Kirjamiehen loppukierros

Nyt se sitten on loppu. Nimittäin syksyn kiihkeä keikkakiertue. Ikään kuin kirjallisuusmies olisi joku laulutähti.

Tulin juuri Kajaanista, missä oli täysi talvi, lunta kinoksittain kaduilla, ilma raikasta hengittää. Raatihuoneella pidettiin komea seminaari, ”Kainuun merkkimiehet Suomen itsenäisyyttä rakentamassa”. Elias Lönnrot -seura ry on saanut Kajaanin vanhimman rakennuksen hoitoonsa, siellä viihtyisissä tiloissa esitelmät pidettiin ja keskustelut käytiin.

Lönnrot-seuran vetäjä Lasse Lyytikäinen avasi, kertoi seuran kuulumisista ja nimihenkilön yhteyksistä maakuntaan. Panleino-yhtye esitti Eino Leinon ja Ilmari Kiannon runoihin sävellettyjä lauluja, tulkitsijoita Vesa Hyyryläinen ja Heljä Pylvänäinen. Osasivat kyllä asiansa.

Oma osani oli puhua Leinosta ja Kiannosta itsenäisyyden syntyjuurien kasvattelijoina: kuinka nämä pohjoisen kirjaniekat pohjustivat tulevia tapahtumia 1890-luvun sortovuosista eteenpäin. Leino oli taisteleva nuorsuomalainen 16-vuotiaasta ruveten, ja Kianto (silloin vielä Calamnius) sai herätyksen, kun kenraalikuvernööri Bobrikov saapui Normaalilyseoon tarkastamaan venäjän opetuksen tilaa. Calamnius oli nuori auskultantti, jolla onnekseen ei ollut harjoitustuntia sinä päivänä.  Sittenhän kumpikin tempautui runoillaan ja sanoillaan itsenäisyystaisteluun, jota kesti pari vuosikymmentä.

Tohtori Helena Hyöty syvensi meille Kiannon kokemuksia ennen sisällissotaa ja sen aikana. Kiannon sotainen hurjapäisyys sai selityksiä, joihin minunkin oli helppo yhtyä. Niin Leino kuin Kianto olivat valkoisen voitonhurman vallassa, se oli ajan henki ja kumpusi kyllä kummankin kirjailijan herkästi syttyvästä mentaliteetista. Esko Piippo yritti hiukan valaa öljyä laineille ja muistuttaa Leinon kirjoituksista Työkansan Sanomiin, mutta hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa nujerretulle työväenluokalle hukkuivat voittoisaa talonpoikaisarmeijaa ylistäviin juhlarunoihin. Vanha opiskelutoveri Kari Sallamaa osallistui terävillä kommenteilla keskusteluun.

Näin oikeastaan pohjustettiin jo ensi vuoden teemoja. Kohta vyöryvät taas sisällissodan muistot silmille, ja niitä pöyhiessä ensi kevätkausi arvatenkin vierähtää. Kainuuseen on minunkin matkattava uudestaan heti tammikuussa ja jatkoa seuraa taatusti ainakin Tampereella.

Seminaaria Raatihuoneella järjestivät myös Ilmari Kianto -seura ja Kainuun Eino Leino-seura ja saivat tukea peräti kuudelta taholta. Näillä maamme leveysasteilla on aina tuntuvilla kova maakuntaylpeys, kulttuuritahto ja aktiivinen tekemisen meininki.

Raija-Liisa Kianto järjesti ystävineen hilpeät jatkot ja sen jälkeen jatkoimme vielä Helenan kanssa tieteellistä Kianto-keskustelua. Asuimme hotelli Valjuksessa, mistä oli lyhyt matka käväistä kahtena päivänä pöllyttämässä Kaupunginarkistossa Wille Claudelinin laajaa Kianto-kokoelmaa. On miehellä säilynyt papereita mappimetreittäin. Jotain tosi kiintoisaakin löysin, varsinkin Kiannon vaimojen ja sisaren kirjeistä, joista avautuu aiemmin sivuun jätetty naisten näkökulma suuren sulttaanin suruttomaan elämään. Eihän se kovin surutonta kyllä ollut, aktiivinen riitelijä oli tämä särmikäs Korvenkiro. Nyt on päästävä taas tauon jälkeen aiheesta kirjoittamaan.

Takana on nimittäin  vilkas viikko: Maanantaina puhuimme täällä Helsingin yliopiston alumneille Anna Kortelaisen kanssa elämäkertojen kirjoittamisesta yleisesti ja erikseen – tulikin hauska tilaisuus. Muistelimme kuinka kirjailijan tai taiteilijan elämä oli opiskeluaikoinamme akateemisesti kielletty aihe, mutta nyttemmin padot ovat murtuneet ja elämäkertoja kirjoittaa pian joka iikka. Mikä sen hauskempaa työtä: saa sovittautua suurten persoonallisuuksien nahkoihin ja elää monta elämää. Mutta mistä aineisto jatkossa? Sitäkin kuulijat kyselivät, kun kirjeitä ei enää kirjoiteta ja sähköpostit ja tekstiviestit lentelevät ilmassa ikuiseen kadotukseen.

Viime viikonloppuna matkattiin Turkuun katsomaan Kaupunginteatterin Sopukassa näytelmää Prinsessa Hamlet, jossa meidän Alma on mukana kuljettaen ja replikoiden Horatian nukkea. Henkilöt oli tietysti feminisoitu. Shakespearea ravisteltiin radikaalisti aikatasoissa, kirjoittajana E. L. Karhu ja esittäjinä nämä sikäläisen Tehdas-teatterin maineikkaat nukettajat. Raju esitys meni osittain yli hilseeni, mutta Salla ja Marja saivat siitä enemmän oivalluksia irti. Uskon toki että siellä tehtiin nukketeatterin historiaa, tähän huipentui tekijöiden Shakespeare-trilogia Myrskyn ja Romeon ja Julian jälkeen. Kunnianhimoista nukketeatteria Suomen Turussa!

