Panu Rajala

Aina joskus voi palata omille jäljilleen. Vuonna 2001 sain toisen palkinnon Hämäläisessä näytelmäkirjoituskilpailussa. Se oli Jalmari Finnen säätiön järjestämä Hämeen juhlavuoden 2000 kunniaksi. Kilpailun voitti Anu Kaipaisen näytelmä Vivica Bandlerista.

Kummankaan näytelmää ei heti esitetty, Anun juttua ei  kai vieläkään. Minun Mestarin iltapäivä sai sentään kasteen Cont’akti teatterissa Porissa keväällä 2005. Tampereen Työväen Teatteri, jonne näytelmä kovin luontevasti sopisi, torjui sen aika yliolkaisesti. Tämä tuttua ja korutont’ kertomaa näytelmäkirjailijain kohdalla.

Mutta se Porin esitys, Marko Saarion ohjaama olikin aika mainio. Yllätyin suorastaan, että varsin puhelias ja teatterihistoriallisesti kuormittunut näytelmä eli niinkin hyvin näyttämöllä.

Nyt Mestarin iltapäivä sai toisen tulkinnan teatterineuvos Eino Salmelaisen kotipaikalla Ikaalisten Omalla Tuvalla. Ohjaajana jälleen aiheeseen hyvin perehtynyt Saario. Eikä taaskaan tarvinnut yhtään hävetä. Tai kuinka eräs katsoja totesi: ”Odotin paljon pahempaa…”

Tähän Kauppalan teatterin esitykseen on valikoitunut ihanteelliset tyypit päärooleihin. Jussi Niinenmaa on ulkoisesti kuin luotu baskeripäiseksi, konkonokkaiseksi Salmelaiseksi. Ohjaaja on jättänyt hänet enimmäkseen sivuun tarkkailemaan ja kommentoimaan tilanteita, tekstiäkin on onneksi karsittu, mutta miehekkäästi Jussi hoitelee teatterineuvoksen enimmäkseen happamat mietteet ja tuhahdukset. Hän ohjaa tässä viimeistä näytelmäänsä, Hella Wuolijoen Iso-Heikkilän isäntää ja hänen renkiään Kallea. 

Hellan roolista onkin tullut täysosuma! Vilma Tala eläytyy suvereenisti temperamenttisen daamin (tai hänen haamunsa) milloin mieleviin, milloin hyökkäileviin, milloin ironisesti iskeviin repliikkeihin. Hänen puuhkakaulainen hahmonsa on kuin suoraan Wuolijoen omasta galleriasta tempaistu. Vilman roolisuoritus kelpaisi mille tahansa ammattinäyttämölle, niin säkenöivä ja suorapuheinen se on, elekieleltäänkin viimeistelty.

Harrastajaryhmään on tietysti jäänyt jotakin epätasaisuutta. Marko Naskali esittää rennon rempseästi kaksoiroolin, Iso-Heikkilän esikuvan Roope Juntulan ja häntä näyttelevän Reska Kalliolahden. Jarkko Mäkipää varmaan vielä terävöityy Bertolt Brechtin roolissa. Muistamme hänen loistavan kaupunginpäällikkönsä edelliskesänä Reviisorissa. Brechtin naistertsetissä on hyviä tyyppejä, mutta voisihan miehestä kilpaileva joukko olla vähän eloisampikin. Anna Salmisessa, teatterin hengettäressä, oli Minna Lähteenmäen tuomaa kipakkuutta. 

Puvustus oli kauttaaltaan osuvaa, lavastus sopivan karu. Hannu Tarna lisäsi lomaan musiikillisiä vinjettejä. Kaikkiaan mieluisa yllätys, näytelmä jaksoi edelleen elää. Pohdimme sen käänteitä vielä pitkään Oman Tuvan kantavien voimien Minni ja Matti Huusarin hirvipaistin äärellä yhdessä Katariina Flemingin kanssa. Vielä on jäljellä kolme esitystä 25. ja 30.9. sekä 1.10. Kiirehtikää katsomaan.

Eino Leino julkaisi tuonnimisen pienen pilan 1905. Siinä maisteri Teofilus Tavela tuli maalta Helsinkiin ihmettelemään pääkaupungin aatteellista hulinaa. Hauska juttu, kannattaa joskus lukaista.

Vietin minäkin peräti pari päivää Helsingissä, kunnes palaan taas maan korpeen. Aatteellisia harrastuksia ei nyt ollut, jotakin kuitenkin.

Ensinnä tulin Keravan kirjaston kautta, missä oli hyvä kirjallinen tilaisuus Leinon vaiheilta. Komea on kirjasto Keravalla! Kuinka onkin niin mahtava ja tilava pytinki runsain kirjakokoelmin saatu aikaan. Helsingissäkään ei vielä ole vastaavaa ennen kuin uusi talo valmistuu.

