Eino Leinon Seura juhli

Professori Heikki A. Reenpää pitää juhlapuhetta, seuraamme sitä tarkkana Pekka Tarkan kanssa, hauskoina pöytädaameina dramaturgit Merja Turunen (selin) ja Marjatta Lohikoski (takanani). Marja tietysti otti kuvan.

Reenpää on Eino Leinon Seuran perustajia, keskeinen promoottori ja manageri, salaperäinen Tuntematon Vossikka, joka maksoi seuran laskuja. Hänen juhlapuheensa käsitteli hienosti kirjallisuuden ja lukemisen merkitystä, ja se palkittiin ansaitusti seisaalleen nousten.

Maineikas seura täyttää 70 vuotta. Pian sotien jälkeen se perustettiin raivaamaan tietä uudelle kirjallisuudelle, modernismille ja kaikille uusille ideoille. V. A. Koskenniemen johtama traditionalismi oli pääasiallisena maalitauluna, vaikka Reenpää muisteli hillinneensä kokouksissa Koskenniemen haukkumista.

Minut kutsuttiin seuraan Juhani Salokanteleen puheenjohtajakaudella 1970-luvulla, niin muistelen. Sähköisiä kokouksia pidettiin, kovia keskusteluja käytiin, kiihkeästi väiteltiin Hotelli Helsingin tiloissa. Innoissani seurasin, vaikka opiskelijana en uskaltanut juuri suutani avata. Onkohan enää sellaisia keskusteluja missään?

Ravintola Kaisaniemen pyöreä sali oli oiva paikka muistella menneitä. Leinokin on täällä monituiset kerrat istunut hauskassa seurassa. Vappuaattoa aloiteltiin silloin täällä, sitten siirryttiin Kämpiin, missä jatkettiin koko vapunpäivä ja siirryttiin myöhään illalla takaisin Kaisaniemeen, missä sammuteltiin seuraava päivä. Kun joku ilmoitti jo väsyvänsä, Leino tokaisi: ”Mikä vappu se on, jota vain kaksi vuorokautta juhlitaan?”

Nyt juhlittiin huomattavasti hillitymmin ja lyhyemmin. Runoja lausuttiin, nykyinen puheenjohtaja Juhani Lindholm puhui ja M. A. Numminen toi oman nostalgisen tuulahduksensa rahvaanomaisilla viisuillaan, joista taas innostuttiin. Tunnelma oli lämpöinen. Juhla-ateria (siikaa ja suppilovahverokastiketta) sujui vilkkaasti seurustellen, lähettyvillä Heikki Palmu, Eino Kaikkonen, Kai Ekholm ja Aleksis Kiven erikoistuntija Esko Rahikainen, joka tähdensi tuntevansa hyvin myös vanhoja purjelaivoja. Baarin puolella puhelin Rööperin likan Katri Wannerin kanssa, kuulin Mikko Varikselta Joensuun kuulumisia, ja pieni spekulaatio käytiin vessan ovella Tuula-Liinankin kanssa Kirjailijaliiton tulevasta puheenjohtajasta.

Lopuksi tuotiin eteiseen ennen lähtöä vasta ilmestynyttä juhlakirjaa Kyltyyri, johon monet ovat kirjoittaneet todistuksiaan. Sitä tässä voisi seuraavaksi selailla, vaikka kirjapino kasvaa muutenkin uhkaavasti.

Tänään sunnuntaina käytiin taidekävelyllä Sinebrychoffissa (kiintoisia muotokuvia ja Andrea Antigonen hämmästyttäviä valokuvamaalauksia) sekä parissa Albertinkadun pienessä galleriassa. Kaunis sinitaivainen, keltalehtinen viikonloppu täyttyy.

22.10. 2017

 

Julkkareita, tähdenlentoa

 

Tämä on kirjajulkkareiden aikaa. Kävin viikon aikana kaksilla. Kaupunginteatterissa julkistettiin Juha Vakkurin romaani Mannerheim ja saksalainen suudelma (Like), Teoksen tiloissa eilen Marjo Katriina Saarisen (kuvassa) esikoinen Kerrottu huone. 

Tekijät tunnen. Vakkuri on liki 40 kirjan veteraani, tuttu jo opiskeluvuosilta ja työkausilta televisiossa. Monen paksun Afrikan kierroksen jälkeen mies on palannut lakoniseen romaanimuotoon. Mannerheim-kirjallisuus rikastuu taas yhdellä julkaisulla, satoja on julkaistu meillä ja maailmalla. Olen vasta alussa, älykäs ironia leimaa monikerroksista kerrontaa.

