Uusi Tuntematon

 

Olihan se nähtävä heti kärkeen, ensiryntäyksen jälkeen rauhallisena maanantai-iltana. Kinopalatsin ykkössali korkeintaan puolillaan. Elokuva menee monessa salissa ja paikassa, ja kiireisimmät ovat jo käyneet. Maksimaalista menestystä odotetaan.

On heti sanottava, että olen ällistynyt ja myyty. Kuuluin epäilijöihin ja niihin, jotka eivät enää kolmatta Tuntematonta kaivanneet. Elokuvan nähtyäni käännän takkini täydelleen. Aku Louhimiehen teos on yksinkertaisesti suurenmoinen, kerrassaan väkevä kokemus. Juuri tällainen elokuva piti tehdä itsenäisyyden juhlavuodeksi.

Olisihan siinä yhtä ja toista pientä mutisemisen aihetta, mutta ne katoavat kokonaiselämyksen tieltä. Louhimies joukkoineen onnistuu ennen kaikkea sodankäynnin kuvaajana. On tavoitettu mahdollisimman todentuntuinen ja realistinen vaikutus. En tietenkään voi täysin tietää, kun en ole koskaan ollut. Mutta tietyt operaatiot, pesäkkeiden räjäytykset ja tankin tuhoaminen, rynnäköt ja koukkaukset näytetään nyt kaikessa vaikeudessaan niin että näihin urotekoihin tosiaan uskoo.

Kun olen eri Tuntemattomia nähnyt alkaen Pyynikin kesäteatterin esityksestä vuodelta 1962, olen tietysti lujasti kiinni perinteessä. Romaanista olen pitänyt yliopistokurssin ja itse sovittanut teoksen Pyynikille 1997. Niinpä ihmettelin aikani alkupuolella Linnan repliikkien epätarkkaa käyttöä. Miksi oiotaan, puhutaan hiukan latteammin kuin on mainiossa alkutekstissä? Kunnes siihenkin totuin, eikä asia enää jälkipuoliskolla vaivannut.

Sovituksessa onkin selvä painopiste kuvallisessa kerronnassa, joten mehukkaimmat lohkaisut ja järkytttävimmät kommentit karisevat. Tässä vältetään tietoisesti toistamasta sitä, mikä on jo kerran ja ylittämättömällä voimalla esitetty. Laineen jermut olivat vereviä teatterihahmoja, joita on mahdoton jäljitellä. Mollen tutisevat pojat taas jääkööt omaan arvoonsa. Tämä on nyt oikea keskiverto, kaikkein uskottavin kuvaus.

Henkilöt nousevat komeasti esiin, ainakin useimmat. Ylivertainen on Rokka Eero Ahon tulkitsemana. Enpä olisi uskonut, että näyttämön koviksesta löytyy myös lämpö ja karjalan murre, piinkova kestävyys ja armottomuus tilanteen tullen. Kun mielessäni vastustin kotirintaman mukaan ottamista (minkä Linna tarkoin rajasi pois romaanista), olen nyt siinäkin toista mieltä. Väläykset kotoa rikastuttavat ja syventävät Rokan hahmoa ja tuovat esiin kotiväen vaikeuksia. Yhtä hyvin Kariluoto saa lisää karismaa kohtaloonsa kotirintaman, rakkauden ja häiden kautta. Hänen Suur-Suomi haaveensa on todellinen eikä minkään pilkan arvoinen. Puhdas koruton suoritus Johannes Holopaiselta.

Upseerit kuvataan muutenkin eleettömämmin kuin ennen, ilman alleviivaavaa pilkkaa. He ovat koneiston osia kuten miehistökin. Lammio ei ole mikään kuovi, vaan käskemään koulutettu luutnantti. Konflikti Rokan kanssa on siten tehokkaampi, kun kummallakaan puolella ei ole karikatyyrin vivahteita. Tosin Jussi Jurkka oli saatanallisen tehokas Laineen elokuvassa. Majuri Sarastie ei nyt muhoile niin isällisesti kuin Tauno Palo aikoinaan.

Jussi Vatasta pidin ennakkoon vähän kapoisena hahmona Koskelaksi, mutta hänkin yllättää. Tämäkin Koskela omaa kaikessa eleettömässä kansanomaisuudessaan hiljaista vaikutusvaltaa miehiinsä. Hänen ratkaisevat taisteluotteensa kasapanoksineen on vaikuttavasti kuvattu. Aku Hirviniemen Hietasesta taas odotin enemmänkin, mutta hahmoa on selvästi hillitty, ettei tulisi liian hauska. Romanssi Petroskoissa Veerukan kanssa oli ensin tanssikohtauksineen ladattu pinnanalaisella komiikalla, mutta vesittyi sitten tarpeettomaksi sänkyseikkailuksi.

Olisihan siellä hahmoja monia mainittavia, varsinkin Vanhala, jonka vaimeat hihitykset ovat tarttuvaa lajia. Jotkut jäävät oudosti taustalle kuten Rahikainen tai Määttä, joka katoaa kokonaan. Muutamat huippukohtaukset jäävät pois, ilmeisesti liikaa tuttuutta ja irrottelua kartellaan. Tässä ei juuri naureta vasten manalaisen partaa, enemmän totisia ollaan. Sopiihan se tähän kireään aikaan.