Keskiviikkona sitten painelin Ritarihuoneelle, minne SKS:n kustannusosasto on muuttanut. Tämä on ainakin viides osoite, missä olen kyseistä kustantajaa tapaillut alkaen vuodesta 1982. Silloin pantiin Urpo Venton huoneessa Sillanpää alulle. Ovat johtajatkin vaihtuneet Matti Suurpäästä Päivi Vallisaareen. Nyt puhelimme Tero Norkolan ja Anna Revitzerin kanssa. Palaan alkuperäisen kustantajani huomaan.

Syynä on se, että he olivat heti innostuneet julkaisemaan kirjan Iki-Kiannosta. Kukahan enää nuoremmasta polvesta muistaa saati tuntee koko äijää. Värikäs persoona oli totta totisesti, juttua riittää. Sovimme aikataulusta ja vastaavista, ja kirjahan on enää kirjoittamista vaille valmis.

Aineistoa, sitä vasta riittääkin. Katselin Tarjan johdolla SKS:n arkiston luetteloita, ja minua alkoi pyörryttää. En kaikkiin kansioihin aio sukeltaa, muuten hukkuisin. Pengottavaa siis piisaa, samoin loputtomasti ihan painettua luettavaa. Nyt on vaan painettava menemään.

Illalla Marja valmisti intohimolla juhla-aterian, ohuita ja rapsakoita jauhemaksapihvejä, hänen bravuuriaan. Saku Tuominen on käskenyt valmistaa ruokaa aina intohimolla, ja tämä oli sitä. Oli viedä kielen mennessään.  Oma intohimoni ei tahdo aina riittää kaurapuuroon ja makkarapannuihin. Jaa, valmistinhan maanantaina maalla ahvenselyksiäkin pojalleni Villelle, ja hyvin maistuivat.

Tänään torstaina meillä oli perinteinen kulttuurikävely Munkkiniemessä Markku Envallin kanssa. Kaikkea siinä tulee puhutuksi. Muun ohessa ihmettelimme radion Suomi 100 kirjakeskusteluja. Ilmeinen pyrkimys on välttää asiantuntijoita, nehän ovat vain rasitukseksi. Kivampaa on pintapuolinen mutu-juttelu, tulee raikkaita havaintoja. Viimeksi Sinuhe-keskustelussa kuultiin uskomattomia arvioita Waltarin rotuajattelusta ja sukupuolten tasa-arvosta, jossa oli tämän päivän näkökulmasta paljonkin toivomisen varaa! Meitähän ei Markun kanssa tämmöisiin aiheisiin vaivata. Voisi vaikka lipsahtaa sekaan joku analyysikin.

Kirjallisesta maailmasta alkaa muutenkin syvyys kadota. Kirjat otetaan kritiikissä irrallisina, erillisinä, niitä ei enää aseteta mihinkään yhteyksiin eikä suhteuteta esim. aikaisempiin samasta aiheesta tehtyihin. Yhtenä esimerkkinä parikin naistutkijain uutta teosta Aino Kallaksesta. Missään ei mainita Kai Laitisen perustavaa kaksiosaista tutkimusta samasta daamista. Sitä ei ole enää olemassa. Sillä lailla mennään kevennetyin kuormin.

Päätimme kävelyn lounaaseen entisessä kadettikoulussa. Markku on hyvässä vedossa, hoitaa kuntoa ja pitää kirjoitustaukoa. Minäkin sinnittelen. Katselin iltapäivällä arkistossa lisää Kiannon papereita, päiväkirjoja toistakymmentä 1920-30 -luvuilta. Siinä on miehellä koko ajan mustekynä roiskinut, tunnustusta ja piirrosta ja valokuvia syntynyt. Miten niistä kaikista selvän ottaa.

21.9. 2017

Siellä pyörähtelin viikon (10.-16.9.), Suomussalmen raukoilla rajoilla. Surunsalmi se ei ollut, aktiivisen tuntuinen kunta. Kirjaston Kianto-kokoelma on erinomainen, esikuvaksi monille. Jotain vastaavaa olisi saatava aikaan Hämeenkyrössäkin.

Menomatkalla poikkesin Pieksämäellä Sylvin Symposiumissa, missä oli tilaisuus esitelmöidä aiheesta ”Savo ja universum Aila Meriluodon runoudessa”.  Aika avara aihe vai mitä. Jotenkin siitä selvisin. Kulttuuritalo Poleenissa puhuivat myös Helena Waris fantasiapohjaisista romaaneistaan ja Minna Maijala Minna Canthin suuresta suvaitsevaisuudesta (ei koske kunnottomia miehiä). Murrejuttuakin kuulimme.

Jatkoksi oli hauska illallistilaisuus vanhassa käräjätuvassa, tarjoilu erinomaista. Nukuin melkein tyhjässä isossa hotellissa, Savon Solmussa. Minkäänlaista iltaohjelmaa ei nykyisin ole näissä tilavissa ruokaloissa.

Ajelin ylemmäs ja majoituin Suomussalmella Raija-Liisan kaksioon Ämmänsaaren laitamalla. Mikäs siinä sitten ryhtyä sukeltamaan Kiannon maailmaan.  Paitsi Kainuun khaani ja Suomussalmen sulttaani oli hän Rämsänrannan ruhtinas ja kirjailija Korvenkiro. Omalla tavallaan Suomen kirjallisuuden suurin itsetehostaja.

