Ei hökötystä estradille!

etelasatama

Tulkoon vaan Guggenheim, mutta ei tuollaisena eikä tuolle paikalle. Paavo Lipponen jyrähti eilen Hesarissa asiasta aiheellisesti juuri arkkitehtuurin kannalta. Helsingin hienoa valkeaa empire-profiilia ei pidä pilata tämmöisellä mustalla wau-hökötyksellä. Bisquit kuvasi kaavaillun museon  ulkomuotoa taannoin Iltsikassa aika osuvasti: rakennus olisi kuin jonkun itäisen stan-valtion vallasta syöstyn presidentin palanut savusauna. Jokseenkin sinne päin.

Tänään Jörn Donner puhuu lisää järkeä lehdessä (G on kaikkien aikojen puhallus), samoin Jan Rydman aamulla tv:ssä (veronmaksajien niskaan kaatuisi). Esa-Pekka Salosen on hyvin helppo kannattaa hanketta Manhattanin pilvenpiirtäjän huipulta nähtynä.

Mutta kuten sanottu, tulkoon vaikka mikä härveli, kunhan toiseen paikkaan. Kun usein kävelen tai ajan ratikalla Etelärantaa pitkin, voin vain kuvitella jokapäiväisiä puistatuksia tämän kummajaisen äärellä. Saapuvasta laivasta katsottuna museo anastaisi tulijan kaiken huomion, sivuun jäisivät Tuomiokirkot ja muut ja aivan piiloon työnantajien palatsi. Hei, viekää se Tamperelle, kuten on ehdotettukin. Siellä pannaan muutenkin reippaasti pystyyn vaikka mitä.

Espanjassa on kieltämättä baskimaan onnistunut Guggenheim Bilbaossa, mutta vielä onnistuneempi on pitkä ja loputon tv-sarja Francon aika, nyttemmin Francon jälkeen. Viime viikon jakso ”Maasta maaksi”, jossa hyvästeltiin hilpeä veikko Desiderio uurnan tuhkaan, taustalla näyttelijä Roberto Cairon todellinen kuolema kesken sarjan, oli yksi vaikuttavimpia. Harvoin on näyttelijä saateltu ulos sarjasta näin hellästi, hauskasti ja traagisesti. Näkyi että tutut näyttelijät eläytyivät tapaukseen ns. oikeasti. Meillä on vastaava tapaus kaukaisessa radiosarjassa Suomisen perhe, jossa isää näytellyt, äkkiä edesmennyt Yrjö Tuominen kuoli myös roolihahmonaan.

Tv-sarjoista Roba on pitänyt hienosti kutinsa realistisena, liioittelemattomana poliisisarjana. Kunpa sekin voisi jatkaa vielä pitkään. Ylittämätön oli kuitenkin ruotsalainen Nousuvesi, lajinsa valio.

Täydennys Jukka Rislakin kirjaan Kanan lihalla. Kolmas novelli ”Vallan kumouksellinen” on tarkkapiirteinen, asiantunteva kuvitelma Helsingistä vuonna 1985, kun Suomesta on tullut sosialistinen valtio. Kauhistavat, täysin mahdolliset käänteet olisivat tämänkin dystopian voineet toteuttaa. Rislakin tyyli kirjoittaa on selkeämpi ja seikkaperäisempi kuin Paavo Haavikon aukollinen ironia klassisessa, samanaiheisessa novellissaan ”Lumeton aika” (1964). Nämä kaksi novellia rinnan luettuina antavat aiheita kiintoisaan, melko puistattavaan lähimenneisyyden uudelleen pohdintaan.

Sitten vaan odottelemaan valtuuston päätöstä Guggenheimista. Aamulla Rydman ja Oker-Blom arvioivat  molemmat, että hanke kaatuu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, niin sisukkaat voimat ovat sitä väen väkisin läpi lobbaamassa. Mutta onpa kuulemma vastustuskin kerännyt lisää voimia, kiista käy kuumana, joten lopputulos on niin sanotusti herrassa…

30.11.2016

Kirjoja, vakoojia, leffoja

viikila  rislakki

Tästä valinnasta olin mielissäni, kun olin sitä vähän tutuille veikkaillut. Tosin en ole kirjaa lukenutkaan. Silloin ei tietysti pitäisi puhua mitään. Mutta jostain syntyi semmoinen vaikutelma, että Jukka Viikilän romaani on omaperäinen, tyylikäs Helsingin luomisen kuvaus. Ja tietysti arkkitehdin ja aikalaisten henkilökuva.

Siis se siirretään sille pitkälle lukulistalle, joka ei lyhene millään. Tästä puhuimme Seppo Zetterbergin kanssa keskivikkona SKS:n kirjailijatapaamisella: kun on oma tutkimus tai isompi työ tekeillä, ei millään tahdo riuhtaista aikaa lukemaan jotakin muuta kuin siihen liittyvää. Tuttu syndrooma kaikille kirjoittajille.

Olisi aivan ylellistä lukea vaan vapaasti kaikkea kiinnostavaa. Kirjamessut on siinä suhteessa oikea kiusausten kujanjuoksu: kymmeniä ja kymmeniä, satoja tärkeitä ja houkuttelevia teoksia, joita ei enää tämän elämän aikana ehdi lukea. Ikävä kyllä.

