Katerina Izmailova ja Toni Erdmann

Appiukko Boris panee halvalla Katerinaa, onnetonta, lapsetonta lemmenkaipuista miniää. Pian äijästä henki lähtee.

Nikolai Leskovin kertomus Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth olisi voinut jäädä unohduksiin ilman Dmitri Šostakovitšia. Mutta miksi säveltäjä teki oopperansa librettoon huomattavia muutoksia alkuteoksesta? Katerina Izmailovan murhien sarjasta puuttuu yksi, hänen miehensä sisarenpojan Feodorin tukehduttaminen. Se on kertomuksen vaikuttavimpia kohtauksia. Sen tilalle säveltäjä laittoi kohtauksen poliisilaitoksella, jossa miliisiä pilkataan ja jotakuta opettajaa kidutetaan. Selvä heikennys oopperassa vai mitä?

Varmaan Šostakovitšilla oli tarkoituksensa. Aika rohkeasti hän lisäsi Leskovin juttuun totalitarismin poliisivallan kritiikkiä. Tarina on muutenkin kyllin karmaiseva, ehkä kolme murhaa olisi ollut liikaa. Lopussa kuolee lisää väkeä.

Kun Stalin haukkui oopperan musiikin sekasotkuksi, ei hän niinkään musiikista suuttunut kuin koko teoksesta. Varsinaista syytä hän ei halunnut suoraan ilmaista. Olihan ennen kuulumatonta, että Leningradin ja Moskovan oopperalavoilla, pian ulkomaillakin, esitettiin 1930-luvun alussa suuren suosion saanutta teosta, jossa pakkotyövankeja kuljetetaan jalan Siperiaan. Vaikka ne ovat tässä selviä rikollisia, katsojain mielessä kävivät varmasti Stalinin mielivaltaiset puhdistukset, joista laajamittaiset olivat vasta tulossa. Sellaistako diktaattori sieti katseltavan? Paras käydä musiikin kimppuun.

Säveltäjä säästyi, mutta eli loppuelämänsä pelon ja katkeruuden vallassa. Hän oli oikeassa todetessaan, että Leskovin kertomuksessa on vahvasti dostojevskiläisiä piirteitä. Hän vähän lievensi inhimillistä pahuutta ja lisäsi poliittis-yhteiskunnallista. Seuraukset tiedetään. Säveltäjä valvoi yöt laukku valmiiksi pakattuna, ääniä kuulostellen.

Kansallisoopperassa näkemäni tulkinta oli erittäin voimakas – sanoisin ”järisyttävän” ellei sana olisi kulunut käytössä merkityksettömäksi. Mutta jotain sellaista teoksesta kieltämättä repeää. Šostakovitšin musiikissa on karmivaa, yllättävää, riitasointuista, särmää nirhaavaa tehoa. Se on koko ajan elävää ja yllätyksellistä ja alleviivaa, ennakoi ja pommittaa kohtauksiin lisää kauheutta. Kyllä vain sitä kuunteli kummissaan: näin modernia ja dramaattista yli 80 vuotta sitten!

Svetlana Sozdateleva oli upeaääninen sopraano, aivan ihmeellinen. Sensuelli ja hyytävä yhdellä kertaa. Vaikka Katerina on murhaaja, Šostakovitš oli hänen puolellaan. Hän on yksinäinen nainen vailla onnea. Eihän se tee kaikista murhaajia, muuten heitä vilisisi joukossamme. Tässä kohtalossa on kuitenkin jotain vetoavaa. Varsinkin kauheissa loppukohtauksissa menemme kaikki Katerinan puolelle. Ei hän ihan noin petollista miestä ansaitsisi kuin on tämä komea naissankari Sergei. Lopun vankijonossa herätti suurta sympatiaa Esa Ruuttusen tuttu hahmo.

Näyttämö on karu ja pimeä, liikaa mäiskitään alussa suuria teatterikaloja joka tarkoitukseen, varsinkin seksuaalisina symboleina. Kyllä ne ymmärtäisi vähemmällä.  Ehkä norjalaiset rakastavat kaloja. Tämä oli Norjan kansallisoopperan ja Deutsche Oper Berliinin yhteistuotanto, ohjaajana Ole Anders Tandberg. Lavastaja Birkeland on kuten arvasin aito normanni.

