Klassikot kesäteatterissa

Nähty kaksi ikiaikaista suosikkia, niin elokuvien kuin teatterien vetonaulat. Kuinka eri tavoin niitä tänään esitetäänkään.

Molemmissa teattereissa, Lempäälän Valentinossa ja Siuron uudessa Koski-Teatterissa on loistavat kulissit. Edellisessä aukeaa Merunlahti heti näyttämön takaa, jälkimmäisessä aivan samoin Siuron kanava kosken vaiheilla.

Mutta käyttävätkö ohjaajat kuvauksellisia maisemiaan käytännössä hyväkseen? Kissan viikset. Ei uinut tukkilautta eikä edes yksikään tukki Merunlahdella eikä pulahtanut kumpikaan mies Aatamin puvussa kanavan yli uimaan, vaikka niin tekstissä uhottiin.

Eihän näyttelijöitä voi vaivata liiallisiin ponnistuksiin. Luotamme katsomossa kuvitelmiin, vaikka konkretia kutkuttaisi.

Toinen kysymys on klassisen tekstin kunnioittaminen. Siinä suhteessa Leila Karttunen ohjaajana Lempäälässä kunnostautui: Teuvo Pakkalan sana sai elää jokseenkin semmoisenaan, vain sopivasti lyhennettynä. Vähän hölmö ja monimutkainen näytelmähän Tukkijoella on, mutta sen suosio on edelleen ehtymätön. Kaikkien aikojen katsotuin kotimainen. Reippaasti ja kursailematta se Merunlahden reunamalla esitettiin lauluineen kaikkineen.

Toisin kävi Siurossa. Siellä Aatamin puvussa ja vähän Eevankin alkoi kekseliäästi ja sisälsi ensimmäisen puolen tunnin ajan muutamia hauskoja kohtauksia. Sitten esitys jähmettyi ja kadotti lopulta Agapetuksen juonenlangat kokonaan. Tekstiin oli lisäilty ties mitä uudemman ajan sutkauksia ja kiroilua ja ylimääräisiä henkilöitä vastoin kirjailijan alkuteoksen henkeä.

Huomio huomio! Agapetuksen eli Yrjö Soinin kuolemasta on vasta 42 vuotta kulunut. Hänen tekijänoikeutensa on edelleen täysissä voimissa. Ei ohjaaja ja dramaturgi Kyösti Kallio voi mennä peukaloimaan edesmenneen kirjailijan tekstiä ihan mielensä mukaan. Kallio sanoo ohjelmalehtisessä dramatisoineensa tämän klassikoksi muodostuneen ”kesäteatterinäytelmän”. Tosiasiassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin on romaani, ilmestynyt 1928. Sen jälkeen siitä on tehty neljä (!) elokuvaa ja ties kuinka monta teatterisovitusta. Mutta ei taatusti yhtäkään näin holtittoman vapaata kuin tämä Siuron sovitus.

Yrjö Soini toimi aikanaan Kirjailijaliiton puheenjohtajanakin ja olisi varmasti pahoillaan koko ammattikuntansa puolesta, jos pilvellään aavistaisi, kuinka hänen ja muiden tekstejä nykyisin tärvellään. Toinen esimerkki tältä kesältä on Pyynikin Niskavuoren nuori emäntä, jonka loppu on muutettu vastoin kirjailija Hella Wuolijoen ajatusta.

Mielestäni kysymys on periaatteellinen. Miksi kirjailija kirjoittaisi huolellisen teoksen, jos arvaisi, että myöhemmät polvet muuntelevat sen aivan toiseksi, oman päänsä mukaiseksi ja useimmiten huonommaksi. Agapetus oli aika velho väärinkäsityksiin perustuvien juonten sommittelijana eikä Kyösti Kallio yllä lähellekään samaa, valitettavasti. Siurossa kertoja puhuu mitä päähän pälkähtää, ja jokuhan voi tosiaan luulla, että tuommoisia se Agapetus kirjoitteli. Ai että oliko triathlonia jo ennen sotia? Outo juttu.

Muuten esitys on koomisen alastomuutensa puolesta hyvin kaino ja kömpelö, mutta kiitosta voi antaa uuden perustetun teatterin urhealle yritykselle. Yleisöäkin näkyi riittävän. Katsomo on hyvin suunniteltu. Paras ilo oli näyttämön takainen maisema satunnaisine ohikulkijoineen.

Parantakaa ensi vuonna tapanne! Ottakaa Arto Paasilinnan teksti sovitukseen semmoisenaan, kun ette kuitenkaan pysty sitä parantelemaan. Tai sitten on ohjelmalehtiseen mainittava: ”Vapaasti AP:n aiheen mukaan sovittanut KK”. Kirjailijan poika Petteri voi nimittäin olla aika tarkka isänsä oikeuksien valvoja.

Mailan taianomaisessa talossa Kivimäessä jatkoimme Sinan ja Seijan kanssa istuntoa; kolmen viehkeän daamin kanssa sain seurustella, kun Marja hoiteli hommia Myllykolussa. Siellä kaikki sujui kuulemma taas mallikkaasti.

