Annelin muisto

Elokuun alussa Anneli tuli Hämeenkyröön katsomaan Sillanpää-oopperaa. Hän oli tapansa mukaan näyttävä, ruskettunut ja räiskyvän hyväntuulinen. Hän piti oopperasta, vaikka valitti väliajalla musiikin liian kovaa äänentoistoa. Hänen paikkansa osui lähelle vahvistimia. Hänelle piti toiselle puoliajalle järjestää täpötäyteen katsomoon keskeisempi paikka. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa läpi.

Hän istahti meillä Viehätyksessä muutaman tovin näytännön jälkeen ja puheltiin niitä näitä. Eeva-Liisa, näyttelijätär, oli mukana seurassa.  Houkuttelimme häntä jäämään yöksi, mutta niin vain hän lähti yötä myöten ajamaan rakkaaseen kesäpaikkaansa Vesilahden rannalle.

Ei mitenkään olisi voinut kuvitella, että tuo iloinen ja elinvoimainen nainen lyyhistyisi kuukauden kuluttua kuollena kesämökkinsä pöydän ääreen. Massiivinen aivoinfarkti kukisti lennokkaan elämän. Arvaamattoman korren varassa täällä keikumme.

Anneli oli Italian tuntijana suunnitellut Mika Waltari -seuran matkan Milanoon ja Firenzeen. Hänen piti myös johtaa matka, mutta nyt se osui hänen hautajaistensa päivään. Me kotiin jääneet saimme olla Annelia saattamassa. Seuran ensimmäisenä puheenjohtajana ja Annelin edeltäjänä minulle lankesi tehtäväksi edustaa seuraa yhdessä sihteerin Sirkku Lindholmin ja johtokunnan jäsenen Asta Tonttilan kanssa, Marja edusti ansiokkaasti rivijäsentä.

Aurinkoisena syyspäivänä kokoonnuimme Hietaniemen uuteen kappeliin. Hyvin murheelliset hautajaiset niistä tuli. Annelin monien lastenlasten surulla ei ollut rajoja. Mummin äkkikuolema oli heille liikaa. Ystävilläkin oli kestämistä. Annelin miesvainajan serkku hoiti siunauksen läheisen lämpimästi.

Muistotilaisuudessa Meilahden seurakuntasalissa mieleen palaili monia kuvia menneestä. Muistelin puheessani Annelia suomen ja kirjallisuuden opiskelijana, Vanhan kirjallisuuden päivien aktiivisena kävijänä ja Mika Waltari -seuran tarmokkaana sihteerinä ja puheenjohtajana. Stadin friiduna hän oli Waltarin tuntija ja Helsinki-kirjallisuuden keräilijä, kokosi itsekin teoksen Helsinki rakkaani (1993), jonka hän minulle Saarikosken sitaatein omisti.

Meilahden yläasteen rehtori kertoi Annelin omapäisestä, tehokkaasta, oppilaita innostavasta äidinkielen opettajan työstä. Muitakin eloisia muistelmia kuultiin. Hienoa oli tavata pitkästä aikaa Marju, joka oli tullut Tallinnasta saattamaan sydänystäväänsä. Pala meistä poistui, hän sanoi haudalla heittäessään kourallisen hiekkaan Annelin arkulle.

Syntyy aina ammottava tyhjiö, kun joku kulttuurielämää aktiivisesti seuraava, kaikkea kommentoiva, kriittisesti kantaaottava läheinen poistuu joukosta. Vajaa vuosi sitten lähti rakas Kirsti Mäkinen. Keiden kanssa nyt tuulettelen ajatuksia? Kuka nyt kommentoi reippaasti tekosiani? Onneksi on sentään vielä hyviä ihmisiä tallaamassa tätä yhteistä maanpintaa.

Lämpimät, rohkaisevat ajatuksemme ovat Anneli Kalajoen omaisten luona. Kaksi uljasta tytärtä luotsasivat perheineen muistotilaisuutta ja lahjakkaat lastenlapset esiintyivät. Tänään on Hesarissa Päivin ja Annelin toisen tyttären Minnan hyvä muistokirjoitus.