Eikö ole muuten jotain koomista tai suorastaan sopimatonta siinä, että hienosti kuohuviiniä maistellen ja sofistikoidusti seurustellen menemme seuraamaan sitten lavalla aivan hirveää, käsittämättömän julmaa tragediaa, jolla on todellisuutensa – ja poistumme ylentyneinä kiiltäviin takseihin ja huokaisemme, että olipa kaunista musiikkia ja korkeatasoisia solisteja  (jumalauta).

 

Isä Peter Simonischek ja tytär Sandra Hüller etsivät omalaatuista kontaktia.

Näin myös pitkien työpäivien rentoutuksena kehutun komedian Isäni Toni Erdmann enkä olisi mennyt, jos olisin tiennyt kuinka jumalattoman pitkä elokuva se on. Mutta kyllä sitä kiinnostuneena katseli, niin perin kummallinen, absurdi, odottamaton se oli. Pientä arkista komiikkaa ja irvokasta klovneriaa sekaisin. Vähän arvoitukselliseksi jäi kolmen tunnin kehittelyn jälkeenkin. Mistä olikaan kysymys isän ja tyttären suhteessa? Vieraudesta ja ihmeen vehkeilevästä kontaktin etsinnästä? Bukarestin kaupallinen eliitti on hauskasti satirisoitu, tyttären tiimin hengennostatusjuhla lopussa kiva. Hänkin siis vapautui isänsä hulluttelujen koskettamana. Saakohan eurooppalaisen Oscarin ylihuomenna?

Perhesuhteiden kuvauksia nämä molemmat, rakkaudettomien ihmisten läpivalaisuja, mutta ei niitä mitenkään voi muuten verrata keskenään. Sattuivat vain samalle viikolle tämän katsojan kohdalla, joka päivät pitkät ja yötkin veti kiihkeästi kirjan loppulukuja ja taitaapa pian päästä voitolle. Nyt hän hengittelee maalaisilmaa säteilevässä talvisäässä ja vilkuilee kisojen kulkua Lahdessa. Hiihdellä pitäisi itsekin, mutta lunta on perin ohkaisesti. On kai tuolla hiottuja latujakin, joten jokainen estävä syy on tekosyy, sanoi jo Kekkonen.

25.2.2017

Päämäärä Tuntematon

Tuukka Huttunen (vas.) muuttuu Väinö Linnaksi ja tämän kavereiksi Tampereen Komediateatterissa. Kuva Anu Ala-Korpela, Al.

 

Kaimani Panu Raipia otti yhteyttä pari vuotta sitten. Oli puhetta itsenäisyyden juhlavuodesta ja Tuntemattomasta sotilaasta. Panu kaavaili juhlanäytelmää, jossa yksi näyttelijä esittäisi koko teoksen. Kun sovitin romaanin 1997 Pyynikin Kesäteatteriin, Panu arveli, että voisin samalla tehdä tämänkin.

Huikaiseva idea, mutta eikö itse teos ala olla jo liian läpituttu? Kuten Porin esityksen yhteydessä totesin, se on kuin kansanruno, jonka kaikki osaavat ulkoa. Nytkin pyörii siitä pian kolme versiota eri teattereissa, ja yksi uusi elokuvakin on vielä kestettävä.

Niinpä keskustelussa alkoi hahmottua minua kiinnostavampi näkökulma. Kuinka itse romaani syntyi? Mistä aineksista Väinö Linna kehitteli sotaromaanin? Kuinka hän nousi syvästä masennuksesta, jonka hylätty Messias-romaani aiheutti?

Tapasin Linnan silloin tällöin alkaen 1970-luvulta. Kun sain kutsun Pirkkalaiskirjailijoihin, kävin ahkeraan kuukausikokouksissa, joissa Linna oli itseoikeutettu keskushenkilö. Yleensä joku vieraileva kirjailija piti valitusta teemasta alustuksen, minkä jälkeen puheenjohtaja Jorma Kannila antoi ensimmäisen puheenvuoron Linnalle. Kuulimme sitten tasapainoisen, rauhallisen analyysin esillä olleesta aiheesta. Nyökkäilimme hyväksyvästi. Sen jälkeen keskustelu sai ryöpsähdellä vapaasti suuntaan jos toiseenkin.

