Leino, Onerva ja konekiväärikomppania

Kuva Marjo Haapasalo

Kiertomatka läntisessä Suomessa tuotti kaksi vaikuttavaa teatterielämystä.

Suomen Turussa, vanhassa ravintolaksi muutetussa Koulussa, kohtasimme hyväksi tuttavakseni tulleen Eino Leinon ja hänen rakastettunsa L. Onervan. Kaj Chydenius on tunnetulla eläytymistaidollaan säveltänyt nelisenkymmentä Leinon ja Onervan runoa. Niistä oli koostettu kahden runoilijan välinen dialogi, joka aivan hurmasi meidät: Sykkeessä sydämen kahden

Marjan tytär Salla oli esityksestä vinkannut ja hommannut liput. Siellä mukavalla sohvalla istuimme ja viiniä nauttien kuuntelimme sykähdyttäviä runoja. Seinän takana hälisi normaali kapakkailta, mikä oikein hyvin sopi esityksen henkeen ja tunnelmaan.

Esitykseen oli löytynyt oivallinen pari, Elina Partanen Onervaksi ja Dick Holmström Leinoksi. Elina lauloi kauniisti ja näytteli herkin harkituin viittein. Dick Holmström oli niin ilmetty Eino Leino, että meinasivat silmät pudota päästä: sopivan pulska, hivenen räjähtänyt, tunteellinen ja pehmeästi ääntävä velikulta, romantikko jokaista suortuvaansa myöten. Osasivat kumpikin oivallisesti nostaa rakkaussuhteensa vaihtuvia tuntoja runoihinsa. Kari Mäkiranta säesti.

Harvoin on puolitoistatuntinen vilahtanut niin nopeasti kuin tässä. Nämä runot olisi saman tien kuunnellut toiseen kertaan. Esityksiä on vielä yksi alkavalla viikolla, ja tilatahan sitä varmaan voi, helposti liikuteltava kolmikko, arvaisin.

 

 

Turusta matka jatkui Poriin, missä itsenäisyyden juhlavuosi pamahti käyntiin (tai onhan se jo kauan ollut kauheassa vauhdissa) varsin komeasti.

Porin vanhassa oluttehtaassa esitettiin – meinasin huokaista, taas kerran – mutta ei: tuskin Porissa on Linnan Tuntematonta sotilasta ennen veivattu. Nyt se otettiin estradille niin näyttävästi kuin mahdollista. Oluttehtaan avara kertakäyttönäyttämö aukeni oivalliseksi sotatantereeksi. Ilmassa oli sotaisan juhlan tuntua.

Eihän sille mitään mahda, että tarina on perin tuttu, jokaista vuorosanaansa myöten. Omat Tuntemattomani alkoivat Pyynikillä 1962, jatkuivat Laineen elokuvassa ja romaanin sivuilla, uudistuivat Mollen murhaavan synkässä uudistulkinnassa, koukkasivat Turkan kuiskausversioon Helsingin Kaupunginteatterissa (mistä pidin yliopistoseminaarin), törmäsivät Kristian Smedsin poskettomiin leijoniin Kansallisessa huipentuakseen takaisin Pyynikille, minne tein 20 vuotta sitten uuden sovituksen Kalle Holmbergin ohjaamaan Linna-sarjan finaaliin. Ja tätä on tämän jälkeen vielä yksi uusi elokuvallinenkin kestettävä!

Mutta ensin tämä Carl -Gustaf Christian Lindroosin ohjaama laajatehdasspektaakkeli Porissa. On sanottava, että Tuntemattomasta on tullut eräänlainen kansanruno, jonka kaikki tuntevat ainakin auttavasti elleivät läpikotaisin. Jokaisen repliikin arvaa, jokaisen kohtauksen tuntee jo ennalta. Yllätyksiä on enää vaikea kehittää, ellei nyt tee vihollisista pesukoneita. Mitään niin raflaavaa ei Porissa yritettykään. Esitys siellä on rauhallinen, hyvin tehty perus-Tuntematon, klassinen ja odotusten kaltainen kaikissa käänteissään. Laaja tila on hallittu hyvin, samoin tehosteet, valot, koko sodan melske ja meininki.

Vähän uusia vivahteita tulee Veerukan tanssista yhdistyneenä sotilaitten ryyppäjäisiin ja Kariluodon epätoivoisesta loppumonologista. Muu on taattua kamaa, ei syytä huolestua mistään temppuilusta. Jokunen ennen kuulematon vuorosana on kirjasta poimittu.