Mutta ainahan jotakin ehtii. Vakoilu ja tiedustelutoiminta on jostain syystä aina kiinnostanut minua. Brittivakoojiin perehdyin aikanani Lontoossa asuessani. Guy Burgess oli kiehtova hahmo, tv-elokuva An Englishman Abroad (1983) alan parhaita. Kunpa sen joskus näkisi uusintana.

Jukka Rislakki on alan johtavia suomalaisia tuntijoita. Hänen novellikokoelmansa Kanan lihalla veti väkisin lukemaan. Tutkimuspohja on kova, kerrontakin sujuu omalla kivikasvoisen lakonisella tavalla. Millainen areena Helsinki oli ihan tavalliselle amerikkalaisvakoojalle kylmän sodan vuosikymmeninä? Tästä aukeaa avausnovellissa arkisen huvittavia kuvauksia. Lisäksi Baltian kuviot Rislakki tuntee jos kuka. Kuinka balttien iskuryhmä rynni Helsingin Ety-kokouksiin! Viimeinen juttu on vielä lukematta.

Samalla tuossa kulkee mielikirjailijani John LeCarrén Tulenarka totuus. Alkuteos A Delicate Truth ilmestyi 2013, kun olimme Edinburghin kirjailijaresidenssissä, ja seurasin silloin sen yllättävän penseätä vastaanottoa Britannian lehdistössä. Paljon silloista mainettaan parempi kirja, hyvin vetää ja näyttää Irakin sodan aikaisia diplomaattisia ja tiedustelullisia kiemuroita Euroopassa. Yksi hyvin informoitu henkilö kirjassa heittää ohimennen, että terrorismin vastainen sota on jo aikansa elänyt, arabit ovat sihen kyllästyneitä… LeCarré ironia on monesti hyytävää.

Tänä iltana tulee kaiken lisäksi A Most Wanted Man Teemalta, pääroolissa Philip Seymour Hoffman -vainaa. Muutenkin kova leffapäivä ihan virallisilla kanavilla. Päivällä tulee raas Matti Kassilan Hilman päivät, jossa on se kuoliaaksi naurattava Missä palaa? -kohtaus, Pentti Irjalan ja Edvin Laineen bravuuri.  Mitähän Martta Kaukonen mahtaa ajatella, kun pitää tätä Hesarissa rutiinikomediana! Ei rutiinilla tällaisia välkkyjä tehdä, harvinaisia onnen kantamoisia ovat kotimaisessa elokuvassa.

Sitten on vielä Buster Keatonia ja Antonionin klassikko. Eihän näitä kaikkia jaksa samana iltana niellä, kun on lisäksi Sillanpään Seuran oopperakokous. Onneksi on näitä areenoita ja vaivattomia tallennuskeinoja. Ja sitten ne jäävät katsomatta.

Täällä maalla katselen vaihteeksi ikkunasta Ylivakerin pellon laidalla jököttäviä maansiirtokoneita, jotka alkavat myllertää runkoviemäriä tästä meidän ohi. Asiasta on riittänyt suukopua, ja hinta hirvittää, jos arviot pitävät paikkansa. Pakko kai liittyä, ei auta. Jospa vesistö siitä alkaisi sitten entistä puhtaampana kimaltaa, mene tiedä.

Mutta kotimaista kirjallisuutta pitää lukea entistä tiiviimmin, muitakin kuin Viikilää, vaikkapa Kinnusta, Korhosta ja Kähköstä. Ehdottomasti. Aloitan tänä iltana, elleivät leffat vie mennessään. Sitä paitsi parikin omaa työtä jatkavat pörräämistä päässä ja koneella, vievät liki kaiken intressin.  Joten sammaloitumisvaaraa ei vielä voi huomata.

Mustana perjantaina 25.11.2016

PS Aamulehden Virkkula pirulainen huomasi yhden tekemättä jäänen teokseni. Tällaistakin sattuu. Kesken jääneet pitäisi aina saattaa loppuun. Jospa vielä otan itseäni niskasta…

 

 

 

 

Juhannus keskellä marraskuuta

113

Juhani Salokannel juhli salaa seitsemää vuosikymmentään kesäkuussa perhepiirissä, mutta nyt me ystävät saimme marraskuun piristeeksi siirtojuhannuksen.

Kokoonnuimme Gastro Cafén pitkiin pöytiin Kallion sydämessä, herkuttelimme ruhtinaallisesti ja siirryimme sitten Kulosaareen jatkoille, jotka venähtivät sunnuntain puolelle.

Monenlaista ohjelmaa, runoa ja retorisesti kohottavia puheita kuulimme. Opiskeluvuosista on jäänyt näinkin pitkäkestoisia suhteita. Jussi ja Anja olivat mukana kaikissa geimeissä sieltä 1960-luvun kultaisilta vuosilta saakka. Sitten he katosivat rivakasti työelämään ja kustantamoihin, ja osa meistä jäi killumaan laitoksen käytäville. Kunnes mekin ymmärsimme seurata esimerkkiä, eikä meidän hullummin ole käynytkään. Missä kaikissa hommissa Jussikin on ehtinyt olla, ja Anja sekä kustannustoimittajana että runoilijana.