30.9. 2017  

 

Iloista häränpyllyä

Hesarin monen vuosikymmenen kriitikko, vankka kirjallisuusmies lähettää tässä nimipäivänsä kunniaksi ihmetyksen eilisestä radion kirjakeskustelusta. Käsiteltiin Eila Pennasen romaania Ennen sotaa oli nuoruus (1942). Iloisesti heittivät kuulemma keskustelussa häränpyllyä natsismi, Suur-Suomi ja isänmaallisuus. Lotta Svärd ilmeni natsistiseksi järjestöksi! V. A. Koskenniemi, vanha natsi, kääntyi 1944 Neuvostoliiton kannattajaksi!?

Viestittäjä epäilee kuulleensa väärin, mutta uskon kyllä tällaisia tolkuttomuuksia levitetyn. Aamulla Saara Kesävuori puhui tv:ssä vielä asiaa, mutta radiossa juttu kuuluu sekaantuneen. Radion Suomi 100 -kirjat herättävät yhä ihmeellisempiä heittoja. Äskettäin Tuntemattomassa sotilaassa lotta pesi saunassa majurin selkää. Waltari käytti Sinuhessa liikaa neekeri-sanaa. (Mitäs muita ilmaisuja 1945 olikaan käytössä?) Miehet ”iloitsivat” sopimattomasti sotaretkillä.

Onneksi  Eino Leinon Helkavirret eivät mahdu sarjaan. Siellä naisten naurattaminen tarkoittaa raiskausta. Ajelin eilen Karvian kunnantaloon puhumaan Leinosta, tuo kohta osui silmään runosta Orjan poika: ”Läksivät Lapin kävijät, veristivät uutta lunta, miehet miekoin surmasivat, naurattivat naiset kaikki.” Runous on julmaa leikkiä.

Pekka Visuri puhui sen sijaan kiintoisaa asiaa äsken tv:ssä. Kenraali Erfurthin päiväkirjasta aukeaa ammattimiehen sisäinen tarkkailukulma Päämajaan. Mannerheim paljastuu tiukaksi ja taitavaksi neuvottelijaksi saksalaisten kanssa. Odotan jatkoa tutkimuksista mielenkiinnolla.

 

 

 

Vielä lyhyt teatterivinkki ennen kuin hyökkään Kiannon kimppuun.  TTT esittää päänäyttämöllään aika hauskan ajankuvauksen Kevytkenkäinen nainen. Reipas amerikkalainen 66-vuotias nainen laittaa kirjallisuuslehteen ilmoituksen, jossa haluaa paljon seksiä miesten kanssa, joista pitää. Eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja haluaa korvausta yksinäisistä vuosikymmenistä ennen kuin täyttää 67. Näytelmä perustuu kirjoittajan Jane Juskan omiin kokemuksiin ja alkuaan menestysromaaniin.

Ronskisti käynnistyvä komedia syvenee lopulla ihmissuhdekuvaukseksi. Eri tasot jäävät vähän harottamaan erilleen, mutta Maarit Pyökärin ohjaamassa esityksessä on hauskat ja lopussa liikuttavatkin hetkensä. Näytelmä kannattaa nähdä ennen kaikkea Sinikka Sokan ansiosta. Olipa hauska nähdä hänet pitkästä aikaa näyttämöllä, aidosti lämminhenkisen ja ironisen, kirjallisuutta tuntevan (Trollope!) naisen roolissa. Näytelmälle on helppo ennustaa pitkää ikää. Iloisen seksin tarve on ehtymätön aihe ja pettymykset sen hankinnassa yhtä väistämättömiä. Siispä katsomaan kuinka Sinikan esittämän rouvan käy saalismatkoillaan.

27.9. 2017

Salmelainen omalla maallaan

 

Aina joskus voi palata omille jäljilleen. Vuonna 2001 sain toisen palkinnon Hämäläisessä näytelmäkirjoituskilpailussa. Se oli Jalmari Finnen säätiön järjestämä Hämeen juhlavuoden 2000 kunniaksi. Kilpailun voitti Anu Kaipaisen näytelmä Vivica Bandlerista.