Mutta maisemia, yleisnäkymiä, metsää ja peltoa, taistelun näyttämöitä kuvataan kerrassaan komeasti. En oikein käsitä Juha Typön näkemystä Hesarissa, että kuvan ulkopuolella ei ole mitään. Mitähän se voisi tarkoittaa? Minusta ajankuva on harvinaisen täyteläinen olematta osoitteellisesti esiin laitettu. Loppupuolen kuvat tuhotusta metsästä ovat kuin dokumenteista.

Mitään loppukevennystä ei tule. Vanhalakaan ei pääse lohkaisemaan kuuluisaa loppurepliikkiään. Kohtausten kommentit on kautta linjan leikattu pois, se vähän aluksi suretti. Mutta Louhimies on valinnut tämän lakonisen linjan, joka pitää tiukasti loppuun saakka. Tässä ei hersytellä, olkoon että henkilökuvat vähän kapenevat. Hyviä ne ovat, riittäviä.

Käykää nyt ihmeessä katsomassa kolmatta Tuntematonta, vaikka sitä vähän mielessämme ennalta vastustimme. Yllätys on sitä suurempi. On saatu aikaan kolmikon kruunu, Laineen aikalaisteoksen myöhäinen rinnakkaisteos, vain Mollen leffa putoaa välistä. Ja varmaan neljäskin vielä tehdään, jokainen sukupolvi tarvitsee omansa, ei auta mikään.

30.10. 2017

 

Messujen satoa

Ohi on. Sunnuntai huipensi osaltani kirjamessut. Kahta kirjaani käsiteltiin kahteen kertaan. Ensin haastattelivat Henrikki Timgren Leinosta (kuvassa) ja Pekka Saarainen Ilonhilaajasta samalla Akateemisen standilla, sitten rauhoituttiin eri lavoille. Kuulijoitakin riitti.

Paras keskustelu oli lopuksi Minna Canthin lavalla Virvatulesta. Leinon seikkailuista jaksoin vieläkin syttyä Henrikin hyvistä kysymyksistä. Sali pullisteli väkeä. Aivi Gallén-Kallela antoi lisätietoa Akselin ja Einon suhteesta, ja Anneli Halonen putkahti hauskasti poseeraamaan.

Paras ja ainoa haastattelu, jonka kuuntelin alusta loppuun, oli keskustelu Pentti Linkolan elämäkerrasta, mukana hänen lisäkseen kirjan tekijä Riitta Kylänpää ja kustantaja Touko Siltala puheenjohtajana. Ostin kirjan ihmisestä ja legendasta  ja sain historialliset omistukset. Heti alusta huomaa, että teos on laatutyötöä, hyvin kirjoitettu ja monipuolisesti kuvitettu.

Alussa tulee näkyviin yliopiston rehtorin Kaarlo Linkolan perhe-elämä 1930-luvulla. Kun Linkola joskus tokaisi, että Suomessa on viimeksi ollut elintasoa 30-luvulla, elämäkerta valaisee hyvin tuon käsityksen taustan. Valitettavasti väljyys katosi Linkolankin elämästä isän kuollessa, mutta pojan luontainen (yliaktiivinen) toimeliaisuus ei siitä lannistunut. Tätä kirjaa tässä painan aina kun työn välissä ennätän.

Yhden messukirjan jo yöllä luinkin, Jukka Rislakin tiiviin romaanin Olematon vakoojaSiinä kerrotaan 128 sivulla melko hämmästyttävä tarina aivan arkisesta vakoiludraamasta, joka voisi osua kenen kohdalle hyvänsä. Tämä laji on Rislakin ominta alaa. Hän tuntee nämä toimet läpikotoisin ja näkee myös, kuinka ”tavallista” salainen tiedonvälitys meillä voi olla nyt ja kohta kun tiedustelulait ovat tulossa voimaan.

Kun keväällä tallasin Pietarin katuja parin viikon ajan ja asustin siellä Suomi-talossa, olisin varmaan ollut vähän herkemmin varuillani, jos olisin lukenut Rislakin kirjan sitä ennen. Joskus on hyvä, kun ei kaikkia uhkia niin tiedosta.

Kahden euron plantaasilta kaappasin pari puuttuvaa osaa Filmografiaa, en muuta, vaikka mahtavia arvoteoksia siellä oli polkumyynnissä. Ishiguron Nobel-romaani Pitkän päivän ilta lähti mukaan, samoin Murakamin selvitys kirjailijantyöstään, Författare till yrket. Dan Brownista en nähnyt vilaustakaan, eipä moni muukaan. Hänen kirjoitusohjelmansa tuntuu hurjalta: aloitus aamuyöstä, joka tunnin päästä voimistelua ja punnerrusta. Tätä puoleen päivään saakka. Huomaan olevani aika löysä amatööri tällaiseen supermestariin verrattuna.

29.10. 2017

Kirjamessuilla

Ruuhkan ja rännän välttämisksi taksilla Messukeskukseen, kantamustakin oli palatessa. Mennessä mukava punatukkainen naiskuski:

”Misä siellä kirjamessuilla tehdään? Katsellaan uusia kirjoja?”

”On vanhojakin. Puhutaan välillä ja tapaillaan tuttuja.”

”Ai. Oletteko siellä joka vuosi?”

”On tullut nyt oltua.”

”Oletteko jotenkin alan ihminen?”

”Vähän sinne päin.”

”Lukija vai kriitikko?”

”Kirjoja kirjoitan.”

”Minkälaisia?”

”Elämäkertoja pääasiassa. Viimeksi Eino Leinosta.”