Ilon aiheita tarjoavat nuoret, raikkaat, entuudesta tuntemattomat näyttelijät, kuten Tuntemattomaan sopii. Hyviä olivat konkaritkin, Vesa Haltsonen Koskelana kärjessä ja Matti Mäntylä Sarastienä. Hietanen oli Pekka Hännisen hahmossa luonnikas ilonpitäjä, Jarkko Tiainen Lehtona juuri niin kova kuin pitää. Marko Honkanen tuli Lahtisena jo ajoittain  lähelle Veikko Sinisalon äänenpainoja, varsinkin kuolinkohtauksessa. Ja aivan erinomainen oli Joonas-Petteri Nieminen rättiensä ja soppakanuunansa puolia viimeiseen saakka pitävänä Mäkilänä.

Jännitimme kuinka Myllykolun  kasvatti Turkka Mastomäki pärjää Rokan vaativassa roolissa, ja suuri oli huojennus: hän on suorastaan loistava, karjalan murrekin sujuu kuin olisi sitä ikänsä puhunut. Hallitsee kohtauksillaan suvereenisti näyttämöä. Suuri voitto Turkalle!

Upseereilla on vähemmän kiitollista tehtävää kuin miehistöllä, mutta hyviä arvovaltaisia tyyppejä siellä esiintyy, eikä turhan takia liioitella mitään pilkkaa tai parodiaa. Miehistö kiroilee liikaa, enemmän kuin kirjassa, mutta ehkä näyttelijät saavat näin lisää vimmaa itseensä.

Nautimme väliajalla asiaan kuuluvasti sotilaskodin kahvia, munkkia (saisi olla tuoreempia) ja leikattua konjakkia sekä tapasimme kaiman Panu Raipian (jonka kanssa aiheesen liittyviä juonia) ja Risto Ojasen seurueineen. Risto kirjoittaa Porin Teatterin historiaa, johon koostuu tästä illasta varmaan oma ansiokas lukunsa.

Ajelimme yötä myöten Hämeenkyröön, missä on vielä sunnuntaina pantava järjestykseen joitakin Sillanpää-oopperan seikkoja johtokunnan kokouksessa, joten juhlavuosi jatkuu ja ylenee ja komistuu vielä hyvän aikaa. Kesällä pamahtaa Myllykolussa.

29.1.2017

 

Vanhoissa piilee viisaus?

 

Kiitos Eeva Luotoselle, joka on valinnut radion mietelauseiksi otteita Ciceron viisaasta teoksesta Vanhuudesta (De senectute). Ne rohkaisevat ja antavat uskoa meidän ikäisillemme, vaikka vanhuus vielä edessäpäin odottelee, kuten on toivottava.

Meillä Antti Eskolan viimesyksyinen Vanhuus asettuu valoisan Ciceron rinnalle vähän karvaampana ja pessimistisempänä, siis kriittisempänä mietekirjana. Kumpikin kannattaa vanhojen osallistumista elämään täysin palkein. Cicero kannustaa 84-vuotiaita vaikuttamaan valtion asioihin, koska heidän harkintakykynsä ja painokkuutensa on vuosien saatossa vain lisääntynyt.

Lasse Lehtinenkin on ehtinyt meidän suurten ikäluokkien vuosikymmenelle, onnittelut moniosaajalle, joka kirjoittaa elämäkertaa Väinö Tannerista. Pettikö viisaus, kun Tanner yritti valtaan vielä ikämiehenä? Voittiko suoraselkäisyys poliittisen harkinnan? Vastatkoon Lehtinen kirjassaan.

Eilen kuuntelin radiosta Lehtisen ja Seppo Hovin letkeätä ohjelmaa vuoden 1939 uhkaavista tunnelmista. Jopa Sillanpään Nobel ja Marssilaulu saivat ohjelmassa asiallisen ja perehtyneen käsittelyn, mistä on kiitettävä. Olen samaa mieltä Sepon kanssa siitä, että olisi kiinnostavaa tietää ne muutkin Marssilaulun sävellyskilpaan osallistuneet – vain Väinö Hannikainen tiedetään. Voittaja oli kuten muistamme Aimo Mustonen.

Anne Bernerin liikenneuudistus herätti kahtalaisia aatoksia. Ensinnä on aina ihailtavaa, kun joku todella repäisee ja yrittää tehdä jotakin eikä vain pyörittele  puheitaan. Reipas nainen on Berner. Mutta kyllä me samalla kauhistuimme ajatusta, että maalla kauppamatkoillakin täytyisi näpytellä jotain maksutietoja ylös ennen starttia tai että satelliitti rahastaisi jokaista mutkaa, jonka kylillä kurvailemme. Ehkä siis hyvä, että ministeri itse veti suurisuuntaiset ideat takaisin.