Kummankaan näytelmää ei heti esitetty, Anun juttua ei  kai vieläkään. Minun Mestarin iltapäivä sai sentään kasteen Cont’akti teatterissa Porissa keväällä 2005. Tampereen Työväen Teatteri, jonne näytelmä kovin luontevasti sopisi, torjui sen aika yliolkaisesti. Tämä tuttua ja korutont’ kertomaa näytelmäkirjailijain kohdalla.

Mutta se Porin esitys, Marko Saarion ohjaama olikin aika mainio. Yllätyin suorastaan, että varsin puhelias ja teatterihistoriallisesti kuormittunut näytelmä eli niinkin hyvin näyttämöllä.

Nyt Mestarin iltapäivä sai toisen tulkinnan teatterineuvos Eino Salmelaisen kotipaikalla Ikaalisten Omalla Tuvalla. Ohjaajana jälleen aiheeseen hyvin perehtynyt Saario. Eikä taaskaan tarvinnut yhtään hävetä. Tai kuinka eräs katsoja totesi: ”Odotin paljon pahempaa…”

Tähän Kauppalan teatterin esitykseen on valikoitunut ihanteelliset tyypit päärooleihin. Jussi Niinenmaa on ulkoisesti kuin luotu baskeripäiseksi, konkonokkaiseksi Salmelaiseksi. Ohjaaja on jättänyt hänet enimmäkseen sivuun tarkkailemaan ja kommentoimaan tilanteita, tekstiäkin on onneksi karsittu, mutta miehekkäästi Jussi hoitelee teatterineuvoksen enimmäkseen happamat mietteet ja tuhahdukset. Hän ohjaa tässä viimeistä näytelmäänsä, Hella Wuolijoen Iso-Heikkilän isäntää ja hänen renkiään Kallea. 

Hellan roolista onkin tullut täysosuma! Vilma Tala eläytyy suvereenisti temperamenttisen daamin (tai hänen haamunsa) milloin mieleviin, milloin hyökkäileviin, milloin ironisesti iskeviin repliikkeihin. Hänen puuhkakaulainen hahmonsa on kuin suoraan Wuolijoen omasta galleriasta tempaistu. Vilman roolisuoritus kelpaisi mille tahansa ammattinäyttämölle, niin säkenöivä ja suorapuheinen se on, elekieleltäänkin viimeistelty.

Harrastajaryhmään on tietysti jäänyt jotakin epätasaisuutta. Marko Naskali esittää rennon rempseästi kaksoiroolin, Iso-Heikkilän esikuvan Roope Juntulan ja häntä näyttelevän Reska Kalliolahden. Jarkko Mäkipää varmaan vielä terävöityy Bertolt Brechtin roolissa. Muistamme hänen loistavan kaupunginpäällikkönsä edelliskesänä Reviisorissa. Brechtin naistertsetissä on hyviä tyyppejä, mutta voisihan miehestä kilpaileva joukko olla vähän eloisampikin. Anna Salmisessa, teatterin hengettäressä, oli Minna Lähteenmäen tuomaa kipakkuutta. 

Puvustus oli kauttaaltaan osuvaa, lavastus sopivan karu. Hannu Tarna lisäsi lomaan musiikillisiä vinjettejä. Kaikkiaan mieluisa yllätys, näytelmä jaksoi edelleen elää. Pohdimme sen käänteitä vielä pitkään Oman Tuvan kantavien voimien Minni ja Matti Huusarin hirvipaistin äärellä yhdessä Katariina Flemingin kanssa. Vielä on jäljellä kolme esitystä 25. ja 30.9. sekä 1.10. Kiirehtikää katsomaan.

 

 

 

 

Päivä Helsingissä

Eino Leino julkaisi tuonnimisen pienen pilan 1905. Siinä maisteri Teofilus Tavela tuli maalta Helsinkiin ihmettelemään pääkaupungin aatteellista hulinaa. Hauska juttu, kannattaa joskus lukaista.

