Itsenäisyyden raha ja kirjat

 

  

Aamulenkillä törmäsin Martti Häikiöön rouvineen ja koirineen. Muutama sana vaihdettiin siinä Laivurin kulmassa kirjoistamme ja tästä mainiosta juhlarahasta. Kyllähän naurattaa, vaikka asia on vakava. Lisäpiristeenä se, että kuva on lavastettu väärennös, Jukka Kukkosen hyvin tuntema feikki. Ei kai tullut taiteellisen toimikunnan mieleenkään tarkistaa taustaa. Jukka oli kuulemma pudota tuolilta kuvan nähdessään.

Juhlaraha heijastaa toisaalta ironisesti juhlavuoden teemaa Yhdessä. Ovathan siinä teloittajat ja teloitettavat tiiviisti ”yhdessä”, lisäksi molemmat todellisuudessa ilmeisesti valkoisia, kuten uhrien asennoista ja kravateista voi päätellä. Leikkikuva synkästä aiheesta.

Syvemmälti ajatellen kuvan valinta tulkitsee viime  vuosikymmeninä yleistynyttä ajattelua. Satuin lukemaan Timo Vihavaisen erinomaista kirjaa Stalin ja suomalaiset (1998). Siinä todetaan osuvasti, että suomalaiset tietävät nykyisin sisällissodastaan lähinnä vain sen, että siinä valkoiset tappoivat punaisia. Aikaisempia vaiheita, punaisten vallankaappausta ja sen vaiheita saati päämääriä, ei kukaan enää julkisesti muistele. Uusimmatkin kirjat, näytelmät, dokumentit kuvaavat edelleen punaisten uhriutumista.

Vihavainen osoittelee sormella itseään Väinö Linnaa tästä vääristyneestä ja yksipuolisesta tulkinnasta – niin loistava kirjailija kuin hän onkin. Heikki Ylikangas pääsee historioitsijana samaan rintamaan. Vihavainen tarjoaa virkistävän epäsovinnaista luettavaa ja samalla totista totta. Nykyisistä historioitsijoista Pertti Haapala on lausunut langettavia sanoja juhlarahasta, joka hänestä edustaa mautonta historiatajun puutetta.

Kuinka katkerasti Eino Leino syyttikään työväkeä ja varsinkin sen johtajia aseisiin tarttumisesta ja rauhallisen parlamentaarisen kehityksen katkaisemisesta. Hänelle punakapina oli yksikantaan ”orjien ja ryövärien liitto ryssän kanssa suomalaisen kansanvallan kukistamiseksi”. Ilmankos Leino sai sitten piileskellä henkensä edestä punaisten valtaamassa Helsingissä. Lisää aiheesta eräässä äsken ilmestyneessä teoksessa, josta luin viimeksi Jouko Grönholmin aika hyvän arvion Turun Sanomista.

Asiat asettuvat uuteen valoon myös Henrik Meinanderin haastattelussa aamun Hbl:ssä. Siinä Mannerheim näyttäytyy lähinnä Venäjän vastavallankumouksen kenraalina – se hänen päätavoitteensa olisi ollut vuonna 1918. Suomalaisten piti  osallistua bolshevikkien kukistamiseen Venäjällä eikä kahinoida täällä keskenään. Mutta ei se tietenkään sulkenut pois sitä, että samalla Mannerheim tulikin valkoisen armeijan johdossa varmistaneeksi Suomen itsenäisyyden säilymisen. Meinanderin Mannerheim-kirja ilmestyy tänään.

Kuten Häikiön kanssa totesimme, ei juhlavuosi ihan hukkaan mene, kun näin painavia opuksia jatkuvasti ilmestyy. Häikiön Svinhufvud sai kovin poliittissävyisen kritiikin ainakin Hesarissa. Kirjan mukaan tämä ukkotuomari sen itsenäisyyden meille viime kädessä hankki, eikä Leninin auttanut muu kuin tunnustaa. Revanssi jäi ainiaaksi saamatta. Svinhufvudin piilottelussa on vielä enemmän ja aktiivisempia käänteitä kuin Leinon vaiheissa.

Palasin illalla kirjakiertueelta Turusta ja Tampereelta, tänään jatketaan vielä Helsingissä ja huomenna radion Kirjakerhossa (ulos 15.5.). Siitä mukavia tilaisuuksia, että tapaa kollegoita ja alan ihmisiä. Juha Hietanen haastatteli pätevästi. Tampereella Väinö Linnan aukion varrella tapasin Vinhan kirjakaupan haltijoita Ruovedeltä, ja puhuttiin perinteisten kirjakauppojen suurista vaikeuksista ja kirjamyynnin ongelmista laajemminkin. Ala on ahdingossa, mutta sinnikkäimmät yrittävät vielä selvitä.

Itsenäisyyden juhlavuosi tuo siis kuitenkin tervetulleen piristeen kirjamarkkinoille. Kunhan syksy koittaa, uusien teosten tulva kiihtyy. Mutta kesälläkin voi jo lukea yhtä ja toista, tuossa odottaa päällimmäisenä Juhani Salokanteleen Tammsaare ja Matti Klingen muistelmien 4. osa on tulollansa.  Vuoden startti on ollut vakuuttava.

27.4. 2017

 

Kuolema Venetsiassa

Näytelmästä oli hyötyä, koska nyt ei tarvitse kerrata novellia ennen matkaa. Sen verran kirjallinen on Kansallisteatterin tulkinta Thomas Mannin teoksesta. Marja tosin haluaisi lukea alkutekstin, koska esitys vähän puudutti ja jätti aukkoja.