”Aha. Entä sitä ennen?”

”Vaikka Olavi Paavolaisesta.”

”Kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Pääsimme yksimielisyyteen siitä, että nuoret jäävät paljon vaille, kun tutkivat vaan ruutuja kännykästä.  Kukaan ei lue mitään, kaikki tyhmistyvät. Se oli yhteinen huolemme, vaikka mitä se meidän huolestamme paranisi. ”Tää maailma on mennyt ihan hulluksi”, päätti kuskini ja toivotti hyvää messupäivää.

Palatessa oli miespuolinen kuski, reipas kaveri, noin nelikymppinen.

”Ei taida olla minun messuni”, hän tokaisi. ”Olen lukenut elämässäni kai yhden kirjan… tai sekin taisi jäädä kesken. Tuli aina muuta tekemistä. Se oli semmonen kuin Pertsa ja Kilu, viimeiset kaanit. Sain sen kai lahjaksi. Pitäsikö se joskus lukea loppuun?”

Kannustin häntä siihen. Onhan yksi kokonainen kirja sentään jotain näinä aikoina. Jos hän nyt ehtii lukea, kun aikoo nytkin ajaa aamuviiteen. Velkaa täytyy lyhentää. Mitä minäkin näitä raskaita löytökasseja mukana retuutan, kun kotona on hyllyt täynnä kirjoja, niistäkin suuri osa alkamatta. Näin vaan me elää kolkuttelemme, kukin tavallaan.

Tässä välissä puhuimme Leinosta ja Kallaksesta, kuten kuva yllä todistaa. Helena Ruuska keskellä johdattelee, Silja Vuorikurun kanssa todistamme.  Arto Seppälääkin haastattelin. Muistoja Tampereelta ja Broadwaylta, näytelmäkirjailijan kokemuksia.

Ja sunnuntaina täytyy vielä jatkaa. Taidamme mennä suosiolla ratikalla, vaikka sataa ja kello kääntyi tunnin taakse päin. Onpa paremmin aikaa.

28.10. 2017

 

 

 

Sotaharjoitusta, lintuja, lauluja

Täydellinen päivä. Kävin katsomassa uuden näytelmäni harjoituksia, palasin Ateneumiin näyttelyn avajaisiin ja riensimme Musiikkitalon konserttiin kuulemaan kaunista laulua.

Onneksi lähdin junalla. Räntäsade muuttui jo Tikkurilan jälkeen tiheäksi lumipyryksi. Tampereella valkeat kinokset. Juhlavaa ja talvista. Kahlasin Komediateatteriin. Siellä kaimani Raipia ja Tuukka Huttunen näyttivät, mihin olivat päässeet näytelmäni Päämäärä Tuntematon harjoituksissa. Ensi-ilta on ensi viikon torstaina.

Näytelmä antaa uuden näkökulman tähän Tuntematon-buumiin. Kuinka Väinö Linnan Sotaromaani alkuaan syntyi? Prosessi oli varsin ainutlaatuinen kirjallisuushistoriassa. Tuukka joutuu yksin hikoilemaan kokonaisen kollektiivin osuuden. Kirjailija ja hänen kaverinsa ja romaanihenkilönsäkin esiintyvät näytelmässä. Notkeasti poika harppaa henkilöstä toiseen, ihme mies.

Tuntemattoman sotilaat ovat maan tunnetuimpia sotilaita, julkinen huomio kiinnitty ylivoimaisesti henkilöihin ja heitä esittäviin näyttelijöihin. Taustalle on jäänyt itse kirjailija, kaiken alkuun panija. Hänen kamppailuunsa ja sotaansa näytelmä keskittyy.

Näin ensimmäisen puoliskon, joka näytti todella hyvältä ja lupaavalta. Mitä tästä vielä kehittyykään. Panu Raipia on ohjaajana käyttänyt kuvia, äänimateriaalia, videota ja kekseliästä lavastusta monipuolisesti, iskevästikin. Ei huolta lopputuloksesta, teksti tuntuu saavan paljon lisäulottuvuuksia. Toinen asia mihin saakka se kantaa. Nyt ainakin usko vahvistui.

Pidettiin harjoituksen päälle lehdistötilaisuus, jossa näytettiin pari katkelmaa esityksestä ja kerrottiin kommentteja. Toimitusjohtaja Teemu Ojala avasi tilaisuuden. Paikalla vajaat kymmenkunta toimittajaa, mukana jopa Jyty-lehden edustaja Vilho Rajala! Saatiin hernesoppaa ja vanikkaa torstaiseen armeijatyyliin. Siitä vaan kohti ensi-iltaviikkoa.

Tyytyväisenä kolkuttelin takaisin Helsinkiin, ja ehdimme sopivasti kello viiden aikaan Ateneumiin ihailemaan von Wright-veljesten lintu- ja maisemamaalauksia. Niitä on valtavasti, kuinka ehtivät niin vimmatusti maalaamaan? Anna Zigure seurueineen tavattiin ja muitakin, Punaisen meren matkatoveri Satu Tiivola ja ahkeraksi tv-kommentaattoriksi ryhtynyt Jukka Valtasaari. Anna kiitti parin päivän takaisesta blogistani. Hirveästi väkeä oli kuuntelemassa Jan Vapaavuoren näyttelyn avausta.