Vietin minäkin peräti pari päivää Helsingissä, kunnes palaan taas maan korpeen. Aatteellisia harrastuksia ei nyt ollut, jotakin kuitenkin.

Ensinnä tulin Keravan kirjaston kautta, missä oli hyvä kirjallinen tilaisuus Leinon vaiheilta. Komea on kirjasto Keravalla! Kuinka onkin niin mahtava ja tilava pytinki runsain kirjakokoelmin saatu aikaan. Helsingissäkään ei vielä ole vastaavaa ennen kuin uusi talo valmistuu.

Keskiviikkona sitten painelin Ritarihuoneelle, minne SKS:n kustannusosasto on muuttanut. Tämä on ainakin viides osoite, missä olen kyseistä kustantajaa tapaillut alkaen vuodesta 1982. Silloin pantiin Urpo Venton huoneessa Sillanpää alulle. Ovat johtajatkin vaihtuneet Matti Suurpäästä Päivi Vallisaareen. Nyt puhelimme Tero Norkolan ja Anna Revitzerin kanssa. Palaan alkuperäisen kustantajani huomaan.

Syynä on se, että he olivat heti innostuneet julkaisemaan kirjan Iki-Kiannosta. Kukahan enää nuoremmasta polvesta muistaa saati tuntee koko äijää. Värikäs persoona oli totta totisesti, juttua riittää. Sovimme aikataulusta ja vastaavista, ja kirjahan on enää kirjoittamista vaille valmis.

Aineistoa, sitä vasta riittääkin. Katselin Tarjan johdolla SKS:n arkiston luetteloita, ja minua alkoi pyörryttää. En kaikkiin kansioihin aio sukeltaa, muuten hukkuisin. Pengottavaa siis piisaa, samoin loputtomasti ihan painettua luettavaa. Nyt on vaan painettava menemään.

Illalla Marja valmisti intohimolla juhla-aterian, ohuita ja rapsakoita jauhemaksapihvejä, hänen bravuuriaan. Saku Tuominen on käskenyt valmistaa ruokaa aina intohimolla, ja tämä oli sitä. Oli viedä kielen mennessään.  Oma intohimoni ei tahdo aina riittää kaurapuuroon ja makkarapannuihin. Jaa, valmistinhan maanantaina maalla ahvenselyksiäkin pojalleni Villelle, ja hyvin maistuivat.

Tänään torstaina meillä oli perinteinen kulttuurikävely Munkkiniemessä Markku Envallin kanssa. Kaikkea siinä tulee puhutuksi. Muun ohessa ihmettelimme radion Suomi 100 kirjakeskusteluja. Ilmeinen pyrkimys on välttää asiantuntijoita, nehän ovat vain rasitukseksi. Kivampaa on pintapuolinen mutu-juttelu, tulee raikkaita havaintoja. Viimeksi Sinuhe-keskustelussa kuultiin uskomattomia arvioita Waltarin rotuajattelusta ja sukupuolten tasa-arvosta, jossa oli tämän päivän näkökulmasta paljonkin toivomisen varaa! Meitähän ei Markun kanssa tämmöisiin aiheisiin vaivata. Voisi vaikka lipsahtaa sekaan joku analyysikin.

Kirjallisesta maailmasta alkaa muutenkin syvyys kadota. Kirjat otetaan kritiikissä irrallisina, erillisinä, niitä ei enää aseteta mihinkään yhteyksiin eikä suhteuteta esim. aikaisempiin samasta aiheesta tehtyihin. Yhtenä esimerkkinä parikin naistutkijain uutta teosta Aino Kallaksesta. Missään ei mainita Kai Laitisen perustavaa kaksiosaista tutkimusta samasta daamista. Sitä ei ole enää olemassa. Sillä lailla mennään kevennetyin kuormin.