Michael Baranin sovitus on kunnianhimoinen ja yliesteettinen, yrittää vähän liikaa. Hienoahan se on, että kirjallisuutta kunnioitetaan. Toinen päähenkilö (J-P Palo) on eräänlainen Mannin edustaja ja kertoja, Jukka Puotila taas von Aschenbach, itse henkilö. Heidän välisensä suhde jäi vähän arvoitukselliseksi. Henkilöt menevät limittäin. Vanhan miehen intohimon kohde, nuori kaunis Tadzio, puuttuu, hän elää vain puheessa. Ideana kaiketi kiehtova, mutta käytännössä harotaan tyhjää.

Lopussa hillitty esitys heittää rockin puolelle ja menettää järkensä samalla tavoin kuin kai päähenkilö. En pitänyt äkillisestä tyylin muutoksesta, ainakaan se ei tee oikeutta Mannin hienostukselle. Eikä kuivahko esityskään siitä saa erityistä potkua. Näyttelijöissä ei moitteen sijaa, mutta Artturi Aalto soittaa selloa joskus häiritsevästi puheen päälle, muuten kauniisti. Ehkä sittenkin parempi lukea itse se Mannin novelli.

Kierros Virvatulen vietävänä jatkuu. Lauantaina keskustelimme Helena Ruuskan kanssa Suomalaisessa ja Akateemisessa Kirjakaupassa. Helena itsekin elämäkertojen kirjoittajana on optimaalinen haastattelija, tuntee aiheet ja asiat ja työn ongelmat. Vaivattomia tapaamisia, ja ostavaa yleisöäkin riitti ilahduttavasti.

Vielä jokunen kritiikki palaa mieleen. Joskus käy niin, että tarkkaan harkittu keino kirjassa näyttää kriitikoiden mielestä kömmähdykseltä. Aloitin kirjani Leinon piileskelystä punaisessa Helsingissä. Samaan tilannekuvaan palasin myöhemmin, kun se elämänvaihe tuli ajankohtaiseksi päähenkilön kohdalla. Silloin aluksi toistin prologin kuvauksen. Tätä pohdimmekin kirjan tarkan toimittajan Joel Kontron kanssa. Hänen mielestään keino on elokuvallinen eikä toisto häiritse. Niinpä päätti pitää sen semmoisena.

Nyt sitten huomaan niin Seppo Turusen Kainuun Sanomissa  kuin Pekka Jäntin (Keskisuomalainen, Karjalainen ym.) arvelevan, että toisto onkin tahaton kömmähdys ja johtuu tekijän kiireestä tms. Näinkin voi käydä. Toinen jota mietin: onko kritiikkien maininta ”rutiininomaisesta” elämäkerrasta tunnustus vaiko moite? Se voi viitata kaavoittumiseen tai sitten varmistuvaan taitoon. Toivon jälkimmäistä.

No kaikkiaan saan olla tyytyväinen kritiikeihin, ei mitään syytä murista. Kierros kirjan kanssa jatkuu tiistaina Turkuun, keskiviikkona Tampereelle ja palaa torstaina Helsinkiin. Kyllähän tässä Leino saa kyytiä jos sitten tekijäkin.

24.4.2017

Virvatulen vietävänä

Heti Pietarista palattua aika on hurahtanut tämän uuden opuksen merkeissä. Eikä yhtään hullummin.

Tiistaina tapasin Ursulan kahvilassa  toimittaja Ulla Janhosen ja kuvaajan, juttelimme Leinosta, kuvia otettiin laiturilla tuulessa ja hyytävässä säässä. Oikein sympaattinen tapaaminen, kuten usein silloin, kun toimittaja on lukenut kirjan, tuntee aiheen ja on siitä sopivasti innostunut. Toukokuun Vivaan kertyy tarina Kohtaaminen-sarjaan, jossa edellä näkyy esiintyneen Jukka Puotila. Iltsikassa olikin jo pääsiäisenä Eevis Kolsin koko aukeaman tarina Leinosta.

Keskiviikkona tänne meille tulivat TV-uutisten kulttuuritoimittaja Mikko Pesonen ja kameramies Kari, ottivat talteen puhetta ja kuvaa, minkä jälkeen Marja keitti kahvit ja juteltiin vapaammin Leinosta ja muusta. Varsin vaivaton vierailu, Pesonenkin oli hyvin perehtynyt aiheeseen. Varsinkin vuodesta 1918 keskustelimme, Leinon ja vaihteeksi valkoisten kannalta. Punainen puoli yleensä hallitsee aiheen tarkasteluja.

Sitten tuli jo jännä päivä. Torstaina putosivat lehdet, laajat ja näkyvät arvostelut kirjasta sekä Hesarissa että Aamulehdessä. Hyvin olivat kriitikot urakoineet paksun kirjan läpi. Matti Mäkelä antoi vankasti tunnustusta hehkuttamatta mitenkään ylettömiin. Pieniä kritiikinkin aiheita löysi, joten arvostelusta tuli uskottava. Harri Hautala yllätti Aamulehdessä herkällä ja tarkkasilmäisellä arviollaan, oikein hyvä. Mieleen jäi ”lause luistaa, virke viheriöi”.

Oli myös Keskisuomalaisessa runoilija Pekka Jäntin aavistuksen kriittisempi, mutta pätevä arvostelu. Kaikki kolme kriitikkoa tunsivat näköjään aitoa mielenkiintoa Leinoa ja hänen vaiheitaan kohtaan ja liittivät Virvatulen kiittävästi aikaisempien elämäkertojeni jatkumoon.

Näitten jälkeen oli hyvä mieli painella Kämpiin kirjaa julkistamaan. Mainiosti järjestetty tilaisuus, kiitos WSOY:n voimaparin Tuuli Leppäsen ja Henrikki Timgrenin. Kirjan tekijöitä matkojen vuoksi puuttui, erinomainen toimittajani Joel Kontro ja vastasyntynyttä tytärtään hoiteleva Joni Strandberg. Onneksi kirjan loistokkaasta kuvituksesta ja ulkoasusta vastaavat Jukka Kukkonen ja Martti Ruokonen olivat paikalla, ja saatoin heitä kiittää hienosta työstä..