Olipa opettajakin mukana niin kuin luokkajuhlissa kuuluu. Puheissa kiiteltiin vieläkin Pekka Tarkan vetämiä praktikumeja, joissa opimme tulkitsemaan ja kirjoittamaan kirjoista. Ovia avautui myös julkaisukanaviin. Niitä on sitten täytelty.

Kerroin kuulumisia Tampereen Lauri Viita-seminaarista, josta karkasin kahvitauolta. Vähän kuivakiskoista on mielestäni tämä pelkän tekstin parissa pyöriskely. No toiset ovat kokonaan toista mieltä. Pekka Pesonen yritti kertomansa mukaan kieltäytyä jopa venäläisten klassikkojen arkiston esittelystä – oliko sen nyt Pietarissa vai Moskovassa. Hän kuuluu tekstikeskeisten tutkijoiden arvostettuun ja oikeaoppiseen koulukuntaan.

Mutta minä onnittelin kyllä Jussia siitä, että hän entisenä Hyryn tekstien lähipalastelijana on siirtynyt meidän elämäkerran kirjoittajien rabulistiseen ja maanläheisen ryhmäkuntaan. Jaan Krossin jälkeen vuorossa A. H. Tammsaare. Tervetuloa!

Mutta eihän me nyt sentään tutkimuksesta koko iltaa puhuttu, vaan kaikesta mahdollisesta. Vesa veti komeasti Heikki Asunnan runon marraskuusta. Leena Kirstinä helkytteli eloisia muistoja, samoin moni muu. Mutta etupäässä me pojat kuitenkin ryypättiin ja nappailtiin pöydän antimia, jotta aikaa ei kuluisi joutaviin.

Nyt hiljaisena ja sateisena sunnuntaina olen käynyt läpi matkan aikana kasautunutta postia. Johan on riittänyt analyysiä Trumpin voiton syistä ja seurauksista – pari kuukautta ennen virkaanastujaisia. Lisäksi katsoin arkistosta Nousuveden viimeiset jaksot (hieno, jännittävä) ja Roban yhden jakson ennen kohta alkavaa seuraavaa. Aivan verraton sarja, siinä on oikeata poliisitoimintaa, vähän viimeistelemätöntä menoa ja juuri siksi niin rosoisen ja aidon tuntuista.

Kiva olla taas kotona, vaikka Villa Lante olikin suurenmoinen residenssi.

20.11.2016

 

 

 

Viita riuhtoo tuskissaan

viita

Tampereen Työväen Teatterin Viita-näytelmässä on erikoisia piirteitä. Kukunor ja Kalahari riimittelevät omiaan, mutta eivät Viitaa. Heikki Salon käsikirjoitus imitoi runoelmaa vähän sinne päin. Peikkoparin osuus jää viihdyttävän juontajakaksikon rooliksi. Kirjallis-musiikillinen show tästä rakentuukin.

Riimien epäperäisyyden vahvisti väliajalla tapaamani Sakari Katajamäki, joka viime talvena väitteli Kukunorista Helsingissä. Ei muuten Matti Kuuselakaan ollut huomannut mainiossa jutussaan Kukunor-järvestä, että runoelmasta on tehty aivan tuore väitöskirja.

Moreenin aineistoa on näytelmässä terästetty erityisesti kapinan osalta. Tosin punakaartin ampumaharjoitukset hölmöntölmäyksineen on teoksen hengessä toteutettu. Huolehtivasta arkkimatroona Josefiinasta oli tehty ilakoiva kaunotar, ja vakaa Iisakki kekkuloi juovuksissa joulupukin kanssa. Kovin kauas menevät Viidan luomista hahmoista.

Eniten ihmetytti itse Lauri Viidan rooli. Tommi Raitolehto on hyvä tyyppi, mutta miksi ihmeessä Viidasta on tehty tuskainen ja ruikuttava nostalgikko? Voimamies Viidasta ei näy jälkeäkään, ei myöskään omaperäisestä filosofista. Hänen vähätkin mietteensä tuntuvat kääntyvän itseparodioiksi.

Tässä globalisoituvassa Pispalassa puhutaan ja lauletaan monia kieliä. Viita kaiketi opiskeli vähän englantia ja leikitteli kielillä, mutta hän kirjoitti myös aforismin: ”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”

Näytelmä tulkitsee niin, että Viita katui toista avioliittoaan ja halusi kiivaasti palata takaisin Pispalaan Kertun tykö. Tässä on tämmöinen vahvasti paikallispatrioottinen näkökulma: vain Pispalassa Lauri oli kotonaan. Miksi hän ylipäätään erosi? Katsoja jää ymmälleen. Sitä paitsi Viita halusi näytelmän mukaan lopettaa kirjoittamisen jo 1949 ja palata taiteilijan roolista takaisin kirvesmieheksi.

Olikohan näin? Pieni viivytys Kukunorin julkaisemisessa aiheutti väliaikaisen uskonpuutteen, mutta vakavampi kriisi tuli sitten Alfhildin kuoleman aikoihin. Se tässä pehmennetään loppulauluksi ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät…” Kauniita sävellyksiä Eeva Kontu tekee, mutta parantavatko ne Viidan iskeviä runoja?

