Julkkareita, tähdenlentoa

 

Tämä on kirjajulkkareiden aikaa. Kävin viikon aikana kaksilla. Kaupunginteatterissa julkistettiin Juha Vakkurin romaani Mannerheim ja saksalainen suudelma (Like), Teoksen tiloissa eilen Marjo Katriina Saarisen (kuvassa) esikoinen Kerrottu huone. 

Tekijät tunnen. Vakkuri on liki 40 kirjan veteraani, tuttu jo opiskeluvuosilta ja työkausilta televisiossa. Monen paksun Afrikan kierroksen jälkeen mies on palannut lakoniseen romaanimuotoon. Mannerheim-kirjallisuus rikastuu taas yhdellä julkaisulla, satoja on julkaistu meillä ja maailmalla. Olen vasta alussa, älykäs ironia leimaa monikerroksista kerrontaa.

Romaani on syntynyt näytelmän jälkeen, vähän samaan tapaan kuin aikanaan Sofi Oksasen Puhdistus. Vakkurin näytelmän ohjaa Kari Heiskanen Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle, ensi-ilta on ensi viikolla, silloin palattava aiheeseen.

Eilen illalla astelin Kasarmikadulle Teoksen kustantamoon, missä ei usein tule käydyksi – viimeksi silloin kun Hannu K. Riikosen ja Ville Laamasen toimittamat Paavolaisen Venäjän matkat ilmestyivät. Nyt oli taas erityinen syy. Lahjakas oppilaani Tampereen yliopiston ajoilta, Marjo Saarinen, julkaisi viimein odotetun esikoisteoksen. Se onkin romaani, vaikka runoja vähän odottelin.

Ja millainen romaani! Paksu yli 500-sivuinen junkkari, psykoanalyysin lävistämä ihmismielen kuvaus. Sitäkin olen vasta selaillut, mutta nyt jo vaikuttaa, että uusi tähti on syttynyt kirjalliselle taivaalle. Aamulehden verkkosivuilla teos nostetaan jo maailmankirjallisuuteen. Esikoiseksi se on kuvausten mukaan harvinaisen kypsä. Taisi tulla vahva ehdokas esikoispalkinnolle. Riemastuttavaa!

Marjon julkkarissa oli lämmin perhetunnelma, paikalla hänen oppilaitaan Oriveden opistosta sekä muutama oma oppilaani Tampereelta. Marjon kynnys on sikäli korkea, että hän on opettanut ainakin vuosikymmenen kirjoittamista muille – nyt on oma vuoro näyttää. Rima näyttää ylittyvän kirkkaasti. Tähänkin on palattava.

 

Yhden kotimaisen uutuuden ehdin sentään jo lukeakin, Rosa Liksomin Everstinnan (WSOY). Sen kertojaksi on valikoitunut ronskia murretta puhuva kirjailija Annikki Kariniemi kaikkine värikkäine mies-, sota- ja muine juttuineen. Tein Kariniemi-Willamosta kirjailijahaastattelua Helsingin yliopistossa 1970-luvulla, mutta se jäi kesken – en muista miksi. No tapasin kuitenkin rehevän kirjailijan, reilun ja suorapuheisen ihmisen muutamaan otteeseen. En ihan tunnista hänen äänensävyjään tästä Liksomin kerronnasta. Tietysti sitä on kevennetty ja mehustettu ja monin tavoin karrikoitu. Perustarina pitänee kuitenkin osapuilleen paikkansa.

Eihän Kariniemestä ole kunnollista elämäkertaa? Sellainen pitäisi tehdä. Tuskin ryhtyisin, mutta voisin kaivaa ne tekemäni haastattelunauhat esiin. Mitähän niihin ehti tarttua? Ja onkohan Rosa kuunnellut niitä? Annikissa voisi olla aineksia enempään.

Samoin syksyn kirjasadossa, joka on taas pakahduttavan runsas. Kuka piru ehtisi edes tärkeimmät päältä selvittää. Kirjamessutkin pukkaavat päälle ensi viikolla, siellä tavattaneen.

21.10. 2017