Istuin kirjastossa kaiket päivät ja kävin läpi niitä Kianto-kokoelman pahvikansioita, joita on siellä mittaamaton määrä, kaikki hyvin järjestettyjä. On siltä sulttaanilta jäänyt lippua ja lappua, kirjettä ja käsikirjoitusta, valokuvaa ja dokumenttia monenmoista. Lisäksi katselin tv-elokuvia ja muita visuaalisia dokumentteja aiheesta. Näyttelykin oli, varsin valaisevasti koottu. Aineistoa on lisäksi upottava määrä muissa arkistoissa.

Raija-Liisa, Ikin nuorin tytär, kuljetti minut Pesiölinnaan ja Turjanlinnaan, jolloin sain taas kantapään tuntumaa kirjailijan maisemiin. Turjanlinnassa tapasin lisäksi Ikin pojanpojan Ilkka Kiannon, joka lomaili vaimoineen Tietäväisen Temppelissä. Huomasimme olevamme kurssikavereita RUK 124 vaiheilta! Jotenkin surumielinen on Turjanlinnan kahteen kertaan palanut raunio muistuttaen etäisesti korpikirjailijan  entisajoista. Tuossa istumme alla Aapelin kirkossa eli Ikin tuvassa Ilkan ja Raija-Liisa Kiannon kanssa.

Pesiölinna ja Ryysyranta paikallistuivat, edellisen emäntä Marja edusti aitoa sikäläistä naissisukkuutta, yksin asui sähköttömässä isossa talossa, joka oli kuin omaehtoinen museo. Ennen siinä oli kauppa, joka piti Kiantoa hengissä sotien jälkeisinä ahtaina aikoina. Raija-Liisa esitteli lisäksi kirkonkylää, vanha pappilakin paikallistui.

Tärkein oli vierailu kirjailija Jalo Heikkisen luona, vanhoja kirjallisuuden laitoksen opiskelijoita hänkin. Sain tutustua Jalon mittavaan etten sanoisi mahtavaan kirjastoon sekä Kianto-arkistoon, josta lohkesi lainaksi muutama tärkeä tutkimus. Hieno niemi on Rauhala, missä Jalo vaimoineen asustaa.

Uin ja osallistuin vesijumppaan Kiannon kuohuissa, lounastin paikkakunnan kuppiloissa ja sauvakävelinkin kirjaston lainasauvoilla. Terveellistä elämää vietin. Huipensin viikon Suomussalmen Taiteiden yöhön, jota vietettiin perjantaina. Kirjastossa oli hupaisa runomatinea, josta alla oleva kuva. Komeilemme siinä Kianto-seuran varapuheenjohtajan Anna-Liisa Helttusen kanssa.

Kiitos varsinkin Raija-Liisalle ja kaikille, jotka avustivat kiintoisaa tutkimusmatkaani! Saas nähdä mitä siitä sitten jatkossa heltiää.

”Ei tämän parempaa tanssiteatteria voi ollakaan”, lausui katsoja Cats –suosiomyrskyn jälkeen.

”Ei ainakaan Euroopassa, tuskin New Yorkissakaan”, lisäsi toinen.

Repliikit kuvastavat tunnelmia Tampereen Teatterin ensi-illan jälkimainingeilla. Yleisö ällisteli tanssijoiden energiaa, taitoa, sähinää, iskukykyä. Olihan se taas suurenmoista. Meillä on opittu tekemään suuren tyylin musikaaleja.

Onkohan Cats jo liiankin tuttu, ensihurmansa näyttänyt? Tätä mietin, kun en lämmennyt ihan samalle aaltopituudelle kuin lähimmät katsojat. Kaukaisessa muistissa on Lontoon tuoreudellaan huikaiseva elämys joskus 1980-luvun alussa. Mikä siinä oli erilaista? Ehkä tilan käsittely, runous, elegantti elastisuus.

Ja jäikö tästä jotain T. S. Eliotin kissafilosofiasta sittenkin uupumaan? Eikö tekstiä ollutkin kantaesityksessä enemmän? Vaikea enää todentaa. Joka tapauksessa Tampereen Teatterin esitys hipoo samaa ällistyttävää huipputasoa kuin varmaan West Side Story 1960-luvulla, jolloin oli vaikea uskoa, että tämmöinen oli Suomessa mahdollista. Nythän huipputaso on jo vakio molemmissa teattereissa Tampereella. TTT:n Viulunsoittaja on vielä näkemättä, mutta Matti Pulkkinen antoi sille arvosanan 10+. Tälle luultavasti saman.

TT:n esityksen tähti on eittämättä Ritva Jalosen Grizabella, hänen upea soolonsa. Mutta loistavia ovat muutkin. Oliko rotan lisäys tarpeellinen? Risto Korhonen on joka tapauksessa hauska vekkuli, vaikka ei tarinaan kuulukaan. Ja oliko tarinaa? Oli tietysti, usean kissan ristikkäiset ja kollektiiviset tunnot ja tunnustukset.