Kertun puolia pidetään kovasti, mutta Aila Meriluotoa tekijät eivät tunne ollenkaan. Aila ei olisi ikinä soitellut Laurin perään ja pärpättänyt tavallisen kotimuijan tapaan. Hänellä oli elinikäinen puhelinkammo ja hän suorastaan mykistyi avioliitossaan Laurin kanssa.

Parhaat kohtaukset tulevat väliajan jälkeen, vaikka Lindströmin pihvi tuntuu turhalta kevennykseltä. Nuoruuden urheilujakso ja poikien saariretki tavoittavat aitoja väläyksiä. Paras on Kertun ja Laurin rakastuminen, kauniisti toteutettu. Oltiinko Pispalassa todella näin arkoja? Suvi-Sini Peltola on oikein hyvä Kerttu, paras rooli ja oikea ihminen. Monet muut sulautuvat kollektiiviin.

Näytelmä on vakava ja kunnianhimoinen, vähän yliyritteliäs ja kokonaan huumoriton, mikä on vahinko. Olisihan näissä kotiinpaluun yrityksissä ollut ainesta reippaaseen komiikkaankin. Mutta Viita haluttiin nyt nähdä traagisena reppanana, mikä mielestäni on vääryys. Halusiko ohjaaja Sirkku Peltola vähän pienentää suurta miestä? Karsia uroksen voimaa? Aikuinen Viita on enimmäkseen juovuksissa ja hulluuskin tekee jo tuloaan. Aikatasot eivät täsmää, ja vähän hajalleen sirpaleet lopulta jäävät.

Mutta esityksessä on kieltämättä villiä menoa, hyviä oivalluksia ja näyttäviä tehoja. Nuoriin se varmaankin puree. Tosin 35 tänään täyttävää poikaani kiusasi näytelmän pateettisuus ja liika pituus. Näihin osaltani yhdyn. Kannatti se silti nähdä. Ehkä jotkut innostuvat jopa lukemaan Viitaa.

18.11.2016

Sata saavutusta ja esikoispalkinto

puukko molotovin-cocktail sauna

Suomalaisia innovaatioita. 

Kohta kun tänne loskaan ja räntään pääsin Rooman syyskesästä, alkoivat tavanmukaiset kirjapippalot.

Sana on kyllä liian kevyt ilmentämään Kämpin peilisalin tilaisuutta tiistaina, missä ammuttiin lähtölaukaus itsenäisyyden kirjalliselle juhlavuodelle. Hyvin startti onnistui.

Esko Aho nykäisi minua hihasta viime itsenäisyspäivänä linnassa ja esitti tilauksen, josta ei voinut kieltäytyä. Hän oli ideoimassa kirjaa itsenäisyytemme sadasta saavutuksesta, jotka on huomattu myös maailmalla. Hän arveli, että Mika Waltarin menestys, eritoten Sinuhen voittokulku, voisi sopia aiheekseni.

Näin tapahtui, ja listaani lisättiin vielä Sillanpään Nobel, kun entinen oppilaani Tuula Kousa ryhtyi kirjaa toimittamaan. Tulos nimeltä Tämä maa julkistettiin nyt, ja varsin komea teos siitä tulikin. Varsinainen coffe table book, joka kaunistaisi minkä hyvänsä sivistyskodin olohuonetta. Kirja on käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi, ja etupäässä ulkomaisia lukijoita sen koostumuksessa onkin ajateltu. Suomen itsenäisten ihmeiden näyteikkuna maailmalle.

Kirjan kuvaamat saavutukset risteilevät luovan mielivaltaisesti puukosta rauhanturvaajiin, Molotovin cocktailista Marimekon mallistoihin, kapellimestareista Mannerheimiin, Kalevala Korusta saunaan ja jäänmurtajiin. Vähän joka alalla on Suomen poika näköjään hämmästyttänyt maailmaa. Liika uhoaminen on kirjassa vältetty, vaikka koululaitos ja päivähoito meillä todetaankin maailman parhaiksi. Pätevät kirjoittajat takaavat laadun, jokainen on joutunut tiivistämään sanottavansa kahteen liuskaan.

Muutamat meistä komennettiin salin eteen selostamaan näkökulmiaan. Totesin että niin erilaisia kirjailijoita kuin Sillanpää ja Waltari ovat –  toinen regionalisti, toinen universalisti – heitä kumminkin yhdisti tavoitteen asettaminen korkealle. Sillanpää päätti kolmikymppisenä kerran saada Nobelin, joka Juhani Aholta jäi. Waltari lupasi ystävilleen omilla 30-vuotispäivillään tehdä parhaansa, jotta nelikymppisenä olisi jo maailmankuulu. Tavoitteisiinsa he pääsivät.

Tässä riittää selailemista loppusyksyn pimeillä. Minua yllätti muun ohessa, että kemian nobelisti A.I. Virtanen oli vähällä saada toisenkin Nobelin. Muistui mieleen Ollilan Villen murjaisu Sillanpään palkinnosta. ”Ei saanut… ei saanut toista kertaa!” Yllätti myös, kuinka kovan väännön takana oli oma Nesteen biodiesel aikoinaan. Tai että maailmaa villinnyt tekstiviesti todella olisi suomalaisen insinöörin oivallus.

