Ei hökötystä estradille!

etelasatama

Tulkoon vaan Guggenheim, mutta ei tuollaisena eikä tuolle paikalle. Paavo Lipponen jyrähti eilen Hesarissa asiasta aiheellisesti juuri arkkitehtuurin kannalta. Helsingin hienoa valkeaa empire-profiilia ei pidä pilata tämmöisellä mustalla wau-hökötyksellä. Bisquit kuvasi kaavaillun museon  ulkomuotoa taannoin Iltsikassa aika osuvasti: rakennus olisi kuin jonkun itäisen stan-valtion vallasta syöstyn presidentin palanut savusauna. Jokseenkin sinne päin.

Tänään Jörn Donner puhuu lisää järkeä lehdessä (G on kaikkien aikojen puhallus), samoin Jan Rydman aamulla tv:ssä (veronmaksajien niskaan kaatuisi). Esa-Pekka Salosen on hyvin helppo kannattaa hanketta Manhattanin pilvenpiirtäjän huipulta nähtynä.

Mutta kuten sanottu, tulkoon vaikka mikä härveli, kunhan toiseen paikkaan. Kun usein kävelen tai ajan ratikalla Etelärantaa pitkin, voin vain kuvitella jokapäiväisiä puistatuksia tämän kummajaisen äärellä. Saapuvasta laivasta katsottuna museo anastaisi tulijan kaiken huomion, sivuun jäisivät Tuomiokirkot ja muut ja aivan piiloon työnantajien palatsi. Hei, viekää se Tamperelle, kuten on ehdotettukin. Siellä pannaan muutenkin reippaasti pystyyn vaikka mitä.

Espanjassa on kieltämättä baskimaan onnistunut Guggenheim Bilbaossa, mutta vielä onnistuneempi on pitkä ja loputon tv-sarja Francon aika, nyttemmin Francon jälkeen. Viime viikon jakso ”Maasta maaksi”, jossa hyvästeltiin hilpeä veikko Desiderio uurnan tuhkaan, taustalla näyttelijä Roberto Cairon todellinen kuolema kesken sarjan, oli yksi vaikuttavimpia. Harvoin on näyttelijä saateltu ulos sarjasta näin hellästi, hauskasti ja traagisesti. Näkyi että tutut näyttelijät eläytyivät tapaukseen ns. oikeasti. Meillä on vastaava tapaus kaukaisessa radiosarjassa Suomisen perhe, jossa isää näytellyt, äkkiä edesmennyt Yrjö Tuominen kuoli myös roolihahmonaan.

Tv-sarjoista Roba on pitänyt hienosti kutinsa realistisena, liioittelemattomana poliisisarjana. Kunpa sekin voisi jatkaa vielä pitkään. Ylittämätön oli kuitenkin ruotsalainen Nousuvesi, lajinsa valio.

Täydennys Jukka Rislakin kirjaan Kanan lihalla. Kolmas novelli ”Vallan kumouksellinen” on tarkkapiirteinen, asiantunteva kuvitelma Helsingistä vuonna 1985, kun Suomesta on tullut sosialistinen valtio. Kauhistavat, täysin mahdolliset käänteet olisivat tämänkin dystopian voineet toteuttaa. Rislakin tyyli kirjoittaa on selkeämpi ja seikkaperäisempi kuin Paavo Haavikon aukollinen ironia klassisessa, samanaiheisessa novellissaan ”Lumeton aika” (1964). Nämä kaksi novellia rinnan luettuina antavat aiheita kiintoisaan, melko puistattavaan lähimenneisyyden uudelleen pohdintaan.

Sitten vaan odottelemaan valtuuston päätöstä Guggenheimista. Aamulla Rydman ja Oker-Blom arvioivat  molemmat, että hanke kaatuu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, niin sisukkaat voimat ovat sitä väen väkisin läpi lobbaamassa. Mutta onpa kuulemma vastustuskin kerännyt lisää voimia, kiista käy kuumana, joten lopputulos on niin sanotusti herrassa…

30.11.2016