Atskista Musiikkitaloon, missä Open Voice -kuoro (musiikinopettajista koottu) lauloi aivan ihastuttavasti Eino Leinon parhaisiin runoihin sävellettyjä lauluja. Mikä voi olla kauniimpaa kuin kauniit naiset laulamassa kauniisti kauniita lauluja? Koreografia oli liikkuvaa ja kekseliästä, ohjelmisto täyteläinen.

Viimeistelimme huippupäivän Maxillissa, missä Marja nautti herkullista siikaa ja minä aivan huippuherkullista härkäcarpaggiota. Ei paremmin voisi päivää enää viettää. Paitsi tietysti kirjoittamalla, mikä tässä kaiken aikaa polttelee. Huomenna kirjamessuille

26.10. 2017

Mannerheim Suomea pelastamassa

Luin ensin Juha Vakkurin romaanin Mannerheim ja saksalainen suudelma (Like) ja pidin siitä kovasti. Se on läpeensä tutkittu, samalla luistavasti ja miltei keveästi kirjoitettu. Sen kolmikerroksiseen rakennelmaan täytyi ensin tottua: Juha Vakkuri kertoo kuinka Aladár Paasonen kertoisi Mannerheimina, jos olisi saanut kirjoittaa tämän muistelmat vapaasti oman mielensä mukaan.

Näin ollen romaanin minä ei ole Mannerheim, vaan (kuviteltu) Paasonen hänen haamukirjoittajanaan, kuten oli muistelmissakin. Silti romaanin Mannerheimiin alkaa uskoa mitä pitemmälle romaani etenee. Siinä on muutamia todella hienoja kohtauksia, joita jäin oikein odottamaan nyt kun menimme katsomaan samanpohjaisen  näytelmän ensi-iltaa Helsingin Kaupunginteatteriin.

Kari Heiskasen ohjaama näytelmä pitää kutinsa. Se on jäntevä ja hallittu tulkinta, josta tietysti jää pois joitain romaanin hyviä kohtauksia. Näytelmä oli ensin ja sitten vasta romaani, mutta Vakkurin runsasta tekstimäärää on kuulemma jouduttu karsimaan rankalla kädellä. Näin Mannerheimin suhde Kittyyn jää aika ohueksi ja elintarvikeneuvottelu Hooverin kanssa typistyy jonkin aavistuksen. Se on silti tärkeä voitto Mannerheimille. Hitler ei tässä käy Mannerheimia onnittelemassa.

Läpikäyvä teema on Mannerheimin yritys pitää Suomi erillissodassa ja torjua Saksan hanakasti tarjoama apu niin 1918 kuin vuodesta 1941  eteenpäin, jotta maa pysyisi itsenäisenä ja riippumattomana avunantajan omista valtapyyteistä.  On myös tiukkoja tilanteita, joissa Saksan apu oli enemmän kuin tarpeen ja osaltaan pelasti, ainakin säästi Suomea kohtuuttomilta tuhoilta.

Näytelmä on rakenteensa puolesta vähän historiallisen luennon kaltainen, eräänlainen kahtia jakautuva kronikka. Taustakuvat tietoiskuineen ovat todella tarpeen ja toimivat kerrankin näytelmää tukien. On näytelmässä myös draamalliset huippuhetkensä, joissa Vakkurin asiantunteva dialogi pääsee oikeuksiinsa. Se kannattaa katsoa ellei muuten niin loppukohtauksensa takia. Mannerheimin ja Keitelin selvittely Suomen sodasta irtautumiseksi sisältää kovan latauksen, katharsiksen kaltaisen ytimen.

Asko Sarkola on erinomainen Mannerheim tutkittuja asentoja, eleitä, otsanrypistyksiä ja äänenpainoja myöten. Hän on myös riittävän pitkä, kuten Matti Klinge väliajalla iloitsi. Myös näyttelijä Christina Indrenius-Zalewski, joka on pikkutyttönä istunut Mannerheimin sylissä (Julinin sukua) hyväksyi tulkinnan täysin. Silti ei ole kysymys näköiskuvasta, vaan vahvasti tuntevasta ihmisestä sotilaspuvun alla.

Pertti Sveholm ja Eero Saarinen tekevät vahvat tyypit tahoillaan, Linder on hyvä, Lehmus samoin ja varsinkin Keitel lopussa. Von der Golzista on tehty käytökseltään epäpreussilainen röyhkimys, ilmeisesti tarkoituksella. Kaikki eivät käyttäydy aivan sotilaallisesti, mutta riittävästi. Joitain romaanin hirtehisen humoristisia heittoja on näyttämöllä hukattu. Melko vakava esitys tästä tuli, kireäkin, mutta niin oli aikakin. On toivottava tälle menestystä, itsenäisyyden ratkaisevat vaiheet ansaitsevat varmasti tulla nähdyksi näin pätevin voimin ja todentuntuisesti tulkittuina.

Tosin epäilen, että arvostelu ei innostu näin tosiasioilla lastatusta esityksestä, joka ei loista draamallisilla kaarilla, vaan paremminkin historian painolastinsa kunnialla perille kantaen. Kohta se nähdään, Lauri Meri ainakin lämpiössä liikuskeli. Osaltamme onnittelimme jo Juhaa ja Catarinaakin, kyllä tämä kirkkaasti voiton puolelle on jo taisteltu.