Mutta kaiken jälkeen – nyt alkoi joululoma. Mikä siis tarkoittaa pitkäjänteistä kirjoitusrauhaa. Vielä saatamme hyvää ystäväämme murhemielin hautaan – ja sitten itse maalle hautaudumme.

15.12. 2017

Keskusteluja Otavassa

Takkatulen räiskettä ei varsinaisesti näy, mutta sen sijaan älyllistä tulitusta. Viiniä ja herkkuja notkuvat pöydät, tutut muotokuvat ja kirjarivit Otavan viihtyisän sokkeloisissa tiloissa. Ja ennen kaikkea hauskoja ja viisaita ihmisiä, joukossa jopa kirjailijoita.

Ensin törmäisin Vesa Varekseen, jolle kehuin juuri lähteissäni kuulemaani keskustelua Ollin pakinoista. Olli oli suurin suosikkini koulupoikana, ja edelleen pidän häntä parhaana pakinoitsijana kautta aikojen. Vares ja Pasi Heikura saivat lyhyessä ajassa paljon irti Ollin varhaisvalikoimasta Mustapartainen mies herättää pahennusta. Ratkihauskoja ovat monet Mustapartaisen seikkailut byrokratian sokkeloissa. Radion 100 kirjaa on siis tuottanut väliin näinkin hyviä jaksoja.

Ollin poliittinen puoli on oma aiheensa, ja Vares puhui alkusyksystä myös poliittisesta Waltarista Töölön kirjastossa. En päässyt paikalle, oli oma puhetilaisuus jossain. Kehotin miestä julkaisemaan juttunsa vaikka Waltari-seuran Illusionissa ensi vuonna.

Alkuillasta on hyvä tilaisuus tavata viehättäviä naisia. Ulla Paavilaisen kanssa kävimme läpi kotikulmiemme mainioita ruokapaikkoja Rööperissä. Liian vähän niissä tulee viihdytyksi. Vaikka nyt vanha Sikala eli Sea Horse, koska viimeksi? Ulla ylisti, entinen tunnelma tallella. Minä mainostin uutta Salvea, johon taas on siirtynyt vanhaa fiilistä ja hyviä silakoita ilahduttavassa määrin.

Kun Juha Vakkuri ilmaantui, puhe kääntyi Mannerheimiin. Kaupunginteatterin näytelmä vetää täysiä saleja ainakin helmikuun lopulle. Jolloin siihen saapuikin Matti Klinge lausumaan lahjomattomat sanansa: Asko Sarkola hyvä, muut kenraalit ja lähettiläät heikkoja, eivät osaa käyttäytyä. Mitäs me siihen osattiin vastata. Juha lähtikin aika pian kirjoittamaan viisumeita.

Kun Riitta Nykäsen Eeva-kuulumiset oli kuultu ja Riitta Kylänpään Linkola-kirjaa kommentoitu ja voitosta onniteltu, tervehditty vilahtaen illan kuningattaria Laila Hirvisaarta ja  Outi Pakkasta, olikin aika siirtyä hersyvien herrojen salonkiin.

Siellä istuivat tavan mukaan Matti Klinge, Lasse Lehtinen ja Matti Suurpää, toisessa päässä Pekka Tarkka, Antti Tuuri ja Vesa Karonen ja tuli pian Ilkka Niiniluoto, uskaltautui Hanna Tarkkakin miehiseen joukkoon. Ei nyt parempaa keskusteluseuraa Helsingistä löydykään, joten loppuilta vieri viisauksia kuunnellen. Saimme jälleen huomata, kuinka urheasti Klinge puolustaa kaikissa käänteissä Venäjää, Putinia ja Kekkosta, eikä siihen ole nokan koputtamista, vaikka Suurpää ja Lehtinen hiukan yrittivät. Matias häilyy aristokratian ja monarkian välimailla, eikä demokratia ole mikään itseisarvo, senkin opimme.

Lasse ei nyt kertonut Tannerista, mutta Virolaisesta sitä enemmän. Johanneksen oppipoikana kiersi aikoinaan IPU:n kokouksia maailmalla. Sellaisia persoonallisuuksia ei enää kasva. Niinistön ylivoimaa ei mikään horjuta, se päinvastoin kasvaa. Väyrynen voi keksiä pientä keikutusta. Vaalit tarvitaan näön vuoksi. Tosin Klinge puolusti vuoden 1974 poikkeuslakia siinä tilanteessa hyvänä ja välttämättömänä, ja Lassekin tunnusti painaneensa vihreää nappia.

Totesimme myös, että tämän pöydän joukko pysyy sivussa kaikista Tieto-Finlandian ehdokkuuksista, koska saa kai huomiota muutenkin. Alex Stubbistahan emme tietäisi mitään ilman kirjan saamaa nostatusta. Nyt tiedämme ainakin, että hän ei pidä juissista, mutta syö aamulla puuroa, mikä onkin terveellistä.

Terveellinen tapa on myös poistua juhlista niiden päättymisen aikoihin suistumatta jatkoille tai muuhun turmioon. Tämän olen näin vanhemmiten oppinut, ja näin taas ilahdutin kotona odottavaa armasta puolisoani. Hän oli käyttänyt illan meitä kirjallisemmin lukemalla Kjell Westön romaanin loppuun – ja sehän pyörii kuulemma näillä Sepänpuiston kulmilla! Westökin vilahti Otavassa. Luetaan kun keritään.

7.12. 2017

Juhlamietteitä

Eniten ihmettelen kahta seikkaa. Ensinnä sitä että Suomi todella on säilynyt itsenäisenä tämän vuosisadan verran, läpi kaikkien melskeitten. Siitä voi hämmästyen liikuttua aivan kuten Dan Brown tervehdyksessään. Oma lippu on saatu nostaa salkoon joka itsenäisyyspäivä toisin kuin tuolla lahden eteläpuolella. Mutta pian sielläkin juhlitaan.