Linna oli siihen aikaan tavattoman ystävällinen henkilö. Hänen vahvin poleeminen vireensä oli jäänyt suurten romaanien ilmestymisaikoihin 1950- ja 60-luvuille. Nyt hän oli kaikkien arvostama mestari, jolla oli varaa jakaa kannustavia kehaisuja nuoremmille yrittäjille. Kyllä häneltä vieläkin irtosi kipakka kommentti, jos joku jotain oikein hölmöä esitti.

Myllykolun Kesäteatterissa Linna vieraili vaimonsa Kertun kanssa muistaakseni 1976, kun siellä esitettiin Töllinmäen tohtoria, Sillanpään nuoruuudesta kertovaa näytelmää. Myös Kalle ja Ritva Holmberg olivat mukana samassa seurueessa, tulivat Linnojen mökiltä Teiskosta. Näytelmän jälkeen istuimme iltapalalla Osaran kartanossa. Kunpa muistaisi kaiken, mitä siinäkin pöydässä puheltiin. Nyt ovat vainajia kaikki.

Linna kävi Hämeenkyrössä silloinkin, kun Veikko Sinisalo vieraili keskuskoululla ja esitti yhden miehen teatterina Pohjantähden alla. Se on mielestäni edelleen paras näkemäni tulkinta siitä teoksesta. Tämä muisto osaltaan kannusti yrittämään yhdelle miehelle sovitusta myös Tuntemattomasta. Saa olla Tuukka Huttunen aikamoinen virtuoosi, jos hän tästä selviää, rooleja on noin 30. No saman verran oli varmasti Veikonkin esityksessä. Istuttiin silloin vanhassa Holvissa esityksen jälkeen, Väinö ja Veikko olivat molemmat loistotuulella.

Linna asuikin Hämeenkyrössä, Käkisaaren tilallaan, kirjoittaessaan Pohjantähteä. Oli hänellä kaikenlaisia muistoja siltä ajalta, vaikka maanviljelys ei sitten häneltä kovin kauan luonnistanut. Oli vastamäkeä, rakennuksiakin paloi kai kahteen otteeseen kuin Kiannolla konsanaan. Linna puhui aina hyvin arvostavasti Sillanpäästä, kertoi että häntä harmitti, kun teokset loppuivat kesken. Niitä oli hänestä liian vähän. No itse hän kirjoitti lukumääräisesti vielä vähemmän. Joskus Linna heitti, että siinä Sillanpäässä oli aina niin paljon sitä herraa… Linna itse pysyi varsin vaatimattomana kansanmiehenä, noin ulkoisesti.

Pentinkulman päivilläkin tuli niihin aikoihin käydyksi Urjalassa joka kesä. Varsinkin muistan Linnan itsensä vetämät Pentinkulman bussikierrokset romaanin alkuperäisillä tapahtumapaikoilla. Nyttemmin olen postissa saanut lisää tietoa: syntyperäisen urjalalaisen Esko Nummelan seikkaperäisen selvityksen samoilta paikoilta kirjassaan Kertomus Väinö Linnan Pentinkulmasta (2016). Siitä selviää, kuinka hämmästyttävänkin paljon Linna käyttää autenttista tosiasia-aineistoa romaanissaan. Linna näitä itse ymmärrettävästi vähän kierteli puheissaan.

Nämäkin muistot pyörivät mielessäni, kun nyt maanantaina julkistettiin Tampereella Komediateatterin ohjelmistoa. Nuoremman Panun alkuun sysäämästä näytelmästä tuli Päämärä Tuntematon, nimen keksi entinen oppilaani, teatterin toimitusjohtaja Teemu Ojala. Marraskuun alusta sitä lähdetään esittämään. Kieltämättä se pohjustaa osaltaan sopivasti Aku Louhimiehen uutta elokuvaa aiheesta.