Mutta olihan tämä taas näyte kansallisesta Ei käy-kampanjasta ja sen sen ravakasta syttymisherkkyydestä. Ministeritoverit ponkaisivat ensimmäisinä kajauttamaan vastalauseensa. Vastustaminen on muutenkin suomalaisen politiikan antoisin ja tehokkain leipälaji. Miten se vanha jäärä Jouko Turkka muotoilikaan: ei täällä äänestetä jonkun hyvän tyypin puolesta,  vaan siksi, että sen avulla voidaan kampittaa jotain vastenmielisempää tyyppiä.

CNN seuraa ikätoverimme Donald Trumpin 100 ensimmäistä päivää herkeämättä päivittäisillä raporteilla ja keskusteluilla. Jokainen twiitti, jokainen kravahdus rekisteröidään ja tulkitaan. Ihmeen maltillisia ja monipuolisia keskustelijoita siellä löydetään, ei niin vastakkaisia asetelmia kuin meillä vaikkapa mainiossa a-studiossa harrastetaan. Laura Saarikoski löysi Hesarin kolumnissa tänään pari kommunikaatiokykyistä kadun henkilöäkin, jotka kykenivät puhumaan erimielisyyksistään huolimatta.

Trumpin virkaanastujaiset oli vaikuttava tapahtuma seremoniallisuudessaan, sanotaan mitään sanotaan puheen sisällöstä. Tasaannuttaako ikä alkukohellukset? Miten hienosti siellä joka tapauksessa kaikki näyttelevät osansa tällaisessa maailmanlaajuista huomiota keräävässä spektaakkelissa. Ja Melanie Trump oli häikäisevän kaunis ja tyylikäs, vaikka sitten sikäläisessä barbi-nukkesarjassa. Jälkikasvu sen näköistä, että heistä vielä kuullaan paljonkin.

Edelleen siis mielenkiintoisia näkymiä edessä, kuten ennakoin jo Trumpin yllättävän voiton yhteydessä. Luen pohjaksi parastaikaa (vasta nyt) Saarikoskien Trump-kirjaa, mistä paljastuu kaikenlaista viime aikojen tapauksia valaisevaa. Ei ainakaan puutu puhuttavaa, väiteltävää, kauhisteltavaa eikä marssittavaa. Brexit etenee Englannissa, ja seuraavaksi repeää manner-Euroopassa. Ranskasta aloitetaan. Marja on jo varta vasten ranskan tehokursseilla ja minäkin perässä taaperran. Pysytellään kärryillä vaikka kuoppaisellakin tiellä.

Päätän raporttini Sepänpuiston laitamalta tähän.

24.1.2017

 

 

 

Venetsia viettelee

» Lataa Matkaesite tästä

Hyvät harmaan tammikuun vaeltajat!

Yllä olevasta linkistä löytyy portti auringon, kanavien ja meren äärelle – sekä hivelevän kauneuden kantamoisiin.

Mika Waltarin jäljillä on tehty korkeatasoisia kulttuurimatkoja, joista tämä on uusin. Vetäjänä on jälleen ”vanha pappi” Ari Suutarla, joka odottelee viimeisiä ilmoittautumisia jo ensi maanantaihin mennessä. Vielä mahtuu muutama mukaan, pitäkää kiirettä! HUOM! jatkoaika ilmoittautumiselle siis 23.1. saakka.

Lähempi ohjelma kaikkine tietoineen linkin päässä. Mukaan matkaan! Ilmoittaumiset osoitteeseen Ari.Suutarla@kolumbus.fi

Parhain terveisin, toimeksi saaneena

Panu Rajala

Olipa kurja komedia

 

Helsingin Sanomien tv-elokuvakriitikko Martta Kaukonen on suosikkini. Seuraan jatkuvalla kiinnostuksella hänen 3-6 rivin huitaisujaan elokuvista. Tänään hän onnistui taas. Omena putoaa on hänen tuomionsa mukaan Valentin Vaalan Mika Waltarin näytelmästä ohjaama ”kurja komedia”.

Millaisia toheloita olivat entisaikojen kriitikot? Tätä kurjaa komediaa yleensä ankaran kriittinen Eugen Terttula meni aikoinaan (Ssd) kehumaan näin: ”Se on ehdottomasti moitteettomimpia filmejä, mitä tässä maassa on tehty.” Elokuva oli ”iloinen yllätys” myös Hesarin Paula Talaskivelle. Terttula totesi Tauno Palon Ventti-Villestä: ”Jos tällainen suoritus olisi nähty englantilaisessa tai amerikkalaisessa elokuvassa, se olisi tehnyt näyttelijästä maailmankuulun.”