Romaani on syntynyt näytelmän jälkeen, vähän samaan tapaan kuin aikanaan Sofi Oksasen Puhdistus. Vakkurin näytelmän ohjaa Kari Heiskanen Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, ensi-ilta on ensi viikolla, silloin palattava aiheeseen.

Eilen illalla astelin Kasarmikadulle Teoksen kustantamoon, missä ei usein tule käydyksi – viimeksi silloin kun Hannu K. Riikosen ja Ville Laamasen toimittamat Paavolaisen Venäjän matkat ilmestyivät. Nyt oli taas erityinen syy. Lahjakas oppilaani Tampereen yliopiston ajoilta, Marjo Saarinen, julkaisi viimein odotetun esikoisteoksen. Se onkin romaani, vaikka runoja vähän odottelin.

Ja millainen romaani! Paksu yli 500-sivuinen junkkari, psykoanalyysin lävistämä ihmismielen kuvaus. Sitäkin olen vasta selaillut, mutta nyt jo vaikuttaa, että uusi tähti on syttynyt kirjalliselle taivaalle. Aamulehden verkkosivuilla teos nostetaan jo maailmankirjallisuuteen. Esikoiseksi se on kuvausten mukaan harvinaisen kypsä. Taisi tulla vahva ehdokas esikoispalkinnolle. Riemastuttavaa!

Marjon julkkarissa oli lämmin perhetunnelma, paikalla hänen oppilaitaan Oriveden opistosta sekä muutama oma oppilaani Tampereelta. Marjon kynnys on sikäli korkea, että hän on opettanut ainakin vuosikymmenen kirjoittamista muille – nyt on oma vuoro näyttää. Rima näyttää ylittyvän kirkkaasti. Tähänkin on palattava.

 

Yhden kotimaisen uutuuden ehdin sentään jo lukeakin, Rosa Liksomin Everstinnan (WSOY). Sen kertojaksi on valikoitunut ronskia murretta puhuva kirjailija Annikki Kariniemi kaikkine värikkäine mies-, sota- ja muine juttuineen. Tein Kariniemi-Willamosta kirjailijahaastattelua Helsingin yliopistossa 1970-luvulla, mutta se jäi kesken – en muista miksi. No tapasin kuitenkin rehevän kirjailijan, reilun ja suorapuheisen ihmisen muutamaan otteeseen. En ihan tunnista hänen äänensävyjään tästä Liksomin kerronnasta. Tietysti sitä on kevennetty ja mehustettu ja monin tavoin karrikoitu. Perustarina pitänee kuitenkin osapuilleen paikkansa.

Eihän Kariniemestä ole kunnollista elämäkertaa? Sellainen pitäisi tehdä. Tuskin ryhtyisin, mutta voisin kaivaa ne tekemäni haastattelunauhat esiin. Mitähän niihin ehti tarttua? Ja onkohan Rosa kuunnellut niitä? Annikissa voisi olla aineksia enempään.

Samoin syksyn kirjasadossa, joka on taas pakahduttavan runsas. Kuka piru ehtisi edes tärkeimmät päältä selvittää. Kirjamessutkin pukkaavat päälle ensi viikolla, siellä tavattaneen.

21.10. 2017

Nobel-vertailu

 

 

Jokin aika sitten käsiin osui sattumoisin Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet. Tietämättä mitään kirjailijasta huomasin tekstin vetävän keveästi, rauhallisesti, tarkasti. Siinä oli erityinen imu, ehkä vähän outojen ihmisluonteiden ja tapojenkin vuoksi.

Otin käteen toisen Murakamin, Rajasta etelään, auringosta itään. Kummallinen nimi ei säikyttänyt. Sama kokemus toistui. Oli luettava miltei yhteen menoon loppun, siinä määrin askarruttivat henkilöiden toimet ja motiivit. Miten kaikki päättyy? Sama juttu kuin edellisessä: loppu jää avoimeksi, vähän ärsyttävälläkin tavalla.

Näinkin ohuen raapaisun jälkeen rohkenin veikkailla Nobelia Murakamille (kuvassa vas.), mutta ohi meni. Palkinnon sai tavallaan maanmies, Englantiin jo lapsena muuttanut Kazuo Ishiguro. Kuinka hän sitten kirjoittaa? Paremmin kuin Murakami?

Uimahalliin painellessani poikkesin Yrjönkadun divariin, ja siellähän oli vanhaa Ishiguroa monin kappalein. Ostin halvimman, Tammen kustantaman Silmissä siintävät vuoret (1982). Ei kuitenkaan kuulu Keltaiseen kirjastoion, kuten useimmat Ishigurot ja edellisetkin Murakamit. Suomentajakin on tuttu Marjatta Kapari, kun sittemmin Helene Bützow erikoistui Ishiguroon.

