Yleisurheilun jälkipyykki

Keskustelu kiehuu ja myrskyää. Nollalinja Berliinissä on tosiaan kolhaissut kansallista itsetuntoa. Uutta nousua tarvitaan ja vaaditaan.

Urheiluhullut-ohjelmassa Radio Suomessa Kristiina Mäkelä ja Pekka Holopainen olivat kohtuullisen suorapuheisia. Ongelmia on, mutta konkreettisia parannusohjelmia puuttuu. Valmennuksen hajanaisuus tuli esiin, samoin huono joukkuehenki ja tietysti resurssien puute. Mutta mitä tehdä? Riittääkö valmennusjohdon vaihtaminen? Jorma Kemppaisen palli horjuu, yksi ratkaisu olisi hänen oma irtisanoutumisensa. Sillä olisi kuitenkin dynaaminen, johonkin suuntaan laukaiseva vaikutus. Mutta mihin?

Mallia kannattaa ottaa naapurimaista täällä pohjolassa, mutta ei pidä matkia, kuten Mäkelä varoitti. Joitain omia sovelluksia tarvittaisiin. Kuinka toimittiin 1960- ja 70-lukujen taitteessa, jotta hurja nousu saatiin aikaan? Ei kai siinä pelkällä verenvaihdolla pärjätty. Olisiko joku vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia? Esimerkiksi armoton harjoittelu. Mäkelä ei ole itse avannut oman epäonnistumisensa henkilökohtaista syytä.

Tällaisia pohtii rauhallinen penkkiurheilija, jota surettaa yleisurheilun alamäki. Se että laji olisi muutenkin laskusuunnassa ja pian hyvästeltävissä, on ihan pötypuhetta. Katsotaan nyt vaikka Ruotsiin, Norjaan, Belgiaan, Espanjaan, Italiaan – ihan minne vain. Suomi rämpii tässä omassa yksinäisyydessään, muualla yleisurheillaan entistä kiivaammin ja yleisön suosio kasvaa. Mitä vaikuttaa yksi Duplantis Ruotsissa tai koko Ingebrigtsenin veljessarja Norjassa? Kansallinen itsetunto nousee kohisten, vaikka kohtalaisen korkealla se on tähän saakkakin ollut.

Suomessa on vähän arkaileva, kyselevä ja pohtiva asenneilmasto. Lääkkeeksi tarjotaan keskustelua ja tappioiden analysointia. Hyvä pohja, mutta ei kauan auta. Mäkelä oli oikeassa: pelkkä suunnittelu on jo nyt myöhässä. Aamutv:ssä oli kaksi suoritukseensa erinomaisen tyytyväistä urheilijaa, aitajuoksija Neziri ja estejuoksija Raitanen. Kumpikaan ei ole huomannut juuri mitään ongelmia missään, Neziriäkin vaivasi vain se tuhannesosasekunti, joka jäi puuttumaan.  Jos se olisi tullut, hän olisi maailman onnellisin urheilija, niin olin kuulevinani.

Siis me olemme sittenkin vähään tyytyvää kansaa. Me olemme itse laskeneet odotustason kohtalaisen matalalle. Jo finaaliin pääsy on urheilijalle unelmatavoite, pistesija kuin mitali. Ehkä tämä on hyvä piirre mentaalihygienian kannalta, mutta ei johda kunnon tuloksiin, ei ainakaan mitaleihin.

Pekka Huhtaniemi yritti selvittää, kuka oli Suomen joukkueen johtaja Berliinissä. Johtajilla oli ennen huono kaiku. Mutta Jukka Uunila todella johti ureiluliittoa ja tuloksia syntyi. Johtaako nyt kukaan? Eri nimikkeitä on paljon, ilmeisesti hajanaisuus heijastuu ylimmältä tasolta. Pekka Holopainen uskalsi kaivata vanhan ajan autoritaarista johtajaa urheiluelämään. Jonkun pitäisi näyttää mihin suuntaan mennään. Nyt kaikki kuulemma askaroivat lähinnä omissa oloissaan.

En osaa totta puhuen minäkään sanoa, mitä pitäisi tehdä. Miettikööt siellä liitoissa ja järjestöissä ja ennen kaikkea urheiluseuroissa. Huippukasvatus alkaa junioritasolta. Duplantis on hypännyt oiko se nelivuotiaasta alkaen. Urheiluperheitä, vannoutuneita valmentajia, rohkaisevia johtajia, suuren yleisön kannatusta ja niitä aina kaivattuja resursseja ja sponsoreita – eiköhän se näistä urkenisi. Jos toimeen tartutaan.

14.8.2018

Seiväshyppy on taidetta

Vihdoinkin ohi! Urheilu on pidellyt meitä ihan kohtuuttomasti kauniina kesäiltoina telkkarin äärellä. Ensin futis ja sitten yleisurheilu, molemmat lempilajeja. Huima kesä oli tulvillaan urheilun juhlaa. Toivottavasti ensi kesä on väljempi.