30.7. 2017

Oopperaviikon vilinää

Edelleen on pää vähän pyörällä. Elämään ei nyt tunnu juuri muuta mahtuvan kuin oopperakommentteja ja vierailuja. Myllykolun ansiosta tulee verestetyksi monia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita, kun täällä tai tapahtumapaikalla poikkeilevat puheille.

Eilen vapaapäivänä Sauli Tiilikainen ja Helena Juntunen perheineen vierailivat meillä Viehätyksessä. Helena ja Kim ilahduttivat vain pikaisesti pienen Topi-pojan kanssa, mutta Saulin kanssa jatkoimme Saavutukseen viralliselle visiitille. Totta puhuen Saavutuksessa ei koskaan olla virallisia, vaan sillanpääläisen rentoja, mutta olihan tämä Taatan roolihahmo arvokas käynti joka tapauksessa. Sani ja Otto Kuitunen isännöivät, ja Sauli ahmi autenttista atmosfääriä hirsiseinäisessä taiteilijahuvilassa. Ties mitä uusia vivahteita se tuo hänen tulkintaansa nyt viikonloppuna.

Yllä Sauli ja Marja tunnelmoivat Sillanpään keinutuolissa, alla ooppera-Taata tarkkailee innoittavaa maisemaa, joka avautuu mestarin entisestä työhuoneesta.

 

 

Savusaunassa pohdiskelimme sitten baritonin kanssa tätä produktiota ja sen vaiheita lähemmin ja syvemmin. Taiteilijoille nämä viikot Hämeenkyrössä ovat mitä ilmeisimmin merkinneet suurta ja myönteistä yllätystä. Maisemat ovat heitä hurmanneet, ihmiset ovat ylittäneet kaikki ystävällisyyden rajat ja itse ooppera on onnistunut yli rohkeimpien odotusten. Kelpasi siinä sitten saunoa tyynenä iltana sateen väleissä ja ottaa vähän olutta ja kiukaan alla paistunutta makkaraa.

Torstain esitys oli täynnä omia vieraita, joita kestitsimme niinikään täällä Viehätyksessä. Tuli vanha norssi ja luokkatoveri Lede Virranne, koulun futisjoukkueen tukipilari, joka pelasti monet vaaralliset tilanteet vartioimani maalin edustalla. Liisa-vaimonsa kanssa nauttivat oopperasta ja myös yllätyskäynnistä Maisemakahvilassa Saulin ryhmää tapaamassa. Oli myös toisen luokkatoverin Jaska Tahkolahden leski Pirjo seurueineen, ensikertalainen oopperassa kehui olevansa ja ihan näytti kelpaavan.

Tulivat Heksingin älyniekat opettajat, Tuula Uusi-Hallila ja Kati Solastie, joiden kanssa hetken muistimme joukosta poistunutta Kirsti Mäkistä. Olisi nyt saanut Kirsti vielä tähän saakka elää! Ja tuli Lahden legendaarinen opettaja Tuija Kakko Seppoineen, viipyivätkin iltamyöhään oopperaa analysoiden. Kiva kun ei tarvitse ihmisten väkinäisesti kiskoa itsestään kiiitoksia, vaan putoilevat ne vapaasti valloilleen.

Tässä on lomassa kutsuja, maanantaina oltiin Kristiinan päivillä Haavistoilla tuolla Mahnalan rannassa – mistäs muusta puhuttiin kuin oopperasta. Pertti on johtokunnan jäsen ja nettisivuston ansiokas pitäjä. Ja tänään avataan kohta Maija Palon tilataideteos tuossa Saavutuksen naapurissa, minkä jälkeen kiidän virittelemään yhtä oopperaryhmää Yrjölän mansikkatilalle. Myös kummipoikani Mikko tulee perheineen Myllykoluun ja poikkeaa meille Marjan hoitoon, kun minä painelen edelleen Siuroon Koski-Teatteriin ja Mailan jatkokutsuille, joten ilman ohjelmaa ei tämäkään rauhaisa lauantaipäivä tule sujumaan.

Edessä on kaksi kovaa esitystä. Vanhana auringon palvojana Taata on hoidellut säätkin priimakuntoon heti, kun oopperakausi alkoi. Näin jatkukoon.

29.7. 2017

PS Päivälleen 42 vuotta sitten pidettiin F. E. Sillanpään Seuran perustava tilaisuus Saavutuksessa. Oli Olli Kuitusen nimipäivä, jota valikoitu seurue juhlisti laajalla mansikkatuokkosella. Silloinen menestysnäytelmämme Töllinmäen tohtori innosti tähän tempaukseen. Meidät oli vasta vihitty Elinan kanssa, joka näytteli Siikriä Myllykolussa. Näitä muistelin meillä Helena Juntuselle, jonka suurenmoista Siikriä saan ihastuneena ja pala kurkussa tänä kesänä seurata.

Ihmeellinen menestys

 

Onnea on joskus vaikea kestää. Näin näytti eilen käyvän Sillanpää-oopperamme kohdalla. En ollut uskoa silmiäni lukiessani Aamulehden ja Hesarin arvosteluja. Hienoja ovat, ylittämättömiä. Ihmeiden aika ei ole ohi.