Melko samantyyppisistä kirjailijoista on kysymys. Kumpikin kuvaa tavallista arkea hienovireisesti ja täsmällisesti, kuitenkin niin  että tapahtumien pohjalla tai yllä viriää koko ajan jokin salaperäisyys, Murakamilla selvempi mystinen kerrostuma. Kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kirkasta proosaa, mutta jollakin tavoin pettävää, todellisuutta ohentavaa ja kohottavaa.

Satunnaisen otoksen perusteella Murkami on lyyrisempi, herkempi, ehkä sitten viihteellisempi. Hyvin luistavasti ja luettavasti kirjoittaa, ja juuri sillä hän myös harhauttaa lukijaa. Ishiguro on aavistuksen raskaampi ja realistisempi, sanoisiko normatiivisempi kertoja. Ehkä Silmissä siintävät vuoret ei ole edustavin teos häneltä. Mutta riittää siinäkin hämmästeltävää.

Siinä ikään kuin aivan erilliset tarinat kulkevat silti lähekkäin, mutta kohtaamatta. Lukija voi itse kehitellä niiden välille yhteyksiä. Tuntuu kuin Ishiguro rakentelisi huvin vuoksi juttuja, joilla ei keskenään ole muuta tekemistä kuin saman kertojan, erään äidin, Etsukon, minä-kohtaiset äänensävyt. Ja tuntuu kuin hänkin joskus salavihkaa vaihtuisi toiseksi, väliaikaisesti vain.

Mieleen jää romaanin toisen merkillisen äidin, itsepetoksessa elävän Sachikon ja hänen omapäisen pienen tyttärensä Marikon kesken jäävä kehitys. Sitä saa lukija vapaasti mielessään täydennellä. Hyvin etäiseksi jää kertojan toisen tyttären Keikon taannoinen kuolema – ellei sitä sitten peilata näiden läheisempien tapausten kautta. Aikatasot vaihtuvat, pääasiassa eletään Nagasakissa vähän jälkeen sodan ja atomipommin. Melko vähän kauheat muistot henkilöitä tässä enää häiritsevät. Tai ehkä koko heidän nykivät toimintansa on seurausta koetuista tapauksista?

Ishiguroon erikoistunut Helene Bützow on todennut sunnuntain Hesarissa (15.10.), että kirjailijan vahvuuksiin kuuluu eri-ikäisten henkilöiden ajatusten ja tunteiden kuvaaminen. Totta, tässäkin tempoilevan lapsen Marikon vastaparina on kertojan appiukko Ogata-San, salaviisas, hienotunteinen shakkimestari, joka laukoo taitavasti peiteltyjä kriittisiä kommenttejaan läheisille. Hänen ovela hymynsä tuo mieleen joitain tyyppejä Kurosawan elokuvissa.

Murakami kirjoittaa ilmavassa nykyajassa, hänen proosastaan voimme seurata vaikka Tokion kasvua, rakentamista ja kiihkeätä liiketoimintaa. Henkilöiden mielteet kulkevat etäällä tällaisesta, mutta he kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Heidänkin omalaatuiset ihmissuhteensa voivat olla seurausta maan hallitsemattomasta kasvusta. Ihminen ei pysy perässä.

Mitä lopulta tapahtui Murakamin mieskertojalle, hänen suuresti rakastamalleen salamyhkäiselle Shimamotolle ja toisaalta perheelleen, avioliitolleen? Sitä on vain jäätävä arvailemaan. Tämä siis uusimmassa Juha Myllärin suomentamassa Rajasta etelään, auringosta itään. Lukekaa itse ja rakennelkaa oma loppunne, siihen Murakami tuntuu kehottavan. Pidän häntä aavistuksen kiehtovampana kirjailijana kuin Ishiguroa, näin aluksi. Luettava varmaan lisää näitä Japanin taitureita, jollaiseksi Ishiguronkin luen asuinpaikastaan huolimatta.

17.10. 2017

Kirja-ajelulla ja taidekävelyllä

Liikkeellä pitää olla, muistuttivat jo Herakleitos ja Bernstein. Päämäärästä ei niin väliä. Kiersin siis kolme paikkakuntaa vuorokaudessa ja Helsingissä kävelimme Kuusisaaren gallerioihin. Ihmeen kaunis on Helsingin ruska, kuten näkyy.

Kirjallisia tilaisuuksia järjestetään, ja kummasti niihin virtaa väkeäkin. Hämeenlinnassa Arto Pakkanen on järkännyt vuosikymmeniä tasokkaita matineoita kirjakauppaansa tai kirjastoon. Nyt olimme kirjastossa, kuusi tyyppiä, kaikilla omat kirjat liossa. Antti Tuuri puffasi lisäksi elokuvaansa Ikitie, jota moni on kehunut.

