Kirje Venetsiasta

 

Salve Matti
Nyt on ihan pakko kirjoittaa eräästä yhteisen mielenkiintomme kohteesta.
Muistat kuinka olemme muutamaan otteeseen väitelleet Mika Waltarin teoksista ja tutkimuksista. Vanhoina norsseina tunnemme vetoa hänen historiallista maailmaansa kohtaan.
Viimeksi talvella Mika Waltari -seurassa esitelmöidessäsi otit jälleen esiin tutun kiistakapulamme. Oliko mahdollista, että Waltari sai käsiinsä Niccolo Barbaron alkuperäisen päiväkirjan tutkiessaan romaaninsa Johannes Angelos taustoja?
Totta kai tämä Venetsian laivaston välskärin omakätinen päiväkirja Konstantinopolin valloituksesta 1453 on ainutlaatuinen dokumentti tuosta koko silloista maailmanjärjestystä mullistaneesta tapahtumasta.
Tuhahdit kokeneena arkistojen koluajana, ettei alkuperäistä kappaletta ole voitu antaa ”jollekin suomalaiselle kirjailijalle”. Mielestäsi Waltari on keksinyt lähteensä.
Waltari on kertonut pienessä muistelmassaan teoksessa Vallaton Waltari käynnistään Venetsian Pyhän Markuksen kirjastossa:
”Unohtumattomana syysaamuna, raittiin merituulen saadessa suuren kanavan vihreän veden levottomasti lainehtimaan, päivänpaisteen kullatessa menneisyyden rappeutunutta loistoa ympärillä, sain käsiini kirjaston hiljaisessa tutkijain huoneessa tuon viisisataa vuotta vanhan silminnäkijän kertomuksen.”
Niccolo Barbaron päiväkirja oli sidottu reunoista murentuneihin, taiteikkaasti koristeltuihin nahkakansiin. Joihinkin kohtiin oli tehty punaisella musteella ja terävällä käsialalla reunahuomautuksia.
Eräs mainitsi puolustuksen johtajan, genovalaisen Giustinianin taistelussa saaman haavan ja puhdisti näin suuren palkkasoturin pelkurimaisen jälkimaineen. Hänestä kasvoi vahva sankari Waltarin romaaniin.
Toinen reunamerkintä valpastutti Waltarin: Angelo Zacaria, kreikkalainen kavaltaja turkkilaiselle. Kuka oli tämä salaperäinen kavaltaja? Hänkö avasi portin turkkilaisille piirittäjille?
Waltari totesi, että tästä tuntemattomasta hahmosta kasvoi hänen mielikuvituksessaan Johannes Angeloksen persoonallisuus. Samalla ratkesi romaanin muoto, minä-kertojan tiivis päiväkirja.
No nyt, Matti, päätin viimein tarkistaa asian. Käydessäni tänä keväänä Venetsiassa pienen Waltaria harrastavan ryhmän kanssa anastin omaa aikaa ja kävin juhlavassa Biblioteca Nazionale Marcianassa. Hyvän suosituksen ansiosta ja tiukan tarkastuksen jälkeen pääsin kuin pääsinkin harvinaisten käsikirjoitusten osastolle.
Ja kas kummaa, Matti. Jo samana iltapäivänä eteeni kannettiin juuri se koristeellisin nahkakansin varustettu, reunoista murentunut päiväkirja, jota Waltari kuvailee. Löytyi helposti myös reunamerkintä salaperäisestä Angelo Zacariasta.
Mutta pieni pettymys vihlaisi, kun huomasin kansilehdeltä, että tämä kauniilla käsialalla huolellisesti kirjoitettu teos onkin copia vuodelta 1829. Eikö Waltari siis sittenkään nähnyt alkuperäistä?
Rohkenin kysyä arvokkaan näköiseltä virkailijalta, onko alkuperäistä enää olemassa ja missä sitä mahdetaan säilyttää. Il dottore raapi korkeaa otsaansa, tutki luetteloistaan ja arveli viimein, että se on Rovereto-nimisellä paikkakunnalla campagnalla. Sieltä se on alkuaan löydettykin.
Tyydyin huokaisten vastaukseen ja jatkoin lukemista. Kunnes puolen tunnin kuluttua virkailija yllättäen palasi ja laski pöydälleni puukantisen, nahkaselkämyksellä varustetun opuksen. Originale, hän lausahti lakonisesti.
Siinä se nyt oli. Vähän jäykemmät lehdet, vähän kömpelömpää mustaa tekstiä, mutta tarina sanasta sanaan sama. Waltari on saanut käyttöönsä molemmat, kopion ja alkuperäisen. Mukana seurasi paperiliuska, johon alkuperäisen päiväkirjan käyttäjät ovat kirjoittaneet nimensä alkaen vuodesta 1905. Ylhäällä neljäntenä tapasin tutun nimen: Mika Waltari, Helsinki.
Kirjoitin oman nimeni sarakkeelle 19. käyttäjäksi. (alinna) Meitä on nyt kaksi norssia ollut Niccolo Barbaron käsikirjoituksen kimpussa, muut olivat italialaisia tutkijoita, joku kreikkalainen ja jenkki joukossa.
Matti hyvä, kyllä kriittisen historiantutkijankin kannattaisi joskus luottaa ”jonkun kirjailijan” vilpittömyyteen – varsinkin silloin, kun hän kertoo luovan työnsä keskeisestä lähteestä ja sen tuomasta oivalluksesta.
Matka meni muutenkin hyvin, sää parani loppuviikkoa kohti, Biennale oli täydessä käynnissä, kylä täynnä rikasta ja trendikästä taideväkeä, tuuli puhalsi ja kanavan vihreä vesi lainehti. Gondoliakin kokeiltiin.
Parhain terveisin, tuus Panu

  

Lähemmin linkissä https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/panu-rajala-todisti-professorin-epailyn-turhaksi-mika-waltari-ei-keksinyt-paastaan-menestysteokseen-liittyvaa-tarinaa-200149439/