Toiseksi ällistelen sitä, että täällä ollaan nyt niin avoimen tyytyväisiä eikä isänmaallisia ilmaisuja enää nolostella. Kuka muistaa, kuinka opiskeluvuosinani 1960-luvulla ja vielä seuraavalla kymmenellä kuului asiaan synkistellä ja kirota kaikki kansallisiin arvoihin liittyvät ilmaisut. Vaikka meitä nyt ympäröi tämä rannaton globalisaatio, olemme kypsiä tunnustamaan oman maan parhaimmuuden. Tai ehkä juuri siksi.

Muuten juhlapäivä sujui rauhallisen oleilun ja lueskelun merkeissä. Aattoiltana sentään kävelimme rantaan katsomaan ilotulitusta ja Kauppatorin lippurivistöäkin ihastelimme. Aamulla reippailin Tähtitorninmäelle. Oli hieno talviaamun sää kohotella lakanan kokoista lippua. Fennomaanista tilaisuutta isännöi kulttuuriministeri Sampo Terho, joka pyöri myös Oulun pääjuhlassa. Iloista veikkoa ei näy enää painavan edes Juha Hurmeen nasevat tölväisyt.

Päivän tekstinä oli kotona Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman komea teos 1917, jonka harvinaisesta kuvituksesta vastaa vanha yhteistyökumppanini Jukka Kukkonen, johtava taituri kuvien löydännässä. Kirjaa lehteillessä pääsi syvälle juhlapäivän tunnelmiin. Eivät ne niin kaksisia aikoja olleet sata vuotta sitten, mutta Keskisarja todistaa, että maa oli ihmeen kypsä itsenäisyyteen. Ranttaliksi meni välillä, mutta siitäkin toivuttiin käsittämättömän nopeasti.

Keskisarja luottaa väkeviin lauseisiin ja oikoo vähän mutkia, mutta näin hän saa tekstiin tehokasta porhallusta. Kuisman ote on tyynempi ja analyyttisempi, edellyttää vähän taloudellista taustatuntemusta.  Häggmanin osalta on vielä luku kesken, totta hän kulttuurin kentän tuntee pitkin ja poikin tehtyään monta limittäistä alan historiaa. Hieno kirja, josta iloitsee vaikka vain kuvia selailemalla.

Sibeliuksen Kullervoa kuunnellen ja Marjan mainioita lihapullia nauttien kului keskipäivä, kunnes linnan juhlat kutsuivat. Kiva katsella rauhassa kotituolista ja bongata tuttuja. Parahiihtomestari Ilkka Tuomisto edusti Hämeenkyröä. Urheilijoita oli paljon, kulttuuriakin kohtuullisesti. Pukuja täytyy kommentoida, nehän on nostettu valtakunnan kehityksen ehdottomiksi pääasioiksi. Pian ne taas säälimättä lehdissä ruoditaan. Veteraaneihin lohkeaa yhä suurempi huomio. Sykähdyttävin hetki oli taas pääparin tanssinaloitus. Ja Katri lauloi, kaikki sinivalkoiset elementit kohdallaan.

Ei muuta kuin kiitollisin mielin aloittamaan uutta vuosisataa. Voisiko tästä vielä parantaa?

6.12.2017

Soitannolliset itsenäisyysiltamat

Musiikki ja tanssi dominoivat täysin Oulun valtakunnallista pääjuhlaa lauantaina. Onhan Suomi musiikin suurmaa. Silti iskeviä puheenvuorojakin kaipaisi. Suuret puheet ovat kadonneet. Tilalla ovat haastattelut, keskustelut ja kaikenkarvaiset kommentit.

Massiivinen urheiluhalli ei ole kaikkein virittävin juhlatila. Oulussa oli kovaa yritystä. Sähkönsininen valaistus häivytti kalseita rakennelmia. Visuaalisuus oli viritetty suureen virtuaaliseen tehoon. Oltiin kuin kansallisessa avaruuslaivassa. Pääministeri Juha Sipilä isännöi ja kierteli rouvineen kättelemässä vieraitaan.

Itse juhlan ohjelmahan sujui kuin rasvattu. Dramaturgia toimi kitkattomasti, paussin paikkoja ei ollut. Jaakko Kuusisto sai kymmenen orkesteriaan soimaan yhteen  livenä ja diginä. Uutta aaltoa eletään juhlahuminoissa. Aika ei tullut pitkäksi, mutta tunteisiin vetoavia kohokohtia oli vähän.

Sellainen oli tietysti kansallispukuinen humppapotpuri lapsiesiintyjineen. Ja loppu oli upea, Finlandia soitettuna ja laulettuna todella lavealla rintamalla. Liikuttuihan siinä suorastaan.

Minkähän takia nuori Johanna Iivanainen valitsi laulettavakseen Vainion Albatrossin, jonka sanoma kumpuaa vanhemman miehen resignaatiosta. Kaiketi korostaakseen sukupuolettomuutta, joka on päivän sana. Muusta en keksi murista, kiitos svengaavasta juhlasta.

Kun päästiin pikkupurtavien ja viinipöytien äärelle, sanoin Janne Virkkuselle, että hänen sukulaismiehensä oli sittenkin illan paras säveltäjä. Janne tuntui olevan samaa mieltä.  Presidentinvaalikeskustelua hän tunnusti seuraavansa laiskasti, kuten useimmat muutkin. Eivätkö prosentin parin ehdokkaat voisi jo heittää pyyhettä kehään. Tai vaali voitaisiin päättää jo nyt. Toisin kuin kommentaattorit uskoivat, keskustelut vain lisäävät Niinistön ylivoimaa.

Marja oli vähän huolissaan Jennin vauvan vuoksi. Eikö tämä jo pelästynyt potkimaan juhlan jylisevistä desibeleistä? Ehkä nykyvekarat ovat lujaa tekoa. Jennin kansallispuku oli kaunis, sopi tilaisuuteen. Kova päivä oli presidentilläkin takana: lasten juhlassa, torilla, lätkäareenalla, radiossa ja nyt pääjuhlassa.