Kohta Tuntematon jyrää meitin, hän varoitti. Ensimmäiset kommentit tästäkin kolmannesta versiosta ovat yllättävän myönteisiä. Pitääkö nää kaikki leffat jossain välissä katsoa?

Kävin Kyrössä kääntymässä ja jatkoin seuraavana päivänä Pälkäneelle ja Hyvinkäälle. Lähes parisataa eläkeläistä kuunteli Sydän-Hämeessä Aitoon koulutuskeskuksessa juttua Sillanpäästä. Ehtymätön aihe. Aina muistetaan Taatan joulusaarnat ja oopperaan tilataan lippuja tulevalle kesälle. Sain suuren ja maistuvan Pälkäneen limpun, jota syömme varmaan kaksi viikkoa.

Hyvinkäällä sama juttu, kansallisia senioreja sali täynnä kuuntelemassa Eino Leinon seikkailuista. Oli heillä sitä ennen kokouskin. Näissä saa lämpimän vastaanoton ja kuulijat ovat hereillä. Siinä riittää palkkiota pienten korvausten päälle. Jokainen tilaisuus lisää osaltaan lukuinnostusta, vaikka vain pikkuisen, ja hyvä niin.

Eilen säteilevän kauniina sunnuntaina kävelimme Kuusisaarta pitkin ja poikin ja Lehtisaartakin ristiin sekä rastiin. Ihmeen kaunista oli. Hyvin vetivät maisemat vertoja taiteelle, jota gallerioissa tarjoiltiin.

 

Osmo Rauhalan taide on jäänyt näin myöhäiseksi, kun teemme hidasta muuttoa Helsinkiin. Siellähän rauskut levittäytyivät maailman syntyä ja olemisen ihmeitä kuvastellen. Vaivaton paikka on Didrichsen ja tarpeeksi pieni, ikkunoista ihmeelliset näkymät. Rauhalan maineesta maailmalla on käyty polemiikkia, mutta kovan kaartin on Osmo saanut kotimaassa tuekseen. Uskomme siis, että hän on nimi New Yorkissakin. Ensi kesänä lauletaan taas hänen oopperalavasteittensa edessä Myllykolussa, maine kasvaa.

Vielä upeampi paikka on Villa Gyllenberg. Klassinen kansallinen taide teki hyvää filosofisen modernismin jälkeen.  Mahdottoman hieno on tämä villa ja kauniilla paikalla (ylinnä), joka jotenkin on jäänyt katveeseen. Pääsalissa oli alkamassa pianokonsertti, teoksia esiteltiin salissa. Kahvilassa kohtasimme Sirkku Lindholmin, Waltari-seuran sihteerin ja kas vain, puhe kääntyi vaihteeksi Waltarin kotimuseoon ja tuoreeseen kirjalahjoitukseen. Voisiko jo tapahtua jotakin?

Siinä kaikki tällä kertaa. Antoisinta on silti lukea kotosalla, mistä riittää seuraavaksi viisasta analysoitavaa, vartokaa vaan.

16.10.2017

 

Kirjailijat juhlivat

Urho Kekkonen kävi  viimeksi 50 vuotta sitten Kirjailijaliiton juhlassa. Nyt paikalla oli Sauli Niinistö. Harvakseen presidentit kunnioittavat näitä juhlia läsnäolollaan. Nämä ovatkin kirjallisesti lahjakkaimmat presidenttimme.

Sitä paitsi Niinistöstä tulee kohta isä. Se ei mitenkään heijastunut hänen tyylikkäästä puheestaan, joka päättyi toteamukseen, että koskaan ei lueta ja kirjoiteta liikaa.

Kansallisteatterissa oli paljon kirjailijoita ja muuta kirjallista väkeä. Leena Majander oli alussa seuralaiseni, ja iloitsimme kovasti tasavallan perhetapahtumasta. Myös ennakoimme kaikkia pakinoita, kolumneja ja vitsien tulvaa, minkä tapaus aiheuttaa.

Juhlassa julkistettiin Kai Häggmanin kirjoittama liiton historia Kivelle perustettu, vankka teos. Häggman kävi vapaamuotoisesti läpi liiton 120-vuotisen taipaleen. J. H. Erkko oli ensimmäinen puheenjohtaja, Eino Leinokin sillä paikalla pariin kertaan. Aluksi vain seurusteltiin ja pidettiin hauskaa, riideltiinkin rajusti. Sittemmin liitto alkoi kehittyä kirjailijain etujen puolustajaksi, ennen muuta rahallisesti mutta myös sananvapauden kannalta.