Ystäviä ja tuttuja kiipesi toisen kerroksen loungeen, Henrikki piti reippaan avauspuheen ja kuohuviinimaljat kohotettiin. Sitten sain kertoilla kirjasta, Leinon paikoista (keskellä hänen maisemaansa Espalla kun oltiin) ja uusista löydöistäni, joilla elämäkertaa virkistin. Kaupungin Naiset Petra Lampisen johdolla lauloivat Leinoa ja Eero Enqvist lausui oikealla tyylillä, koruttomasti. Radiohaastattelunkin Jari Mäkäräinen teki jossakin välissä.

 

Kirjoitan yllä omistusta Pekka Tarkalle; Aki ja Ulla-Maija Lindéniä huvittaa ratkaiseva osuutensa kirjassani, vastapäätä WSOY:n Anna-Riikka Carlson. 

Kuten arvata saattoi, Leinon syfilis on noussut skuuppina ylimmäs. Sitä on ennenkin käsitelty ja siitä kiistelty, mutta nyt saatoin tuoda esiin sen verran dokumenttia kuin enää on löydettävissä. Oli mainiota, että Turun toveri Aki Lindén oli vaimoineen saapuvilla, niin että yhteisvoimin voimme vakuuttaa lähdelöytöni autenttisuudesta. Oli myös yliopiston aikainen opettaja Pekka Tarkka, oli meitä sen ajan opiskelijoita Markku, Vesa, Paula ja Pekka sekä Juha Vakkurikin Catarinoineen. Lämmittäviä kohtaamisia!

Kummastakin Eino Leinon seurasta oli edustus, Helsingistä sihteeri Sanna-Mari Hovi  ja ex-puheenjohtaja Matti Suurpää, Kajaanista Esko Piippo. Helsingin yliopistoa ja nykytutkimusta edusti Jyrki Nummi, Tietokirjailijoita J-P. Pietiäinen. Ja sitten muuta mediaa ja asian harrastajia. Erityisesti ilahduin meidän tyttärien Ainon ja Sallan läsnäolosta, kaksi intelligenttiä kirjallisuutta seuraavaa naista. Tarjosin heille kuohuviinit vielä Kämpin baarissa.

Jotta päivä etenisi lähes täydellisesti, kotiin päästyämme katselimme eilisten kuvaajien tekemät iskevät klipit kello kuuden tv-uutisista. Nekin menivät hyvin, ihmeellistä. Joten nyt voin jo sanoa, että eipä valittamista. En muistakaan, koska jokin kirjani olisi saanut näin täyteläisen, monitahoisen startin. Mieli hellä ja kiitollinen. Katsotaanpa jatkoa.

20.4.2017

Pääsiäinen Pietarissa

 

Pääsiäisyön palvelus ja liturgia Kazanin katedraalissa ovat vaikuttava kokemus. Kirkko ääriään myöten täynnä, ristinsaattoonkin kulkeuduimme kirkon ympäri. Kaikenikäistä, kaiken näköistä hyvin harrasta venäläistä kristikansaa.

Nyt kävi niin hyvin, että saimme pari ylimääräistä päivää viettää Suomi-talossa kirjalahjoitusta vastaan. Niin kävi toteen Marjan tuloa varten valmistamani ohjelma. Gogol-ravintolassa tietysti illastimme heti pitkäperjantaina, tuliaiseksi kävimme Biblioteka-kahvilassa ja lauantaina Kirjatalossa ja hienossa Singer-kahvilassa. Sattumoisin päädyimme sitten kotoisella tallikadulla vastapäiseen Estradi-teatteriin. Olin vain huomannut, että siellä menee Tšehov-dramatisointi päivänäytäntönä, Kashtanka, novellista sovitettu. Kun luimme novellin etukäteen englanniksi netistä, saatoimme jo arvailla, että sehän on lastennäytelmä. Mutta Tšehovia yhtä kaikki.

Siitä kehkeytyikin viehättävä sattuma. Sirkukseen joutuvan koiraparan vaiheita kuvaava esitys oli mitä hurmaavin! Katsomo täynnä lapsiperheitä, aktiivisia katsojia, taputtivat innoissaan pariin kertaan ennen kuin esitys alkoikaan. Osallistuivat täysillä näytelmän tapahtumiin. Kaikessa oli hyväntahtoinen, onnelliseen loppuun huipentuva tunnelma. Ja miten hienosti ja tosissaan näyttelijät toimivat, muutama oikea sirkusnumerokin joukossa. Uskon että kaikkien näiden pietarilaislasten ja vanhempiensa maailma vähän taas valostui esityksen ansiosta.

Selvitimme taas kerran Joutsenlammen – nyt vanhassa Eremitaashi-teatterissa ja korvauksena Marjalle hänen menetyksestään Helsingissä. Hyvin kaunista ja historiallista oli, perusesitys matkustavaisille, mutta yksi Euroopan vanhimmista teatterisalongeista (Katariina Suuren ajoilta 1700-luvulta) ansaitsee kyllä käynnin. Ja sieltähän ehti hyvin pääsiäismessuun, lounaallakin käytiin Nevskin makeilevan suloisessa Katjushassa.

Ensimmäinen pääsiäispäivä oli omistettu taiteelle, edelleen ensin kirkkotaiteelle, Verikirkon ällistyttävän upeille mosaiikeille ja sitten vanhan venäläisen taidemuseon kokoelmille. Kävin toisen kerran, kiertämistämistä riittäisi vielä moneksi kerraksi. Siinähän on Taiteiden aukion laidalla myös se mainio Vaeltavan Koiran kahvila, Majakovskin, Ahmatovan ja kumppaneiden kantapaikka, ajatonta kubistista henkeä vieläkin kannatteleva. Ja tuolla viittoo itse Pushkin patsaana, suomalaisille tuttu Europeiskajan hotelli edessään.