Ensi-ilta kaikkineen sujui mallikkaasti. Vettä satoi sopivasti vain väliajalla. Aloitimme Koskilinnassa kutsuvieraiden kanssa, presidentti Tarja Halonen kärjessä. Kohotimme maljat Suomen suvelle ja sen kuvaajalle, lusikoimme lohisoppaa ja puhelimme tekijöiden kanssa oopperan taustoista. Siellä istui vanhoja tuttuja Matti Alahuhdasta ja Kari Häkämiehestä alkaen.

Tarja Halonen kertoi tulleensa tänne oopperaan mieluummin kuin miehensä Pentin hämäläisiin sukujuhliin, jotka osuivat samaan viikonloppuun.  Tästä valinnasta tietysti iloitsimme. Presidentti oli hyvällä kesätuulella, piti näkemästään ja kuulemastaan ja nautti väliajalla sienipiirakkaa suurella mielihalulla.

Niin sitten katselimme penkistä koko komeuden. Liikuttava se on, paikoin loistokas, joskus lyyrisen kaunis. Ei auta mikään, pala nousee kurkkuun tämän tästä. Kyllä siinä Äfeen elämä pannaan kovaan mankeliin, mutta hän selviää! Onnellisia olimme lopussa. Kiitokset sujuivat rivakasti, pidin seuran puolesta lyhyen kiitospuheen ja ohjaaja Marco veti koko vitjan estradille. Eipä voisi olla korkeampaa tunnelmaa.

Sillanpään sukua oli katsomossa paljon Sakarin johdolla, Ulla-Paula tullut seurueineen Porvoosta, ja siinähän oli ohjaajankin sukulaisia, Bjurströmeitä. Marjan sisaruksia, minun serkkujani, meidän molempien lapsia ja muita tuttuja kertyi kolmisenkymmentä Viehätyksen pihaan ja sitten sisätiloihin. Entinen riuska kotiapumme Krisse eli Heikkiskä oli löytynyt taas hommiin palattuaan Hämeenkyrön tanhuville kierroksiltaan.

Ennätimme vielä pistähtää taas Koskilinnaan, missä taidejoukko juhli karonkkaa hyvillä mielin. Viljan puhetta kuuntelimme ja Marco jo luki ensimmäisiä sähköisiä arvosteluja teoksesta. Sahti maistui, tyytyväisyys paisutti itse kunkin rintaa. Äfeen alkuperäinen Nobel-mitali kunniakirjoineen teki meille vitriinissä kunniaa.

Mitä puuttui? Mikä jäi harmittamaan? Ei niin mikään enää! Joskus vain kaikki sujuu yli huimimpien odotusten. Näin tuli yksi ooppera perusteellisesti kastetuksi, ja esitykset jatkuvat. (Liput vain ovat kiven alla, mutta peruutus voi aina jonkun hellittää.)

25.7. 2017

Ensi-illan kynnyksellä

 

Ei voi kieltää. Aina tähän aikaan vatsan pohjassa väreilee.  Kun kuuden vuoden matka saapuu maaliin: kuinka Sillanpää-ooppera nyt otetaan vastaan?

Tähänastisen kokemukset kenraaleista ovat rohkaisevia. Kiitoksia on sadellut. Mutta  vasta tänä iltana esityksen totuus koetellaan. Facebook on hurmaava tykkäämisareena, mutta nyt vasta lahjomaton kritiikki saa oikeutetun tuomiovaltansa.

Keskustelimme vilkkaasti esityksestä meillä eilisen kenraalin jälkeen Sina Kujansuun, Maila Böhmin ja Seija Ruskon kanssa. Sekä kiitosta, kehuja että hyvin tarpeellista asiantuntevaa kritiikkiä kuulimme. Usein tekijät itse valahtavat rajattoman itsekehun pettävään lammikkoon.

En osaa enkä voikaan kommentoida esitystä. Eilen keskustelimme pitkään myös säveltäjä Seppo Pohjolan kanssa tekeillä olevaa dokumenttia varten Sikomäellä ja täällä meillä. Meillä on tietysti muutamasta kohdasta taiteellinen erimielisyys, mutta suurista linjoista ja useimmista yksittäisistä seikoista olemme selvinneet hyvässä yhteisymmärryksessä. Oopperassa säveltäjä on kuningas, näin Mozartin ajoista alkaen. Libretistin on taivuttava muutoksiin. Työ on ollut joka tapauksessa innoittavaa, musiikki taidokasta.

Ei nyt tässä osaa oikein muuta tehdä kuin odottaa iltaa. Marjatan musiikkimatkalaiset tapaan jo Heiskalla iltapäivällä ja kutsuvieraat otamme vastaan Koskilinnassa. Siitä ensi-ilta vierähtää vääjäämättä käyntiin. Se on nyt se, ei sille enää mitään voi.

Liput on myyty viimeistä sijaa myöten, mutta toiveita on, että ensi vuonna jatketaan. Sitä jo paljon kysellään. Näin vaivalla saatua hienoa teosta ei kannata heittää heti tien oheen. Onhan itse Myllykolun miljöö kokenut vaikuttavan kohennuksen ja osittaisen muodonmuutoksen. Kelpaa siellä nyt nauttia sekä luonnosta, museosta että musiikista – telttojen väliaika-antimista puhumattakaan.

Tapaamisiin Myllykolussa tänä iltana ja seuraavinakin kahden tulevan viikon aikana.