Tapasimme Sari Mäkisen ja puhuimme menneen kesän oopperakokemuksista. Mannerheim jatkaa Ilmajoella vielä kolmannenkin kesän 2019 ja pääsee näin tasoihin meidän taannoisen Taipaleenjokemme kanssa. Sillanpäätä taotaan toiseen kesään, jota on myyty jo kohtalaisen rivakasti.

Hämäläistä teatteriväkeä oli jonkun verran paikalla, Kirsi-Kaisa Sinisalon kohtasimme ja Lari Halme vilahti 1200 hengen väkijoukossa. Samalla koneella Helsingistä tuli Risto Ruohonen, jonka kanssa johdimme (?) taidepolitiikkaa 1990-luvulla taiteen keskustoimikunnassa. Ristolla komennus jatkuu, nyt taideneuvoston johdossa.

Muuten juhla ei ollut kulttuuriväen ja julkimoiden kansoittama, vaan täällä palkittiin itsenäisyyden juhlatapahtumien tekijöitä,tavallista aktiivista kansaa laidoilta toiselle. Kannatettava linja. Muutama ministeri, päätoimittaja ja poliisimestari hiippaili joukossa. Ortodoksi pappismieskin erottui. Jaakon bändi irrotteli jatkoilla jopa tanssimusiikkia.

Majoituimme Radissonin viidenteen kerrokseen, komea näkymä Oulujoelle. Sunnuntaina kuuntelimme Hoosiannaa, kävimme Taidemuseossa (digipromoa taiteen varjolla) ja nautimme maittavan välimerellisen lounaan Olimpos-ravintolassa, suositeltava paikka. Tähtihetki koitti sattumoisin Rotuaarin lavalla, minne osuimme Tiernatytsyjen esitykseen. Reippaasti ja sypäkästi lauloivat, hyvin harjoiteltu esitys, lantitkin lentelivät ansaitusti kypärään.  Tunsi todella olevansa Oulussa! Vanhassa armeijakaupungissani oli tosi mukava verestää muistoja ja luoda uusia.

3.12.2017

Suomen silta pysyy

Liikemiehet kaivavat tunnelia Helsingin ja Tallinnan väliin, antaa heidän kaivaa vaan.  Suomen silta on ollut olemassa jo 200 vuotta ja pysyy.  Olkoot he siellä maan alla, jos haluavat, mutta silta on aina kauniimpi.

Jokseenkin näin lausui Viron entinen suurlähettiläs Jaak Joerüüt Säätytalossa. Hänellä oli myös muisto Suomen lipun nostosta Tähtitorninmäellä vähää ennen Viron itsenäistymistä. Kuinka koruton, juhlava ja mieleen painunut tapahtuma se oli. Sen jälkeen hän nousi uusin innoin Eteläsatamassa laivaan ja lähti jatkamaan taistelua maansa puolesta.

Nyt näkyy Hesarissa tänään Erja Yläjärvi iloitsevan Suomen lipun kepeämmästä käytöstä ja kaikenkarvaisesta sinivalkoisesta tilpehööristä eli krääsästä, mitä kansalle tarjoillaan. On kaiketi hauskaa, että sinivalkoiset värit pääsevät viihdekäyttöön, koska viihde dominoi muutenkin kaikkialla. Jotkut harvat vielä muistavat niinkin kaukaisia aikoja kuin suurlähettiläs, peräti kolmen vuosikymmenen taakse, jolloin Viron  sinimustavalkoisia värejä ei saanut edes vahingossa näkyä vaikkapa aikalauslehden kannessa. Onkohan sielläkin jo opittu värien viihdekäyttö, vai vieläkö ollaan vakavan juhlavia, peräti isänmaallisia?

Yhteinen kansallislaulun sävel meillä on, Paciuksen tekoja. Paljon on muutakin yhteistä, kuten ilmeni seminaarissa ”100 vuotta suomalais-virolaisia suhteita” Säätytalossa perjantaina. Erittäin antoisa iltapäivä kaikkiaan. Ministerit Soini ja Terho avasivat, oli tällainen sinisen tulevaisuuden värisuora.

Ehkä Sampo Terhoa nyt ilahdutti se, että Ruotsin osuutta Viron itsenäistymisvaiheissa hiukan ironisoitiin. Erkki Tuomiojan sanoin Ruotsi piti kyllä kovaa ääntä julkisesti Viron puolesta, mutta käytännön toimet jäivät vähäisiksi. Yleisöstä kuultiin, että kyllä Ruotsi tarjosi sokeria ja jauhoja, mutta ei osallistunut Tallinnan taidemuseon korjaamiseen. Suomi pysyi hiljaa, mutta teki sitä enemmän.

Suomi teki nimittäin huomattavan paljon työtä ja lahjoituksia Viron hyväksi ikään kuin epävirallista tietä, kulttuurivaihdon nimissä. Tästä kertoi hyvin selkeästi Heikki Rausmaa esitelmässään. Seurasin aikoinani hänen väitöstilaisuuttaan samasta aiheesta. Nyt tuli vielä tarkemmin esiin monenlainen kulissientakainen yhteydenpito ja satojen miljoonien arvoinen apu virolaisille silloin kriittisinä aikoina, kun itsenäisyys piti alusta pitäen rakentaa. Taitavasti silloin tasapainoiltiin ulkopolitiikassa Moskovan ja Viron välillä, edellistä loukkaamatta ja jälkimmäistä tukien. Maittemme välinen kulttuurisopimus täytti 80 vuotta. Yhteistyö jatkuu monella tasolla, niin seminaarissa toistuvasti vakuuteltiin.

Toinen jäntevä esitys kuultiin Erkki Tuomiojalta sotien aikaisesta yhteistyöstä Suomen ja Viron kesken. Erityisesti Jaan Tonissonin (tämä kirottu blogiosio ei anna oikeaa virolaista öötä) ja puhujan isoäidin Hella Wuolijoen neuvonpidot nousivat keskiöön. Vilkasta oli diplomaattinen kuhina aseiden pauhinan taustalla, mutta mitään hyötyä rauhanpyrkimyksistä ei ollut, eikä Tonissonin kova yritys olisi 30-luvullakaan auttanut Viroa toiseen lopputulokseen kuin mikä sitten miehityksessä tapahtui, vaikka hän olisi ollut vallassa – valitettavasti, totesi Tuomioja.