Tämän jälkeen pääsiäislammas maistui Gribojedovin kanavan varrella tyylikkäässä gruusialaisravintolassa  – johan tuli pyhää vietetyksi siinä määrin, että vaikutelmia piti illalla sulatella taas oman tallikadun jazz-baarissa, mitä svengaavin ja rennoin paikka.

Maanantaina vielä riento Moikan vartta Jusupovin palatsiin, minne myös menin toisen kerran Marjan seuraksi enkä katunut: näin nyt enemmän ja käytimme jopa audiovisuaalista, sinänsä monotonista selostusta. Mutta ne Rasputinin murhahuoneet jäivät vieläkin näkemättä, esittely olisi ollut vasta viidelta illalla –  miksi? Omin päin sinne kyllä vähän tunkeuduin, mutta kiukkuinen vartijamamma tuli heittämään armotta ulos. Taas jäi jotain kolmanteen kertaan.

Joten ei muuta kuin kiito Suomen asemalle ja Allegroon (kerran käytin Marjaa hakiessani maanalaista, syvä, pitkä ja vaivaton ja varmasti nyt turvallinen) – ja niin kolmatta viikkoa kestänyt kuljeskelu ja kirjoittelu Pietarissa päättyi. Marja oli tyytyväinen ja niin minäkin, syvään huokaisten.

17.4.2017

Lumipyry – venäläinen aihelma

Kirkko veren päällä ja Gribojedovin kanava

Totisesti se on venäläinen aihelma, kuten muinainen professorini Annamari Sarajas toteaa eräässä esseessään.

Enpä ole aikoihin kokenut sellaista myräkkää kuin eilen kiirastorstaina täällä Pietarissa. Lunta tuli ihan koko päivän ja myöhään yöhön tiheästi, pyörteisesti, villisti. Ensin ajattelin pysyä tiukasti kämpillä ja lueskella ja jotain kirjoitella.

Mutta äkkiä iltapäivällä pisti päähäni – ei hitto, nyt jos koskaan on työnnyttävä rohkeasti ulos. Onneksi tein näin. Tuskin koskaan näen enää Nevski Prospektia näin gogolmaisessa lumimyrskyssä ja ihmiset puskemassa päin tuiskua päällystakeissaan, päät tanassa, niskat kyrmyssä, kädet syvällä taskuissa. Venäjää!

Voipa muistua mieleen se Tolstoin novelli, missä ajoimies eksyy arolla lumiuiskussa ja kääriytyy lopulta – jaa, miten se olikaan. Peittyy joka tapauksessa lumeen ja kuolee eikö niin. Siitä kai Annamarikin aloitti esseensä, voin kotona tarkistaa. Täällä on varsin niukka venäläisen kirjallisuuden valikoima.

Illalla sitten nautiskelin pyryn kuvioista pimenevän ikkunani takana ja kuuntelin Matteus-passion tietokoneella alusta loppuun. Tunsin olevani Venäjällä ja viettäväni Pääsiäistä Pyhässä Pietarissa.

Tänä aamuna on kaupunki kauniin valkea, kadut jäiset, jokunen raikas aste pakkasta, taivas ajoittain puhtaan sininen – kirkas kärsimyksen tunnelma.

Mutta nyt ei ole aikaa enempiin tunnelmointeihin, Marja kultani tulee Suomen asemalle kolmen tunnin päästä. Painelen vastaan ja aloitamme yhteiset pyhät tässä loputtomien ihmeiden kaupungissa.

Pitkäperjantaina 2017

Museokävelyllä Pietarissa

 

Jusupovin palatsissa on oma teatteri, parvet ja kaikki. Nuori isäntä Felix pisti tuulemaan ja murhautti Rasputinin, vaikka koville otti.

Kävelin ensin tuota isoa Merikatua (Bolshaja Morskajaa) Nabokovin talolle saakka. Koristeellinen uusklassinen talo oli varakkaalla perheellä, ja sen pohjakerroksessa nykyisin kirjailija Vladimir Nabokovin kotimuseo. Vaatimaton ja karun asiallinen, mutta ei suinkaan ”mitätön”, kuten erään opaskirjan tekijät uskottelevat. Jos odottaa prameita saleja ja komeita kalustuksia, pettyy tietysti. Tämä museo keskittyy tiukasti Nabokovin sukuun, kirjailijantyöhön ja luonnontutkimuksiin.

Tuntuu vähän luvattomalta kulkea hänen lapsuuskotinsa huoneissa, joihin hän itse ei koskaan palannut paettuaan maasta vallankumouksen jälkeen. Mahtava perintö meni, mutta kirjallinen ura nousi maailmanmaineeseen. Nabokov asui eri maissa Euroopassa ja vuodesta 1940 Yhdysvalloissa. Sitä hän kehui haastattelussa parhaaksi, älyllisesti stimuloivaksi maaksi. Sieltä hän löysi myös parhaan lukijakuntansa Lolitan ilmestyttyä.

Pietarissa on Pushkinin, Dostojevskin ja monen muun museot, Nabokovin aineisto on tietysti niitä vähäisempi. Museon perhoskokoelma saattaa silti kiinnostaa alan tuntijoita, niin monia oudon näköisiä pistettyjä vitriineissä löytyy. Nabokov oli muun ohessa kova luonnontutkija, perhostelijana ammattitasoa. Yhdessä salissa pyöri pari valaisevaa dokumenttia. Kirjapöydillä yllätyin hänen tutkimustensa määrästä, siellä on luennot Venäjän klassikoista ja perusteellinen käännös ja kommentaarit Jevgenij Oneginista. Nabokov oli paitsi kirjailija myös huomattava kirjallisuustietäjä, kuten Gogol-kirjasta huomasimme.