25.10. 2017

 

Suomi on tarujen ihannemaa

 

 

 

 

 

 

 

Suomi herättää monesti ulkomaalaisissa tarkkailijoissa ihannoivia kommentteja. Latviassa Suomea on pidetty suorastaan esikuvana monissa historian vaiheissa. Siitä on todisteena Anna Ziguren vankka teos Graniittisen maan jalo kansa, jossa tarkastellaan Suomea ja suomalaisia latvialaisessa lehdistössä peräti vuosina 1822-1945. Siitä rakentuu perusteellinen läpileikkaus kahden kansan erilaisista kohtaloista ja hieman yksipuolisista suhteista.

Suomi on siinnellyt latvialaisille eräänlaisena myyttien ympäröimänä tarumaana. Suomalaisia on pidetty ehdottoman rehellisinä  ja työteliäinä kansalaisina. Suomalaisten raittius (!) on nostettu Latviassa esimerkiksi verrattuna venäläisiin. Urheilu vetää suomalaisia puoleensa, eivätkä alkoholijuomat kiinnosta. Suomalaiset osaavat pitää hauskaa selvin päin! Monet ovat luulleet, että kieltolaki jatkui meillä 1990-luvulle saakka.

Suomalaiset ovat kohteliaita ja hienotunteisia ja käyttäytyvät hyvin. Suomalaisten rautatievirkailijoiden ystävällisyys on ihmetyttänyt latvialaisia. Heillä vastaavat virkailijat olivat töykeitä herroja. Suomalaisten urhea puolustautuminen venäläisiä vastaan eri aikoina on  herättänyt Latviassa suurta ja kaihoisaakin ihailua.

Naisten asema Suomessa on esimerkillinen, naiset ovat kauniita ja jotkut jopa hurmaavia. Naiset opiskelevat yliopistossa ja käyvät työssä. Naiset ovat saaneet kauan sitten äänioikeuden, mutta eivät silti ole menettäneet hitustakaan naisellisuudestaan. Suomalaisten maailmankuulu puhtaus on tietenkin naisten ansiota. (Nämä ovat sotien välisiä havaintoja.)

Suomessa ja Latviassa runous on ollut tärkeä kansallisen identiteetin rakentaja. Kalevala käännettiin latviaksi 1924. Eräs kriitikko totesi, että kyseessä on ”suuren hengen synnyttämä aarre”. Seitsemän veljestä on käännetty latviaksi useita kertoja, mutta Nummisuutarit ei saanut menestystä teatterissa. Suosittuja kirjailijoita siellä ovat olleet Juhani Aho, Johannes Linnankoski, Maila Talvio ja Mika Waltari.

Sillanpään osalta muistetaan hänen jyrkkä tuomionsa kotimaansa äärioikeistoa vastaan: ”Musertakaa IKL!” Suomen kansa tarvitsi Sillanpään mukaan vain työrauhaa ja leipää, ei  poliittisia aatteita. Sillanpään Silja – nuorena nukkunut on käännetty latviaksi kahdesti, Anna Zigure käänsi uudemman 1981. Sitä on myyty 105 000 kappaletta.

Sotavuosina Suomen ja Latvian tiet erosivat jyrkästi. Suomen kansan yksimielisyys saa ylistäviä sanoja Latvian lehdistössä. Maamme sotalaitos on hienosti järjestetty ja taistelukunto kova. Tämä herätti Latviassa ihmetystä ja ihailua. Suomalaiset olivat sankarikansaa. ”Palava on Suomen kansan vapauden rakkaus!”  Latvia joutui sodissa sirpin ja vasaran alle. Se ikään kuin pakastui, kehitys jähmettyi vuosikymmeniksi.

Jussi Niemeläinen käsitteli Anna Ziguren  kirjaa eilen Hesarin kolumnissaan ja totesi, että neuvostoajan seurauksena Latvia on edelleen takamatkalla. Näyttää kuitenkin siltä, että se ottaa kiinni hitaasti mutta varmasti. Latvialaiset näkevät Suomesta haavekuvan, mitä maa olisi itsekin voinut olla – ja kerran vielä onkin, ehkä enemmänkin kuin Suomi.

Annan kirjan on julkaissut pieni kulttuuritahtoinen Kustannus HD. Kirjamessujen alkaessa tämmöisenkin löydön voi pöytien runsaudesta tehdä. Kirjasta löytyy tarkkoja tietoja ja koskettavia yksityiskohtia kahden läheisen ja silti kaukaisen maan taipaleelta kuluneina vuosisatoina. Suomi nousee arvoon arvaamattomaan, ehkä myös ansaitsemattomaan. Mitä suositeltavinta silmien avausta itsenäisyyden juhlavuonna.

25.10. 2017

 

Eino Leinon Seura juhli

Professori Heikki A. Reenpää pitää juhlapuhetta, seuraamme sitä tarkkana Pekka Tarkan kanssa, hauskoina pöytädaameina dramaturgit Merja Turunen (selin) ja Marjatta Lohikoski (takanani). Marja tietysti otti kuvan.

Reenpää on Eino Leinon Seuran perustajia, keskeinen promoottori ja manageri, salaperäinen Tuntematon Vossikka, joka maksoi seuran laskuja. Hänen juhlapuheensa käsitteli hienosti kirjallisuuden ja lukemisen merkitystä, ja se palkittiin ansaitusti seisaalleen nousten.

Maineikas seura täyttää 70 vuotta. Pian sotien jälkeen se perustettiin raivaamaan tietä uudelle kirjallisuudelle, modernismille ja kaikille uusille ideoille. V. A. Koskenniemen johtama traditionalismi oli pääasiallisena maalitauluna, vaikka Reenpää muisteli hillinneensä kokouksissa Koskenniemen haukkumista.