22.7. 2017

Jörkka ja Mannerheim

Jörn Donner astelee isänsä jälkiä ja kuvailee Mannerheimia laajassa dokumentissa. Uusintanakin sitä kannattaa katsoa. Kuva-aineisto on rikasta. Sen sijaan Jörkan selostus herättää aina välillä huvia ja hämmästystä.

Donnerin tyyliin kuuluu luontainen vähättely. Mitään ei saa vakuuttaa täytenä totena. Vaikutelmaa tehostaa puheen matala, velton epäselvä ilmaisu. Joskus vaimea ironia toimii, mutta tuntuu usein vain väsähtäneeltä.

Esimerkiksi kertoja toteaa, että talvisotaa on pidetty ainutlaatuisena saavutuksena. Tähän Donner lisää, että se ei ole ainutlaatuinen, mutta saavutus kyllä. Mikä sota hänen mielestään siis on talvisodan veroinen? Maratonin taistelu antiikin Kreikassa? Jo luonto-olosuhteet tekevät talvisodasta aika ainutlaatuisen, samoin puolustuksen niukat ja primitiiviset varusteet.

Toinen hauskuus: kuvat esittelevät Raatteen tiellä hävitetyn venäläisen divisioonan valtavia jätöksiä. Mitä Donner?  ”Puolustusvoimien johto yritti ylläpitää uskoa, että suuret aineelliset tappiot pysäyttäisivät neuvostojoukot.” No kyllä moni joukko-osasto pysähtyikin nerokkaisiin saarroksiin ja motteihin.

Kun kansa linnoitti vapaaehtoisesti Mannerheim-linjaa Kannaksella syksyllä 1939, Donner vähättelee tyylinsä mukaisesti : ”Viime tipassa yritettiin rakentaa jonkinlaista puolustuslinjaa Kannakselle.” Niinpä niin, yritystä sentään oli.

Yhden asian Donner sentään totesi definitiivisesti: ”Sodassa kaikki valehtelevat ja tietävät sen itse.” Kun kuunteli tämänkin ohjelman oheen liitettyjä vanhoja dokumenttiselostuksia, niissä valehdeltiin mielestäni varsin vähän jos ollenkaan. Sodan tapahtumat olivat itsessään niin uskomattomia, että ne ylittivät valehtelukynnyksen.

Ehkä enemmänkin Donner itse oikoo historiaa vielä vuosikymmentenkin perästä. Siitä suurvaltapoliittinen näyte: ”Kun Hitler nousi valtaan, yö laskeutui Saksan ylle.” Näin tietysti pitemmällä tähtäyksellä. Mutta mitä tapahtui 30-luvulla kohta valtaannousun jälkeen? Erittäin rivakka taloudellinen nousu ja kansallisen uskon palautus.

Tästä on hyvä kuvaus Anthony Doerrin romaanissa Se kaikki valo jota emme näe (WSOY 2014, suom. Hanna Tarkka). Siinä nuori radiotekniikasta innostunut kaveri Werner elää maansa suurta nousukautta 1934:

”Kaivostuotanto kasvaa, työttömyys vähenee. Sunnuntaiaterioilla alkaa olla lihaa. Lammasta, porsasta, wieninleikkeitä – herkkuja, joista ei vuosi sitten voinut uneksiakaan.” Uusi sohva ja liesi hankitaan orpokotiin, jossa kaveri elää. Toivo palaa. Yö ei todellakaan vielä laskeutunut.

Lisäksi Donner syyllistyy samaan, mihin kaikki kevyet historioitsijat: Suomen ja muidenkin Euroopassa olisi pitänyt nähdä ja tietää Saksan keskitysleirit jo 1936, jolloin Berliinin olympialaisia pidettiin. Eihän niitä silloin vielä suuressa mitassa ollutkaan, tosin juutalaisia jo vainottiin. Olavi Paavolainen, joka aina vaahtosi siitä, että Suomessa ei tiedetä mitä maailmassa tapahtuu, ei itse tiennyt mitään leireistä ja vainoista vielä 1936, jolloin hän kirjoitti puoliksi ihannoivan kuvauksensa Kolmannen valtakunnan vieraana. 

Reunahuomautuksista huolimatta katson vielä Donnerin sarjan kaksi seuraavaakin osaa uudelleen suurella mielenkiinnolla. Hän on joka tapauksessa persoonallinen kertoja, ja hänen avustajansa ovat seuloneet esiin huomattavan kiintoisaa dokumenttimateriaalia. Mannerheimia Donner kohtelee kohtalaisen asiallisesti, ironisoiden vain joitain esiintymisiä ja pateettisia päiväkäskyjä (ajan hengen huomioon ottaen ne olivat koruttomia). Pääasiassa valaiseva sarja.

18.7. 2017

Leinoa ja Kainuun nykykulttuuria

Suomi on pitkä maa. Sen huomaat, kun ensin porhallat Tampereelta bussilla Pieksämäelle ja sieltä junalla Kajaaniin. Matkustustapaan oli syynä kuulemma ratatyöt.

Mutta ei pidä valittaa. Mannerheim matkasi joulukuussa 1917 Odessasta Pietariin kahdeksassa päivässä, kun junamatka normaalisti olisi kestänyt vain 36 tuntia!