Niinpä niin, kirjailijamuseot. Olkoon vaan ”mitätön” tämäkin, mutta Helsingissä ei ole semmoistakaan. Ei yhdestäkään kirjailijasta! Eikä monia muuallakaan Suomessa. Ja meitä pidetään muka kirjallisena kansana, Runebergin, Kalevalan ja Kiven jälkeläisinä. Kissan viikset, edes se liki valmis Mika Waltarin koti ei vain tunnu museoksi kääntyvän. Kirjailijain nimikkoyhdistyksiä on kyllä vaikka kuinka.

Jatkoin Moikan rantaa Jusupovin kuuluisaan palatsiin, missä riittäisi ihastelemista koko päiväksi ja seuraavaksi. Huikeat rikkaudet, ihmeelliset näkymät pyörryttävät päätä portaikosta alkaen. Mutta olikohan ne kaksi huonetta, joissa Rasputin myrkytettiin,  nyt remontissa? En ainakaan niitä löytänyt, ja oppaat eivät siellä ole niitä palveluhaluisimpia. Käytävä joskus uudemman kerran. Otin mukaan lehdykän, josta ensin opiskelen Jusupovin suvun rikkauksien syntyhistorian.

Kiintoisia museoita olisi miltei joka kadulla, kaikkea ei voi ahmia yhdellä matkalla. Jotain säästän Marjan tuloa varten. Kaiket aamut työskentelen huoneessani, vasta iltapäivällä lounaan jälkeen sallin itselleni vapaan kuljeskelun. Tuossa on vieressä ”kotigruusialainen”, aika kiva ja huokea lounaspaikka, kun mielin jo tästä oman talon työpaikkakeittiöstä luopua. Illat taas kuluvat lukien, teatterin ja baletinkin säästän pääsiäisen pyhiin.

Ai niin, vaaleista joku sana. Kannatan minäkin stadin kundi Jan Vapaavuorta pormestariksi. Me joukolla häntä äänestimme ilmeisesti yli puoluerajausten. Vihreät rynnivät, näinköhän sitten Laakson ulkoilualue kaventuu ja Malmin lentokenttä tuhoutuu? Mutta voihan järki vielä heihin palata. Näistä puhuttava varoen, sillä lapseni ovat vihreisiin ja muihin radikaaleihin kallellaan kuten nuorten sopiikin. Hämeenkyrössä taas meidän kylällä Sillanpääntien varrella on vahva valtakeskitys: peräti kolme kepulaista valtuutettua! Paula Laurinvaimo Ylivakeri on uusi tulokas, hänestä iloitsemme. Eikö ny ala jo pian katuvalot tuleen, sanoo Tauno puhelimeen, ja kai sitten asfalttikin. Jää nähtäväksi (totta puhuen emme pidä välttämättöminä).

Jatkan huomenna museokävelyitä Pietarissa. Täällä rikkauksia loputtomiin. Mutta Helsingille huomautus: Hämeenkyrössä on sentään kaksi kirjailijan kotimuseota ja kolmaskin voisi tulla, nimittäin se Sillanpään huvila Saavutus. Vapaavuori ja vihreät hei: käykää kilpasille! Rahat Waltari-museoon käden käänteessä, siitä alatte.

11.4. 2017

Pietarilaiskertomuksia III

 

Toden totta, tuossa muutaman korttelin päässä Kapellassa voi kuunnella huippumusiikkia puoli-ilmaiseksi. Schumannia ja Šostakovitšia loistavina esityksinä. Nuorten sinfoniaorkesteri veteli hienosti Aleksej Vasiljevin johdolla.

Aloitin Palmusunnuntain kuten kuuluu kirkoista. Kazanin katedraali oli taas täynnä messuajia. Ostin sadalla ruplalla kimpun pajunkissoja pöydälleni. Poikkesin tasapuolisuuden vuoksi myös tähän viereen Pyhän Marian luterilaiseen kirkkoon, jossa oli menossa suomenkielinen palvelus. Edellisellä kerralla siellä kävi hullusti. Seurasin vähän aikaa venäjänkielistä palvelusta, kun ystävällinen nainen vierelläni toi minulle virsikirjan huomatessaan, etten veisaa. Sitten hän näytti aina kohdat, joihin seurakunta yhtyi puhuen. Eihän siitä voinut pitkään aikaan poistua.

Eilen illalla vielä huvittelin hillitysti, pieni puhdistautuminen oli tarpeen. Päätin illan jazz-baariin, todella miellyttävään paikkaan, vanhanaikaista jazzia, tanssia, mehukas baarinainen, iloista meininkiä. Kaihdan sen sijaan vastapäistä strip-baaria uljaine pitkäsäärisine venakoineen. Siellä varmasti kuluisi koko matkakassa. Pietari tarjoaisi vaikka mitä, jos sen houkutuksiin heittäytyisi. Onneksi Marja tulee ensi viikolla.

Gruusialaisen lounaan vahvistamana nautin siis iltapäivällä  klassista musiikkia epämukavalla pinnatuolilla, mutta salin lämmin tunnelma korvasi lievän hankaluuden. Pianisti Oleg Weinstein tarjoili Schumannia virtuoosimaisesti ja heitti vielä ylimääräisen tunnelmapalan. Sitten pääasia, Šostakovitšin sinfonia numero 6. Aikanaan Leninin kunniaksi (!) sävelletty 1939. Musiikista kuuluukin, että se on aluksi kirjoitettu kieli keskellä suuta, verikarpaloita otsalla. Stalin oli jo tuominnut säveltäjän musiikin (Lady Macbeth 1936) sekasotkuksi. Nyt ei ollut yhtään varaa enää ärsyttää Isä Aurinkoista.

