlaatuinen kirja, täytyy sanoa. En aavistanut, että vanhan presidentin ja nuoren toimittajan suhde oli tosiaan näin läheinen, intiimi ja rakastava. Saamme tietoa Kekkosen lähes päivittäisistä mietteistä, tunnelmista, huolen aiheista, ilonkin purkauksista.

Suorastaan järkähdyttää, millaisena petolintuna Kekkosen edellinen rakastajatar Anita Hallama kirjassa esiintyy. Häntähän Kekkonen pelkää enemmän kuin Neuvostoliittoa, joka sentään oli taltutettavissa. Miehissä pohditaan näköjään iltakaudet, mitä Anitalle olisi tehtävä. Vanhat toverit vahvistavat Urhon taistelutahtoa Anitan hyökkäyksiä vastaan, ja Maarit on hyvä kuiskaaja ja neuvonantaja. Kolmiodraamaa selvittelevät myös Jaakko Hallama ja Kekkonen kirjeissään. Kirja on välillä kuin poliittisen lähielämämme Kauniit ja rohkeat. Ehdottoman mielenkiintoista, eihän sitä voi kiistää.

Sitten luin Juha Vakkurin vankat muistelmat nimeltä Olkilinna. Niistä ei ole lööppejä herunut, vaikka asialla on monissa liemissä keitetty kirjailija, dramaturgi, YK:n ja tv:n palveluksessa kansainvälisesti toiminut vaikuttaja. Hänen uransa on polveillut niin vaivattomasti, että suurta draamaa ei ole kerrottavaksi, henkilökohtaisia syviäkin menetyksiä kyllä. Villa Karon perustamisen vaiheet oli tosiaan syytä dokumentoida, ja Afrikasta heruu aina jotain uutta. Vakkurin tyyli on joutuisaa, asiallista, brittiläisen understatement-huumorin sävyttämää.

Tapasimme Juhan kanssa Kappelissa keskiviikkona ja puhelimme kirjasta ja muusta. Kirjoittaja oli vähän huolissaan, kuinka hänen lukuisasti mainitsemiinsa naisystäviin kirjassa suhtaudutaan, mutta rauhoittelin vanhana konnana: turpiin tulee vähemmän kuin vielä takavuosina. Juhalta on tulossa näytelmä Mannerheimin saksalaissuhteista ja kenties romaanikin samalta apajalta. Hän liittyy sankkaan seuraan: Mannerheim on innoittanut viimeksi Teemu Keskisarjaa ja Martti Turtolaa, ensi vuonna Ilmajoen musiikkijuhlia jne. Vähemmästäkin huomaisi, että itsenäisyyden juhlavuosi on ovella.

Keskisarja mainitsi Hämeenkyrössä käydessään, että Mannerheimista on kirjoitettu yli 300 elämäkertaa. Vakkuri pani paremmaksi: kirjoja on kuulemma yli 700, jos kaikki ulkomaisetkin klisut otetaan huomioon. On siinä pojilla ponnistelemista, jos jotakin uutta mielivät Mannerheimin kuvaan lisätä.

Sitten oli illalla WSOY:n perinteiset kirjailijaillalliset Kämpin peilisalissa, missä oli käytävä vilkasta pöytäkeskustelua nelisen tuntia ja vielä roikuttava baarissa jatkoilla pari tuntia. Ei mikään pöllömpi ilta. Meitä oli vähän aikaisempia vuosia vähemmän ja istuimme pyöreissä pöydissä. Pöytäämme hallitsi eräs syksyn muistelmakirjailijoista, Aira Samulin punaisessa knallissaan. Designtaiteilija Eero Aarnio oli hyvässä vedossa, ja tästä alasta sain kuulla lisää pöytädaamiltani, designjournalisti Aila Svenskbergiltä. Toisella puolen Vuokko Tarpila selvitti terhakasti kustantajan ja Kirjallisuussäätiön asioita.

Kiintoisinta oli silti vaihtaa muutama sana Jukka Puotilan kanssa, joka on toipunut hyvin sairaudestaan. Hän oli saanut näytelmätekstini, jota on tarkoitus ensi syksynä esittää Tampereella, aiheena ei nyt ihan Mannerheim, mutta ei paljon puutukaan. Joten itsenäisyysjuhlia kohti tässäkin sompaillaan. Eräs näytelmän henkilöistä, Jaakko Syrjä, oli Kirsin kanssa peilisalissa saapuvilla. Tuskin vielä tietääkään joutuvansa näyttämölle.