Kaiken huippuna suomalaisen elokuvan erikoistuntija Kari Uusitalo on kirjoittanut Suomen Filmografiaan (osa 4) elokuvasta laajan kiittelevän esseen otsikolla: ”Onnistunut näytelmäfilmatisointi”. Elokuva sai viisi Jussia: Waltari sai käsikirjoituksesta, Vaala ohjauksesta ja näyttelijät Palo, Pena Viljanen ja Senni Nieminen roolisuorituksista.

Meidän piti odottaa lahjomattomaan Martta Kaukoseen ja vuoteen 2017 saakka ennen kuin totuus valkeni tästä huimasti yliarvostetusta, hämmästyttävän kurjasta komediasta.

Onkohan tämä tyyli ihan oikeata yleisön valistamista? Muutama kuukausi sitten Martta Kaukonen luonnehti Matti Kassilan notkeaa täysosumakomediaa Hilmanpäivät rutiinityöksi.  Viime sunnuntaina hän läiskäytti teinianimaatiolle Coraline ja toinen todellisuus täydet tähdet, enemmän kuin Renoirin klassikolle Suuri illuusio, jota monet pitävät maailman parhaana elokuvana (minäkin).

Kuinka subjektiivinen suuren yleisön palvelija saa olla? Rajattoman ilmeisesti. Otan usein vertauskohdaksi Aamulehden ja Alma Median Pekka Erosen, jolla on tilaa enemmän ja aina jotakin raikasta, oivaltavaa sanottavaa vanhoistakin elokuvista. Kotimaisten osalta hän on säännönmukaisesti 1-2 tähteä edellä Kaukosta. Omena putoaa –elokuvasta hän ymmärtää nostaa esiin Tauno Palon taiturimaisen Ventti-Villen, jonka hahmo lämmittää häntä kuin talvinen takkatuli. Ihan Palon takia elokuva kannattaa katsoa, hän yllyttää.

Tästä Palon kuuluisasta bravuurista meillä on vain tämä elokuva nähtävänä, Kansallisen teatteriesitys on kadonnut aikojen nieluun. Sillä on legendaarinen maine, ja elokuvastakin voi päätellä miksi, vaikka rooliin on tässä lisäilty vähän turhaa romantiikkaa. En minäkään pitänyt kaikista ajan ja paikan laajennuksista. Alkuperäinen näytelmähän on sidottu vain yhteen huoneeseen, jolloin yllätykset ovat tehokkaampia. Elokuvallistettu sovitus alkaa kieltämättä kankeasti pohjustellen. Eloa syntyy toden teolla vasta siitä, kun Ventti astuu perämies Jonssonin murjuun. Ehkä Martta K on jaksanut katsoa vain alun? Parhaimmillaan leffa kulkee edelleen hauskasti ja letkeästi.

Pisteenä i:n päällä on Waltarin itsensä hitchcockmainen esiintyminen alussa ja lopussa mäyräkoiraansa Petteriä kuljettaen. Onnellinen loppu, jossa huijariperhe melko epäsovinnaisesti palkitaan, jättää sekin tuon Erosen kuvaaman tunteen: lämmittää kuin talvinen takkatuli.

17.1.2017

 

Minna Canth, mahtimuija pyörteessä

Kaarlo Bergbomilla ja Minna Canthilla ei aina synkannut.

Heti sanottava, että Kansallisen näytelmä oli lievästi myönteinen yllätys. Olin kuullut luotetuilta tahoilta siitä pari hyvin kriittistä lausuntoa ja yhden myönteisen. Eikä Hesarissakaan näytelmää suuremmin ylistetty.

Eihän tämä Seppo Parkkisen kirjoittama juttu mikään näytelmä olekaan. Pikemmin se on tatterinomainen esitelmä valituin näytelmäkatkelmin. Voisi puhua myös  rapsodisesta teatterihistoriallisesta kavalkadista. Mitään draaman jännitettä tai yhtenäistä kaarta ei ole tavoiteltukaan. Tyydyttiin väljästi kertovaan rakennelmaan, jossa nopeat viitteet vilauttivat henkilöistä sentään joitain eläviä piirteitä esiin.