Dosentti Heikki Roiko-Jokela pohjusti kaarta alkuvaiheista, lähinnä ulkoministeri Holstin näkemyksistä koskien reunavaltiopolitiikkaa niinä aikoina. Ei silloinkaan mitään yhteistä puolustusliittoa saatu aikaan, vaikka erilaisia konstellaatioita yritettiin ja Kansainliittoon tahdottiin tukeutua. Tärkeintä oli, ettei jäätäisi yksin, mutta keiden kanssa piti toimia? Saksan ja Neuvosto-Venäjän puristuksessa pyristeltiin.

Yleisö kyseli kovasti kaikkea loppupaneelissa, jota Juhani Salokannel varmoin ottein veti. Jussi muistutti myös Jak Joerüütin kirjallisesta tuotannosta. Diplomaatti viettää kirjailijana 50-vuotistaiteilijajuhlaa, ja on julkaissut uuden novellikokoelman, jossa kuulemma YK:n toimintaa kuvataan kiintoisasti sisältä päin.

Ennen seminaaria ehdin vähän tutkia Virka-gallerian näyttelyä aiheesta ja törmäsin ilokseni Hannu Remekseen, vanhaan norssiin ja Viron tuntijaan, jonka kanssa sitten seminaaria seurailimme. Mikko-Olavi Seppälä opasti näyttelyssä, ja huomasin että sitä on vielä käytävä uudelleen rauhassa katsomassa.

Kaikki tämä kiivaan syksyn tohina huipentuu tänään Oulussa valtakunnalliseen itsenäisyysjuhlaan, minne tästä pian lennämme. Se näytetään tänä iltana suorana Tv1:ssä. Raporttini seuraa myöhemmin, jos suinkin maltatte odottaa.

2.12.2017

 

Egyptiläinen pikkujoulu ja muuta sekoilua

No sehän ei varsinaisesti tapahtunut Egyptissä, vaan Villa Kivessä. Eikä oikeita egyptiläisiä ollut paikalla kuin suurlähettiläs Sherif Yehia Refaat. Olihan sentään tuo yllä virnistelevä joukko Sinuhen henkeen pukeutuneita juhlijoita. (Huomatkaa daami toinen vasemmalta ja suurlähettiläs seitsemäs oikealta.)

Mika Waltari -seuran pikkujoulu oli viritetty tavallistakin hauskemmaksi, ja lammaspaisti oli todella maukasta. Laulava joulupukki muistutti jonkin verran Jukka Parkkista, mutta onko hänen kuultu ennen laulavan? Pahaksi onneksi meidän pöytämme ei voittanut tietokilpailua, jonka Anssi Arohonka piti hyvän tradition mukaisesti. Tapani Pitkäsen pöytä oli tietävämpi, mutta revanssi seuraa ensi vuonna.

Päisi Istala luki joulukertomuksen ja Juha Salo laulatti ja meillä kaikilla oli niin pirun mukavaa. Kyllä tällainen joskus rentouttaa kaikkien tärkeiden patsastelujen lomassa. Ai niin, Juha Hurmeen puhetta ja ministerin tivausta on niitäkin kommentoitu kovin totisesti. Mihin on kadonnut kyky iloita aidosta karnevalismista?

Sadan vuoden kirjat lähestyvät radiossa loppuaan, ja taas tuli sotahistoriaan perehtyneeltä seniorikriitikolta syvä ihmetys äskeisestä keskustelusta, joka koski vuoden 1923 kirjaa, Kaarlo Hännisen seikkailuromaania. Varmaan merkittävä opus. Keskustelussa historioitsija A. Hietalahti ja toimittaja S. Puttonen pohtivat, näkyykö tässä seikkailuromaanissa jo merkkejä siitä, kuinka Suomi meni Saksan liittolaisena talvi- ja jatkosotaan. Haloo!

Seniorikriitikko uskoi taas kuulleensa väärin. Niin monia löysiä heittoja on ennenkin sarjassa kuultu. Mutta siis Saksan liittolaisena talvisotaan! Risto Rytin tunnettu anglofiilisyys oli Hietalahden mukaan vain ”juonikasta teeskentelyä”. Nikkelistä oli kaiken aikaa kysymys, fasistikorttia heilutettiin ohjelmassa tarmokkaasti. Seniorikriitikko toteaa, että toimittaja antoi koko ohjelman Hietalahden poskettoman monomaanisen nikkeliteorian julistukseen. Hyvä kirjallisuusohjelma.

Kun eilen tuli 78 vuotta talvisodan syttymisestä, olisiko syytä aina vaan kerrata perusasiat. Saksa jätti tietääksemme Suomen sotimaan ypöyksin talvisotaansa, eikä Rytin saksalaismielisyydestä ole tähän mennessä näkynyt merkkejä. Mutta mehän elämme kuulemma totuuden jälkeistä aikaa muutenkin. Miksi Ylen kirjallisuusohjelma tekisi siitä poikkeuksen.

Sama kriitikko sai eilenkin Hesarissa korjata palstan verran asiavirheitä, kohteena tällöin historiaopus Viinalla terästetty sota. Jopa talvisodan alkamispäivä oli muistettu väärin. Kun kouluissa karsitaan historian opetusta ja oikeinkirjoitusta, ollaankin pian hyllyvällä suolla.

Ylen sarjassa Jukka Kekkonen selvitti oikeushistorioitsijana oikein peruslinjat Sillanpään Hurskaasta kurjuudesta: kirjailija ei suorastaan ollut punaisten puolella, mutta tunsi myötätuntoa hävinneitä onnettomia kohtaan. Vai tunsiko? Kertojan ääni on viileä, katse kylmänkirkas. Mutta pohjamutia romaani kourii ja nostaa esiin mitä näkyy turpeen alta. Uroteko jo sekin aikanaan.