Ehkä tämä tausta kuuluu ensimmäisessä Largo-osassa. Onhan surumielistä ja hiljaista soitantaa, ikään kuin juuri ja juuri arvaisi jonkun nuotin paperille pyöräyttää. Sitten Allegrossa tahti reipastuu ja Prestossa on jo täysi jylinä päällä. Ikään kuin säveltäjä yltyisi uhmakkaaksi: sanokaa mitä sanotte, mutta täältä pesee! Ensin selkäpiitä kylmäävää, sitten miltei hiostavaa musiikkia.  Šostakovitšin erikoisalaa ovat nirhaavat, vihlovat äänet. Hänen valokuvistaan jo näkee, että se mies osaa kirjoittaa mahdollisimman hapanta musiikkia kun niikseen tulee. Mutta sitten hän äkkiä päästääkin kaikki pellit auki. Nuoret soittajat selvisivät komeasti!

Kun ostin kolmellasadalla (ehkä 5 euroa) yhden Šostan cd:n, vaalea myyjätär juoksutti naulakolle saakka takaisin liikaa antamani satasen. Täällä ollaan huippuystävällisiä.

Ehkä nyt on kirkkoa ja kulttuuria tullut harrastetuksi tarpeeksi, voidaan siirtyä seuraamaan vaalituloksia. Ehtivätkö Pietarin ja Tukholman terroriteot jotakin vaikuttaa vakaisiin äänestäjiin? Kohta se nähdään.

Palmusunnuntain iltana 2017

Pietarilaiskertomuksia II

 

Vanha kirja, ehkä terävin mitä Gogolista on kirjoitettu. Olen lukenut tämän Nabokovin Nikolai Gogolin (1944, suom. 1963) uuden vuoden auetessa, kirjan loppuun olen merkinnyt 2.1.1964. Hyvä tapa päivätä lukemansa. Kirjan marginaaleihin on silloinen lukija vedellyt viisaita viivoja. Nyt voin tarkistaa, mitkä kohdat tekivät vaikutuksen nuoreen mieheen 53 vuotta sitten.

Outo ja kaukainen kaveri hän jo minulle on. Kuvittelinko silloin elävänikään näin kauan? Isoisäni kuoli 72-vuotiaana, silloin arvelin, että se on miehen sopiva ikä. Eipä mitään, isäni veteli neljännesvuosisadan pitemmälle.  Ehkä tässä on vielä aikaa.

Kun luin Nabokovin, olin opiskellut kirjallisuutta ensimmäisen syyslukukauden. Olin selvästi innokas ja tuore lukija. Mutta olinko ”luova lukija”, jollaista Nabokov peräänkuuluttaa? Hän ei tietenkään hyväksy normaalia käsitystä, että Gogol kuvasi Venäjää ja kritikoi virkavaltaa ja lahjontaa. Ei vaan Nabokov poimii syvempiä absurdeja juonteita, kaikkea hullua ja arvaamatonta Gogolin teoksista. Gogol ei siis ollut yhteiskunnallinen kirjailija eikä myöskään humoristi kuin joissain novelleissaan. Etupäässä hän oli mielen halkeamien ja syvätajunnan kuvaaja, traaginen ja lopulta epätoivoinen.

No sovitaan sitten niin. Mutta sivuuttaessaan mitä ilmeisimmät teemat ja lukemistapojen valtavirran kokonaan Nabokov ajautuu oman intohimonsa marginiaaliin. Hän pistelee kaikkia sovinnaisia tulkintoja, mutta tarjoilee tilalle ohuita sivuteemoja pääasioiksi. Herkullisesti hän poimii Reviisorin ja Kuolleiden sielujen pikkuhenkilöitä, jotka vilahtavat jonkun puheessa tai ohimennen jossakin kohtauksessa kadotakseen sen jälkeen kokonaan. Se on kieltämättä Gogolin tunnusomainen tekniikka, mutta ei hänen ihmiskuvauksensa päävirtaa.

Kaksi asiaa Nabokov nostaa ansiokkaasti hallitsemaan Gogolin kirjailijakuvaa. Yksi on nenä ja toinen on poslost ei banaali, mauton, lattea, typerä. Näitä Gogol totisesti viljelee. Tulkitsijana Nabokov on filologi, hän kuulostelee herkästi venäjän vivahteita ja säälii meitä, jotka joudumme haparoimaan käännösten varassa. Ne eivät kuulemma mitkään tee oikeutta alkuteoksille, kai yhtä englanninnosta lukuunottamatta. No eihän Nabokov sentään pystynyt kaikkia käännöksiä tsekkaamaan.

Kyllä meillä Juhani Konkka ja Eino ja Jalo Kalima ovat kohtalaisen luotettavia kääntäjiä, uskoisin, mutta eivät ehkä Nabokovin vaatimia virtuooseja. Ei tämäkään ole helppo kirja tämä Nabokovin oma postilla, Juhani Jaskari ja Eila Pennanen ovat saaneet tehdä töitä sitä kääntäessään. Hauska on Nabokovin loppuhuomautus, jossa hän kertoo, kuinka taipui amerikkalaisen kustantajan vaatimukseen liittää kirjaan kronologinen esitys Gogolin elämästä – hyödyllinen ja persoonallinen se onkin. Veresajevin kirjoittamaa elämäkertaa (1933) Nabokov pitää jopa ilahduttavana (ei suomennettu).

Nabokovin mukaan Gogol on suurin koskaan elänyt Venäjän taiteilija. Hänen nerokkuuttaan ei vain ole täysin oivallettu, eikä sitä tajunnut Gogol itsekään ryhtyessään kaunistelemaan Kuolleita sieluja toisessa osassa ja polttaessaan lopulta enimmät sen sivut. Hän on suurten polttajien kantahahmo, Kafka epäonnisena seuraajanaan, ja meilläkin on asettaa sarjaan Sibelius ja Waltari.