Värikkäitä vaiheita riittää, kun paksua kirjaa selailee. Uudelleen riideltiin taistolaisaikoina ja 1990-luvulla, minkä hyvin muistan valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajakausiltani. Liiton puheenjohtaja Jarkko Laine oli aina poikkiteloin. Milloin tuettiin vääriä kirjailijoita ja hyljeksittiin oikeita, milloin suosittiin tietokirjallisuutta liikaa (!) – päinvastainenhan tilanne oli.  Häggman toteaakin historiassa, että niihin aikoihin liitto poltti siltoja vähän joka suuntaan.

Nyt on levollisempaa. Jyrki Vainonen väistyy puheenjohtajan paikalta, mutta tulijoita riittää. Arvelen Sirpa Kähköstä vahvaksi ehdokkaaksi. Oikeastaan valitsimme hänet jo ylälämpiön cocktail-tilaisuudessa pienessä piirissämme.

Siellä ehti tavata monia muitakin. Hurmaavia naisia yltäkyllin kuten Laila Hirvisaari, Eeva Kilpi, Anna Zigure, Tuija Välipakka, Anna-Riikka Carlson, Katariina Romppainen, Tuula Sandström (joka kuvassa säteilee puoli metriä pitemmän Osmo Pekosen kanssa) ja keitä kaikkia. Näitä nuorempia, joita ei enää tunnekaan. Välillä pohdittiin ajankohdan asioita vanhassa kaveripiirissä Tarkan, Envallin ja Salokanteleen kanssa.

Juhlia täytyy olla. Tänä syksynä niistä ei ole puutetta. Sanoisin että tämä on vasta alkua. Varsinkin kirjailijat ansaitsevat juhlansa, kun työ on niin yksinäistä. Siihen on taas paneuduttava.

Aleksis Kiven päivänä 2017

Turun messuilla

Yö Turussa pienessä leppoisassa Centro-hotellissa Yliopistonkadulla. Ensimmäinen kokemus, suositeltava. Luin ahnaasti Päätalon elämäkertaa yli puolenyön. Kubrickin Avaruusseikkailu jäi toiseksi. Aamiaisella meitä oli muitakin messulaisia.

Avasimme kirjamessut Juhani Salokanteleen kanssa Agricola-lavalla, keskustelun aiheena se Tammsaaren elämäkerta, josta jo kirjoitin. Valaiseva perusteos kaikille Viron harrastajille ja muillekin. Tammsaare luki lehdestä, että hän oli mennyt kihloihin. Näin toimi eteensä katsova vaimokandidaatti Käthe. Avioliitto kesti kirjailijan kuolemaan saakka.

Kuolema tulikin hyvin otolliseen aikaan, Salokannel osoittaa. Kun kirjailija poistui juuri ennen venäläisten ja saksalaisten miehityksiä, hän säästyi jokseenkin tahrattomana klassikkona myös Neuvosto-Viron käyttöön. Kun muistelimme Totuus ja oikeus –romaanisarjan toista osaa, absurdin hupaisaa Koulutietä, oli toistettava vanha totuus: Viro on kouluromaanien luvattu maa toisin kuin siinä suhteessa köyhempi Suomi.

Jatkoin auditoriossa Ritva Ylösen kanssa puhelua Kalle Päätalosta. No Kallio-Kallen merkillisistä vaiheista olisi riittänyt juuttua, siihen ei 20 minuuttia riittänyt alkuunkaan, mutta ehdimme sentään raapaista Ylösen mainiota elämäkertaa. On sinänsä uroteko lähteä kirjoittamaan elämänkuvausta kirjailijasta, joka on sen tehnyt itse jo mitä perusteellisimmin. Mutta Ylönen onkin löytänyt seikkoja, joista Kalle vaikeni tai vähän muunteli, jopa keksi lisää. Naisjuttuja oli tiedettyä enemmän, vaikka niitä Iijoki-sarjassa selostetaan suurin joukoin, yksityiskohtaisesti ja huolellisesti. Ylösen tukena on ollut Päätalo-fanien verkosto, sehän on kiihkeä ja asioita tunteva jos mikä.

Eilisessä Hesarissa Vesa nostaa Päätalon naisseikkailut arvoonsa sikäli, että ne tarjoavat naislukijoille hyvin havainnollista materiaalia siihen, kuinka mies seksiasioissa toimii. Parempaa ei Vesan mielestä ole missään. Mutta Kallenkin tunnustuksellisuudessa oli siis rajansa, kuten elämäkerrasta ilmenee. Huvittava seikka on hänen pitämänsä seikkaperäinen luettelo teostensa peiteninmistä, etteivät menisi henkilöt itseltäänkin sekaisin.  Milli-Kalle oli kaikessa peritunnollinen paitsi sairauksiensa hoitamisessa, saaliina 26 sydäninfarktia.