Kajaanissa majoituin tuttuun hotelli Karolineburgiin, josta oli illalla kiva kävellä linnan rauniolle ja Pitkään Taneliin mansikkashotille. Rauniot olivat nuorison vilkkaassa oleilukäytössä, lisää väkeä parveili joen alajuoksulla, missä laivakin huuteli.

Heti törmäsin aiheeseeni: Leinon ensimmäinen runo ”Kajaanin linna” julkaistiin Hämeen Sanomissa 12.9. 1890. Eipä ole raunioille vieläkään keksitty mitään varsinaista käyttöä siellä.

Aamiaisen jälkeen norssiveli Hannu Remes, kielitieteilijä ja Viron tuntija, tuli hakemaan autolla Paltaniemelle. Kainuun Eino Leino -seura järjesti Leinon perinnetalossa kirja-päivät, johon minutkin oli haastettu puhujaksi. Lenseä sää saatteli, kirjamyyntiä oli teltoissa ja esitelmät sivurakennuksessa, mistä avautui huiman hieno näkymä Oulujärvelle.

Olen käynyt tällä paikalla puhumassa jo Huovis-savotassa 1979, silloin aiheena satiiri. Huovinen itse oli perheineen saapuvilla, mitä pidettiin harvinaisena. Tosin hän meinasi lähteä pois heti avajaisista, kun Jaakko Teppo vetäisi jonkun puoliroisin laulelman. Savotan selostuksestakin oli Huovisella kahakkaa Kainuun Sanomien kulttuurimiehen Eero Marttisen kanssa. Tunnetusti herkkä mies oli tämä hirmuinen humoristi.

Tällä kerralla Lönnrot-seuran puheenjohtaja Lasse Lyytikäinen provosoi puheessaan Kajaanin runoviikon nykyluonteesta. Tämä Veikko Sinisalon luoma tapahtuma oli ennen Kainuun Sana ja Sävel, mikä on kauniimpi nimi kuin nykyinen arkinen runoviikko. Viikon johtaja Taisto Reimaluoto ei tuntunut nauttivan suurta luottamusta näissä piireissä: runoviikosta on tullut helsinkiläisten estradi, ja kainuulaiset on sivuutettu. Tottahan sellainen jurppii paikallista väkeä. Ei tarvitse paljon lukea Huovisen päiväkirjoja, kun huomaa kuinka karsaasti hänkin katseli helsinkiläisiä ”uushövelöläisiä”.

Ehkä kulttuurin mainingit asettuvat Kajaanissa. Kaupungin kitsas kulttuuripolitiikka puhutti muutenkin. Samat ilmiöt toistuvat eri paikoissa. Ja minä kun katselin kateudesta vihreänä Leinon perinnetalon huoneita, kirjakokoelmia, valokuvaseinämiä ja muita aineistoja – ei koskaan Hämeenkyrössä saataisi aikaan vastaavaa. Mitä nyt Myllykolussa on laatikollinen ensipainoksia esillä. Mutta sieltähän lähtikin vain muuan Nobel-kirjailija.

Pääsin sitten puhumaan Leinosta ja joistakin uusista löydöistäni ja tulkinnoistani. Paikallisen Leino-seuran puheenjohtaja Esko Piippo ilmoitti olevansa eri mieltä ainakin vuoden 1918 tulkinnoistani, joista on itse julkaissut tuoreen kirjasen Eino Leino ja isänmaa. Minä korostin sitä, kuinka myöhään (1921) Leino havahtui puolustamaan punavankeja, vaikka Erno Paasilinna tällä samalla paikalla juhlapuheessaan 1978 väitti runoilijan kokeneen kansalaissodan ”jakautuneena”. Kyllä Leino niin valkoinen oli mieleltään kuin olla voi.

Vielä kuuntelimme Matti Salmisen puhetta tasavallan toisinajattelijoista kirjansa pohjalta. Siihenkin olisi paljon puututtavaa, mutta jääköön nyt. Salmisen johtavia ”toisinajattelijoita” tuntui olevan Kekkonen kaikessa vallantäyteydessään (vastustajat hän sivuutti) sekä julkisuuden lemmikit Jörn Donner, Leif Salmén ja Christer Kihlman. Vain Pentti Linkolaa voi pitää todellisena toisinajattelijana.

Hyvä oli trahtamentti, kainuulaiset ovat ylen ystävällistä väkeä. Ehdin vielä katsastaa ohessa kesäteatteriesitystä Onnenmaa (Pölösen tuttu juttu), joka varsin luonnikkaasti eteni väliaikaan, kunnes oli riennettävä erinomaiseesti huolehtineen isäntäni Hannun (Leino-seuran varapj) autossa asemalle ja Oulun kautta yöjunaan, jolloin matka sujui jo kevyemmin kuin tullessa.

17.7. 2017

Draamaa monenmoista

 

Tässä oopperatähtemme Helena Juntunen ja Sauli Tiilikainen, keskellä säveltäjä Seppo Pohjola.

 

 

Myllykolussa pidettiin pressi, jonka satoa oli eilen radiossa ja tv-uutisissa ja nyt näköjään Aamulehden komeassa kansikuvajutussa. Harmi vain, että Jantso Jokelinin ansiokkaasen juttuun jäi pari puutetta. Oopperan tärkein tekijä on luonnollisesti säveltäjä, jota ei tuossa mainita lainkaan. Säveltäjä on Seppo Pohjola, joka on tehnyt hienoa työtä.