Eräs jäsenemme Waltari-seurassa sanoi juuri lukeneensa Sillanpään romaanin, vaikutuksen tekee kuulemma edelleen. Näkökulma on vähän toinen kuin Linnalla, syvempi ja todempi.  Lukekaa, ette pety.

30.11.2017

 

Hyvien uutisten päivä

Finlandia-palkinnot menivät nappiin. Riitta Kylänpään elämäkerta Pentti Linkolasta oli suosikkini ja ansaitsee voiton. Kun Linkolaa on taas ryöpytetty kuulemma somessa, palkinto tekee monin verroin terää. Lukekaa kaikki, joilla on vain lööppien ja provokaatioiden luoma kuva hienosta ja hurjasta miehestä. Hyvin valittu, Rönkä!

Myös Juha Hurme on palkintonsa väärti, vaikka en kirjaa vielä tunne. Elisabeth Rehn teki naisen työn. Hauska oli Juhan nosto ruotsin kielen puolesta, oikein hyvä! Näin vähän paikattiin ehdokaslistan kielipoliittista yksipuolisuutta. (Mitä ihmettä, ministeri Terho on kuulemma vaatinut Hurmeelta anteeksipyyntöä, kun junteiksi nimitteli. Eikö ministeri ymmärrä huumoria vai älähtikö se koira jne.)

Minäkin tein kyllä puhtaasti suomenkielisen listan Ilta-Sanomiin sadan vuoden klassikoista, siinä oli tungosta vähän liikaa. Ruotsinkielisistä voisi tehdä ihan oman listansa ja täyteen tulisi huippuja sekin. Mielessäni pyörivät Diktonius ja Ulla-Lena Lundberg, mutta sitten sorruin fennomaaniseen kielisuoraan.

Lastenrunoista en paljon tiedä, mutta ainakin palkinnonsaaja vaikutti hyvin sympaattiselta – ja ruotsinkieliseltä.

Sesonki on kiivaimmillaan edelleen. Vasta maanantaina ropisi teatterialan palkintoja samassa Kansallisteatterin salissa, ja kuultiin prof. Hanna Suutelan viisas esitelmä Ida Aalbergin monikasvoisuudesta. Näyttelikö näyttelijä suurta diivaa? Missä piilee hänen todellinen minänsä, onko se edes löydettävissä? Kyse oli siis IA-säätiön 60-vuotisjuhlasta.

Ja lauantaina äänestimme Hotelli Arthurissa Sirpa Kähkösen Kirjailijaliiton uudeksi puheenjohtajaksi, onnea siitä ja potkua alkavaan urakkaan, jolta taas vaaditaan kaikenlaista rahallista ja henkistä kirjailijakunnan puolien pitämistä. Ilahduttavaa sekin, että Pirkkalaisten puheenjohtaja Tuija Välipakka saatiin liiton johtokuntaan.

Syytä huokaista taas pari päivää. Tänään flaneerasin kaupungilla, kuuntelin hetken vielä palkittujen puheita Akateemisessa ja jatkoin Kino Engeliin, jonne Marja meitä patisti. Nähtiin kehuttu skandinaavinen satiiri tai parodia tai mikä lie sekamelska The Square, josta ei tullut suosikkielokuvaamme. Sopii eliitin vihollisille, bisarrin huumorin ystäville ja kaiken trendikkään harrastajille.

Paras viimeksi. Eino Kaikkonen vaatii Hesarin yleisönpalstalla komeasti Nuntii Latini -ohjelmalle jatkoa! Näin kirjoittaa Eino: ”Ylessä tehty Nuntii Latinin lopettamispäätös on historiaton ja järjenvastainen. Se lähettää maailmalle 100-vuotiaasta Suomesta sivistysvaltion vastaisen viestin.” Samassa rintamassa seisovat Hurme ja Kaikkonen, kielitaidon ja sivistyksen puolesta. Sat sapienti. 

29.11.2017

PS Netissä pyörii adressi Nuntiin puolesta, allekirjoittakaa! Romani sumus.

 

Nuntii discussi

Murheuutinen Hesarin kulmassa: Nuntii Latinii loppuu radiosta. Vastikään SKS:n kustannusosaston tupareissa puhelimme Reijo Pitkärannan kanssa näistä verrattomista uutisista. Reijo sanoi enteellisesti, että Nuntii jatkuvat ainakin vuoden loppuun. No siihen ne nyt lopahtavat. En ole vakituinen kuuntelija, mutta aina kun satun kohdalle ilahdun. Kuinka hauskasti vanha kieli taipuu nykyilmaisuihin!

Kerroin Reijolle meidän latinantunneistamme Norssissa, kun vakituinen opettaja, legendaarinen Esko Roope Joki ei aina ollut opetuskunnossa. Oli paljon sijaisia, joita kiusasimme poikakoululaisten armottomaan tapaan. Sitten tuli abivuosi, ja piti äkkiä saada latina kondikseen. Nuori Tuomo Pekkanen saapui kuin pelastaja ja pani meidät semmoiseen pikakurimukseen, että lähes joka poika kirjoitti ällän latinasta. Tuomo on vaimoineen kuulunut Nuntii Latinin toteuttajiin. Ja nyt sitten kepeät mullat. Ylen liittyy sivistyspohjamme kavennustalkoisiin.

Finlandiat jaetaan tulevana torstaina. Pia Ingström kirjoitti eiliseen Hbl:ään terävän kolumnin aiheesta. Kyytiä sai kaunoraati ruotsinkielisen romaanitaiteen hyljeksimisestä. Pia arveli ehkä ihan oikein, ettei raadin kielitaito riittänyt sen puolen ehdokkaiden lukemiseen. Lisäksi täytyy muistaa aikapula ja urakan kohtuuttomuus. Silti Pia on oikeassa.