Nyt käsitin entistä paremmin myös toisen vaimon, tämän kyröskoskelaisen Leenan, merkityksen Kallen myöhäisiän valtavalle tuotteliaisuudelle. Kalle vapautui ensinnä itseään riivaavasta vainoharhaisesta mustasukkaisuudesta ja toiseksi työrauha oli kotona täydellinen. Leena hoiti kaikki käytännön asiat ja enemmänkin, avusti kirjailijaa monin tavoin. Tällä on suuri merkitys. Saan nauttia vähän vastaavanlaisesta täällä kotona, mikä vastauksena tarjottakoon, kun ystävällisesti ihmiset taas messuilla päivittelivät minunkin tuotteliaisuuttani.

Perjantai-illaksi Marja tulikin tuttuun Turkuunsa, ja menimme Svenskaniin katsomaan kehuttua Piafia. Hyvinkin ansaitsi kehut, taitavasti pelkistetty ohjaus (Jukka Aaltosen) ja pääroolissa aivan valloittava, sydämeen käyvä Emma Klingenberg. Momone (Daniela Franzell) täydensi hauskasti, paikoin liikuttavasti. Monikasvoisia, muuntelutaitoisia miehiä oli heillä kumppaneinaan. Åbo Svenska on  niin kaunis teatteritalo, että siellä viihtyy jo senkin takia aina.

Nautimme illallisen Pulkkisilla, kun Tilganin jazz-sessioon olisi mahtunut vain yksi kutsuttu. Kun lauantai oli vapaapäivä messuilta, karkasin Hämeenkyröön saunomaan ja tekemään joitain pihatöitä. Puolisateinen latautumispäivä. Varoittava tapaus: huolimattomuuttani virta oli aamulla tyhjentynyt Citikasta. Miten päästä takaisin messuille? Tauno oli mettässä poimimassa suppiloita, mutta riensi hätiin ja oli itse jäädä virtalähteen eli traktorinsa alle, kun käsijarru petti. Luoja mukana.

Messuohjelma pääsi jatkumaan onnellisesti sunnuntaina oman Virvatulen merkeissä, Marjan hain toisen tyttärensä luota Raisiosta ja saimme lihapullia. Näistäkin istunnoista selvisin. Lukuretriittiin varattu tila oli tosin liian altis melulle. Juha Hietanen haastatteli Kuistilla varmalla rutiinilla. Muita tapaamisia: Touko ja Aleksi Siltala (osanottoni isän kuolemasta), Pentti Linkola (”etpäs päässyt kirjoittamaan minun elämäkertaani”, murjaisi mies), Vesa Tuominen, Kalervo Mäkinen, Juhani Niemi, Seppo Zetterberg, Lauri Törhönen, Raija Oranen jne. Kansallisen kirjakaupan osastolla vierailin. Kassissa yksi Auster ja Murakami. Sitten jo kotimatkalle Helsinkiin.

Messut menivät siis hyvin. Rööperin poika Kimmo Välkesalmi oli divarissaan tyytyväinen, presidenttiparikin oli osastolla vieraillut ja keräillyt lisää Keltaista kirjastoa. Niinistö sanoi lukeneensa niistä sata! Ei ole epäilystä, kuka on valittava presidentiksi.

9.10. 2017

 

Kirjallista kirjavaa

 

Sesonki on kohta kuumimmillaan, nythän pitäisi lukea kirjoja eikä vaan juosta kirjallisissa tilaisuuksissa. Eilenkin istuttiin pitkä ilta Kämpissä WSOY:n perinteisillä kirjailijaillallisilla. Hauskaa olikin, kiitos hyvän pöytäseuran.

Mutta mitä pinossa on meneillään? Turun messut lähenevät, siellä joitain haastattelutehtäviä omien juttujen lisäksi. Luin vasta kunnolla Jussi Salokanteleen Tammsaare-elämäkerran, hyvinkin antoisa edellyttäen että tuntee ja muistaa pentalogian Totuus ja oikeus. Lukumuisto syvenee hyvistä analyyseistä. Eritoten koulumestari Mauruksen muhkea ja uskomaton tyyppi selkisi minulle nyt vasta, kun tajusin hahmon poliittiset ulottuvuudet. Viron leipälaji on kouluromaanit, meillä sotakirjat.