Näytelmästä käy ilmi Linnan harvinainen työtapa: hän luki romaania ääneen kavereille sitä mukaa kun kirjoitti. Näin Linna sai taatusti tuoretta palautetta. Paras kiitos oli kuulemma: ”Ei jumalauta…” Yksi mukana ollut, Jaakko Syyrjä, on tätä verrattomasti kirjassaan Linnasta kuvannut. Samaa metodia en tiedä kenenkään muun kirjailijan harrastaneen. Syksyllä se sitten nähdään lavalla, Panu ohjaa ja Tuukka näyttelee minkä ikinä itsestään irti saa.

Olen ennenkin todennut, että Tampereen Komediateatterissa on mukava käydä, kun siellä saa aina harvinaisen ystävällisen kohtelun. Perheteatterissa on ihan oma henki. Esko Raipian kanssa muistelimme joitakin edsmenneitä persoonallisuuksia, teatterimuseotakin kaupungissa taas puuhataan. Esko muistutti, että se perustettiin jo 1957, mutta vielä ei ole paikkaakaan. Kiireet ovat kaupungissa kulttuurin osalta joskus hämäläisen hitaita. Oli lisäksi hauska tavata pitkästä aikaa tamperelaista teatteriväkeä Esko Roinetta myöten, joka kesällä hyppää komisario Palmun housuihin. Onhan Tampere vielä Suomen teatterikaupunki vai kuinka? Katsotaanpa viimeistään syksyllä.

21.2.2017

 

 

 

Pohjalaisten kevytversio

Painiottelu Jussi vastaan Köysti, Waltteri hätää kärsimässä.

Tampereen Oopperan valinta on tietysti paikallaan. Mikä sopisi paremmin itsenäisyyden juhlavuoteen ja oopperan omaa 70-vuotista taivalta juhlistamaan kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia. Ooppera on säveltäjänsä teos, mutta muistetaan nyt sentään, että libretto perustuu Artturi Järviluoman jykevään laulunäytelmään vuodelta 1914. Madetojan oopperan kantaesitys oli 10 vuotta myöhemmin.

Vieläkö Pohjalaisia puree? Kuvaako se edelleen pätevästi tätä paljon puhuttua suomalaisuutta? Vapauden puolella ainakin ollaan väkevästi sortoa ja väkivaltaa vastaan. Madetoja käyttää paljon komeita kansanlauluja teemoina, ne ovatkin parasta hänen sävellyksessään.

Voi kuvitella, että kun lähdetään läpeensä tuttua teosta tekemään, mietitään kuumeisesti, mitä uutta siitä voisi löytää. Ei sen ydintä voi kokonaan muuttaakaan eikä kääntää  ylösalaisin, vaikka mieli tekisi. Perinteistä esitystä ohjaajat tunnetusti kammoavat. Heidän täyyy saada painaa oma luova sormenjälkensä klassikon kylkeen.

Näin Pohjalaisia ensimmäisen kerran näytelmänä 1960-luvulla Helsingin Kaupunginteatterissa. Kalle Holmberg ohjasi erinomaisen voimakkaasti. Uutta oli silloin ulkopoliittinen konteksti: kun vallesmanni oli lopussa tapettu, näyttämölle saapuivat kaikista ovista santarmit aseet käsissä. Liika vapaudella remmastelu kostettiin heti isäntämaan asevoimin. Sitä voisi pitää eräänä suomettuneisuuden ilmentymänä, pelko Neuvostoliiton miehityksestä hallitsi meitä vielä 20 vuotta sotien jälkeen.

Tuomas Parkkisen ohjaus Tampereella ei ole etsinyt mitään ajankohtaista yhtymäkohtaa tämän päivän suomalaisuuteen. Modernisoinniksi on riittänyt pieni näpertely lähinnä esinemaailmassa. Pohjalaistalo on kutistunut leikkimökiksi, jota väki nostelee ja kanniskelee. Nukeilla ja paperilinnulla leikitään. Historialliseen aikaan 1800-luvulle sijoittuvaan näytelmään roikotetaan yhtäkkiä moottorisahaa ja polkupyörää. Mikä pahinta, nämä jäävät aivan irrallisiksi päähänpälkähdyksiksi ilman mitään teemallista sanomaa.