Tieto-Finlandian osalta hän muistuttaa Matti Röngän jääviydestä, tämän tytär kun on mukana kisaamassa. Asia on Pian mielestä sivuutettu oudon vähin äänin. Lisäksi hän esittää ironisen kommentin ehdolla olevasta Alexander Stubbin puolielämäkerrasta. Siitä saammme kyllä tietoa. Esim, Alex ei pidä juissista, mutta syö kaurapuuroa aamuisin. Kaikkiaan notkea ja eloisa henkilökuva, niin uskoisin. Mutta tietokirja?

Luen edelleen kertomusta Pentti Linkolan fanaattisista vaiheista, onhan se henkilökuvana vähän toista. Käy ilmi, että yksi Linkolan mielikirjoista on Gontsharovin Oblomov. Satun juuri lukemaan tätä ruhtinaallisen vetelehtijän romaania senkin vuoksi, että sen suomensi alkuaan Ilmari Kianto Moskovan vuosinaan. Repliikkien osalta kuulen vieläkin Tarmo Mannin tulkinnan aikoinaan Tv-teatterissa 1960-luvulla. Kirjana mitä hupaisin. Mitä tyyppejä! Olisi vielä opeteltava vetelehtimisen jalo taito.

Eivät uutiset tähän lopu. Veli-Pekka Leppänen, toimittajista parhaita, esittelee Häggmanin, Keskisarjan ja Kuisman teosta vuodesta 1917. Leppänen siteeraa Kai Häggmanin osuvaa vertailua Sillanpään ja Linnan henkilöhahmoista vuoden 1918 kuvauksissa: Toivolan Juhan tolkuton hahmo kyseenalaistaa sekä aatteellisesti tietoisen sosialistikuvauksen että fennomaanien aiemman sivistysprojektin, kun taas ”Koskela on niin miehekäs. määrätietoinen ja rohkea, että hänen täytyy olla romaanihenkilö”. – Näinhän se juuri menee.

Vielä syvä mielentyyneys Klaus Härön elokuvasta Miekkailija, jonka katsoimme hartaasti uudelleen eilen telkkarista. Hieno teos, jokaista pientä yksityiskohtaa myöten hiottu ja puhutteleva. Harvoin on kai tehty näin pelkistettyä, eleettömän yksinkertaista julistavaa elokuvaa. Mitä se julistaa? Vapautta, itsenäisyyttä, urheutta – ja opettajan tehtävän arvoa. Tähän Marja yhtyy, uskoisin.

Joonas Konstig harrasti myös miekkailua pyrkiessään täydelliseksi herrasmieheksi kirjassaan. Se tuntui jo liioittelulta, mutta on varmasti kehittävä harrastus. Missä viipyy Suomen nousu miekkailun kärkimaaksi? Arvokas yksilö- ja joukkuelaji siinä kuin taitoluistelu tai koripallo ja kauniimpaa, elegantimpaa kuin nyrkkeily vai mitä. Tuskin kuitenkaan ryhdyn enää  miekkailemaan.

Hiihtivät kovaa Rukalla, hyppäsivät heikommin. Ei vielä syttynyt suuria olympiatoiveita, mutta aikaahan on.

27.11. 2017

 

 

 

 

 

 

Virolainen nykyooppera ja sote

Kalevalanmaa jäi vähän kalvean kuvan varaan, kun maalla nettiyhteys katkesi kesken kaiken Nälkämaan laulun kohdalla. Lopun katsoin kännykästä! Melko naurettavaa. Mutta itse teos vaikutti hauskalta, repäisevältä, uuden kunnollisen live-katsomisen arvoiselta. Lopun puheensönkötykset tosin täysin turhia, mutta siihen saakka kulki hyvin.

Tuohon Aleksanterin teatteriin meninkin elävään esitykseen, kun Estonia-teatteri vieraili oopperallaan Pilvien värit. Sen on säveltänyt Rasmus Puur Jaan Kruusvallin näytelmän pohjalta. Aiheena Viron kohtalon vuodet alkaen Gorbatshovin perestroikasta itsenäistymiseen ja sen jälkeiseen aikaan 1990-luvulla. Tämä aika nähtynä yhden perheen kannalta, kolmen sukupolven kokemuksin.

Kiinnostavaa. Kysyin väliajalla Maija Alftanilta ja Kaarina Timoselta, onko meillä sävelletty vastaavaa oopperaa lähihistoriasta. Emme keksineet äkkiä yhtäkään. Mieluummin heijastellaan kaukaisempaa menneisyyttä, minä syyllisenä muitten mukana. Librettoa on helpompi vääntää vähän kaukaisemmista kokemuksista.

Pilvien värit näytti ja soitti Viron draamallisen ajanjakson melko melankolisesti. Musiikki sinällään oli eloisaa, melodisesti kulkevaa, mutta lauletut aiheet kääntyivät tragediaksi. Itsenäisyys ei tuonutkaan sitä onnea mitä oli joukkokokouksissa ja laulujuhlilla toivottu. Tulikin kova kapitalismi, tunnottomat rosvot, liikehuijarit ja maastamuutto länteen. Tässä kurimuksessa vanha maanviljelijäpari on ihmeissään. Lopulta he menettävät kummankin lapsensa, toisen Ruotsiin, toisen Venäjälle, mutta kas kummaa: hyljeksitty venäläinen miniä palaakin jatkamaan perheen maatilaa. Sentään lohdullinen lopetus paitsi että maatila oli jo menetetty.

Roman Baskinin ohjaama esitys on vilpitön, karhean kömpelö sympaattisella tavalla. Siinä ei pyritä suureen taiteellisuuteen, vaan kerrotaan korutonta tarinaa eläytyvästi. Kuullaan komeita ääniä, kyllähän virolaiset laulaa osaavat. Erityisesti perheen vanhan isän Kaarelin roolissa Jussi Zahharov lauloi hienosti kuin parhaaseen vireeseen kypsynyt baritoni. Muitakin kuunteli mielikseen, joskaan henkilöhahmot eivät kovin syvälle yltäneet, vaan jäivät ideaansa kantaviksi, sinällään osuviksi tyypeiksi.