Minut kutsuttiin seuraan Juhani Salokanteleen puheenjohtajakaudella 1970-luvulla, niin muistelen. Sähköisiä kokouksia pidettiin, kovia keskusteluja käytiin, kiihkeästi väiteltiin Hotelli Helsingin tiloissa. Innoissani seurasin, vaikka opiskelijana en uskaltanut juuri suutani avata. Onkohan enää sellaisia keskusteluja missään?

Ravintola Kaisaniemen pyöreä sali oli oiva paikka muistella menneitä. Leinokin on täällä monituiset kerrat istunut hauskassa seurassa. Vappuaattoa aloiteltiin silloin täällä, sitten siirryttiin Kämpiin, missä jatkettiin koko vapunpäivä ja siirryttiin myöhään illalla takaisin Kaisaniemeen, missä sammuteltiin seuraava päivä. Kun joku ilmoitti jo väsyvänsä, Leino tokaisi: ”Mikä vappu se on, jota vain kaksi vuorokautta juhlitaan?”

Nyt juhlittiin huomattavasti hillitymmin ja lyhyemmin. Runoja lausuttiin, nykyinen puheenjohtaja Juhani Lindholm puhui ja M. A. Numminen toi oman nostalgisen tuulahduksensa rahvaanomaisilla viisuillaan, joista taas innostuttiin. Tunnelma oli lämpöinen. Juhla-ateria (siikaa ja suppilovahverokastiketta) sujui vilkkaasti seurustellen, lähettyvillä Heikki Palmu, Eino Kaikkonen, Kai Ekholm ja Aleksis Kiven erikoistuntija Esko Rahikainen, joka tähdensi tuntevansa hyvin myös vanhoja purjelaivoja. Baarin puolella puhelin Rööperin likan Katri Wannerin kanssa, kuulin Mikko Varikselta Joensuun kuulumisia, ja pieni spekulaatio käytiin vessan ovella Tuula-Liinankin kanssa Kirjailijaliiton tulevasta puheenjohtajasta.

Lopuksi tuotiin eteiseen ennen lähtöä vasta ilmestynyttä juhlakirjaa Kyltyyri, johon monet ovat kirjoittaneet todistuksiaan. Sitä tässä voisi seuraavaksi selailla, vaikka kirjapino kasvaa muutenkin uhkaavasti.

Tänään sunnuntaina käytiin taidekävelyllä Sinebrychoffissa (kiintoisia muotokuvia ja Andrea Antigonen hämmästyttäviä valokuvamaalauksia) sekä parissa Albertinkadun pienessä galleriassa. Kaunis sinitaivainen, keltalehtinen viikonloppu täyttyy.

22.10. 2017

 

Julkkareita, tähdenlentoa

 

Tämä on kirjajulkkareiden aikaa. Kävin viikon aikana kaksilla. Kaupunginteatterissa julkistettiin Juha Vakkurin romaani Mannerheim ja saksalainen suudelma (Like), Teoksen tiloissa eilen Marjo Katriina Saarisen (kuvassa) esikoinen Kerrottu huone. 

Tekijät tunnen. Vakkuri on liki 40 kirjan veteraani, tuttu jo opiskeluvuosilta ja työkausilta televisiossa. Monen paksun Afrikan kierroksen jälkeen mies on palannut lakoniseen romaanimuotoon. Mannerheim-kirjallisuus rikastuu taas yhdellä julkaisulla, satoja on julkaistu meillä ja maailmalla. Olen vasta alussa, älykäs ironia leimaa monikerroksista kerrontaa.

Romaani on syntynyt näytelmän jälkeen, vähän samaan tapaan kuin aikanaan Sofi Oksasen Puhdistus. Vakkurin näytelmän ohjaa Kari Heiskanen Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, ensi-ilta on ensi viikolla, silloin palattava aiheeseen.

Eilen illalla astelin Kasarmikadulle Teoksen kustantamoon, missä ei usein tule käydyksi – viimeksi silloin kun Hannu K. Riikosen ja Ville Laamasen toimittamat Paavolaisen Venäjän matkat ilmestyivät. Nyt oli taas erityinen syy. Lahjakas oppilaani Tampereen yliopiston ajoilta, Marjo Saarinen, julkaisi viimein odotetun esikoisteoksen. Se onkin romaani, vaikka runoja vähän odottelin.

Ja millainen romaani! Paksu yli 500-sivuinen junkkari, psykoanalyysin lävistämä ihmismielen kuvaus. Sitäkin olen vasta selaillut, mutta nyt jo vaikuttaa, että uusi tähti on syttynyt kirjalliselle taivaalle. Aamulehden verkkosivuilla teos nostetaan jo maailmankirjallisuuteen. Esikoiseksi se on kuvausten mukaan harvinaisen kypsä. Taisi tulla vahva ehdokas esikoispalkinnolle. Riemastuttavaa!

Marjon julkkarissa oli lämmin perhetunnelma, paikalla hänen oppilaitaan Oriveden opistosta sekä muutama oma oppilaani Tampereelta. Marjon kynnys on sikäli korkea, että hän on opettanut ainakin vuosikymmenen kirjoittamista muille – nyt on oma vuoro näyttää. Rima näyttää ylittyvän kirkkaasti. Tähänkin on palattava.