Päätimme kävelyn lounaaseen entisessä kadettikoulussa. Markku on hyvässä vedossa, hoitaa kuntoa ja pitää kirjoitustaukoa. Minäkin sinnittelen. Katselin iltapäivällä arkistossa lisää Kiannon papereita, päiväkirjoja toistakymmentä 1920-30 -luvuilta. Siinä on miehellä koko ajan mustekynä roiskinut, tunnustusta ja piirrosta ja valokuvia syntynyt. Miten niistä kaikista selvän ottaa.

21.9. 2017

Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, Rämsänrannan ruhtinas

Siellä pyörähtelin viikon (10.-16.9.), Suomussalmen raukoilla rajoilla. Surunsalmi se ei ollut, aktiivisen tuntuinen kunta. Kirjaston Kianto-kokoelma on erinomainen, esikuvaksi monille. Jotain vastaavaa olisi saatava aikaan Hämeenkyrössäkin.

Menomatkalla poikkesin Pieksämäellä Sylvin Symposiumissa, missä oli tilaisuus esitelmöidä aiheesta ”Savo ja universum Aila Meriluodon runoudessa”.  Aika avara aihe vai mitä. Jotenkin siitä selvisin. Kulttuuritalo Poleenissa puhuivat myös Helena Waris fantasiapohjaisista romaaneistaan ja Minna Maijala Minna Canthin suuresta suvaitsevaisuudesta (ei koske kunnottomia miehiä). Murrejuttuakin kuulimme.

Jatkoksi oli hauska illallistilaisuus vanhassa käräjätuvassa, tarjoilu erinomaista. Nukuin melkein tyhjässä isossa hotellissa, Savon Solmussa. Minkäänlaista iltaohjelmaa ei nykyisin ole näissä tilavissa ruokaloissa.

Ajelin ylemmäs ja majoituin Suomussalmella Raija-Liisan kaksioon Ämmänsaaren laitamalla. Mikäs siinä sitten ryhtyä sukeltamaan Kiannon maailmaan.  Paitsi Kainuun khaani ja Suomussalmen sulttaani oli hän Rämsänrannan ruhtinas ja kirjailija Korvenkiro. Omalla tavallaan Suomen kirjallisuuden suurin itsetehostaja.

Istuin kirjastossa kaiket päivät ja kävin läpi niitä Kianto-kokoelman pahvikansioita, joita on siellä mittaamaton määrä, kaikki hyvin järjestettyjä. On siltä sulttaanilta jäänyt lippua ja lappua, kirjettä ja käsikirjoitusta, valokuvaa ja dokumenttia monenmoista. Lisäksi katselin tv-elokuvia ja muita visuaalisia dokumentteja aiheesta. Näyttelykin oli, varsin valaisevasti koottu. Aineistoa on lisäksi upottava määrä muissa arkistoissa.

Raija-Liisa, Ikin nuorin tytär, kuljetti minut Pesiölinnaan ja Turjanlinnaan, jolloin sain taas kantapään tuntumaa kirjailijan maisemiin. Turjanlinnassa tapasin lisäksi Ikin pojanpojan Ilkka Kiannon, joka lomaili vaimoineen Tietäväisen Temppelissä. Huomasimme olevamme kurssikavereita RUK 124 vaiheilta! Jotenkin surumielinen on Turjanlinnan kahteen kertaan palanut raunio muistuttaen etäisesti korpikirjailijan  entisajoista. Tuossa istumme alla Aapelin kirkossa eli Ikin tuvassa Ilkan ja Raija-Liisa Kiannon kanssa.

Pesiölinna ja Ryysyranta paikallistuivat, edellisen emäntä Marja edusti aitoa sikäläistä naissisukkuutta, yksin asui sähköttömässä isossa talossa, joka oli kuin omaehtoinen museo. Ennen siinä oli kauppa, joka piti Kiantoa hengissä sotien jälkeisinä ahtaina aikoina. Raija-Liisa esitteli lisäksi kirkonkylää, vanha pappilakin paikallistui.