Markku Envallin kanssa eriydyimme keskustelemaan ajankohtaisista aiheista. Ja tietysti onniteltiin tunnustuspalkinnon saajia, Karo Hämäläistä, Kristiina Louhea  ja Helena Ruuskaa. Kai Häggman säätiön uutena puheenjohtajana heidät valituin sanoin perusteli, ja me aplodeerattiin rajusti. Karo kuvasi kiitospuheessaan kirjoittamista hurmiossa.

Illan sykähdyttävin kohtaaminen lopuksi. Kävin pääpöydässä tervehtimässä Eeva Kilpeä, jonka kotirintaman tunnelmia kuvaavat sotamuistelmat tekivät minuun alkuvuodesta suuren vaikutuksen. Eeva on ihana ja viisas. Olemme sopineet taannoiset kiistamme, kun joskus nuorena tulin arvostelleeksi epähienosti hänen erästä teostaan. Sehän on toisaalta kriitikon tehtävä, lausua mielipiteensä. Vanhat on joka tapauksessa sovittu. Eevan halaus oli illan lämpimin.

Baarissa oli tiivis ryysis ja niin paljon kirjallista sakkia, että kuka heidät enää muistaakaan. Nopolan sisarusten suosittelema ginisekoitus oli illan paras. Kävelin tyynesti kotiin kohta puolenyön jälkeen. Herooiset muistelmt entisaikojen aamuun saakka venyneistä jatkoista ovat enää tarua vain.

Sitä paitsi oli ajettava seuraavana aamuna Hämeenkyröön ja illalla vielä Pispalan Haulitorniin, missä esitelmöin kulmakunnan kirjailijasta, Yrjö Jylhästä, Ala-Tahmelan kasvatista. Oikein sympaattinen tilaisuus, kiinnostunutta yleisöä, vetäjänä Pilvi Mansikkamäki – miten kaunis nimi! Vesan ja minun Jylhä-kirjaa jopa ostettiin, ja aiheeseen perehtyneitä keskustelijoita ilmaantui.

Jylhän muistomerkin paljastuksesta kerroin lopuksi, siinähän ne ovat Aleksanteri ja Bukefalos Sepänkadun kupeella, paljon komeampi teos kuin yksikään Sillanpään vastaava. Eipä ole patsasta Linnallakaan, aukio vain. Ja uutta puuhataan Mirkka Rekolalle, kun Eeva-Liisa Manner sai jo omansa. Aukiot kun ovat jo olemassa, ne on kätevämpää omistaa kirjailijalle kuin olisi pystyttää uusi monumentti.

Kun kotiin pääsin: voi surkeus sitä Suomen häviötä Islantia vastaan! Siitä vielä parrat pärisevät. Oliko se viimeinen maali vai ei? Vaikea päätellä, oli semmoinen sählinki. Pitääkö vieläkin paikkansa vanha uskomus: Suomi ei uskalla voittaa?

Nyt aamulla kävi Weijo Koskiranta täällä luovuttamassa kirjansa Poste Restante – johdatus erääseen elokuvaan. Näkyy olevan ”kotiseutunäytelmä lähimenneisyydestä” – jännittävää. Lukemista totisesti riittää. Näin sulkeutuu kirjallinen viikko. Seuraavaksi taas omiin töihin.

7.10.2016

 

Yksinäisyydestä ja kirjailijamuseosta

mikan-tyohuone

Tuossa istuin sohvalla useita kertoja keväällä 1974. Avustin Mika Waltaria hänen muistelmiensa kokoamisessa ja puhtaaksikirjoituksessa.

Muistot palaavat, kun Joel Elstelä on jo pariin kertaan (Apu, HS Kuukausiliite) esitellyt isovanhempiensa kotia Tunturikadulla. Miten hienoa, että tämä kaunis töölöläinen kulttuurikoti on edelleen niinkin ehjänä pidetty kuin kuvissa näyttää. Voisin suoraan kävellä sinne ajatuksissani uudelleen.