Paraillaan on menossa Ritva Ylösen elämäkerta Kalle Päätalosta. Kuka olisi uskonut, että sellaista ylipäätään voitaisiin tehdä! Niin perusteellisesti Kalle itse tilitti elämäänsä, mutta Ylönen tuo kieltämättä uusiakin näkökulmia esiin. Hyvin päätalomaista kieltä hän käyttää. Ja osoittaa kohtia, missä kirjailija on sittenkin vähän sepitellyt ja peitellytkin kokemuksiaan.

Kirjoja on hauska myös kuunnella varsinkin autoa ajellessa. Viimeksi eläydyin Haruki Murakamin mainioon romaaniin Värittömän miehen vaellusvuodet, jossa päähenkilö käy Suomessakin tapaamassa lukiovuosien ystäväänsä, joka on naitu tänne Pohjolaan. Raikas ja myönteinen matkakuvaus. Tiheätä ihmissuhdeanalyysiä muutenkin, ohuesti mystiikalla maustettuna.

Joitain muodikkaita pohjoisen dekkareita tulee kuunnelluksi, hyvien naiskirjailijoiden kuten Anna Janssonin ja Åsa Larssonin. Kaiken varalta on aina autossa Seitsemän veljestä, lukijana Antti Pääkkönen. Aina yhtä vangitsevaa kuultavaa. Viimeksi taisin mainitakin Helge Heralan itsensä lukemista teatterimuistelmista. Sellaisia voisi valmistaa lisää, näyttelijä on hyvä ja persoonallinen lukija.

Ylihuomenna taitaa taas pamahtaa kirjallisuuden Nobel. Ei suomalaisia ehdokkaita. Saisiko nyt joku kunnon kirjailija vaihteeksi. Philip Roth on odottanut kauan. Arvailimme eilen illallisilla Kari Enqvistin kanssa Paul Austerin mahdollisuuksia, joita pidimme pieninä. Olen viimeksi lukenut hyllystä kolme Austeria, aina niissä henkilöille käy kehnosti, se surettaa. Mr Vertigo oli kyllä vetävä veijariromaani, Sattuman soittoa aivan synkkä. Nyt menossa ne Brooklynin tarinat.

Eeva Kilpi oli ihana illallisilla, vieläkö hän on Nobel-ehdokkaiden pitkällä listalla? Olisi se paukku, kun Eeva yhtäkkiä palkittaisiin. Kirjallisuussäätiö palkitsi taas ansioituneita, ja Riku Korhonen piti puheen heidän puolestaan. Pöytädaameistani Johanna Catani on toimittanut novellikirjan Tuntemattoman sotilaan naishahmoista. Mitähän niistä irti saadaan? Toisella puolen Hanna Kjellberg, entinen oppilaani, sanoi saaneensa suorastaan fyysisiä tykytyksiä Miki Liukkosen O-juntikasta ja lukeneensa sen kannesta kanteen! Paksut kirjat ovat muodissa.

Olisi siis luettava uutta kotimaista, mikä tahtoo jäädä liian vähälle. Kavereiden kanssa on hupaisaa seurailla Suomi 100 kirjalistaa, joka muuttuu yhä oudommaksi mitä taaemmas historiassa mennään. Tänään tutkija Sari Näre kummasteli, että Palolammen Kollaa kestää ei sisällä Suur-Suomen aatteita. Haloo, talvisota! Sielläkö oli aikaa miettiä aluevaltauksia, kun puna-armeijan torjumisessa oli täysi työ. Oli selvää, että kirkkaasti paras kirja talvisodasta, Yrjö Jylhän Kiirastuli, ei mahtunut sarjaan. Palolampi dokumentaarisena sodan kirjaajana on fiktioiden joukossa outo poikkeama.

Mutta hällä väliä, messut odottavat ja varsinkin uusien kirjojen vyöry. Kustantaja Henrikki Timgren valoi illallisilla urheasti meihin uskoa kirjan tulevaisuuteen ja ennusti pinnallisen digi-innon taittumista lähiaikoina. On yhdyttävä toiveeseen.

3.10. 2017

Jotunia joltisestikin

Ilman minkään juhlavuoden (ellei sitten itsenäisyyden) potkua teattereissa on nyt  tarjolla Maria Jotunia. Tampereella menee väkevä uustulkinta Huojuvasta talosta, Helsingissä vähän väkinäisemmin modernisoitu Kultainen vasikka. Erilaisia esityksiä, molemmat tavallaan suositeltavia.

Kaupungintatterin pieni näyttämö on entisellään. En ainakaan huomanut mitään ihmeellisiä remontin jälkiä. Hyvä että pysyykin, kotoisempi tila se on kuin aava suuri näyttämö. Kultainen vasikka jaksoi vetää lauantai-iltana katsomon puolilleen.