Tärkein oli vierailu kirjailija Jalo Heikkisen luona, vanhoja kirjallisuuden laitoksen opiskelijoita hänkin. Sain tutustua Jalon mittavaan etten sanoisi mahtavaan kirjastoon sekä Kianto-arkistoon, josta lohkesi lainaksi muutama tärkeä tutkimus. Hieno niemi on Rauhala, missä Jalo vaimoineen asustaa.

Uin ja osallistuin vesijumppaan Kiannon kuohuissa, lounastin paikkakunnan kuppiloissa ja sauvakävelinkin kirjaston lainasauvoilla. Terveellistä elämää vietin. Huipensin viikon Suomussalmen Taiteiden yöhön, jota vietettiin perjantaina. Kirjastossa oli hupaisa runomatinea, josta alla oleva kuva. Komeilemme siinä Kianto-seuran varapuheenjohtajan Anna-Liisa Helttusen kanssa.

Kiitos varsinkin Raija-Liisalle ja kaikille, jotka avustivat kiintoisaa tutkimusmatkaani! Saas nähdä mitä siitä sitten jatkossa heltiää.

Kissat käyvät kuumina

”Ei tämän parempaa tanssiteatteria voi ollakaan”, lausui katsoja Cats –suosiomyrskyn jälkeen.

”Ei ainakaan Euroopassa, tuskin New Yorkissakaan”, lisäsi toinen.

Repliikit kuvastavat tunnelmia Tampereen Teatterin ensi-illan jälkimainingeilla. Yleisö ällisteli tanssijoiden energiaa, taitoa, sähinää, iskukykyä. Olihan se taas suurenmoista. Meillä on opittu tekemään suuren tyylin musikaaleja.

Onkohan Cats jo liiankin tuttu, ensihurmansa näyttänyt? Tätä mietin, kun en lämmennyt ihan samalle aaltopituudelle kuin lähimmät katsojat. Kaukaisessa muistissa on Lontoon tuoreudellaan huikaiseva elämys joskus 1980-luvun alussa. Mikä siinä oli erilaista? Ehkä tilan käsittely, runous, elegantti elastisuus.

Ja jäikö tästä jotain T. S. Eliotin kissafilosofiasta sittenkin uupumaan? Eikö tekstiä ollutkin kantaesityksessä enemmän? Vaikea enää todentaa. Joka tapauksessa Tampereen Teatterin esitys hipoo samaa ällistyttävää huipputasoa kuin varmaan West Side Story 1960-luvulla, jolloin oli vaikea uskoa, että tämmöinen oli Suomessa mahdollista. Nythän huipputaso on jo vakio molemmissa teattereissa Tampereella. TTT:n Viulunsoittaja on vielä näkemättä, mutta Matti Pulkkinen antoi sille arvosanan 10+. Tälle luultavasti saman.

TT:n esityksen tähti on eittämättä Ritva Jalosen Grizabella, hänen upea soolonsa. Mutta loistavia ovat muutkin. Oliko rotan lisäys tarpeellinen? Risto Korhonen on joka tapauksessa hauska vekkuli, vaikka ei tarinaan kuulukaan. Ja oliko tarinaa? Oli tietysti, usean kissan ristikkäiset ja kollektiiviset tunnot ja tunnustukset.

Tampereen Teatterin syyskausi on taas alkanut loistavasti. Mihin ehdittäneen, kun syksy etenee.

8.9. 2017

 

 

 

Naisväkivaltaa, miesuhreja

Helsinkiin ja Tampereelle, tuloksena tapahtumarikas päivä.

Juna oli myöhässä, mutta pääsin livahtamaan Tieteiden taloon täpötäyden salin lattialle istumaan, kun Bibliofiilien tilaisuudessa puitiin Otto Wille Kuusista Suomen syöjänä. Aiheesta keskustelivat Antero Uitto, Timo Vihavainen ja Veli-Pekka Leppänen. Koko Kuusisen ura ehdittiin käydä vähän laukaten läpi 45 minuutissa.