Tampereen Teatterin syyskausi on taas alkanut loistavasti. Mihin ehdittäneen, kun syksy etenee.

8.9. 2017

Helsinkiin ja Tampereelle, tuloksena tapahtumarikas päivä.

Juna oli myöhässä, mutta pääsin livahtamaan Tieteiden taloon täpötäyden salin lattialle istumaan, kun Bibliofiilien tilaisuudessa puitiin Otto Wille Kuusista Suomen syöjänä. Aiheesta keskustelivat Antero Uitto, Timo Vihavainen ja Veli-Pekka Leppänen. Koko Kuusisen ura ehdittiin käydä vähän laukaten läpi 45 minuutissa.

Mitään erityisen uutta ei ponnahtanut esiin, mutta Uiton esittelemät harvinaiset painotuotteet, osin Kuusisen kirjoittamat vallankumouksen vaiheilta, kiinnostivat yleisöä. Niitä ei enää saa mistään. Kuusisesta piirtyi tuttu kuva värittömänä teoreettisena taustavaikuttajana, joka äärimmäisen varovaisena taktikkona selvisi hengissä Stalinin puhdistuksissa.

Suomen syöjästä ei niinkään paljon puhuttu. Leppänen kysyi, pitikö Stalin Kuusista (Terijoen hallituksen jälkeenkin) pakasteessa tulevia toimia varten Suomessa. Vihavainen: ”Tommosta voi kysyä, mutta Stalin ei vastaa.”

Kolistelin seitsikon ratikalla Hotelli Clarionin uljaaseen torniin Hietalahteen. Siellä julkistettiin Lauri Törhösen kirja Elämäni banaanin kuorena. Lauri tilittää avioeroaan suorasukaiseen tyyliin, vaihdellen viritystä itsesäälistä ironiaan ja syytöksistä rakkaudentunnustuksiin. Entistä vaimoaan mies kohtelee kuin harjoitussäkkiä, lapsistaan hän kirjoittaa koskettavasti. Kyllä minä vastaavissa teoksissani olin arka ja pehmyt poika Lauriin verrattuna. Saas nähdä tuleeko tästä minkämoinen mylläkkä.

Kun Törhönen uhriuttaa miehen (itsensä), sama teema jatkui Tampereella TT-Frenckellissä. Antti Mikkola on sovittanut Maria Jotunin romaanin Huojuva talo (kirjoitettu 30-luvun lopulla, löydetty 1960) uuteen hämmästyttävään muotoon. Nujerrettu vaimo Lea on kokenut muodonmuutoksen: hän onkin perheen hurja väkivaltainen pirttihirmu ja Eero Markku hänen uhrinsa. Miehen kokema väkivalta naisen taholta on Mikkolan mielstä tabu, jota hän reippaasti ravistelee.

En yleensä innostu siitä, että kirjailijan huolella laatimaa teosta ronskisti jälkeenpäin sovitetaan ihan uuteen uskoon lisäten kohtauksia ja muunnellen kieltä. Mutta tässä tapauksessa on myönnettävä, että sovituksella on vahvat perusteensa. Mikkola on toteuttanut oivalluksensa johdonmukaisesti, uutta luoden mutta myös Jotunin henkeä ja osin kieltä kunnioittaen. Aika ihmeellinen saavutus.

Entä näyttelijät! Enpä ole Arttu Ratista nähnyt koskaan semmoisessa vedossa kuin tässä. Eero Markun alistuvassa, lopulta sitkeässä hahmossa hän on aivan loistava. Hänen tilityksensä avioliiton vaiheista on uskottava, säälittävä mutta sittenkin kestävä, lopussa aivan liikuttavan aito. Onnea Artulle!

Eikä jää Anna-Maija Tuokko jälkeen, päinvastoin hän on rajusti niskan päällä ja peittoaa miestä mielensä (mielettömyytensä) mukaan. Aivan säikäyttävän vahva tulkinta, kunpa ei tuommoisia naisia tulisi koskaan vastaan. Hänen puolisonsa Kari Heiskanen istui vieressämme ja muisti taatusti oman tulkintansa edellisen vaimonsa Sara Paavolaisen kanssa raivoisan hyvässä tv-toteutuksessa taannoin. Nyt Anna-Maijalla oli Karin entinen rooli, näin muuttuu maailma.

Alkoipa teatterisyksy komeasti. Frenckellissä olemme ennenkin saaneet hienon startin, niin viime vuonna Ulkomaalaisessa kuin aiemmin Hiirissä ja ihmisissä.  Tästä elämyksestä keskustelimme pitkään kotimatkalla. Ehkä perheväkivalta, myös naisten aiheuttama, nousee nyt laajemmin keskusteluun Laurin kirjan (jossa fyysistä väkivaltaa ei ole) ja Antin ravistelevan näytelmän voimin.