 

Yhden kotimaisen uutuuden ehdin sentään jo lukeakin, Rosa Liksomin Everstinnan (WSOY). Sen kertojaksi on valikoitunut ronskia murretta puhuva kirjailija Annikki Kariniemi kaikkine värikkäine mies-, sota- ja muine juttuineen. Tein Kariniemi-Willamosta kirjailijahaastattelua Helsingin yliopistossa 1970-luvulla, mutta se jäi kesken – en muista miksi. No tapasin kuitenkin rehevän kirjailijan, reilun ja suorapuheisen ihmisen muutamaan otteeseen. En ihan tunnista hänen äänensävyjään tästä Liksomin kerronnasta. Tietysti sitä on kevennetty ja mehustettu ja monin tavoin karrikoitu. Perustarina pitänee kuitenkin osapuilleen paikkansa.

Eihän Kariniemestä ole kunnollista elämäkertaa? Sellainen pitäisi tehdä. Tuskin ryhtyisin, mutta voisin kaivaa ne tekemäni haastattelunauhat esiin. Mitähän niihin ehti tarttua? Ja onkohan Rosa kuunnellut niitä? Annikissa voisi olla aineksia enempään.

Samoin syksyn kirjasadossa, joka on taas pakahduttavan runsas. Kuka piru ehtisi edes tärkeimmät päältä selvittää. Kirjamessutkin pukkaavat päälle ensi viikolla, siellä tavattaneen.

21.10. 2017

Nobel-vertailu

 

 

Jokin aika sitten käsiin osui sattumoisin Haruki Murakamin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet. Tietämättä mitään kirjailijasta huomasin tekstin vetävän keveästi, rauhallisesti, tarkasti. Siinä oli erityinen imu, ehkä vähän outojen ihmisluonteiden ja tapojenkin vuoksi.

Otin käteen toisen Murakamin, Rajasta etelään, auringosta itään. Kummallinen nimi ei säikyttänyt. Sama kokemus toistui. Oli luettava miltei yhteen menoon loppun, siinä määrin askarruttivat henkilöiden toimet ja motiivit. Miten kaikki päättyy? Sama juttu kuin edellisessä: loppu jää avoimeksi, vähän ärsyttävälläkin tavalla.

Näinkin ohuen raapaisun jälkeen rohkenin veikkailla Nobelia Murakamille (kuvassa vas.), mutta ohi meni. Palkinnon sai tavallaan maanmies, Englantiin jo lapsena muuttanut Kazuo Ishiguro. Kuinka hän sitten kirjoittaa? Paremmin kuin Murakami?

Uimahalliin painellessani poikkesin Yrjönkadun divariin, ja siellähän oli vanhaa Ishiguroa monin kappalein. Ostin halvimman, Tammen kustantaman Silmissä siintävät vuoret (1982). Ei kuitenkaan kuulu Keltaiseen kirjastoion, kuten useimmat Ishigurot ja edellisetkin Murakamit. Suomentajakin on tuttu Marjatta Kapari, kun sittemmin Helene Bützow erikoistui Ishiguroon.

Melko samantyyppisistä kirjailijoista on kysymys. Kumpikin kuvaa tavallista arkea hienovireisesti ja täsmällisesti, kuitenkin niin  että tapahtumien pohjalla tai yllä viriää koko ajan jokin salaperäisyys, Murakamilla selvempi mystinen kerrostuma. Kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. Kirkasta proosaa, mutta jollakin tavoin pettävää, todellisuutta ohentavaa ja kohottavaa.

Satunnaisen otoksen perusteella Murkami on lyyrisempi, herkempi, ehkä sitten viihteellisempi. Hyvin luistavasti ja luettavasti kirjoittaa, ja juuri sillä hän myös harhauttaa lukijaa. Ishiguro on aavistuksen raskaampi ja realistisempi, sanoisiko normatiivisempi kertoja. Ehkä Silmissä siintävät vuoret ei ole edustavin teos häneltä. Mutta riittää siinäkin hämmästeltävää.

Siinä ikään kuin aivan erilliset tarinat kulkevat silti lähekkäin, mutta kohtaamatta. Lukija voi itse kehitellä niiden välille yhteyksiä. Tuntuu kuin Ishiguro rakentelisi huvin vuoksi juttuja, joilla ei keskenään ole muuta tekemistä kuin saman kertojan, erään äidin, Etsukon, minä-kohtaiset äänensävyt. Ja tuntuu kuin hänkin joskus salavihkaa vaihtuisi toiseksi, väliaikaisesti vain.

Mieleen jää romaanin toisen merkillisen äidin, itsepetoksessa elävän Sachikon ja hänen omapäisen pienen tyttärensä Marikon kesken jäävä kehitys. Sitä saa lukija vapaasti mielessään täydennellä. Hyvin etäiseksi jää kertojan toisen tyttären Keikon taannoinen kuolema – ellei sitä sitten peilata näiden läheisempien tapausten kautta. Aikatasot vaihtuvat, pääasiassa eletään Nagasakissa vähän jälkeen sodan ja atomipommin. Melko vähän kauheat muistot henkilöitä tässä enää häiritsevät. Tai ehkä koko heidän nykivät toimintansa on seurausta koetuista tapauksista?