Onkohan Kaisa Korhoselle jäänyt takavuosien taisteluohjaukset takaraivoon, kun tässäkin ryhmitytään alussa ja lopussa ja vähän välissäkin yhtenä rintamana yleisöä puhuttelemaan. Muuten ohjaus hajautuu sirpaleiksi ja nostattaa Canthin näytelmien huippukohtauksia muistoihin. Jotain levollista kertovaa otetta tässä silti on. Esitys on totisesti informatiivinen, mutta edellyttää silti katsojalta jonkun verran omia pohjatietoja.

Yksi mieskatsoja moitti väliajalla kovasti päähenkilön Miina Canthin esittäjää aivan epäuskottavaksi.  Ehkä tämä Cécile Orblinin nuorekas, erittäin puuhakas ja intomielinen Miinu hämmentää niitä, joilla on mielessä tuttu tanakka matroonapatsas. Sitä tässä lähdetään reippaasti särkemään. Kyllä minusta tämä tavoitti jotain ydintä Minnan aatteellisesta palosta ja yhteiskunnallisesta eetoksesta, mutta henkilön inhimilliset heikkoudet jäivät katveeseen. Tämä on sittenkin aika ihanteellinen suurnaiskuvaus.

Ristiriidat Suomalaisen Teatterin kanssa nousivat hyvin esiin, eivät sen sijaan henkilökohtaisemmat intrigit Kuopiossa Ahon tai Järnefeltin perheen kanssa. Aho esiintyy kriitikkona kielteisessä valossa. Järnefelteistä vain Arvid käy lavalla puku päällä, ei jälkeäkään hänen tolstoilaisesta sarka-asustaan, vaikka Tolstoin aatteista hiukan puhutaan.

  Ida Aalberg tutkii plaria.

Jukka Puotila on mainio Bergbomin hahmossa pienin sarkastisin elein ja rykäsyin. Hän ainoana vastaa edes pikkuriikkisistä huumorin siruista esityksessä. Hieman tunnistavaa naurahtelua katsomossa syntyi, kun Kristiina Halttu otti Ida Aalberg -asennon esiripun välissä. Halttu on muutenkin kaunis ja ylväs Ida, hyvin hurmaava. Enempäänkin nämä kaksi näyttelijää olisivat yltäneet, kun olisi ollut materiaalia. Sama koskee Emilien lämmintä hahmoa Pirjo Luoma-ahon esittämänä.

Puhuttiin vierustoverin kanssa siitä, että mahtaa olla melko raskas näyttelijöille tällainen rakenne, missä oikeita kohtauksia ei tule, vaan täytyy silloin tällöin piipahtaa heittämään muutamia repliikkejä. Korvausta tuli niistä Canthin omista näytelmäkatkelmista, mutta ei niistäkään noin kylmiltään päässyt juuri lämpenemään. Hyvää opetusmateriaalia joka tapauksessa. Tästä on varmaan jo tullut koululaisten ihan aiheellinen pakkopulla.

Mutta ne kansainväliset liitännät olivat ehdottomasti liikaa! Mitä ihmettä Minna teki yhtäkkiä muka Pariisissa juttelemassa Emile Zolan kanssa sujuvaa ranskaa? Kun muu aineisto on melko totuudenmukaista, tämä hyppää ulos kehyksistä. Moni ottaa todesta tämänkin matkan, vaikka tarkoitus oli kai vaan markkeerata näin konkreettisesti Minnan yhteyksiä eurooppalaisiin virtauksiin. Vielä älyttömämpi oli lopun hyppy Pietariin Lokin ensi-iltaan, jolla ei ollut mitään tekemistä Minna Canthin kanssa. Pelättiinkö liikaa suomalaista kotikutoisuutta? Irralliset lisät tuntuivat yksinomaan keinotekoisilta.

Kaikesta huolimatta suosittelen tätä Marjalle ja tyttärelleen ennemmin kuin Tampereen Viitaa, kun puntaroivat yhteistä teatterikeikkaa. Onhan tämä sentään kulttuurihistoriallisesti rikkaampi ja antoisampi paketti kuin Viidan kapea, sinänsä kunnioitettava, miehisen tuskainen ähinä pispalalaisessa viitekehyksessä. Kummastakin sopii aloittaa Suomen  juhlavuoden teatterikatselmus.

13.1.2017

Taidetta, siikaa ja silakoita

Äsken vielä upea pakkasjuhla, nyt jo vesikeli. Talvi painelee vuoristorataa. Ulkoilla kannattaa kuitenkin.

