Vuoden päättyessä

Anni Kytömäki sanoi äsken radiossa, että jokainen ihminen on lopulta tärkein omalle itselleen. Niin se taitaa olla. Vuoden päättyessä tulee aina mietityksi, mitä se on merkinnyt minulle, missä olen onnistunut ja mikä on mennyt kokonaan poskelleen. Vasta sitten tulee mieleen maailmantila ja sen muutokset, joissa ei paljon hurraamista ole.

Tai onhan, jos sattuu kuuntelemaan vaikka Esko Valtaojan ajatuksia siitä, missä kaikessa ihmiskunta on edennyt jättiläisharppauksin. Tai jos sattui piinaamaan itseään seuraamalla Teemu Keskisarjan pimeiden hetkien kertomusta isonvihan ajalta Pohjanmaalla ja Hailuodossa. Lasten leikkiä nykyiset epäkohdat ja vitsaukset! Sodan uhka on kaukana, Pjongjangissa saakka.

Vaan se sitä on nopeata kulkemaan, ydinsotaa sanovat olevan, toteaisi tähän Rahikainen. Pientä sotaa on käynnissä koko ajan, hirveätä jälkeä syntyy eri puolilla. Ja ilmastokin meitiä uhkailee.

Nyt on tosin ollut ihmeellisen tasaista säätä marraskuulta saakka, samaa harmaata ja puolikosteaa nollakeliä, vaan Lapissapa raikuu oikea talvi, josta Pentti Linkolakin olisi onnellinen.

Mikä siis on mennyt hyvin kuluneena vuonna? Muutamia yllätyksiä merkittäköön aikakirjoihin. En oikein uskonut, että saisin Eino Leinosta kunnollisen kirjan, aihehan on aika tarkkaan tallattu. Vaan eipä ollutkaan! Kahden runoilijan kirjoittamat Leinon elämän ja tuotannon kuvaukset osoittautuivat kiitollisen aukkoisiksi ja osin ylimalkaisiksi. Riitti paljonkin täydennettävää.

Sillanpää-oopperan onnistuminen oli vielä suurempi yllätys. Osatekijöitä oli monia, ja ihmeellisesti ne sointuivat yhteen. Tuskien täyttämä tuotantoprosessi synnytti kirkkaan helmen, jota jälkipeli tavan mukaan pyrkii himmentämään. Myllykolun kunniakkaan kesäteatterin tulevaisuus on jälleen kerran valinkauhassa. Toinen kausi oopperaa on joka tapauksessa tulossa heinä-elokuussa.

Ja vielä kolmas yllätys. Kirjoitin pienen kamarinäytelmän, laajennetun monologin, tilauksesta Tampereen Komediateatteriin. Ja siitä tulikin Aamulehden arvostelun mukaan vuoden tärkein teatteritapaus! Ennen kaikkea se oli Tuukka Huttusen uroteko ja kaima-Raipian tehokkaan ohjauksen tulosta. Mutta tehty mikä tehty, Väinö Linnan sotaromaanin syntyvaiheet ovat nyt näyttämölläkin nähtävillä. Esitykset jatkuvat tammikuussa.

Totuuden nimissä on kirjattava myös yksi floppi. Hervottomaksi irrotteluromaaniksi tarkoitettu Ilonhilaaja ei noussut siivilleen, vaikka aihe oli ennakoiva ja mitä ajankohtaisin. Trumpia kannattava kotimainen äijänköriläs, seksuaaliseen häirintään hyvinkin harrastunut, ei näyttänyt nostavan edes hapanta hymyä monenkaan lukijan huulille. Oli sentään mieslukijoita, jotka tajusivat jutun ja jokunen nainenkin. Mutta pääasiallisesti epäsuosittuja aiheita tulisi välttää!

Eipä Eino Salmelainenkaan herättänyt kolmannella esiintymisellään Ikaalisten Omalla Tuvalla kovin suurta teatterihistoriallista mielenkiintoa. Kunnia kumminkin Marko Saariolle ja ryhmälleen, kun pölyttivät toistakymmentä vuotta vanhan näytelmäni. Harvemmin ne nousevat uudelleen esiin. Senpä vuoksi oli suuri ilo saada julki kirjan muodossa kolme näytelmääni: tämän Mestarin iltapäivän, Linna-jutun ja Sillanpään. 

Siinä töiden, noiden päällimmäisten, läpikäynti. Ei suurta valittamista: kolme kirjaa, yksi ooppera ja kaksi näytelmää. Riittää itsenäisyyden juhlavuoden saldoksi kohdaltani. Lisäksi pidin syksyn aikana 26 luentoa ja vierailin kaikkiaan neljässäkymmenessä kirjatilaisuudssa. Tahti sopivan hirmuinen, ehkä liiallinen. Itsenäisyys on siitä ihmeellinen, että se on myös työnantaja, kaikenlaiseen juhlahumuun innostaja.

Kaikki tällainen on sittenkin toisarvoista sen rinnalla, että terveys on säilynyt kohtalaisen hyvänä, paino pudonnut, mieli pysynyt pääasiassa iloisena. Ja rakkaus Marjaan kestänyt, kasvanut ja lujittunut, vaikka vastoin Esa Saarisen hyviä ohjeita ärisen ja kiukuttelen. Voin  aina vetäytyä vanhan verukkeen taakse: katsos, työt stressaa, pinna palaa. Vaikka ei ne mitään stressaa. Siinä vaiheessa, kun kirjalliset hommat kääntyvät mielessä pakkotyöksi, luovutan.

Lapsosetkin pärjäilevät elämänaloillaan (kirjankustantaja, teatteritaiteilija ja muusikko-toimittaja), mistä lie alansa keksineet.

Toistaiseksi vielä into palaa. Kiantoa on koossa 172 sivua, paraillani olen vajoamassa Vienan kyliin ja kinttupoluille, mistä ponnistaudun kohti vuoden 1918 kurimusta. Ystävä kysyi jo: kuinka aiot selvitä Kiannon hurjimmista teksteistä? Ei muuten kuin: katsotaanpa silmästä silmään.

Sitä myöten ja muutenkin avautuu Uusi Vuosi noin 13 tunnin kuluttua. Saas nähdä mitä metkuja se tuo tullessaan.

Sylvesterin päivänä 2017