Ishiguroon erikoistunut Helene Bützow on todennut sunnuntain Hesarissa (15.10.), että kirjailijan vahvuuksiin kuuluu eri-ikäisten henkilöiden ajatusten ja tunteiden kuvaaminen. Totta, tässäkin tempoilevan lapsen Marikon vastaparina on kertojan appiukko Ogata-San, salaviisas, hienotunteinen shakkimestari, joka laukoo taitavasti peiteltyjä kriittisiä kommenttejaan läheisille. Hänen ovela hymynsä tuo mieleen joitain tyyppejä Kurosawan elokuvissa.

Murakami kirjoittaa ilmavassa nykyajassa, hänen proosastaan voimme seurata vaikka Tokion kasvua, rakentamista ja kiihkeätä liiketoimintaa. Henkilöiden mielteet kulkevat etäällä tällaisesta, mutta he kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Heidänkin omalaatuiset ihmissuhteensa voivat olla seurausta maan hallitsemattomasta kasvusta. Ihminen ei pysy perässä.

Mitä lopulta tapahtui Murakamin mieskertojalle, hänen suuresti rakastamalleen salamyhkäiselle Shimamotolle ja toisaalta perheelleen, avioliitolleen? Sitä on vain jäätävä arvailemaan. Tämä siis uusimmassa Juha Myllärin suomentamassa Rajasta etelään, auringosta itään. Lukekaa itse ja rakennelkaa oma loppunne, siihen Murakami tuntuu kehottavan. Pidän häntä aavistuksen kiehtovampana kirjailijana kuin Ishiguroa, näin aluksi. Luettava varmaan lisää näitä Japanin taitureita, jollaiseksi Ishiguronkin luen asuinpaikastaan huolimatta.

17.10. 2017

Kirja-ajelulla ja taidekävelyllä

Liikkeellä pitää olla, muistuttivat jo Herakleitos ja Bernstein. Päämäärästä ei niin väliä. Kiersin siis kolme paikkakuntaa vuorokaudessa ja Helsingissä kävelimme Kuusisaaren gallerioihin. Ihmeen kaunis on Helsingin ruska, kuten näkyy.

Kirjallisia tilaisuuksia järjestetään, ja kummasti niihin virtaa väkeäkin. Hämeenlinnassa Arto Pakkanen on järkännyt vuosikymmeniä tasokkaita matineoita kirjakauppaansa tai kirjastoon. Nyt olimme kirjastossa, kuusi tyyppiä, kaikilla omat kirjat liossa. Antti Tuuri puffasi lisäksi elokuvaansa Ikitie, jota moni on kehunut.

Kohta Tuntematon jyrää meitin, hän varoitti. Ensimmäiset kommentit tästäkin kolmannesta versiosta ovat yllättävän myönteisiä. Pitääkö nää kaikki leffat jossain välissä katsoa?

Kävin Kyrössä kääntymässä ja jatkoin seuraavana päivänä Pälkäneelle ja Hyvinkäälle. Lähes parisataa eläkeläistä kuunteli Sydän-Hämeessä Aitoon koulutuskeskuksessa juttua Sillanpäästä. Ehtymätön aihe. Aina muistetaan Taatan joulusaarnat ja oopperaan tilataan lippuja tulevalle kesälle. Sain suuren ja maistuvan Pälkäneen limpun, jota syömme varmaan kaksi viikkoa.

Hyvinkäällä sama juttu, kansallisia senioreja sali täynnä kuuntelemassa Eino Leinon seikkailuista. Oli heillä sitä ennen kokouskin. Näissä saa lämpimän vastaanoton ja kuulijat ovat hereillä. Siinä riittää palkkiota pienten korvausten päälle. Jokainen tilaisuus lisää osaltaan lukuinnostusta, vaikka vain pikkuisen, ja hyvä niin.

Eilen säteilevän kauniina sunnuntaina kävelimme Kuusisaarta pitkin ja poikin ja Lehtisaartakin ristiin sekä rastiin. Ihmeen kaunista oli. Hyvin vetivät maisemat vertoja taiteelle, jota gallerioissa tarjoiltiin.

 

Osmo Rauhalan taide on jäänyt näin myöhäiseksi, kun teemme hidasta muuttoa Helsinkiin. Siellähän rauskut levittäytyivät maailman syntyä ja olemisen ihmeitä kuvastellen. Vaivaton paikka on Didrichsen ja tarpeeksi pieni, ikkunoista ihmeelliset näkymät. Rauhalan maineesta maailmalla on käyty polemiikkia, mutta kovan kaartin on Osmo saanut kotimaassa tuekseen. Uskomme siis, että hän on nimi New Yorkissakin. Ensi kesänä lauletaan taas hänen oopperalavasteittensa edessä Myllykolussa, maine kasvaa.

Vielä upeampi paikka on Villa Gyllenberg. Klassinen kansallinen taide teki hyvää filosofisen modernismin jälkeen.  Mahdottoman hieno on tämä villa ja kauniilla paikalla (ylinnä), joka jotenkin on jäänyt katveeseen. Pääsalissa oli alkamassa pianokonsertti, teoksia esiteltiin salissa. Kahvilassa kohtasimme Sirkku Lindholmin, Waltari-seuran sihteerin ja kas vain, puhe kääntyi vaihteeksi Waltarin kotimuseoon ja tuoreeseen kirjalahjoitukseen. Voisiko jo tapahtua jotakin?

Siinä kaikki tällä kertaa. Antoisinta on silti lukea kotosalla, mistä riittää seuraavaksi viisasta analysoitavaa, vartokaa vaan.

16.10.2017