Loppiaisena tehtiin taidekävely ja selvitettiin viimein se Kusama (tarkkana oikeinkirjoituksessa) ja Tove Janssonin freskot saman tien. Jälkimmäinen teki minuun suuremman vaikutuksen, vaikka kivoja (ärsyttäviä) pilkkuja se Kusamakin laittelee. Hyvin suositulta näytti HAM, paljon nuorta folkkaa, ihan jonoiksi asti. Antoisampaa oli kuin Kiasmassa.

Taidehallissa on hauska eroottinen Paula Suhosen kuvasto naisen vapaudesta kauniiseen kehoonsa, nähty jo avajaisissa. Ja Ateneumin Modigliani pitäisi vielä katsastaa uudelleen.

Kuljeskeltiin vanhaa radanpohjaa Hietalahteen ja testattiin uudistettu SALVE uudessa paikassa. Iloinen yllätys! Henki on hyvin säilynyt, sijainti ja näkymät suorastaan kohentuneet. Ja ennen kaikkea silakat pitäneet pintansa. Tarjoilu leppoisan ystävällistä, tuttujakin tavattiin. Häädössä kävi lopulta hyvin. Käytävä herkuttelemassa vastakin.

Muistui mieleen, mitä johtava gastronomian konsuli Heikki Tavela lausui kerran, kun kehaisin hänelle entisen Salven silakoita: ”Nehän pestään koneella, ainoastaan Savoyssa pestään käsin.” Onkohan ero kovinkin ratkaiseva? Ja kuinka lienee tilanne nykyisin?

Sunnuntain iltapäivä sujui ilahduttavan tapaamisen merkeissä. Matti ja Carita tulivat pitkästä aikaa kylään, nyt vastavihittyinä! Ystävällisessä erossa ehtivät olla kaiketi pari vuosikymmentä. Tällainen eheytyminen kypsällä iällä on iloinen juttu ystävillekin. Nautittiin Marjan valmistamaa hyvää siikaa ja skoolailtiin nuorenparin onneksi. Kertoiltiin kuulumisia ja avattiin jälkkäriksi Budapestistä tuotu Tokaiji-pullo, tuikean makea tärsky. Puheltavaa riitti, vähemmän nyt leffoista, enemmän elämästä ja jälkeläisistä.

Brittien Maigret-yritelmä on pettymys sekä kielen että pääosan esittäjän suhteen. Simenon’n Maigret on kookas muheva persoonallisuus, ei tällainen hintelä luimistelija. Tämä sama sarjamurhaajan juttu nähtiin oliko keväällä, pääosassa Jean Gabin – aivan toista uskottavuustasoa. Sen sijaan Arne Dahlin poliisijännärit sunnuntain myöhäisillassa ovat erinomaisia, ennen kaikkea elävien henkilöhahmojen ja hyvien näyttelijöiden ansiosta.

Jälkihiki ei petä koskaan, nytkin sai hyvää informaatiota Tour de Skin, yhdistetyn ja tulossa olevan futiksen Marokko-matsin vaiheilta. Parempia kuin mitkään pyörittelevät kulttuurikeskustelut, olen kai ennenkin sanonut.

9.1.2017

Loppiaisaattona iloiteltua

Shakespearen tapaan loppiaisaattona sopisi huvitella. Niinhän lähestulkoon teinkin. Jäimme kaupunkiin, kun kelit ovat tämmöiset. Kaduilla on ilo kävellä paukkupakkasella lumen narskuessa.

Siispä painelin iltapäivällä Sanomataloon, missä aloiteltiin itsenäisyyden juhlavuotta. Missä kaikkialla sitä aloitetaankaan? Täällä oli puheena 1910-luku, keskustelijoina kovat naamat Martti Häikiö ja Teemu Keskisarja, puheenjohtajana sisältöpäällikkö Antti  Virolainen. Kun etenen Eino Leinon elämässä samalla vuosikymmenellä, aihe kiinnosti.

Tämä oli Ilta-Sanomien tempaus, lehden toimesta alkaa isompi sarja, jossa itsenäisyyden kaikkia vuosikymmeniä valotetaan, keskustelut tallennetaan ISTV:n ohjelmiin samoin kuin sotiemme veteraanien ja lottien haastattelut. Erikoislehden julkaisevat aiheista kerran kuussa.

Kuka vielä väittää, että Iltsika on vain joku sensaatioita etsivä lööppilehti. Tätä kunnianhimoista kokonaisuutta esitteli päätoimittaja Ulla Appelsin, tunnettu terävistä jutuistaan. Esimies Simo Holopainen esitteli videodokumenttisarjaa pienin näyttein. Kun vielä mieskuoro Runebergskören kajautteli komeita lauluja, tuntui ihan kuin olisimme kulttuuritilaisuudessa.