31.8. 2017

F. E. Sillanpään Seura tarkasteli yleisessä syyskokouksessaan kuluneen kesän satoa. Sehän on mitä mahtavin. Kiitoksiin ja ylistelyihin kului puoli kokousta. Toinen puoli oli kriittisempi.

Vanhan sanonnan mukaan ihminen kestää yllättävän paljon kehumista. Sitä on nyt tullut itse kullekin roppakaupalla. Mutta kestääkö tällainen pieni kirjailijaseura ja miten hyvin yltäkylläistä menestystä?

Kun sitä tulee niin  yleisö- ja arvostelumenestyksen kuin jopa talouden osalta, alkaakin olla kiperät paikat. Kuinka tästä jatketaan? Miten nyt saavutetut asemat säilytetään ja jos mahdollista entisestä parannetaan? Talkoovoimin ja parhain taiteilijataidoin rynnistettiin merkittäviin tuloksiin, mutta onko malttia ja kestävyyttä kehittää hienoa tuotetta edelleen.

Näyttää siltä, että mainio ja monissa koeteltu Sillanpään Seura on valitsemassa helpoimman tien ja livahtamassa koko vastuusta. Se myy tai oikeammin luovuttaa  oopperansa uudelle yrittäjälle eli nykytermein yksityistää taideteoksen tuotannon.

Jos voimat uupuvat ja väsymys valtaa, ei kai siinä mikään auta. Muutaman avainhenkilön luopumus tuottaa ketjureaktion. Resurssien pulaa seura ei voi valittaa, sillä koskaan historiansa aikana sillä ei ole ollut niin mahtavia voimavaroja kuin juuri nyt olisi – niin taiteilijain, talkoolaisten kuin taloudenkin osalta.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Tärkeintä on, että Sillanpää-oopperan esitykset jatkuvat jokseenkin entisessä kuosissaan myös ensi kesänä. Lippujen myynti käy jo vilkkaana. Osan paikallisista taustavoimistaan se menettää, mutta uusia ja laajempia voi ilmaantua.

Ja onko lopulta väliä, mikä taho tai yhtiö tuotannosta vastaa? Katsojia se ei vähääkään liikuta, jos olikkeet muuten toimivat.

Itse olen kuitenkin haikea ja pettynytkin. Emme kyenneet motivoimaan vanhaa kunnon seuraa juuri, kun sen loistavin kausi voisi olla edessä. Totta puhuen seura on mielestäni tekemässä 42-vuotisen historiansa suurinta tyhmyyttä, jota se vielä karvaasti katuu.

Koko tuon ajan olen istunut, kamppaillut ja kahinoinut seuran johtokunnassa milloin puheenjohtajana tai sihteerinä, joskus vain jäsenenä. Kirjoittanut, ohjannut ja nähnyt kymmeniä muistorikkaita näytelmiä Myllykolussa. Ei siis ihme, että yritin nytkin viimeiseen saakka puolustaa seuraa, jota vehreässä nuoruudessani 1975 olin ensimmäisten joukossa perustamassa. Muistot pysyvät.

Seppo Pohjolan säveltämä Sillanpää-ooppera kajahtakoon uusin järjestelyvoimin ilmoille taas ensi kesänä. Sille on toivotettava kaikkea onnea ja menestystä.

Eemelin päivänä 2017

Tulikohan Hesarin kulttuuri julistetuksi liian aikaisin menetetyksi? Nyttemmin on saatu lukea hyviä kirja-arvosteluja: Vesa Karosen riemukas irrottelu Matti Röngän Linna-oheisesta ja tänään Risto Alapuron hallittu, monitahoinen esittely Matti Klingen muistelmien neljännestä osasta.

Ja kuinka voisin unohtaa Samuli Tiikkajan arvion kuukausi sitten Sillanpää-oopperasta. Toista laitaa edusti Lauri Meren päättäväinen teilaus Helsingin Kaupunginteatterin avajaisnäytelmästä.

Mutta kaiken peittoaa nyt loputon analysointi presidenttien Niinistön ja Trumpin kohtaamisesta. Parhaita asiantuntijoita oli saatu studioihin tavanomaisten ulkopolitiikan tutkijoiden lisäksi: Matti Valtasaari, Jaakko Iloniemi, Ilkka Kanervakin. Näitä herroja kuuntelee mielellään, ja kyllä tutkijat Salonius-Pasternak ja Aaltolakin parantavat ilmaisujaan. Hauskimmat kommentit vierailusta kirjoitti kylläkin Jukka Ukkola Suomen Kuvalehteen.

Trumpia on miehissä haukuttu puolisen vuotta, mutta hänessä alkaa sittenkin näkyä jopa isällistä valtiomiesmäisyyttä. Yhtäkkiä kunnioitus kasvaa, kun oma presidentti pääsee puheille – mutta kieltäytyy neuvomasta, kuten Niisistö viisaasti tähdensi.

Näin pysymme täällä maan korvessa maailman polttopisteissä mukana. Niinistön vierailu on kaikesta päättäen sujunut erinomaisesti, mukaan lukien piristävät pikkumokat, joista luonnollisesti vastasi vierailun isäntä. Sauli selvisi loistavasti. Taas lisääntyi vakaa turvallisuuden tunteemme.