Lisää luettavaa tarjottiin Sanomatalossa eilen illalla. Hesarin esikoispalkinnon sai Hanna Wegeliuksen romaani Alma! jota Tiina Pystynen kannatti jo ovissa tullessamme. Nopean selaamisen perusteella lukemisen arvoinen: kulttuurihistorialla, musiikilla ja väkevällä naisasialla ryyditetty romaani. Nimikin on oikein hyvä. Kuultiin Antti Majanderin perustelut, palkitun kiitos ja päätoimittaja Kaius Niemen vilpitön maailmanparannuspuhe tässä totuudenjälkeisessä ajassamme. Sitten otettiin taas pientä purtavaa ja viiniä alakerrassa  ja puheltiin niitä sekä näitä.

Mati Klinge arveli, kun kerroin terveiset Villa Lantesta, että antiikin tutkijoita meillä koulutetaan jo liikaa. Mihin kaikki sijoittuvat? Matti Mäkelä puolestaan oli urhokkaasti suostunut tuuraamaan minua Kuopion Martti Merenmaa -seminaarissa. En olisi nyt ehtinyt kunnolla valmistautua, eikä Mattikaan myöntänyt olevansa varsinainen Merenmaan tuntija, mutta vahva juttu häneltä varmasti aiheesta irtoaa lauantaina.

Päätoimitaja Jouko Jokista kiitin siitä, että hän antoi matkarahat Matti Kuuselalle Kiinaan. Tuloksena loistava juttu siitä oikeasta Kukunor-järvestä, jonka maine innoitti Lauri Viitaa tunnettuun runoelmaansa. Juttu ilmestyi kaiketi kolmen viikon takaisen sunnuntain Aamulehdessä, lukekaa ihmeessä arkistosta, jos haluatte nauttia todellisesta matkajournalismin helmestä!

Paljon muutakin turistiin ja hyviä tyyppejä tapailtiin, niin että tavoistani poiketen kulkeuduin jopa Paino-baariin jatkoille. Näin voi siis sanoa, että kirjallinen syksy jatkui kotimaassa täysipainoisesti.

17.11.2016

 

Arrivederci Roma

goethe  goethen-patsas

Antoiko Goethe alun koko nykyiselle etelän matkailulle? Ahkeraan hänen vaununsa vierivät Italian kauniissa vuorimaassa. Roomassa hän asusti pari vuotta, toiseen otteeseenkin. Ilmankos hän on saanut komean patsaan Villa Borghesen puistoon. Ei ole silti kirjailijoista Walter Scottin patsaan ylittänyttä Edinburghissa.

Olin viimeisenä päivänä sunnuntaikävelyllä Pinciolla, kuten muutama tuhat muuta vapaan viettäjää. Muistin Erkon kaunista runoa Oi te kukat helmikuuun, kukat Pinciolla, Suomehen jos voisin teidät tuoda, toisin–. Ihan tällaista en miettinyt, mutta nautin kyllä marraskuun helottavasta auringosta ja vehreydestä. Kohta sinne lumeen ja tuiskuun.

Puistossa seisoo haaveellinen Byron, miettii synkkänä Victor Hugo ja  monia tuntemattomampia runoilijoita nököttämässä pylvään päässä, joten kyllä sinne yksi Leinokin sekaan solahtaisi. Toimeksi vaan, don Pekonen! Goethen jalustassa ilkkuvan Mefiston sijaan voisi Leinolle laittaa Helkavirsien hahmoja.

Goethen talossa Corson varrella kannattaa käydä, se on tavallaan pienoisnäyttely maisemista, kiintoisia ajankuvia. Kirjasto on päätä huimaava. Kolme korkeaa seinällistä Goethen tuotantoa ja häntä koskevaa: 21 paksua osaa Goethen luonnontieteellisiä kirjoituksia, yli 50-osaiset Kootut, 8-osainen elämäkerta, moniosaisia kirjekokoelmia jne.  Alkaa pyörryttää.

Poikkesin myös Napoleonin museossa, hänelle omistettu monta täyteläistä huonetta maalauksineen, muotokuvineen, ajan sisustuksineen. Rooma kunnioittaa valloittajaansa, mutta vielä voimallisemmin myöhempää vapauttajaansa Garibaldia, joka tuolla Villa Lanten kulmalla uhoo ratsunsa selässsä, patsailla koko sukunsa ja kaartinsa.

Viikonlopun tärkein kohde oli lauantaina käynti Lateranin alueella San Giovannin kirkossa, minne Leino Orja-sarjansa etsinnän huipentaa. Sieltähän alkukristillisyys lähti vakiintumaan Konstantinuksen toimesta. Ja siellä romaanin Johannes Tamminen kokee henkisen kääntymyksen, joka johtaa lopulliseen ratkaisuun ja erakkoelämään. Alkoi myös Leinon oma tie kohti teosofiaa. Santa Scala, pyhät Jerusalemista tuodot portaat (niin taru kertoo) ovat edelleen käytössä ja hartaat uskovaiset kiipeävät ne yhä tänään ylös hitaasti polvillaan. Vaikuttava näky. Johannes suhtautui romaanissa tällaiseen hieman säälivästi, mutta mitä sanoisi Leino nyt sata vuotta myöhemmin. Paljon ryömi nuoria polvillaan portailla. Uskonnon voimaa ei meillä julkisessa sanassa ymmärretä. Sen kokee Roomassa jos missä.