Tällöin ei enää yllätä, että vallesmanni käyttelee lopussa nykyhuligaanin tapaan pesäpallomailaa (?) ruoskan sijaan, josta kuitenkin tekstissä lauletaan. Ohjaus käyttää myös pahempia tekstin vastaisia valintoja. Antin rikos, mistä kaikki saa alkunsa, on alkunäytelmässä puukon raapaisu hänen morsiantaan sättivään suutariin. Sen pitää olla pikkujuttu, jotta kyläyhteisön reaktiot jatkossa motivoituvat. No tässä Antti puukottaa takautumassa varmuuden vuoksi kahteen kertaan hengiltä jonkun epämääräisen tyypin, joka suoraan klähmii Maijaa, niin että tämä sallii sen tapahtuvan. Järviluoma pyörii haudassaan.

Toinenkin modernisointi liittyy tietysti seksiin. Liisan ja Jussin rakastelu on kuin tämän päivän saippuasarjasta. Kansanluonteesta, säätyeroista yms. ei mitään käsitystä.  Järviluoma tuskin saa enää mitään rauhaa haudassaan, Madetojakin jo liikahtelee. Miten paljon paremmin nämä Ilmajoen esityksessä ymmärrettiin kymmenkunta vuotta sitten.

Modernisointi on paikallaan, jos siihen liitty jokin idea, kuten Holmbergilla 50 vuotta sitten. Jos uudistus jää pelkäksi ulkokohtaiseksi kikkailuksi ilman tarkoitusta, se vain laimistaa draaman alkuperäistä voimaa ja verenkäyntiä. Näin käy valitettavasti Tampere-talossa.

Mutta Pohjalaisia on niin vahva teos, ettei sitä kovalla yritykselläkään pysty kokonaan pilaamaan. Hyvät laulajat pitävät tässäkin pintansa, vaikka heitä asemoidaan usein kumman jäykästi. Jyrki Anttila on Anttina hienossa vireessä, samoin vallan komeasti laulava baritoni Ville Rusanen Jussin osassa. Sen sijaan Waltteri Torikasta on Karjanmaan Köystinä tehty ihmeellinen lännen saluunan sketsisankari spittareissaaan ja notkuvassa käynnissään. Tappelukohtauskin menee kovin köykäiseksi, samoin Köystin tärkeä mielenmuutos. Hyväntahtoisesti voi tulkita, että Waltteri on pantu tekemään parodiaa itsestään pehmeänä naisten suosikkina. Poika pystyy parempaan, se nähtäneen viimeistään kesällä!

Pohjalaisia on totinen tragedia, jota tässä tahdotaan keventää. Huumori on kevytversiossa pikkuleikkisää kisailua, saunomista ja hassua tanssinjytkytystä. Ei edes muhkea Anssi Hirvonen pääse kriivarina tällä kertaa käyttämään täydesti koomisia kykyjään. Saltun rooli on vallan häivytetty.

Jostain luin, että tämä onkin nyt vahvojen naisten ooppera. Kuinka niin? Maija on näytelmän konna, kuten Minna Lindgren oivaltavassa esseessään käsiohjelmassa osoittaa. Hänen pelkurimaisuutensa syytä on koko verinen päätös. Liisasta on tehty nykypäivän nymfomaani. Siinä heidän vahvuutensa. Ei ole hienojen laulajien Tiina-Maija Koskelan eikä raisusti näyttelevän Marjukka Tepposen vika.

Lindgren väittää, ettei tässä veristisessä suomalaisoopperassa ole yhtään kunnon aariaakaan, mutta onhan siinä herastuomarin, Juha Kotilaisen, vetämä selvennys pohjalaisesta kansanluonteesta. Mitä jos siitä olisikin lähdetty tosimielessä tekemään nykypäiväistä tulkintaa kansanluonteen pysyvyydestä tai mahdollisista muutoksista? Aitosuomalaisuudesta, väkivallasta ja uhkatekijöistä tässä uudessa maailmantilanteessa, joka juuri on haastanut hallituksen tekemään ennennäkemättömän kalliin puolustusselonteon! Mutta ei, silloinhan tästä olisi tullut vaikka TAPAUS.