Nyt ei ole aikaa venytellä pitempään yleisissä asioissa, kas kirjallinen työ vierähti viimein käyntiin. Kirjoitin eilen ensimmäisen lauseen uuteen kirjaan. Se on aina symbolinen avaus, joka tuntuu lievänä vihlauksena vatsanpohjassa. Tästä voin sitten kertoa lisääkin. On sosiaalisia kirjailijatyyppejä, jotka avaavat luovaa prosessiaan seuraajille. Sellaista olen harrastanut vain satunnaisesti. Useimmat eivät hiisku kellekään, mitä mielessä muhii ennen kuin teksti on esiteltävissä.

Äärisosiaalinen kirjailija oli Väinö Linna Tuntemattoman kirjoitusvaiheen aikana. Hän kutsui kaverinsa mukaan prosessiin ja luki liuskojaan tutulle piirille sitä mukaa kun tekstiä syntyi. Tästä kertoo kohta Komediateatterille kirjoittamani näytelmä Päämäärä Tuntematon. Kirjoitin pyynnöstä lisää liuskan verran vuoropuhelua.

Joten ajattelin, että voisin jatkossa kokeilla vähän samaa, tosin vain yksinäisessä työhuoneessa. Linnan aikana ei ollut vielä nettiä eikä blogeja eikä somea. Olisiko hän niitä käyttänytkään? Suora suullinen kosketus oli Linnan vahvuus romaaneissaankin. Hän on elävän repliikin mestari, ette tapaa häneltä kuollutta vuorosanaa.

Olisiko tämäkin Platonin peruja, ensimmäisen dialogien kirjoittajan perintöä, jonka merkityksestä musiikkitieteilijä Eero Tarasti puhui eilen radiossa ikään kuin koko myöhemmän eurooppalaisuuden perustana. Mutta nyt tämä lähtee liian väljille vesille, joten keskityn työhöni ja linttaan mietteeni menemään.

29.8. 2017

Sesonki vaatii, rapuja täytyy olla, vaikka ei niistä niin hirveän innostunut olisikaan. Koristeellisia ovat ja mahdollistavat iloisen seurustelun.

Saatiin rapuja ensin päätoimittaja Matti Pulkkisen luona Tampereella. Matti on kuin venäläinen suuriruhtinas ikonikokoelmineen, ja oli luonnollista, että hänen rapukestinsä kestivät 13 tuntia yhteen menoon. Tosin välillä käytiin Rajaportin saunassa, mikä olikin meille Marjan kanssa ensitutustuminen tähän maineikkaaseen laitokseen. Luonteva keidas Pispalan kupeella, tosin ainakin tällä kerralla liian tuliseksi lämmitetty.

Ja rapuja askarreltiin myös tänä viikonloppuna syntymäpäiväni kunniaksi meillä Viehätyksessä pienessä perhepiirissä. Matin luona meitä oli kymmenkunta taide-elämän kestokykyistä tyyppiä koko programmia läpi viemässä. Täällä meillä selvittiin huomattavasti vähemmällä, mutta sauna lämpeni kyllä kahteenkin kertaan ja tanssimaankin riehaannuttiin.

Näin on kesä saavuttamassa luonnollisen loppupisteensä. Tuntuu aina haikealta ja reipastuttavalta samalla kertaa. Jo tätä kesää riittikin. Kun vuosi tuli taas lisää mittariin, panee se silmäilemään elämää sekä taaksepäin että tulevaisuuteen vähän uudessa katsannossa. Mitä vielä ehtii? Mihin kannattaa ryhtyä? Mikä jää iäksi tekemättä ja kokematta?

Semmoisiin mietteisiin ei kannata jäädä kuhkimaan. Eteenpäin elävän mieli. Kun ikätovereita kaatuu kaikkialla, on vain jatkettava marssia. Kai Linnilä, vanha matkatoveri ja Vammalan kävijä, ruuan ja kirjojen mies tuupertui sairaskohtaukseen. Tämä on kuin rintamalla, ei pidä jäädä taakseen tuijottamaan. Hyvät muistot siivittävät kulkua kohti tuntematonta. Miten sanoi Linkola: jäljellä on enää muistot.

Niitähän me Juhani Kontron kanssa päivitimme Tampereella käydessäni. Meritoituneella lääkärillä on valtavat arkistoarsenaalit, joista ei uskoisi hänen koskaan selviävän. Veljeään Markkua muistelimme, mennyttä aikaa monenmoista. Toukka seuloo seinähirttä, minä seulon itseäni – vai kuinka se Viita kirjoitti. Riittää siinä seulomista.