Historia onneksi korjaa tällaiset haksahdukset. Muistaako kukaan Mozartin oopperoista ketään muuta kuin säveltäjän?

Minunkin kohdallani Jokelin mainitsee, että Sillanpää olisi ensimmäinen oopperalibrettoni, vaikka niitäkin on kertynyt aiemmin kaksi: Sillanpään Marssilaulu täällä Hämeenkyrössä ja Taipaleenjoki aikanaan kolmena kesänä Ilmajoella.

Mutta mitäs pienistä, eteenpäin porskutellaan. Harjoitukset eilen ensimmäisen kerran täydellä musiikkikalustolla suorastaan hätkähdyttivät ihmeen puhtaalla äänentoistollaan. Tekstistä, varsinkin miesten, saa hyvin selvän.

Illalla karkasin harjoituksista ehtiäkseni juhlimaan Aulis Aarnion hyvästijättöä Kangasalan Ramppi-teatterille. Kahdenkymmenen näytelmän jälkeen Aulis luopuu (ainakin väittämänsä mukaan) draamakirjailijan vaivalloisesta työstä. Miutta vannomatta paras.

Olen nähnyt useimmat Aarnion näytelmät siellä ja ohjannutkin kaksi, joten ryhmä ja näyttämö ovat tulleet tutuiksi.  Nyt nähtiin Taivas täynnä purppuraa, teijän Kostian pappi –romaaniin perustuva näytelmä uusittuna  versiona. Kun Auliksen draamaura tästä aikoinaan alkoi, on kierretty kehä kauniisti umpeen. Mukana oli vieläkin ainakin yksi ennen tuntemani näyttelijä, Jarmo Salo, uskollisista uskollisin.

Muutenkin oli kiva tavata Rampin vakiintunutta katsojakuntaa. Sina tietysti oli, hänkin teatterin entinen ohjaaja (parhaasta päästä) ja mestarin sisar Anja Aarnio. Ilahduttavia vanhoja tuttavuuksia myös Pekka Haavisto, Ulf Sundqvist ja Jukka Gustafsson. Poliitikkoja ja juristeja oli monia katsomossa. Loppuun istuttiin, vaikka yhteislaulu ja neljä puhetta seurasivat itse esitystä.

Vähän haikeana, ehkä helpottuneenakin silmäsin taakse jäävää Ramppia. Onhan täällä jo käyty kylliksi saakka. Auliskin saa aikaa taas kirjallisiin töihin. Odotellaan tuloksia.

14.7. 2017

Hurme Kilpeä kiillottamassa

 

 

 

 

 

 

 

Kävin muutama vuosi sitten (2013) Kustavissa esitelmöimässä Volter Kilvestä. Kirjallisuusviikko kaikkineen oli mieleenpainuva kokemus. Kilpi tuntui todella elävän omassa ympäristössään, hänen teoksiaan tulkittiin innokkaasti. Moni kulki ylpeänä ”Olen lukenut Alastalon salissa” -paita yllään. Erityisen vahva oli Juha Hurmeen yhden miehen esitys ”Kaaskerin Lundströmistä”.

Vilkaisin äsken aamu-tv:n raportin samaisesta Kustavista. Veneistä ja Volter Kilvestä puhuttiin, Juha Hurme jälleen äänessä. Mutta mitä hän oikein sanoikaan?

Eräs yleinen tapa nostaa omaa suosikkiaan on samalla panetella muita. Tässä Hurme kunnostautui. Hän väitti pokkana, että V. A. Koskenniemen mielestä Kilven teokset olivat ”roskaa”. Asenne ilmensi  kuulemma 1930-luvun ”preussilaista kuria” kirjallisuuspolitiikassa!

Väite on lievästi sanoen puuta heinää. Tällaisia voi yhteisessä Ylessämme summan mutikassa heittää, ja täydestä menee. Taas saatiin yksi kivi Koskenniemen painavaan syntitaakkaan ja samalla Kilpeä kiillotetuksi.

Ei tarvitse paljonkaan vilkaista Koskenniemen esseitä, kun huomaa, että hän rinnasti Volter Kilven peräti Marcel Proustiin menneen maailman suurisuuntaisena kuvaajana. Koskenniemi totesi Kilven pyrkineen ”ilmauksen monumentaalisuuteen”, mutta totesi myös, että hänen sana- ja kuvarikkaudelle perustuva kielensä muodostaa samalla eräänlaisen panssarin, jonka läpi lukijan on ponnisteltava hänen teostensa ”elävään, inhimillisesti mielenkiintoiseen ytimeen”.  Koskenniemi arvioi, että Kilven raskas tyyli voi karkottaa  lukijoita hänen vaativien teostensa ääreltä.

Totta joka sana. Ei Kilpi vieläkään ole suuren yleisön kirjailija, vaikka nauttii kirjallisten asiantuntijoiden arvonantoa. Aivan älytön on väite, että laajalti lukenut Koskenniemi olisi vaalinut jonkinlaista preussilaista kuria kirjallisuudessamme. Kilpi ei mitenkään sotinut hänen kansallismielistä katsantokantaansa vastaan, päinvastoin. Kysymys on henkilökohtaisista esteettisistä mieltymyksistä, joita on jokaisella kriitikolla.

