Pohjalaisten kevytversio

Painiottelu Jussi vastaan Köysti, Waltteri hätää kärsimässä.

Tampereen Oopperan valinta on tietysti paikallaan. Mikä sopisi paremmin itsenäisyyden juhlavuoteen ja oopperan omaa 70-vuotista taivalta juhlistamaan kuin Leevi Madetojan Pohjalaisia. Ooppera on säveltäjänsä teos, mutta muistetaan nyt sentään, että libretto perustuu Artturi Järviluoman jykevään laulunäytelmään vuodelta 1914. Madetojan oopperan kantaesitys oli 10 vuotta myöhemmin.

Vieläkö Pohjalaisia puree? Kuvaako se edelleen pätevästi tätä paljon puhuttua suomalaisuutta? Vapauden puolella ainakin ollaan väkevästi sortoa ja väkivaltaa vastaan. Madetoja käyttää paljon komeita kansanlauluja teemoina, ne ovatkin parasta hänen sävellyksessään.

Voi kuvitella, että kun lähdetään läpeensä tuttua teosta tekemään, mietitään kuumeisesti, mitä uutta siitä voisi löytää. Ei sen ydintä voi kokonaan muuttaakaan eikä kääntää  ylösalaisin, vaikka mieli tekisi. Perinteistä esitystä ohjaajat tunnetusti kammoavat. Heidän täyyy saada painaa oma luova sormenjälkensä klassikon kylkeen.

Näin Pohjalaisia ensimmäisen kerran näytelmänä 1960-luvulla Helsingin Kaupunginteatterissa. Kalle Holmberg ohjasi erinomaisen voimakkaasti. Uutta oli silloin ulkopoliittinen konteksti: kun vallesmanni oli lopussa tapettu, näyttämölle saapuivat kaikista ovista santarmit aseet käsissä. Liika vapaudella remmastelu kostettiin heti isäntämaan asevoimin. Sitä voisi pitää eräänä suomettuneisuuden ilmentymänä, pelko Neuvostoliiton miehityksestä hallitsi meitä vielä 20 vuotta sotien jälkeen.

Tuomas Parkkisen ohjaus Tampereella ei ole etsinyt mitään ajankohtaista yhtymäkohtaa tämän päivän suomalaisuuteen. Modernisoinniksi on riittänyt pieni näpertely lähinnä esinemaailmassa. Pohjalaistalo on kutistunut leikkimökiksi, jota väki nostelee ja kanniskelee. Nukeilla ja paperilinnulla leikitään. Historialliseen aikaan 1800-luvulle sijoittuvaan näytelmään roikotetaan yhtäkkiä moottorisahaa ja polkupyörää. Mikä pahinta, nämä jäävät aivan irrallisiksi päähänpälkähdyksiksi ilman mitään teemallista sanomaa.

Tällöin ei enää yllätä, että vallesmanni käyttelee lopussa nykyhuligaanin tapaan pesäpallomailaa (?) ruoskan sijaan, josta kuitenkin tekstissä lauletaan. Ohjaus käyttää myös pahempia tekstin vastaisia valintoja. Antin rikos, mistä kaikki saa alkunsa, on alkunäytelmässä puukon raapaisu hänen morsiantaan sättivään suutariin. Sen pitää olla pikkujuttu, jotta kyläyhteisön reaktiot jatkossa motivoituvat. No tässä Antti puukottaa takautumassa varmuuden vuoksi kahteen kertaan hengiltä jonkun epämääräisen tyypin, joka suoraan klähmii Maijaa, niin että tämä sallii sen tapahtuvan. Järviluoma pyörii haudassaan.

Toinenkin modernisointi liittyy tietysti seksiin. Liisan ja Jussin rakastelu on kuin tämän päivän saippuasarjasta. Kansanluonteesta, säätyeroista yms. ei mitään käsitystä.  Järviluoma tuskin saa enää mitään rauhaa haudassaan, Madetojakin jo liikahtelee. Miten paljon paremmin nämä Ilmajoen esityksessä ymmärrettiin kymmenkunta vuotta sitten.

Modernisointi on paikallaan, jos siihen liitty jokin idea, kuten Holmbergilla 50 vuotta sitten. Jos uudistus jää pelkäksi ulkokohtaiseksi kikkailuksi ilman tarkoitusta, se vain laimistaa draaman alkuperäistä voimaa ja verenkäyntiä. Näin käy valitettavasti Tampere-talossa.

Mutta Pohjalaisia on niin vahva teos, ettei sitä kovalla yritykselläkään pysty kokonaan pilaamaan. Hyvät laulajat pitävät tässäkin pintansa, vaikka heitä asemoidaan usein kumman jäykästi. Jyrki Anttila on Anttina hienossa vireessä, samoin vallan komeasti laulava baritoni Ville Rusanen Jussin osassa. Sen sijaan Waltteri Torikasta on Karjanmaan Köystinä tehty ihmeellinen lännen saluunan sketsisankari spittareissaaan ja notkuvassa käynnissään. Tappelukohtauskin menee kovin köykäiseksi, samoin Köystin tärkeä mielenmuutos. Hyväntahtoisesti voi tulkita, että Waltteri on pantu tekemään parodiaa itsestään pehmeänä naisten suosikkina. Poika pystyy parempaan, se nähtäneen viimeistään kesällä!

Pohjalaisia on totinen tragedia, jota tässä tahdotaan keventää. Huumori on kevytversiossa pikkuleikkisää kisailua, saunomista ja hassua tanssinjytkytystä. Ei edes muhkea Anssi Hirvonen pääse kriivarina tällä kertaa käyttämään täydesti koomisia kykyjään. Saltun rooli on vallan häivytetty.

Jostain luin, että tämä onkin nyt vahvojen naisten ooppera. Kuinka niin? Maija on näytelmän konna, kuten Minna Lindgren oivaltavassa esseessään käsiohjelmassa osoittaa. Hänen pelkurimaisuutensa syytä on koko verinen päätös. Liisasta on tehty nykypäivän nymfomaani. Siinä heidän vahvuutensa. Ei ole hienojen laulajien Tiina-Maija Koskelan eikä raisusti näyttelevän Marjukka Tepposen vika.

Lindgren väittää, ettei tässä veristisessä suomalaisoopperassa ole yhtään kunnon aariaakaan, mutta onhan siinä herastuomarin, Juha Kotilaisen, vetämä selvennys pohjalaisesta kansanluonteesta. Mitä jos siitä olisikin lähdetty tosimielessä tekemään nykypäiväistä tulkintaa kansanluonteen pysyvyydestä tai mahdollisista muutoksista? Aitosuomalaisuudesta, väkivallasta ja uhkatekijöistä tässä uudessa maailmantilanteessa, joka juuri on haastanut hallituksen tekemään ennennäkemättömän kalliin puolustusselonteon! Mutta ei, silloinhan tästä olisi tullut vaikka TAPAUS.

Anna-Maria Helsingin johtamaa musiikkia ja komiasti laulavaa kuoroa kuunteli mielikseen.  Aina tästä teoksesta jotain ytyä löytyy, vaikka tunnevaikutus nyt oli kalpean puoleinen kuten sen kokovalkea lavastuskin.

19.2.2017