Jyrki Iivonen vaikutti sen sijaan harvinaisen rivakalta eläkeläiseltä, kun Katmandussa lounastimme. Mies reissaa Amerikkaa ja muita maita, suomentaa valtavaa romaania, jonka nimen ja tekijänkin taas unohdin – mutta tärkeä teos se on ja tänä syksynä sen pitäisi ilmestyä. Ei kaipaa mies kuulemma Puolustusministeriötä, vaikka siellä hyvin viihtyikin. Putinia ja Trumpia moitimme tasapuolisesti, vaikka edellinen pääseekin Jyrkin mielestä nykyisin liian vähällä, kun päätulitus on keskitetty Amerikkaan, minne Niinistökin juuri tänään etuajassa ponkaisee. Ja mihin kiintyykään kriittisen median päähuomio: tietysti kättelyyn. Millaista elekieltä, mitä signaaleja? Viis puheista ja fraaseista.

Kuten hyvin huomataan, kunnon hommiin ei täällä ole vielä päästy käsiksi. Mtta kohta alkaa ote kiristyä. Laiskotteluunkin on suotava oma aikansa. Sitä voi sanoa hienommin latautumiseksi. Eri asia sitten mitä laukeaa.

28.8. 2017

PS Kiitos lukematomista onnitteluista, aina lämmittää kun muistetaan.

Södika muuttaa nyt Lönnrotinkadulle lähemmäs entisiä kulmiaan. On edes näköyhteys Bulevardille. Sinne pitäisi vielä palata, kunhan ajat kohenevat. Syysavauksensakin se muutti purjehdusseuran paviljonkiin meren tuuliin. Raikas paikka, paljon väkeä, puhetta ja purtavaa.

Ehdin tavata tärkeimmät yhteistyötahot kuten sanotaan ennen kuin livistin veneellä maihin ja jatkoin Kämpiin. Mikä ihme sinne veti hyvistä bileistä? No melko ihmeellinen tapaaminen.

Osmo Pekonen on avainhenkilö, maan ainoa sivitsyshistorian dodentti, jonka erikoisharrastuksena on pystytellä patsaita ympäri maata eri merkkihenkilöille tai tapauksille. Nyt hän on keksinyt, että Eino Leinolle täytyy välttämättä saada näköispatsas Roomaan! Näin merkittävästä ajatuksesta piti tietysti illastaa pienellä seurueella Kämpissä, missäs muualla. Täällä istui Leino itse usein paljon vähemmistäkin aiheista.

Ei voi sanoa, että Leino olisi jäänyt ulkoisia huomionosoituksia vaille tähänkään saakka. Hänellä on ennestään kolme patsasta Suomessa sekä hautamuistomerkki. Hänellä on muistotalo Paltaniemellä ja muitolaatta Roomassa asumansa talon seinällä Lungotrevere Prati 17 :ssa. Sitä kävin ihailemassa viime marraskuussa. Paltaniemen talossa vierailin kuluneen heinäkuun aikana. Lisäksi Leinolla on kaksi nimikkoseuraa, ja hänen runojaan lausutaan ja lauletaan tämän tästä. Hänen syntympäivnään valtakunta liputtaa.

Mistä sitten on syntynyt idea patsaasta vieläpä Roomaan? Varmaan siitä, että siellä on niin monien muidenkin runoilijoiden patsaita Pincion puistossa Villa Borghesen lähettyvillä. J. H. Erkko jo runoissaan ylisti ruon puiston kauneutta. Hän kävi Roomassa ennen Leinoa, eikö pitäisikin aloittaa oikeastaan Erkon patsaasta? Siellähän on nimittin leegio patsaita runoilijoista, joista kukaan ei ole koskaan kuullut mitään. Kyllä Leino hyvin joukkoon solahtaisi, onhan hän sentään Danten Divina commedian ensimmäinen suomentaja ja asui ikuisessa kaupungissa kolmatta kuukautta vuosina 1908-09.

Leino kirjoitti matkasta tuoreita reportaaseja neljään sanomalehteen Suomeen ja myöhemmin romaanisarjan, joka ei kuulu hänen parhaimpiin tuotteisiinsa. Roomassa hänen tulisesti alkanut romanssinsa matkatoverin L. Onervan kanssa jäähtyi, mutta suhde säilyi läheisenä ystävyytenä Leinon kuolemaan saakka. Myös joukko aikansa eläneitä ja kuolleita näytelmiä syntyi Rooman innoittamina. Antiikin aiheista Leino ammensi koko ikänsä.

Pulma voi olla vain siinä, että Rooma ei hevin luovuta paikkaa uusille patsaille, kuten suurlähettiläs Janne Taalas tilaisuudessamme muistutti. Pincion puisto on aika täynnä pönöttäviä lyyrikoita. Auttaisiko Suomen itsenäisyyden juhlavuosi, jota vietetään näyttävästi myös Roomassa – Colosseum valaistaan itsenäisyyspäivänämme sinivalkoisksi! Kyllä Leino sinne sopii erääksi kansainvälisen suomalaisuuden kärkihahmoksi.