Yhtä laajasti lukenut Mika Waltari meni pitemmälle, ja varoitti  oppaassaan nuoria kirjailijoita Kilven esimerkistä. Tämä kirjoitti hänestä niin kuin ei missään tapauksessa pidä kirjoittaa, jos haluaa lukijoita ja vastakaikua sanomalleen.

Tämän  aamun lähetyksessä Hurme heitti suruttomasti sellaisenkin hyperbolan, että Kilven Pitäjän pienempiä on ei vähempää kuin maailman paras kirja, Alastalon saliakin parempi. Jassoo. Kuinka on selitettävissä, että maailma ei ole vieläkään huomannut parasta kirjaansa? Kilven novellikokoelmaa ei ole käännetty millekään kielelle. ”Ylistalon tuvassa” on sentään ilmestynyt ruotsiksi. Kilpeä on yleensä käännetty vain viroksi, ruotsiksi ja yksi teos saksaksi. Hän on supisuomalainen, voisi sanoa perussuomalainen kirjailija.

Olen lukemattomia kertoja aikanani ottanut Kilven novellin ”Jäällävaeltaja” analysoitavaksi yliopiston kursseilla ja seminaareissa. Se on malliesimerkki myyttisestä kuvauksesta. Mistä se kertoo? Siinä mies, Taavetti Lindqvist, ei luota kehenkään eikä mihinkään paitsi itseensä. Hän valmistaa itse ruumisarkkunsakin ja vaatii nousta siihen itse kenenkään auttamatta. Hänen katkeruutensa muuta maailmaa kohtaan on pohjaton. Tuttuja kansallisia ominaisuuksia äärimmilleen vietyinä. Mutta ovatko nämä suotuisaa vientitavaraa näinä globalisaation ja maailmaa syleilevän suvaitsevaisuuden kulta-aikoina?     ’

Volter Kilvestä ei ole vielä ainuttakaan elämäkertaa tai jäntevää kokonaisesitystä. Vilho Suomen syvästi perehtynyt ja kirjailijan läheiseen tuntemukseen perustunut elämäkerta jäi ensimmäiseen osaan. Dietrich Assmann ei ole julkaissut aikomaansa ja apurahoitettuakin elämäkertaa Kilvestä. Pertti Lassila on keskustelussa viittaillut kiinnostukseensa tähän suururakkaan. Kustavin vesiä purjehtineena hän tuntee hyvin aiheen. Olisiko jo aika? Tehkää nyt joku ihmeessä Kilvestä kunnon kirja, niin päästään näistä tolkuttomista irtoheitoista!

12.7. 2017

 

Leinoa Tervapääskyssä

On ehdottomasti suositeltava paikka tämä Kahvila Tervapääsky Sääksmäellä. Ryöppyävän runsaan ruusutarhan keskellä tai sisällä kansallisromanttisessa hirsihuvilassa voi nauttia hyvää kahvia ja herkullisia tuulihattuja tai muita leivonnaisia. Kesäinen virkistyspaikka ja sen lisäksi kulttuurihistoriallisesti merkittävä piste, Thorsten Renvallin ja hänen sukunsa huvila. Lisää tietoa netistä.

Siellä sain esitelmöidä hyvästä tuttavastani Eino Leinosta paikan haltijoiden Liisa ja Kari Niinikankaan ystävällisestä kutsusta. Yleisöä tuli ilahduttavasti tuvan ja kuistin täydeltä, ja aktiivista kuulijakuntaa olivatkin, Leino-kirjat ostettiin loppuun ja paria muutakin kirjaa. Osmo Pekonen siellä hymyili ylinnä, hän joka moneen ehtii ja kaiken ja enemmänkin tietää. (Leinon näköispatsasta Roomaan edelleen kuulemma puuhataan.)

Joskus tuntuu, että olen tämän Leinon jo osaltani tyhjentänyt, mutta aina tulvahtaa mieleen uusia näkymiä ja tulkintoja, kun vauhtiin pääsen ja yleisö inspiroi. Leinon ja Felix Nylundin seikkailuista sisällissodan aikaan puhuttiin paljon, ja yleisön joukosta nousi esiin myös Sillanpään rohkea ja yksinäinen osuus noina aikoina – tietysti Hurskaan kurjuuden kirjoittaminen samaan aikaan, kun muut Leino mukaan luettuna puuskuttivat vielä täyttä päätä sodan voittajien juhlarunoja.

Mutta tuokin puoli on jäänyt meillä viime vuosikymmeninä vähälle huomiolle: että koko johtava taiteilijakunta ja älymystö olivat todella valkoisten puolella henkeen ja vereen ja kammoksuivat ”punahulikaaneja” – niin Leino kuin Sibelius tai Gallen-Kallela, ja Sillanpääkin käytti samaa nimitystä vielä ennen sodan loppuselvityksiä. Vasta sitten hän syventyi erään joukkohautaan ammutun punavanhuksen elämäkertaan. Leinolta meni kolme vuotta ennen kuin pusersi runon ”Punavankien puolesta”, missä vaati yleistä armahdusta.