Siellä istui asiantuntijoita. Kari Tarkiainen on kirjoittanut suorasukaisen elämäkerran Vain ymmärrys ja hymy (2013) isoäidistään. Siinä kerrotaan kuinka aviopari Jotuni ja V. Tarkiainen näkivät nälkää vuonna 1918 Helsingissä ja katkeroituivat gulassien keinottelusta. Siitä näytelmä sai pontimensa. Se kantaesitettiin samana vuonna Kansallisteatterissa. Puhelimme väliajalla, Kari virolaisine rouvineen tuntui melko tyytyväiseltä räväkkään esitykseen.

Oli siellä myös Seppo Maijala tarkkaamassa vaimonsa Heidin roolisuoritusta. Teatterihistorian siipi viuhahti: Heidi Herala näyttelee samaa ahnaan Katariinan roolia kuin äitinsä Marja Korhonen aikanaan Intimiteatterissa ja Ritva Arvelon ohjaamassa elokuvassa. Helge Herala kertoo näistä esityksistä mainiossa muistelmateoksessaan Elämää sateenkaaren alla (2002). Hän sai Jaakko Hongan roolistaan elokuvassa miespääosa-Jussin. Olen kuunnellut Heralan itsensä lukemaa äänikirjaa autossa, varsin kiintoisaa teatterihistoriaa. Katsoin Kultaisen vasikan uudelleen tv:ssä kuluneella viikolla.

Näin olin hyvin valmistautunut Kaupunginteatterin esitykseen. Odotin virkistävää näkemystä. Sitähän tuli, vähän liiankin yritteliästä. Oli ohjaajalla Heidi Räsäsellä kovin sormella osoittelevaa symboliikkaa ja tekstin selvennystä. Kun maailmansodan aikaan keinoteltiin, täytyihän olla metsistä kysymys. Niinpä näyttelijät loikkivat alussa paksun männynrungon yli väsyttävyyteen saakka. Välillä istuttiin rungolla, välillä sitä nosteltiin. Taustalla puut kohosivat ilmaan, sota paukkui taustalla. Kiitos vaan, selväksi tuli.

Esitys oli virikkeellinen ja levoton niin kuin kuvattu aikakin. Ei se maailmansodan ajassa pysynyt. Esineelliset anakronismit kuuluvat asiaan. On useinkin nähty tällaista ohjaustyyliä, joka ikään kuin sanoo: katsokaa nyt siellä katsomossa, tällaista me keksimme tähän kohtaan. Ja vielä hullumpaa keksimme seuraavaksi, ellette usko. Tuodaan monenmoista vempelettä, tuolit ovat kasassa, niitä levitellään. Vihjeitä sinne ja tänne, mutta ne kasvavat harvoin näytelmän orgaanisesta rungosta tekstiä tukien tai rikastaen, vaan tuppaavat jäämään irtopiristeiksi.

Mutta Jotunin teksti on niin osuvaa, älykästä ja notkeaa, että sitä kuuntelee kaiken sälänkin keskellä ihastellen. Ei sitä millään ohjauksella pystyisikään kokonaan pilaamaan. Tosin ihmiset ovat oman ominaisuutensa kapeita tyyppejä ilman syvempää psykologiaa, kuten Karikin tottesi. Raha kaikkia tavalla tai toisella liikuttelee. Kyyninen ja pessimistinen ihmiskuva kääntyy lopussa sopuisaksi ja onnentäyteiseksi tulevaisuudenkuvaksi, jossa on enää ripaus ironiaa mukana.

Näyttelijät ovat erinomaisia, Heidi Herala etunenässä, Jari Pehkonen eettisenä tohvelisankarina oivana kakkosena (kuvissa yllä). Tyylin mukaisestii muutkin tekevät tehtävänsä, mutta Helmi-Leena Nummelan Lahjan ylinäytteleminen on jo liikaa. Ehkä nuori nainen on tarkoituksella päästetty riehumaan kaiken alkuinnon itsestään irti.  Vastaparina Karhu (Petrus Kähkönen) onkin sitten mitä vaivautunein änkyttäjä, osakepeluri omanlaisensa.

Komedia on kirpeä eikä paljon naurata. Helppoja vastaavuuksia oman aikamme ahneuteen ja sodan taustaan kyllä huomaamme. Mahtaako yleisö löytää näytelmän ja ottaa vastaan sen sivallukset. Syytä olisi, hyvin samantyyppistä saalistuksen maailmaa elämme, ja se vain pahenee.

Silti kehotan matkustamaan myös kauas Tampereelle. TT-Frenckellin Huojuva talo vetää uhkarohkealla sukupuolien käännöksellään sittenkin  pitemmän korren.

30.9. 2017