Miksi en uskonut amerikkalaista opasta  ja mennyt herkuttelemaan kirkon viereen Cannavottaan? Se näytti liian rauhalliselta, pari asiakasta. Sen sijaaan menin eläväiseen, huippusuosittuun Pizzeria Luzziin Colosseumia kohti laskeutuessani. Ei se paksun mamman kiviuunisssa siinä asiakkaan nähden paistama pizza nyt sen kummempi ollut kuin muutkaan.

Vielä viimeisen illan lähtöaterialla  (yritin edes kerran kahta piattia, liikaa) pitttoreskilla Trasteverellä, sitten pakkaamaan. Aamulla Suomen talveen. Sainko jotain aikaan? Viikot hurahtivat siivillä. Kyllä sain, vakuutan itselleni. Näkökulma Leinon matkaan, sen merkitykseen kirkastui. Ja kuva Roomasta monipuolistui. Se riittää tällä kertaa.

13.11.2016

Paras aamukahvi, yrmeä museo

cid_14992d5a-40aa-4340-8b82-683cb334ab27

Eilinen päivä alkoi  parhaalla mahdollisella tavalla, kuten kuvasta näkyy. Tapasin Salla Bergströmin trendikkäässä Scia Scia -kahvilassa.

Kirjoitamme molemmat nettikolumneja Eevaan, ja Salla ehdotti pientä yhteishanketta, jota voimme haudutella. Hän asuu diplomaattimiehensä ja lastensa kanssa Roomassa, ja häneltä kuulin kaikenlaista kiintoisaa täkäläisestä elämästä. Esimerkiksi terveydenhoito ei ole läheskään niin autuaallisen helppoa kuin minun satunnaiset kokemukseni  viittaisivat. Lapsiperheen vetäjällä on kaikenlaisia ongelmia.

Mutta onhan tämä suurenmoinen ja haasteellinen kaupunki asua! Tosin  Rooma on vain suuri hallinnollinen keskus, liike-elämä pyörii muuallla. Tämä on mahtava historiallinen näyteikkuna, josta kävijä näkee julkisivun. Siitäkin vain murto-osan.

Sain Sallalta paljon hyviä vihjeitä mitä voisin vielä tehdä ja nähdä, mutta aika loppuu kesken. Käynti  Leinon unelmapaikalla Monte Cavolla vaatisi auton, joten jääköön.  Millähän Leino sinne meni, hevospelillä kai. Toisella kertaa. Silloin valmistaudun paremmin ja otan aiemmin yhteyksiä, kuten Salla ystävällisesti neuvoi. Napolissakin olisi kuulemma ehdotttomasti käytävä ja missä kaikkialla.

Hyvästeltyämme lämpimästi jatkoin kulkua Tiberin rantaa kohti Lungotevere Vittoriaa. Olin huomannut jostain, että siellä  on Alberto Moravian kotimuseo. Sehän on nähtävä, jotta vertailisin Waltari-museon mahdollisuuksiin Helsingissä. Talo löytyikin pitkän kävelyn jälkeen ja kiipesin ovikyltin mukaan ylimpään kerrokseen. Näytti kovin suljetulta. Kun soitin kelloa, ovi kuitenkin avautui. Hyvin hämmästynyt prillipäinen kaveri ilmaantui ovenrakoon.

Ei tämä oikeastaan museo olekaan, vaan säätiön toimisto, hän selitti. Olihan tämä  Moravian asunto ja tätä pidetään auki joka kuukauden ensimmäisenä  lauantaina. Multo grazias. Ei päästänyt signore sisään, vaikka kerroin, että olen  lukenut koko Moravian tuotannon ja luennoinutkin hänestä yliopistossa ja tulen kaukaisesta maasta. Ei tehnyt Kirjailijaliiton jäsenkorttikaan mitään vaikutusta.

Kun puhuin silosäkein ja tertsiinein eri kieliä ja vetosin kortin avunantopykälään kaikkialla maailmassa, herra heltyi sen verran, että  lupasi pääsyn ensi maanantaina. No silloin mä olen jo lentokoneessa jumalauta! Pahoittelut, ovi sulkeutui. Johan oli tärkeä tyyppi. ”Jotain muuta”, varmaan pirun tähdellistä  sisällä juuri nyt tehtiin. Olkoon.

Kun kerroin tapauksen täällä Villa Lantessa, tarjoutuivat ystävällisesti heti soitttamaan ja hoitamaan sisäänpääsyn. Tärkeä professori Suomesta tulossa, olisi arvovaltaa takana. Epäilin kuitenkin mahdollisuuksia, eikä  se nyt niin tärkeää ollutkaan, kunhan improvisoin. En lähde sinne uudelleen törttöilemään.  Waltarin kotimuseossa ei ketään ainakaan kohdeltaisi näin ynseästi, kun se nyt ensin saataisiin aikaiseksi.