Historioitsijoiden keskustelu oli jäntevä ja eteni lyhyin ytimekkäin puheenvuoroin. Mitään ihmeen uusia näkemyksiä ei siinä ehtinyt aueta, mutta puheenjohtaja piti linjat selkeinä. Häikiö puhui Svinhufvudista ja Keskisarja Mannerheimista, nämä hahmot he tuntevat läpikotaisin. Olivatko nämä suurmiehet korvaamattomia? Keskisarjan mielestä kuka tahansa Vaasan esikunnan kenraali olisi päihittänyt punakaartin amatööriarmeijan. Myöhemmissä sodissa Mannerheim näytti todellisen taitonsa, jota Keskisarja vahvasti ilmaisi arvostavansa.

Häikiö nimesi Paul von Gerichin Mannerheimin mahdolliseksi kakkosmieheksi 1918, ja Svinhufvudia olisi voinut tuurata E. N. Setälä. Mutta Svinhufvudin ansio oli siinä, että hän uskoi lujasti itsenäistymisen mahdollisuuteen ja päätti mennä läpi, kun ovi oli raollaan. Kun muut taipuivat, hän seisoi horjumatta. Hänen tähtihetkensä koitti, kun hän Pietarista haki Leniniltä vahvistuksen itsenäisyydelle.

Oli aika, jolloin kovasti vastustettiin suurmieskeskeistä historian näkemystä. Nyt tuntuu, että palaillaan kovaa takaisin päin, Mannerheimista tulee luvuttomasti uusia kirjoja ja Häikiö valmistelee Svinhufvudiaan. Viitata voi myös Rentolan Stalin-kirjaan, jossa diktaattorin osuus nousee päällimmäiseksi kaikissa ratkaisuissa.

Iltapäivää kevensi Juha Kanerva Tukholman olympialaisten kertomuksilla. Hyvä muistutus oli, että kisat eivät silloin vielä koskettaneet kovin laajasti kansakuntia. Suomen lisäksi aktiivista urheilua harjoitettiin Ruotsissa, Saksassa, Englannissa, Yhdysvalloissa, ehkä jossain muuallakin. Mutta esim. Venäjä oli aivan heikko. Hannes Kolehmaisen kultamitalin symboliarvoa on liioiteltu – ”juoksi Suomen maailmankartalle” –  mutta suomalaisille se merkitsi paljon. Kisat olivat Suomelle poliittisen demonstraation paikka, Venäjästä tahdottiin erottautua. Kaikenlaista muutakin hupaisaa Kanerva kisoista kertoi. Urheilumuseo kuuluu julkaisseen aiheesta tuoreen opuksen, kannattaisi lukea.

Antoisa iltapäivä tästä koostui. Neljällä eurolla sai hyvän lukupaketin tiskiltä. Pakkasillassa poikkesin vielä Kiasmaan ja kävelin näyttelykerrokset läpi. Harvoin näillä avarilla käytävillä mitään todella sykähdyttää kohtaa. Painuinkin Yrjönkadun halliin saunaan ja uimaan, voi mikä rentouttava nautinto!

Näin kiertyi loppaiaisaatto, kuten sanottu, lähes Shakespearen tunnelmiin.

Vielä katsoimme kotona Heikki A. Reenpään muisteluohjelman. Toimittaja ei paljon puheeseen puuttunut, Heikki A sai rauhassa pitää suurpiirteistä monologiaan. Hurmaava kertoja hän on parhaimmillaan eikä aina pidä niin tarkkaa väliä, pysyykö ihan totuuden lähituntumassa. Vähän syventäen ja esiin nostaen hänellä olisi paljon enemmänkin muisteltavaa varsinkin menneiden vuosikymmenten kirjailijoista. Kun olen itsekin häntä useaan otteeseen puhuttanut mm. Sillanpäästä, jäin vähän kaipaamaan suorasukaisempaa otetta. Mutta hyvä näinkin, kirjallisen elämän ylittämätön herrasmies hän on, viimeinen laatuaan.

Loppiaisena 2017

 

 

Juhlavuodessa ollaan

Olihan komeata kävellä keskellä Mannerheimintietä. Sellaista ei usein tapahdu. Juhlavuoteen tultiin pelit soiden ja raketit paukkuen.

Marja sai äkillisen idean: mennäänkin katsomaan Lepakkoa Kansallisoopperaan. Toimen naisena hän hommasi saman tien liput ensi parvelta parhailta paikoilta. Vanha kunnon shampanjaoperetti sopi uudenvuoden iltaan kuin nyrkki silmään – vertaus ei ehkä ole paras mahdollinen. Mutta keveätä hassuttelua joskus kaipaa. Kuten Marja määritteli: kuin kuvitettu Strauss-konsertti. Monet ikitutut melodiat ovat täältä peräisin.

