Herrasmiehiä ja uskonsotureita

Kirja kulkeutuu usein sattumanvaraisia teitä käteesi. Silmiin osui kutsuva kansi SKS:n kirjastossa, mistä kaikenlaista löytyy. Teepaita, kravatti ja nimi: Vuosi herrasmiehenä. Mitäs tämä on? Voisinko vielä opetella alaa?

Kirja lojui aikansa avaamatta pöydällä, kunnes tapasin Matti Mäkelän Sanomatalon kirjatapahtumassa. Matti kehui tätä kirjaa kovasti ja sanoi kirjoittaneensa siitä kritiikin, joka ilmestyisi kohtapuoliin. Ai että ihan kunnon kirja? Ei siis mikään tavallinen pikkutärkeä tapaopas?

”Sinäkin esiinnyt siinä, hyvin pukeutuvana herrasmiehenä”, virnuili Matti. No sillä olin jo myyty. Kirja on luettava.

Nyt onkin sanottava, että Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä (WSOY) on syksyn suuri yllättäjä.  Aivan mainio kirja siitä, kuinka nelikymppinen mies, entinen punkkari, määrätietoisesti kouluttautuu herrasmieheksi. Konstig kirjoittaa vilpittömästi ja tosissaan, mutta onneksi ei kovin opettavaisesti. Kevyt itseironia tuo kirjaan ilmavuutta.

Vuoden parhaat juhlat, pätevimmät tapaintuntijat, eleganteimmat harrastukset esitellään käytännössä. Tietysti on pukeutumisvinkkejä ja seurustelusääntöjä, joita ilman ei voi pärjätä. Kuinka paljon minäkin olen ehtinyt mokailla elämässäni… Konstig kunnostautuu hämmentävällä tavalla siinä, että hän vierailee Matti Klingen luona ja kommentoi käyntiä asiallisesti ilman kliseenomaista ironiaa. Sama koskee Kaarina Suonperää, jota kirjoittaja suorastaan palvoo.

Hämmästyttävä tyyppi siis tämä Konstig. Hän omaksuu herrasmiehen roolin koko leveydeltä miekkailua, ratsastusta ja rugbya myöten. Näitä jaksoja voi hyppiä yli, ellei tunne palavaa harrastusta alaan. Mutta kulttuurihistorian rautaisannos antaa sopivaa taustaa gentlemanin käsitteelle ja  ihanteille, tässä ei leijuta vain jossain hurahtaneen kaverin päiväunelmissa. Kehittävää lukemista, vielä tässäkin iässä voi yrittää oppia jotakin uutta.

Matti Mäkelä kirjoitti hyvän ja rikkaasti esittelevän kritiikin viime sunnuntain Hesariin, siitä sopii lukea enemmän. Olen samaa mieltä kuin Matti: mahdollisimman monen nuoren miehen (ja vanhemmankin) pitää lukea tämä kirja.

Tiistai-iltaisin, ennen futista, olemme vaimon kanssa katselleet uutta tanskalaista tv-sarjaa Herrens veje, joka on saanut pateettisemman suomenlkielisen nimen Huuto syvyydestä. Syvällinen ja hieno sarja uskonkamppailusta, kaupallistuvasta nykykirkosta ja tappamisen moraalista. Tämä liittyy edelliseen sikäli, että tässäkin on kyse meillä hyvin harvinaisesta aiheesta, johon yksikään ankeaa arkea rakastava kotimainen tv-sarja ei suin surmin tarttuisi. 

Herrasmiehet ja luterilaiset pappismiehet – eivätkö ne olekin jo kauan sitten historian jätetynnyriin haudattuja arkkityyppejä, ainakin taiteen näkökulmasta. Kuka niistä enää voisi kiinnostua. Teemu Laajasalon piispanvihkimystä ei mainittu rivilläkään kyseisen sunnuntain Hesarissa (olihan sentään suora tv-lähetys), Hbl pani pienen kulman asiasta. Ja sitten, aivan varoittamatta juuri nämä aiheet nousevat syksyn kiinnostavimpien teosten keskiöön.

22.11. 2017