Anna-Maria Helsingin johtamaa musiikkia ja komiasti laulavaa kuoroa kuunteli mielikseen.  Aina tästä teoksesta jotain ytyä löytyy, vaikka tunnevaikutus nyt oli kalpean puoleinen kuten sen kokovalkea lavastuskin.

19.2.2017

Talvipäivien ilonaiheita

 

Pakkaspäivän suurin ilonaihe on madekeitto ja blinit, Marjan taidokkaasti valmistamina. Niitä ei ylitä mikään keittola.

Sitten on tämä täysi työrauha, ylittämätön arvo silloin, kun kirjan loppuluvut kiehuvat työpöydällä. Nyt ei kukaan riuhtaise minua mihinkään.

Lähteet, kirjat, paperit sikin sokin lattialla. Kukaan ei uskoisi, että tästä kehittyy jotain järkevää. Silloin kun työ lähtee todella lentoon, mikään käytännön järjestys ei sanele tahtia.

Illalla on pakko hellittää ja katsoa jotakin rentouttavaa telkkarista. Huippujuttumme on jo monen viikon ajan ollut HBO:n intensiivinen, kiihkeä, paranoidinen sarja The Affair. Erään kirjailijan rakastumisen ja pitkän mielenhäiriön kuvauksena kouraiseva, muistettava. Kerrontatekniikaltaan omaperäinen: samat jaksot nähtiin eri henkilöiden näkeminä, hyvinkin erilaisina. Kaiken painajaismaisen jälkeen se päättyi onnellisesti. Saimme siitä suosituksen ja voimme suositella eteenpäin!

Lisäksi viimekertainen osa ikuisesta Francon jälkeen maratonista ylitti jo monen trillerin jännitysmomentin. Merkillisen tuoreena säilynyt, sitkeähenkinen elämänkuvaus. Viihdyttäköön Alcantaran perhe meitä ikuisesti!

Mutta voi kotimaista yritystä voi. Presidenttiä riitti sama 15 minuuttia kuin Sorjostakin. Kun kaikkein ilmeisin uskottavuus puuttuu, on pakko sulkea. Edellisestä on jo Hesarissa aiheellisesti keskusteltu. Eihän poliittinen toiminta meillä ole vähääkään tämän näköistä, ei edes parodisessa mielessä. Toinen yrittää matkia tanskalaista Vallan linnaketta, toinen Siltaa. Mitä jos yrittäisivät jotain ihan itse keksittyä.

Mutta kiitän tekijöitä siitä, että vapauttavat meidät liiasta sarjaorjuudesta. Lukeminen kannattaa aina paremmin.

Nyt dyykkaan takaisin Eino Leinon maailmaan. Viime lauantaina tein merkittävän keikan Turkuun ja istuin HUS:in toimitusjohtajan Aki Lindénin kahvipöydässä ja tutkin hänen vankkaa kirjapinoaan, johon hänen isoisänsä lääkintäkenraalimajuri Väinö ”Myrkky” Lindén on tehnyt omia tiheitä merkintöjään ystävästään ja potilaastaan Leinosta. Eräs arvoitus ja kiistanaihe ratkesi lopullisesti. Siitä enemmän keväämmällä.

Lisäksi kuulin Akin seikkaperäisen selostuksen sote-ongelmista ja viisastuin enemmän kuin kertaakaan uutisista tai a-studiosta (missä Aki näytti äsken vierailleen, substanssia tarkentamassa).

Tyttäreni Almankin siellä tapasin ja iloitsin hänen nukketeatteriryhmänsä saamista lukuisista palkinnoista, viimeksi tipahti valtionpalkinto. Hyvin näytti tytär voivan, uudet suunnitelmat kihisivät päässään. Lounastimme Aurakadun Tamarinissa, kiva thai-paikka.

Paljon ihmeellistä ja mieltä kiinnittävää näin Turku-retkelläni tällä.

Elinan päivänä 10.2.2017

 

 

Valo voittaa, ilo koittaa

  

Kaksoisagentti on vakoiluromaaneista tuttu rooli. Nyt olisi pohdittava, voiko kaksoiskansalaisella olla samoja ulottuvuuksia. Helpottaako vai vaikeuttaako kahden maan kansalaisuus tietojen välitystä jommaltakummalta valtiolta toiselle? Käytännössä varmaan helpottaisi.