Shampanjaa sitten siemailimme väliajalla, mutta emme jääneet illalliselle, vaan marssimme koko tien leveydeltä  monenlaisen mekkalan ohi Kansalaistorille (miksei Kansantori? liian poliittinen kalskahdus?), missä oli bileet parhaimillaan. Lauri Tähkä kiipesi lavalle ja lauloi aika kauniisti suomalaisuudesta. Moni mamu siinä kummasteli tätäkin meininkiä. Jotensakin rentoa ja irtonaista iloa tuntui ihmisillä olevan.

Jatkoimme Vanhan laidoille perunatorille ja otimme hampurilaisen ja porilaisen kuin hamassa nuoruudessa. Miten hauskaa! Musta poika kävi siinä pelleilemässä kuin mykässä elokuvassa. Kaikki olivat hyvällä tuulella, kioskinpitäjätkin. Vain joku hysteerinen tyttö huusi ja kaipasi pois. Mitään pahempaa kännäilyä tai tappelua emme nähneet, vaikka pelastusauto joskus ulvaisi liikkeelle.

Viimeistelimme juhlat kotona telkkarista. Viihde kyllä dominoi ihan täysin nämä uudistuneet vuodenvaihteen juhlat. Kyllä on eroa siihen, kun poikasena vanhempien kanssa hytistiin Suurtorilla kuulemassa piispan puhetta ja veisaamassa ”Jumala ompi linnamme…” Olisi nyt joku puhe voinut tässäkin hillumisessa vähän menoa ryhdistää. Pääministeri sentään kävi toivottamassa hyvää ja siunattua juhlavuotta. Siinä koko sanoma. Isänmaasta ja uskonnosta ei enää sanaakaan. No alkaneena vuonna sitten jauhetaan sitäkin enemmän.

Kilautimme unkarilaiset kuohulasilliset ja katselimme ikkunasta Engelin aukion komeaa ilotulitusta. Vastapäisen talon katolla pidettiin ilojuhlia punaisin tulituksin! Huimaa sakkia. Vielä näimme ystävämme Saaran Vox Urbanan eturivissä laulamassa ”Kalliolle kukkulalle…”  Sitten vaivuimme siihen tietoisuuteen, että juhlavuodessa ollaan.

Aamulla rivakka lenkki Kaivopuiston ympäri,  kallioille kiipeillen ja Viron horisonttia tähyillen. Pari virkistävää vastaantulijaa, Antti Alanenkin rantatiellä. Sää leuto ja harmaa.

Presidentin puhe oli erinomainen, tuntui että hänellä tosiaan oli sanottavaa. Teemat johtuivat luonnostaan edellisestä. Selvää kehitystä, Niinistö selkeyttää sanomaansa. Kukaan ei voi sanoa enää, että olipa koukeroista. Tai sitten on vastaanotossa vikaa. Puheessa oli paljon positiivista rohkaisua, mutta arvasimme, että varjoisat teemat nostetaan uutisissa päällimmäisiksi.

Nautittiin livekalaa, kun se joululta jäi – silloin Auttilan Risto toi niin valtavan hauen järveltä, että kun se leivinuuniin pistettiin hautumaan sitruunalohkot, purjot ja tillit mahassa, sitä syötiin monta päivää. Pöydän kuningas siitä tuli. Mutta maittoipa livekalakin huhhahhei. Wieniläissävelet säestivät kuin jatkona eiliselle.

Melkein harmittaa, kuinka hienosti britit osaavat kuvata omaa historiaansa. Nytkin tämä syvästi eletty Churchill-leffa, vanhan valtiaan viimeinen nousu. Tuleekohan Maaritin Kekkos-kirjasta sitten mitään vastaavaa? Toivottava parasta!

Vähän samaa mieltä olen kuin Donner, että turha on veivata Tuntematonta enää kolmatta kertaa. Olisihan uusiakin aiheita itsenäisyyden ajalta. Miten vaikka vallankaappausyritys 1948? Tragikomiikkaa piisaisi, Kimmo Rentolan kirja antaisi hyvää pohjaa. Ja paljon muuta tämänkin maan historia tarjoaisi. Saas nähdä mihin vuosi johtaa. Tuleeko itsenäisyydestä edes joku kolkka uudesti valaistuksi…?

Joka tapauksessa Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikillen!

Uudenvuodenpäivänä 2017