No kyllähän runoistakin sentään keskusteltiin Tervapääskyssä eikä vain näin synkistä aiheista, jotka taatusti nousevat jymisten esiin taas ensi vuonna, kun tasavuosia lasketaan. Otin itse esiin ”Nocturnen” ja siinä ilmenevän luonnontieteellisen ristiriidan (ruislinnun ääni elonkorjuun aikaan, täysikuu tähkäpäiden yllä), josta on paljon keskusteltu ja arvioitu Leinon haksahdukseksi – tai sitten täysin mahdolliseksi kuvaksi, jos rukiin syyskylvö on hyvin onnistunut ja jokin onnenmurjoma rääkkä jäänyt ilman puolisoa. Mutta ruislinnun nariseva ääni yhtäkaikki on kaikkea muuta kuin romanttisesti innoittava, niin ainakin luulisi.

Leinon ainoasta tyttärestä haluttiin tietoa ja tietysti naisasioista laajemminkin, epäonnista ja synkähköä tarinaa nekin. Sen on voinut kuitenkin huomata, että ei Leinon asemaa johtavana runoilijana mikään ns. ”paljastus” horjuta – lukijat ja ihailijat ovat valmiit hyväksymään hänet sellaisenaan, ja teoksethan lopulta taitelijan aseman takaavat eivätkä muut sekoilut.

Ajelin lempeässä suvi-illassa takaisin Kyröön ja tulin viillyttäneeksi päätäni katsomalla sen ensimmäisen James Bondin telkkarista alusta loppuun. Ajan kuvia siinäkin, kanta-aihe lukemattomille agenttiseikkailuille ja väkivaltaviihteen myöhemmille kukinnoille. Mikä jatkumo eikä loppua vieläkään näy. Aamun lehdissä kerrotaan, että Daniel Craig jatkaa sittenkin Bondin roolissa aiemmasta päätöksestään poiketen. Mutta Sean Connerylle ei kukaan myöhempi ole pärjännyt.

10.7. 2017

 

Taata lauloi Töllinmäessä

 

Oopperan henki kohoilee Hämeenkyrössä. Perinteinen Töllinmäki-päiväkin viritettiin laulun ja soiton tunnelmiin. Myllykolun uusin Taata, oopperalaulaja Sauli Tiilikainen, esittäytyi ja lauloi vaimonsa Marja Sumarin säestyksellä.

Sauli on opiskellut Wienissä ja New Yorkissa, ollut kiinnitettynä Suomen Kansallisoopperassa  ja laulanut monissa maissa Japania myöten, joten saatoimme vakuuttua, että hän on hyvin meritoitunut Taata Sillanpään vaativaan rooliin. Lisää vahvistukia tarjoili hänen kajauttelunsa ja tarinointinsa Töllinmäen pihassa.

Ennen pääesiintyjää Jussi Niinenmaa lausui ajankohtaan sopivasti Eino Leinoa ja Vilma Tala luki katkelman Sillanpään mainiosta Kyröskosken laulujuhlien muistelmasta vuodelta 1904. Tällöin juhlat olivat vähällä keskeytyä, kun Helsingistä tuli tieto, että ”Poprikov” oli ammuttu. Mutta vallesmanni (ilmeisesti Väinö Nyström) antoi luvan jatkaa loppuun.

Juhlavieraiden joukossa olivat sekä Sillanpään Miina, joka rakasti laulua, portviiniä ja väkevää kahvia – ja näitä hyvin harvoin sai nauttia – että poikansa, lyseolainen Eemeli, joka rahattomana livahti pummilla Pohjan köörin ja YL:n konserttiin. Näihin vaiheisiin eläydyimme Vilman eloisan luennan myötä.

Mitähän Miina olisi huudahtanut, jos olisi arvannut, että eräänä päivänä laulujuhlia pidetään hänen omassa pihassaan! Tuolloin 113 vuotta sitten mökinvaimon oli varsin vaivalloista keinotella itsensä talollisen rattailla juhlapaikalle ja varsinkin sieltä jalkaisin kotiin, mistä myös kuulimme.

Mutta sitten kuuntelimme Sauli Tiilikaisen komeita laulunumeroita – yhden maistiaisen tulevasta oopperastakin – ja yhteislauluun saimme välillä yhtyä. Sauli kertoi valaisevasti uransa alkuvaiheista ja yleensä oopperalaulajan työstä, jossa harvat ja sitkeimmät menestyvät. Tärkeimpiä opettajiaan (Erik Werba jne.) ja esikuviaan (Martti Talvela jne.) hän myös hersyvästi muisteli.

Yleisöä oli pihan täydeltä, aurinko paistoi, koivut vehmaimmillaan ja Tommi Ala-Helteen keittämä kahvi nisuineen maistui. Eipä parempaa kesäpäivää voisi ollakaan. Itse aitoa museota katsastettiin Justiina Räikän valppaasti opastamana ja vaihdettiin kuulumisia.

Jatkoimme päivää vielä Saulin ja Marjan kanssa meillä Viehätyksessä pienellä iltapalalla, ja juttuhan polveili yhä vapaammin ja riemukkaammin. Tuskin tässä malttaa sitä varsinaista oopperaa enää kauan odottaakaan. Viimeinen harjoituskierros on alkamaisillaan.

9.7.2017