Lauhdutin lievää kiukkuani illalla La Traviatan esityksellä Teatro Salone Margheritassa. Koristeellinen, upeasti puvustettu, riehakkaasti tanssittu esitys vailla elämän tuntua. Lauloivat kauniisti annetuissa asemissa, eivät yrittäneetkään näytellä. Venyi pitkine väliaikoineen puoleen yöhön. Intiimi  salonki puolillaan väkeä. Menettelihän tämäkin, aina Verdiä kuuntelee.

12.11.2016

Taidetta ja Leinon jälkiä

prati-17

 

Mitähän muuta kuin edellä kuvatttuja on ehtinyt sattua? Aika vilistää Roomassa valtavaa vauhtia, paljon enemmän haluaisi aina rientää.

Kävelymatkat ovat pitkiä, vaikka välillä turvautuisi bussiin ja taksiin. Bussi voi viedä aivan harhaan, siitä on kokemus. Sitä paitsi bussi 115 tänne Gianicololle kulkee kerran tunnissa! Taksit ovat käteviä, taitavia ja yllättävän halpoja. Vähän yli kympillä pääsee kaukaakin kaupungilta tänne kukkulalle. Mutta jalat tietävät myös, että kävelty on ja kiivetty näitä kukkulan rinteitä ja portaita.

Kiipeilystä puheen ollen komeimpia 360 asteeen näkymiä kaupungille avautuu San Angelon linnasta, jonka huipulla  en ole ennen käynyt. Tämä Villa Lante  näkyy sieltä  hienosti ja on merkittykin nähtävyyksien profiiliin.

Sitten kävelin tietysti tervehtimään sitä taloa Lungotevere Prati 17, missä Leino Roomassa asui talvikauden 1908-09. Se on tuo korkea kellervä talo kuvassa oikealla keskellä, hienolla paikalla, silloin täysihoitola, nykyisin kallis asuintalo. Se on hyvin kapea talo, kuten päädystä huomaa. Siinä asui muitakin suomalaisia. Asuintoverilleen Aarni Koudalle Leino uskotteli, että tällaiset talot sortuvat maanjäristyksessä ensimmäisenä. Kouta ei uskaltanut moneen yöhön nukkua huoneessaan, vaan kierteli puistoissa.

Talon seinässä on kuin onkin tällainen muistolaatta:

leinon-muistotaulu

Siinä väitetään suuren suomalaisen poetan kääntäneen tässä talossa rakkaudella  Danten Jumalaista näytelmää,  mutta ei hän täällä vielä käännökseen kiinni päässyt, hankki kylläkin hyödyllisiä vaikutteita ja kielitaitoa. Osmo Pekonen ehdottaa Leinolle näköispatsasta Borghesen puistoon, kun siellä on Goethe ja muita runoilijoita. Siitä vaan.

Borghesen galleria oli tietysti nähtävä kaikkine Berninin kuuluine veistoksineen, joista Daavid linkoamassa on oikein jäntevä ja dynaaminen.  Kaikista ei jaksa innostua, niitä on liikaa. Joku Tizian  ja Rafael joukossa, kaunista, elotonta. Leino ihaili eniten sopusuhtaista rakennusta. Kannattaakin siinä lähellä poiketa Santa Maria della Vitttorian kirkkoon, jossa on paras Bernini, se Pyhän Teresian hurmio ennen kuolemaa. Siinä on henkeä ja hekumaa.

Vielä pieni Barraccon museo Vittorio Emmanuellen Corsolla, hienoja ja eloisia kreikkalaisia korkokuvia, joista varsinkin se yksi, kuolemaansa astuva, vaimoaan tyynesti hyvästelevä mies teki Leinoon järisyttävän vaikutuksen. Hän kirjoitti siitä pitkän runon niinkin myöhään kuin 1919. Kaiketi lohduksi äskeisessä sodassa ja leirillä kuolleiden omaisille.

Teivas Oksala sen korkokuvan löysi hyödylliseen kirjaansa Leinon roomalaisista aihelmista. Esipuheen mukaan olen lukenut sen käsikirjoituksen ja mitähän siitä olen osannut kommentoida pahaisena lisensiaattina vuonna 1986? Minkä taakseen jättää…

Eikö tässä olekin jo kylliksi taidetta yhdelle rupeamalle. Myöhemmin jatketaan. Välillä täytyy syödä ja levätä.  Ja kirjoittaakin pitäisi.

Ai niin, tänään onkin Panun päivä ja sain taas kivoja onnitteluja, kiitos niistä! Marjan hilpeä kortti on paras, mutta sitä ei voi tähän kuvata.

11.11.2016

 

 

Korva tarkkana Roomassa

hillary

Nyt tässsä  meinaa Leino ja työt jäädä kokonaan vaalien varjoon. Trump jyrää meitin. Mutta Villa Lante on hiiskumatta hiljaa, täällä uppoudutaan antiikkiin entistä syvemmälle? Nouse jo kuopasta arkeologi, houkutteli aikoinaan Saarikoski.

Eipä näytä Trumpin voitto italialaisiakaan suuremmin horjuttavan. Täällä on selvitty jopa Berlusconista, remeltäjät tunnetaan. Elämä jatkuu yhtä sekavana kuin ennenkin.