Kansalainen voi välittää tietoja monissa muissakin yhteiskunnan tehtävissä kuin puolustusvoimissa. Parhaat vakoojat uivat viattomissa vesissä. Olisiko kaksoiskansalaisuus liian ilmiselvä kyltti, joka päinvastoin mahdollistaa läpinäkyvyyden ja paremman valvonnan? Yksöiskansalainen on paremmin suojassa? Ja eivätkö kaikki eurooppalaiset sitä paitsi ole jo käytännössä monikansalaisia?

Sinisilmäisiä lainkirjainta tuijottavia voi joka tapauksessa  yllyttää alan kirjallisuuden äärelle. John Le Carré kertoo asiasta enemmän kuin yksikään a-studion toimittaja. Viimeisin lukemani on Tulenarka totuus (The Delicate Truth) – aivan tätä päivää terrorismin torjunnasta ja siinä esiintyvistä valtion sisäisistä väärinkäytöksistä. Lakikirjaa tuskin kukaan alalla toimiva vilkaiseekaan.

Toimittajat eivät hyvästä yrityksestä huolimatta saaneet vielä Juha Sipilää nalkkiin esteellisyydestä. Lasten omistukset alihankkijoissa eivät olleet esteenä valtiovallan päätökselle Terrafamen rahoittamisesta. Seuraava erä Intian kaupoista on oikeuskanslerin pöydällä. Harmillisinta tässä jupakassa on se, että Ylen toimittajat eivät saaneet riittävästi etukäteen rummuttaa Sipilän esteellisyyttä monissa ohjelmissaan. Joku Atte Jääskeläinen oli pahana kantona kaskessa, kun uskalsi uskoa pääministeriä. Kyllähän vallanpitäjiä täytyy hellittämättä epäillä kaikesta ja tuoda myös epäilyt kuuluvasti julki – oli sitten todisteita tai ei. Media on aina tehokkain ennakkotuomioistuin.

Ruotsi on tällä tiellä jo pitkällä. Yrsa Stenius lausahti, että siellä Sipilä olisi murskattu kauan sitten. Kyllä meillä täytyy ajojahteja terästää. Teit mamma-Svean kulkemaan!

Kävin taas Sanoman aulassa kuulemassa keskustelua 1920-luvusta. Mikko-Olavi Seppälä ja Virpi Hämeen-Anttila ehtivät puolessa tunnissa valottaa vuosikymmentä monelta kantilta. Jäi mieleen dialektinen jännite: yhtäällä Suomi oli lujasti kiinni vanhassa agraarisessa rakenteessa tapoja, arvoja ja uskomuksia myöten – toisaalta uudet tuulet tunkivat väkisin sisään maailmansodan päättymistä villinä juhlivasta Euroopasta.  Tästä ristiriidasta syntyi modernismi taiteeseen ja kirjallisuuteen. Myös elintason nousu ja yleinen vapautuminen, samoin ylilyönnit ja rikollisuus huume- ja pirtukaupan seurauksina. Toistaiseksi viimeinen poliittinen murhakin sattui. Hyvin reipasotteinen vuosikymmen!

Mikko-Olavi on paitsi tutkija ja keskustelija, myös mainio kuplettilaulaja, mistä saatiin näytteitä samassa tilaisuudssa, kun yhtye Sakilaiset esiintyi. Ensimmäisen kerran kuulin koko alkuperäisen version laulusta ”Sellainen on Viipuri” – jazzata sai siellä aina, arkena ja sunnuntaina. Lisää aiheesta Mikko-Olavin eloisasta kirjasta (yllä) ja Virpin 1920-luvun dekkareista.

Tilaisuus on tallenteena nähtävillä IS-kanavalla. Samoin on koottuna vaikuttava sarja sotaveteraanien lyhyitä haastatteluja. Keskustelut jatkuvat kuukausi ja vuosikymmen kerrallaan.

Helmikuu alkoi, valo voittaa. Ja Trump lupasi rukousaamiaisella oikaista kaikki maailman vääryydet, joten ei tässä hätäpäivää enää.

3.2.2017