Kuvanveistäjäkin olisi valmiina, vaikka häntä ei tässä sovi julkistaa. Hyviä näköisveistoksen tekijöitä on todella vähän, kun abstrakti häkkyrälinja on voittanut alaa. Putkitettu Leino ei sanoisi kenellekään senkään vertaa Pincion kummuilla. Komea on siellä Goethen patsas, romanttinen on Byron, Shelley ja moni muu. Sinne vaan Leinokin hiuksiaan liehuttamaan.

Jos hanke ei vielä olekaan kovin tukevasti todellisuuden jalustalla (aiemminkin sitä on turhaan pohjustettu) niin tarjoaapa hyvä ajatus kuitenkin tilaisuuksia humaaneille herroille klassis-runolliseen yhdessäoloon. Mikä oli Kämpissä kuunnellessa Teivas Oksalan skandeeraavaa lausuntaa tai Osmon oppineita tulkintoja. Siinä viuhuivat niin Leinon, Runebergin, Horatiuksen kuin Koskenniemenkin henget, ja me kaikki valistuimme ja virkistyimme kerrassaan.

Entä se konkretia? Esko Piippo ryhtynee kokoamaan pekuniäärisiä lankoja Kajaanista käsin tottunein ottein, ja me seuraamme tapahtumia myötämielisesti myhäillen. Lisää henkeviä Leino-sessioita! Kuinka lauloikaan Juhana-herttua matkallaan:

Eik´enää sammu koskaan Suomenmaasta / se tuli, tulkoon mikä tuulispää… Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain, tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa…

24.8. 2017

Turun puukotusten syylliset alkavat selvitä. A-studion eilisessä keskustelussa pääsyyllisiä olivat viranomaiset ja maan hallitus. Tänään aamutv:ssä presidenttiehdokkaat Haavisto ja Huhtasaari tarkensivat syylliseksi epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan. Marokkolaisen pääsyytetyn syyllisyys kevenee, hän ei varsinaisesti syyllistynyt muuhun kuin itse tekoon. Suurimpia syyllisiä ovat teon mahdollistajat.

Näin ihminen usein ajattelee. Kun joku karkaa kimppuuni, vika on varmaan minussa. Miksi meninkään sinne minne menin. Talvisotakin oli nuoruuteni aikoihin Suomen syy. Miksi ei hoidettu politiikkaa niin, että Stalin ei olisi hyökännyt? Myöhemmät tiedot ovat osoittaneet teorian pettäväksi. Uhri syyllistää itsensä, koska se on helpointa.

Maahanmuuttopolitiikan osalta Pentti Linkolalla on selvät ohjeet: rajat kiinni ja loput hukkukoot Välimereen. Hän vastustaa liikakansoitusta ja kannattaa toisaalta terroristeja, mutta nämä eivät vähennä ihmiskuntaa riittävästi.  Haavisto ja Huhtasaari näkivät EU:n yhtenäisyyden heikkoudet. Jokainen maa yrittää selvitä omilla säännöillä ja tarkistuksilla. EU laatii mielellään sääntöjä, joita ei itsekään välitä noudattaa. Kuulemma noin 5000 tyyppiä piileskelee Suomessa laittomasti. Helposti niistä aina joku riehaantuu osoittamaan mieltään Turun malliin.

Matti Pitko kirjoittaa hänkin kerran asiaa Aamulehdessä. Hänen mielestään varomme kommentoimasta epäsuosittuja kysymyksiä. Näin juuri on. Kannattaa suorastaan siteerata Mattia: ”Rasismisyytösten pelko estää meitä puhumasta avoimesti etnisistä kysymyksistä. Se antaa tilaa rasisteille.” Tämähän on selvää, mutta hyvä kun joku aina sanoo sen.

Siispä voin siirtyä vaarattomampiin aiheisiin. Käväisin eilen illalla Helsingissä, missä kirjabloggarit kokoontuivat Kansallisteatterissa. Puhuimme kirjoistamme Kjell Westön kanssa. Minua haastatteli taas Helena Ruuska, josta oli juuri tullut isoäiti, mutta pystyi silti keskittymään Eino Leinon maailmaan. Westön Kangastus 38 on tulossa Kansallisen ohjelmistoon. Hän kertoi hauskasti ”innokkaasta, mutta onnettomasta suhteestaan” teatteriin. Hänestä teatterille kirjoittaminen on niin erilaista kuin proosa, että hän antaa taitavien dramaturgien hoitaa sovitukset eikä yritä enää itse näytelmää.

Westön uusin Rikinkeltainen taivas olisi tietysti luettava, Helenakin sitä Hesarissa ylisti. Mutta huomaan hyllyssäni muutamia vanhempia lukematta jääneitä Westön teoksia, olisiko ne selvitettävä ensin. Aloitinkin semmoista kuin Vådan av att vara Skrake (2000), joka alkaa tekijälle tyypilliseen tapaan haeskelevan rönsyilevästi. kunnes teemat tiivistyvät. Hänen ilmeikästä ruotsiaan lukee aika hitaasti nauttien, mutta ehkä ehdin vielä tämänsyksyiseenkin romaaniin. Niskaan on lisäksi tulossa oikea itsenäisyyden juhlien kirjavyöry.

22.8. 2017