Amerikkalaisten puheita kyllä jaksan ihailla. Kun Hillary Clinton vihdoin tuli esiin, hän hallitsi tilanteen violetinmustissaan täydellisesti. Hänen viipymisestään oli kaikenlaista spekulointia: joko hänet on pidätetty? Ei sentään. Lady tunnusti tappion sattuvan, mutta rohkaisi nuoria  naisia. Olihan siellä takana myös vanha kunnon Bill kyynelten läpi hymyilemässä. Kova pariskunta, missä kaikessa heitä onkaan keitetty! Nyt vuodet vallan huipulla päättyivät, aika aikaa kutakin.

Obama puolestaaan piti tyylinsä mukaisen rennon luennon amerikkalaisesta demokratiasta. Jos kaikki tosiaan noin hurjasti rakastaisivat maataan ja tekisivät yhdessä työtä sen eteen, kuten puheissa, sehän olisi jo unelmien valmis valtakunta. Matkaa taitaa vielä olla. Pokkaa tässä vaaditaan Barackiltakin, kun meni vaimoineen niin täysillä Hillaryn taakse.

Sikäläinen some näyttää muuten jättävän suomalaisen vihapuheen kauas jälkeensä. Sieltä oikein oppii englannin kielen uusia härskiyksiä. Yhtäkkiä tupsahti virtaan supisuomalainenkin mietelause, Sami Rajala (ei sukua): ”Haistakaa vittu.” Melko vaaatimaton ja osoitekin jäi hämäräksi, mutta yritystä kuitenkin kommentoida suuren maailman tapahtumia. Kyllä kai amerikkalaiset twiittaajat hätkähtivät.

On tempauduttava takaisin omiin hommiin. Sitä ennen kävin jälkitarkastuksessa korvani kanssa. Olin taaas ainoa potilas tyhjällä Gardialla, vastaaanotto mitä huomaavaisin. Lääkäri ja naispuolinen apulaisensa tarkastivat tilanteen ja tahtoivat vilkkaasti neuvoteltuaan antaa lähetteen spesialistille. Vaiva on kuitenkin vähäinen. Kun kerroin palaavani ensi viikolla kotimaahan, he helpottuneina luovuttivat minut suomalaisen terveydenhoidon huomaan. Kättelimme iloisina ja toivottelimme kaikinpuolista hyvinvointia. Olin kysyä, onko heillä aina näin vähän potilaita, mutta  en sentään hennonnut koetella heidän ammattiylpeyttään. Arrivederci!

Huomenna taas Leinon kimppuun, lupaan sen. Muistanpa loppuikäni missä olin, kun maailma jälleen kerran käänsi kylkeä..

9.11.2016

Kansa jyrähti

trump

Kyllä, näinpä seurasin vaaleja minäkin Rooman aikaa aamukolmesta. Ei voinut hellittää ennen lopullista tulosta.

Olin CBS:n ja Washington Postin intensiivisten live-lähetysten varassa, kun kotoinen Yle ja samoin Hesari vaativat koppavasti jotain lisäsovellusta palvelimeeni ennen kuin suostuisivat näyttämään arvokkaita lähetyksiään. Jotensakin nurinkurista, maailma näkyy avarasti mutta ei Suomen kautta.

Ehkä oli parempikin, ettei tarvinnut kuulla ja nähdä aina samoja kotimaisia asiantuntijoita. Voiko  yleensä ketään enää kutsua asiantuntijaksi näiden vaalien jälkeen?  Kansa kaikkivaltias tunsi Amerikassa parhaiten asiansa.

Suuri kapinaliike horjuttaa kaikkialla vallanpitäjiä, ja sehän on raikas ja tervetullut ilmiö. Minua aina ilahduttaa, kun jotain tapahtuu vastoin kaikkia systeemejä ja ennakointeja. Kun viisaat tärkeilijät joutuvat häpeään, sekös vasta hauskaa. Trumpin voitto oli juuri semmoinen tapaus. Pieni anarkisti sisälläni ilakoi.

Donald Trump piti hyvin maltillisen ja kokoavan voitonpuheen.  On naiivia luuulla, että vaalitilaisuuksien yliampuva pärskyttelijä olisi sama mies kuin virkaan astuva presidentti. Eikö sanota, että virka tuo myös järjen. Sitä paitsi se tuo terävät avustajat. Jaettu vastuu panee asettelemaan sanat toisin kuin villitsevissä hulinakokouksissa.

Media ja suuri oikein ajatteleva eliitti lankesivat samaan vipuun. Sen määritteli parhaiten Washington Postin kolumnistin Margaret Sullivanin siteeraama Trumpin kannattaja Peter Thiel. Hänen mukaansa toimitttajat ottivat Trumpin kirjaimellisesti, mutta eivät vakavasti.  Trumpin kannattajat sen sijaan ottivat hänet vakavasti, mutta eivät kirjaimellisesti. Tulokset näkyvät.

Suhtaudun siis tulevaisuuteen toiveikkaasti. Ainakin alkaa taas tapahtua, ja se on aina mielenkiintoista.

9.11.2016