Gogolin patsas tuossa selkäni takana Pikku-Konitallienkadulla näyttää hienosti hänen pois kääntyvän, arvoituksellisen piirteensä. Miten sen esittäisi abstraktilla veistoksella? Myös Gogolille omistettu ravintola Pikku-Morskajalla, missä hänen asuntonsakin täällä sijaitsi, yllätti iloisesti: elämäni parasta bortsh-keittoa ja maukkaita lampaanluita. Vain mölisevä suomalainen nuoriso-osasto häiritsi tunnelmaa, paljon hauskempi oli se itäsuomalainen varttunut seurue, joka tutki hartaasti ruokalistoja, kuten meillä on tapana. Ravintola on selvästi suomalaisten suosiossa, liekö jossain esitteessä suositeltu eikä syyttä.

Muistui mieleeni Nabokovia lukiessani, kuinka saman lukuvuoden aikana seurasin vanhan Lauri Viljasen luentoja Gogolista Porthania II:ssa. Kuinka nautittavasti Viljanen luki otteita Kuolleista sieluista korostaen sävyillään ja ilmeillään tekstin ironisia alaääniä. Samaa tekniikkaa käyttää Nabokov: siteeraa pitkästi Gogolia itseään, mutta joutuu liittämään selittävät kommenttinsa sekaan hakasulkeisiin. Mainioita tuntijoita molemmat, vaikka tuskin olisivat samaa mieltä tulkinnoista.

Kyllä vain, minustakin Gogol on loistava, ja luen häntä häikäilemättä omalla tavallani. Juonteita suomalaiseen kirjallisuuteen, eihän Huovista ymmärrä ilman Gogolia eikä Kiantoakaan, vaikka hänen ihmiskuvansa on niin paljon suoraviivaisempi. Ei ole Gogolin veroisia ihmismielen kolkuttajia enää. Mikä tunnusomaisinta? Sanoisin aito hulluus sekoittuneena paljastavan terävään näkökykyyn. Lisänä kielen pursuava rehevyys. Näistä nero tunnetaan.

Palmusunnuntain aamuna 2017  – yö mennyt lukiessa

 

Pietarilaiskertomuksia I

Aamukävely Moikan rantoja pitkin virkistää, ei vähiten kauneuselämysten vuoksi. Täältä Isolta Konitallien kadulta sinne pääsee hauskasti porttikonkeja ja sisäpihoja pitkin oikaisemalla, ellei kierrä Nevskin kautta.  Palatessa on täydessä työiskussa.

Näiltä rantamilta kohtasin myös Mannerheimin ensimmäisen asuintalon. Sotilaallisten harjoitusten avara Mars-kenttä on kätevästi lähellä, samoin hevostallit. Nuori kaartilainen osasi valita edullisen asunnon. Olikohan koko matalahko kerrostalo hänen ja Anastasian käytössä?

Tänä keväänä on täällä Mannerheim-seminaari, osanottajia Suomesta ja Venäjältä, ehkä muualtakin. Nouseekohan kiistoja? Se moneen kertaan töhritty muistolaatta on kaikessa hiljaisuudessa siirretty sotahistorialliseen museoon.

Moikan ja Nevskin kulmassa on hieno parturi, jota rohkeasti päätin kokeilla. Kuvankauniita naisia leikkaamassa naisasiakkaita. Jännitin sohvalla, kuka heistä tulee kohdalleni. Ja sieltä tulikin roteva kalju värikkäästi tatuoitu mies. Mutta epäilykset haihtuivat pian, taituri oli tämä parturi. Pesujen, leikkausten, pöyhötysten ja voitelujen jälkeen olen nyt komeampi kuin aikoihin. Pian se kyllä katoaa.

Kun hain lipun sunnuntain konserttiin lähistöllä sijaitsevaan vanhaan Kapellaan, huomasin, että parturi maksaa neljä kertaa enemmän kuin sinfoniaorkesterin konsertti. Arvot kohdallaan?

Mainio talo on Dom Finlandij. Tämä Suomi-talo oli jo taloudellisissa vaikeuksissa, mutta valtio pelasti. Näin elämä jatkuu, ja minullakin täällä taivaallinen rauha. Ylellinen DLT-tavaratalo näkyy vastapäätä ikkunasta. Sen seinässä on pronssinen kaksoiskotkan reliefi, kotkien päiden väliin pari varista rakentaa puuhakkaasti pesäänsä. Siisti huoneeni on luksusta verrattuna vaikka Rooman Villa Lanten askeettiseen koppiin, täällä on kaikki tarvittava ja parhaat nähtävyydetkin kymmenen minuutin kävelymatkan säteellä.

Poikkesin illalla mielijohteesta kerrankin Kazanin mahtavan katedraalin sisälle – ja siellä oli juuri menossa suuri messu. Kirkko kansaa täynnä, kirkkolaulua, pitkiä luikertelevia jonoja ehtoolliselle (vai mikä se oli, leipäpalan sai kukin, mutta pikarista tuli vain sivellys pensselillä otsalle) – kun katseli ihmisten hartaita kumarruksia ja ristinmerkkejä, tuntui yhä mielettömämmältä bolshevikkien yritys kitkeä uskonto tämän kansan sielusta. Ei onnistu koskaan.

Katselen tietsikalla kotimaan telkkaria, eilen vaalikeskustelua vajaan tunnin, ei hirveästi innostanut. Toimittajat neuvovat puheenjohtajia kuin koululapsia käyttäytymään siivosti ja olemaan puhumatta toistensa päälle – ja heti Sipilän ensimmäisen puheenvuoron Jan Andersson katkaisi puhumalla itse päälle. Miksei poliitikkojen anneta väitellä vapaasti? Se vasta elävää ja hauskaa olisi. Olen ennakkoon äänestänyt, joten katsellaanpa tuloksia sunnuntaina.