Tällainen itsekriittinen kansalliskuvaus on arvokasta. Joku kaipasi meillekin lisää samaa tässä 100-vuotisjuhlien melskeessä. Onhan sitäkin ollut, takavuosina kylliksi saakka. Mutta virolaisten tapa kääntää kouraiseva kritiikki omaan napaan vaikutti kovin tuoreelta, kaikesta huolimatta rakentavalta.  Mitä aiheita meillä voisi olla, mietitääs…

Kiusallinen jalkavaiva on hankaloittanut elämää, ja kävin Eiran sairaalassa saamassa hyviä ohjeita. Samalla mietin paljon puhuttua valinnanvapautta, joka ainakin täällä Rööperissä jo täysin vallitsee. Voin mennä Viiskulman terveysasemalle, jossa saa hyvän kohtelun, tai sitten suoraan tuohon tyylikkääseen jugendlinnaan spesialistin puheille. Mikä tässä vaatii soten parannustoimia? Tietysti olemme etuoikeutettuja: molempiin on meiltä matkaa viitisen minuuttia. Pelkona on, että loistotilanne vain vaikeutuu uudistuksessa.

Kun kuuntelin Lähteen ja Hämäläisen masinoimaa hyvää sote-keskustelua, asia hiukan valaistui. Erityisesti Aki Lindénin pureva kritiikki havahdutti. Nimenomaan tämä valinnanvapaus tuhoaa hänen mukaansa säästötavoitteet, joitten varaan kumminkin koko sotea ruvettiin pystyttämään. Jos kuulin oikein, yksityisille ohjattaisiin maassa potilaita ainakin lisämiljardin arvosta. Sitä paitsi yksityiset käärivät jo nyt ”kuorisairaaloissa” julkista tukea, vaikka tuottavat palveluita, joita yleisellä puolella ei sallita. Pirullinen kierre, jos uskomnme Lindénia, ja miksemme näin kovaa asiantuntijaa uskoisi.

Mutta jalka alkaa jo levon jälkeen kulkea, kiitos erinomaisen terveydenhoitosysteemimme.

25.11.2017

 

Herrasmiehiä ja uskonsotureita

Kirja kulkeutuu usein sattumanvaraisia teitä käteesi. Silmiin osui kutsuva kansi SKS:n kirjastossa, mistä kaikenlaista löytyy. Teepaita, kravatti ja nimi: Vuosi herrasmiehenä. Mitäs tämä on? Voisinko vielä opetella alaa?

Kirja lojui aikansa avaamatta pöydällä, kunnes tapasin Matti Mäkelän Sanomatalon kirjatapahtumassa. Matti kehui tätä kirjaa kovasti ja sanoi kirjoittaneensa siitä kritiikin, joka ilmestyisi kohtapuoliin. Ai että ihan kunnon kirja? Ei siis mikään tavallinen pikkutärkeä tapaopas?

”Sinäkin esiinnyt siinä, hyvin pukeutuvana herrasmiehenä”, virnuili Matti. No sillä olin jo myyty. Kirja on luettava.

Nyt onkin sanottava, että Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä (WSOY) on syksyn suuri yllättäjä.  Aivan mainio kirja siitä, kuinka nelikymppinen mies, entinen punkkari, määrätietoisesti kouluttautuu herrasmieheksi. Konstig kirjoittaa vilpittömästi ja tosissaan, mutta onneksi ei kovin opettavaisesti. Kevyt itseironia tuo kirjaan ilmavuutta.

Vuoden parhaat juhlat, pätevimmät tapaintuntijat, eleganteimmat harrastukset esitellään käytännössä. Tietysti on pukeutumisvinkkejä ja seurustelusääntöjä, joita ilman ei voi pärjätä. Kuinka paljon minäkin olen ehtinyt mokailla elämässäni… Konstig kunnostautuu hämmentävällä tavalla siinä, että hän vierailee Matti Klingen luona ja kommentoi käyntiä asiallisesti ilman kliseenomaista ironiaa. Sama koskee Kaarina Suonperää, jota kirjoittaja suorastaan palvoo.

Hämmästyttävä tyyppi siis tämä Konstig. Hän omaksuu herrasmiehen roolin koko leveydeltä miekkailua, ratsastusta ja rugbya myöten. Näitä jaksoja voi hyppiä yli, ellei tunne palavaa harrastusta alaan. Mutta kulttuurihistorian rautaisannos antaa sopivaa taustaa gentlemanin käsitteelle ja  ihanteille, tässä ei leijuta vain jossain hurahtaneen kaverin päiväunelmissa. Kehittävää lukemista, vielä tässäkin iässä voi yrittää oppia jotakin uutta.

Matti Mäkelä kirjoitti hyvän ja rikkaasti esittelevän kritiikin viime sunnuntain Hesariin, siitä sopii lukea enemmän. Olen samaa mieltä kuin Matti: mahdollisimman monen nuoren miehen (ja vanhemmankin) pitää lukea tämä kirja.

Tiistai-iltaisin, ennen futista, olemme vaimon kanssa katselleet uutta tanskalaista tv-sarjaa Herrens veje, joka on saanut pateettisemman suomenlkielisen nimen Huuto syvyydestä. Syvällinen ja hieno sarja uskonkamppailusta, kaupallistuvasta nykykirkosta ja tappamisen moraalista. Tämä liittyy edelliseen sikäli, että tässäkin on kyse meillä hyvin harvinaisesta aiheesta, johon yksikään ankeaa arkea rakastava kotimainen tv-sarja ei suin surmin tarttuisi. 

Herrasmiehet ja luterilaiset pappismiehet – eivätkö ne olekin jo kauan sitten historian jätetynnyriin haudattuja arkkityyppejä, ainakin taiteen näkökulmasta. Kuka niistä enää voisi kiinnostua. Teemu Laajasalon piispanvihkimystä ei mainittu rivilläkään kyseisen sunnuntain Hesarissa (olihan sentään suora tv-lähetys), Hbl pani pienen kulman asiasta. Ja sitten, aivan varoittamatta juuri nämä aiheet nousevat syksyn kiinnostavimpien teosten keskiöön.

22.11. 2017