Mitään erityisen uutta ei ponnahtanut esiin, mutta Uiton esittelemät harvinaiset painotuotteet, osin Kuusisen kirjoittamat vallankumouksen vaiheilta, kiinnostivat yleisöä. Niitä ei enää saa mistään. Kuusisesta piirtyi tuttu kuva värittömänä teoreettisena taustavaikuttajana, joka äärimmäisen varovaisena taktikkona selvisi hengissä Stalinin puhdistuksissa.

Suomen syöjästä ei niinkään paljon puhuttu. Leppänen kysyi, pitikö Stalin Kuusista (Terijoen hallituksen jälkeenkin) pakasteessa tulevia toimia varten Suomessa. Vihavainen: ”Tommosta voi kysyä, mutta Stalin ei vastaa.”

Kolistelin seitsikon ratikalla Hotelli Clarionin uljaaseen torniin Hietalahteen. Siellä julkistettiin Lauri Törhösen kirja Elämäni banaanin kuorena. Lauri tilittää avioeroaan suorasukaiseen tyyliin, vaihdellen viritystä itsesäälistä ironiaan ja syytöksistä rakkaudentunnustuksiin. Entistä vaimoaan mies kohtelee kuin harjoitussäkkiä, lapsistaan hän kirjoittaa koskettavasti. Kyllä minä vastaavissa teoksissani olin arka ja pehmyt poika Lauriin verrattuna. Saas nähdä tuleeko tästä minkämoinen mylläkkä.

Kun Törhönen uhriuttaa miehen (itsensä), sama teema jatkui Tampereella TT-Frenckellissä. Antti Mikkola on sovittanut Maria Jotunin romaanin Huojuva talo (kirjoitettu 30-luvun lopulla, löydetty 1960) uuteen hämmästyttävään muotoon. Nujerrettu vaimo Lea on kokenut muodonmuutoksen: hän onkin perheen hurja väkivaltainen pirttihirmu ja Eero Markku hänen uhrinsa. Miehen kokema väkivalta naisen taholta on Mikkolan mielstä tabu, jota hän reippaasti ravistelee.

En yleensä innostu siitä, että kirjailijan huolella laatimaa teosta ronskisti jälkeenpäin sovitetaan ihan uuteen uskoon lisäten kohtauksia ja muunnellen kieltä. Mutta tässä tapauksessa on myönnettävä, että sovituksella on vahvat perusteensa. Mikkola on toteuttanut oivalluksensa johdonmukaisesti, uutta luoden mutta myös Jotunin henkeä ja osin kieltä kunnioittaen. Aika ihmeellinen saavutus.

Entä näyttelijät! Enpä ole Arttu Ratista nähnyt koskaan semmoisessa vedossa kuin tässä. Eero Markun alistuvassa, lopulta sitkeässä hahmossa hän on aivan loistava. Hänen tilityksensä avioliiton vaiheista on uskottava, säälittävä mutta sittenkin kestävä, lopussa aivan liikuttavan aito. Onnea Artulle!

Eikä jää Anna-Maija Tuokko jälkeen, päinvastoin hän on rajusti niskan päällä ja peittoaa miestä mielensä (mielettömyytensä) mukaan. Aivan säikäyttävän vahva tulkinta, kunpa ei tuommoisia naisia tulisi koskaan vastaan. Hänen puolisonsa Kari Heiskanen istui vieressämme ja muisti taatusti oman tulkintansa edellisen vaimonsa Sara Paavolaisen kanssa raivoisan hyvässä tv-toteutuksessa taannoin. Nyt Anna-Maijalla oli Karin entinen rooli, näin muuttuu maailma.

Alkoipa teatterisyksy komeasti. Frenckellissä olemme ennenkin saaneet hienon startin, niin viime vuonna Ulkomaalaisessa kuin aiemmin Hiirissä ja ihmisissä.  Tästä elämyksestä keskustelimme pitkään kotimatkalla. Ehkä perheväkivalta, myös naisten aiheuttama, nousee nyt laajemmin keskusteluun Laurin kirjan (jossa fyysistä väkivaltaa ei ole) ja Antin ravistelevan näytelmän voimin.

31.8. 2017