Eilen sain kutsun Leino-kirjan julkistamiseen Kämpiin kahden viikon päästä. Hieno juttu, taidanpa mennä! Marja haki Jussi Salokanteleen Tammsaare-kirjan Viron lähetystön tilaisuudesta. Kirjoja satelee, joten on niitä luettavakin. Minulla toistaiseksi pinossa Gogol, Nabokov, Kianto, ei huonoa seuraa.

Varikset alkoivat taas pesän rakennuksen kaksoiskotkan päiden väliin. Symboliikkaa? Kiinan poika pääsi Suomen kautta tapaamaan Trumpia ja Syyriassa paukkuu. Pietari on sen sijaan hiljennyt ja hyvä niin.

Presidenttiparimme hoiti Kiinan vierailun loistavasti. Tänään Jenni Haukio täyttää 40 vuotta. Lämpimät onnentoivotukset hänelle! Puolustakoon edelleen runoutta ja kirjallisuutta.

7.4. 2017

Ilojakin Pietarissa

  

Ei vaivuta synkkyyteen, vaikka kolmen päivän suruaika on meneillään. On paljon nautittavaa Pietarissa.

Vaeltelin Nevskiä Moikan ohi ja käännyin Malaja Morskajalle. Oikea taiteen katu! Tuossa kyltti, joka kertoo Tsaikovskin talossa asuneen. Vielä soivat korvissa Joutsenlammen sävelet. Vähän eteenpäin ja törmään Nikolai Gogolin terävänenäiseen profiliin. Tuossa matalassa punaisessa talossa on synnytetty mitä hullunkurisimpia tarinoita Tšitšikovista, joka osteli suurtilallisilta kuolleita sieluja.

Törmään odottamatta mahtavaan kirkkoon, jota rakennettiin yli 40 vuotta kuin Iisakinkirkkoa. Se nimittäin onkin kyseinen kirkko. Jo sen graniittipylväät herättävät kunnioitusta. Kunpa näkisi 1800-luvun tallenteelta, kuinka graniittia Suomessa ensin louhittiin, sitten roudattiin Pietariin ja täällä hiottiin kauniin punertaviksi pylväiksi, kaikkiaan 48 kappaletta, jokainen painaa 114 tonnia. Pieni kävely ja kohtaat maailman ihmeitä.

Kiertelin Amiraliteetin rannoille, Vaskipatsasta tervehdin kauempaa, olen täällä monesti ennenkin kulkenut, mutta jokainen kerta on ihmetys sinällään. Tuolla komeilee Eremitaasi autiossa rauhassaan. Silmän iloja! totean kuin Matti Klinge päiväkirjassaan. Houkuttelevia ravintoloita toinen toisensa vieressä.

Mutta nyt ei kerkiä poiketa, sillä päivällä oli puhe Mika Pylsyn ja Reijo Kelan kanssa illanistujaisesta jossain Mikan valitsemassa paikassa. Mika Pylsy hoitelee instituutissa käytännön hommia, olen hänelle ilmoittautunut ja pannut rekisteröitymisenkin vireille. Hän tunnustautuu Hämeenkyrön Pylsyjen sukulaiseksi, joskin linkki lienee ohut. Eero Pylsyn sukukirjasta hänet varmaan löytäisi, mutta se nyt ei ole täällä käsillä. Mika on syntynyt Pietarissa ja tuntee kaupungin kuin omat taskunsa.

Tapaan toisenkin Pietarin tuntijan, Hannu Mäkelän vaimoineen, he asuvat samassa studiokerroksessa kuin minäkin. Vaihdamme pari sanaa Eino Leinosta, kutsun Hannun kirjani julkistamiseen, mutta mies valittaa vaivojaan. Sanoo puhuvansa venäjää kotikielenä, romaani Pushkinista oli mielestäni aika hyvä, mutta ei saanut Suomessa kovin suopeaa vastaanottoa.

Sitten saapuvatkin Mika Pylsy ja tanssitaiteilija Reijo Kela, vanha tuttu, olenhan esityksiään nähnyt Kajaanissa ja muualla. Painelemme vinhaa vauhtia hämärään puolalaiseen kapakkaan, josta valtaamme kotoisan nurkkauksen ja ryhdymme nauttimaan talon antimia. Mika tutkii venäläistä kirjallisuuutta, sen kertaustekniikkaa, tietysti Pekka Pesosen oppilaita. Reijo kertoo ihmeellisistä seikkailuistaan eri puolilla tanssimaailmaa. Yhteisiä tuttuja meillä on Aku Ahjolinnasta ja Saga Erikssonista Raija-Liisa Kiantoon, jonka kanssa lounastin juuri ennen tänne lähtöä.

Ilta sujahtaa vauhdikkaasti, eipä tunnu enää kaduillakaan jälkiä metrojysäyksestä. Elämä palautuu nopeasti. Kun ohitamme palatessa Kazanin jyhkeän tuomiokirkon, muistan kuinka Gogolin kollegiasessori kohtasi siellä oman nenänsä, joka ajeli vaunuillaan kaupungilla muka valtioneuvoksena. Missähän kapakassa Gogol istui, kun sekin juttu pälkähti hänen päähänsä. Mika muistutti, että Gogol kirjoitti juttujaan myös Roomassa. Aina hullumpaa.

Pääsimme tänne Bolshaja Konyushennajalle (konitallien kadulle) mainioon Suomi-instituuttiin ja painuimme kukin studioihimme maate. Gogol sai vaivuttaa minut hyvään uneen, juuri Tšitšikov yrittää tehdä virastossa kauppakirjoja ostamistaan sieluista ja törmää umpipöllöihin byrokraatteihin. Mutta auttoiko kritiikki mitään? Puhuimme kapakassa siitä, kuinka Gogol ruoski armottomasti aikansa korruptiota, mutta mihin sekään johti: sama rehottaa edelleen täällä ja muualla pari vuosisataa myöhemmin.

4.3. 2017