Viimeksi kävin asunnossa vuonna 2007, kun kirjoitin Waltarin elämäkertaa. Satu Waltari päästi minut ystävällisesti sinne ja kertoili kaikenlaista hiljaisella äänellään. Silloin siellä oli vähän enemmän hänen tavaroitaan, nyt asunto näkyy puhdistuneen ja palanneen entiseen malliinsa. Ennallaan se on pääosin aina ollut. Satu ei tunnetusti päästänyt juuri ketään sisään, kerran ranskalaisen tv-ryhmän. Nyt olisi aika avata ovet leveämmälti.

Uskonkin että Waltarin kirjailijamuseohanke nytkähtää nyt uudelleen liikkeelle. Kirjoitin siitä pari vuotta sitten Hesariin, ja Mika Waltari -seura olikin lähdössä liikkeelle, mutta silloin vielä perikunta epäröi. Nyt ainakin Jopi näyttää tulleen uusiin aatoksiin. Katsotaanpa mitä tapahtuu.

Helsinki ansaitsisi ehdottomasti edes yhden kirjailijamuseon! Tukholmassa on Strindbergin Sininen torni, Oslossa Ibsenin huoneisto, Pietarissa vaikka mitä, Tallinnassa Tammsaaren hieno museo, Reykjavikin lähistöllä Halldor Laxnessin kaunis valkea kirjailijakoti eheänä säilynyt,  – puhumatta nyt Pariisista tai Lontoosta. Kaikissa pääkaupungeissa, kaikissa sivistysmaissa on omat kirjailijamuseonsa – paitsi Helsingissä.

Mika Waltarin museo olisi mitä oivallisin siinäkin, että se on käytännöllisesti valmis taidekoti tauluineen ja kirjoineen. Samalla se edustaa 1930-luvun sivistyneen porvariston asumistasoa hienostuneella tavalla. Ei muuta kun toimeksi. Kyllähän tämä suomalaisessa merkittävyydssään aina Guggenheimin voittaa monin verroin. Waltari on ainoa kansainvälinen kirjailijamme Tove Janssonin ohessa, jonka koti vielä voidaan pelastaa.

Kuinka kävikään Maila Talvion kuuluisan Laaksolan 1940-luvulla. Kirjailija hävitti talon viimeistä kiveä myöten, kun Helsingin kaupunki ei ottanut sitä vastaan lahjoituksena. Irtaimisto siirtyi Hartolaan.

Teppo Sillantauksen juttu Waltarin kodin vaiheista Kuukausiliittessä on oikein hyvä ja paneutunut, kiitos siitä. Samoin Jopille ystävällisestä avautumisesta. Liikaa ei kerrota, mutta riittävästi.

Aamu alkoi muuten enteellisesti päivän mietelauseella, joka oli poimittu Waltarin Ihmisen ääni -teoksesta. Siinä Mika puolusti yksinäisyyttä keskittyneenä, luovana tilana. Hän kauhisteli aikansa 1960-luvun liiallista sosiaalisuutta, jolloin ihmiset suorastaan pelkäsivät yksin olemista. Mitä Waltari sanoisi tänään, valtaisan some-hälinän keskellä! (Eeva Luotosen valinnat mietelauseiksi ovat yleensä parhaita.)

Tosin tuolla Tunturikadulla Waltari ei ollut kovin yksinäinen, perhettä, hyörinää, vieraita riitti, juhliakin. Oli näyttelijäystäviä, jokunen kirjailijakaverikin, ja vaimon ystävättäret keittiössä juoruilemassa. Mika pakeni maalle saadakseen rauhassa ajatella ja kirjoittaa.

Kun minullakin on taipumusta liikaan liikuskeluun eri tilaisuuksissa, huomasin menneellä viikolla maalla, kuinka hyvää useiden päivien täysi yksinäisyys tekee. Työkin lähti heti kulkemaan, ajatukset kirkastumaan. Mutta tämähän on hyväosaisen valinta, monelle yksinäisyys on langennut kohtalo, vaikea kestää.

On vain nähtävä hyvät puolet, mikäli terveys on kunnossa. Waltarin sanoin: yksinäisyys on kuuntelemista, maailman tilan parasta tarkkailua. Ei siihen välttämättä tarvita ryntäilyä jokaisen paikan päälle. Päinvastoin vielä näkymättömät voimavirrat voi aavistaa syvällä omassa tarkkailijan kammiossaan. Koetetaanko.

3.10.2016