Joskus urheilu tarjoaa todellisia tähtihetkiä. Kuten eilen, kun käytiin seiväshypyn finaali. Eihän voi olla mitään kauniimpaa, täydellisempää, jännittävämpää. Ruotsin ihmelapsi  Duplantis nousi supersankariksi. Oppipoika päihitti mestarin, klassinen tarina. Lavillenie taituroi sentään pronssia. Satumainen yhteispeli. Tällainen finaali tekee katsojankin onnelliseksi.

Soitin serkulleni Joukolle Raaheen ja muistelimme omia seiväskisojamme Kaiskon talon takapihalla Kyröskoskella 1950-luvulla. Meillä oli haapapuinen seiväs, itse tehdyt telineet ja jonkinmoinen purukasa alastulopaikalla. Keskityimme aina pitkään, se oli tärkeä hetki. Kun riman korkeus nousi kohti kolmea metriä, oli ihme että pysyimme loukkaantumatta. Sitten isäni kielsi hyppäämisen (syystä kyllä) ja seiväshyppyuramme jäi harmillisesti kesken. Mihin olisimmekaan yltäneet? (Kentällä ei siihen aikaan ollut mahdollista omin päin harjoitella, välineet lukon takana. Minkähän takia.)

Esikuvia olivat silloin Eeles Landström ja hänen kilpakumppaninsa Jukka Piironen. Stadikalla varasimme aina paikat C-katsomosta seiväshyppypaikan kohdalta. Terässeipäällä Landström taivutti parhaimmillaan 450 ja 460, Piironen jäi tavallisesti 430:een. Maaotteluissa heltisi kaksoisvoitto ellei Ragnar Lundberg päässyt yllättämään. Landströmillä ja Piirosella oli samantapainen yhteispeli kuin Lavilleniellä ja Duplantisilla, niin eri maita kuin nämä edustavat. Lisää tästä Piirosen kirjassa Seipään varassa maailmalla. 

Sitten tulivat tietysti Pentti Nikulan viiden metrin talkoot ja Antti Kalliokoski, lasikuituseipäät ja myöhempiä hyppääjiä, mutta ei enää ketään nuoruutemme esikuvien veroisia. Ja nyt sitten, ei ketään edes finaalissa, ei Holttistakaan! Naisista puhumatta. Landström voitti sentään aikanaan Euroopan mestaruuden. Kärki on karannut tavoittamattomiin.

Lohdutonta oli muutenkin seurata suomalaisten saavutuksia. Jokunen ilonpilkahdus esteissä tai pikaviestissä, mutta muuten oli murheellista. Noiduimme Joukon kanssa tätä maan rakoon vaipunutta tasoa. Missä vika? Valmennuksessa, väitti Jouko. Voi hyvin olla.  Tehdäänkö taas suurremontti kuten Budapestin jälkeen 1966. Silloin sisuunnuttiin ja kehitettiin menetelmiä ja ruvettiin saamaan mitaleita ropisemalla. Olympiavoittojakin tuli juoksuissa Virenin ja Vasalan toimesta. Ihmeellistä aikaa jälkeenpäin ajatellen. Varmaan silloin keksittiin erilaisia poppakonstejakin, mutta yhtä kaikki: menestys siivitti kansakuntaa.

Kuten Veikko Huovinen jo aikoinaan totesi: jos pitkän matkan juoksussa ja hiihdossa ei tule menestystä, kansakunnan henkinen selkäranka murtuu. Kuinkahan lähellä sitä nyt ollaan? Norjalaiset (ihmeveljekset!), ruotsalaisetkin ja jopa joku tanskalainen jylläävät, mutta meillä ollaan perässä katsojia. Mitkä asiat siellä osataan tehdä paremmin? Meillä henkinen kantti pettää, suoritukset ovat ponnettomia. Jollakin tavoin sietämätön tilanne.

Lohduksi voi todeta Bubi Walleniuksen tavoin: hiihtokauden alkuun ja Iivo Niskaseen on enää muutamia kuukausia. Sitä odotellessa.

13.8. 2018

Teatterikesän tekijöitä

Avajaisissa oli hauskaa 1979, oikealta Timo Tiusanen, Olavi Veistäjä, Kalevi Kivistö ja kaupungin edustajana Vilho Halme. Taustalla näyttelijä Pentti Kultala.

Kaikesta on niin kauan. Muistan kuinka jännittävä tapahtuma Tampereen Teatterikesä oli 1970-luvun alussa, jolloin ensimmäisiä kertoja siellä sekoilin. Vielä pari vuosikymmentä myöhemmin Teatterikesä oli taiteellisesti ja poliittisesti jännitteinen, suorastaan kihelmöivä tihentymä. Sittemmin se on luisunut tavanomaiseksi festariksi.

Kiitos Seela Sellalle, joka muisteli tämänkertaisissa avajaisissa Olavi Veistäjää. Hän oli Teatterikesän perustaja ja primus motor koko sen loiston ajan. Samalla Veistäjä tarjosi kovan vastuksen radikaaleille vastustajilleen. Hänen ansiostaan Teatterikesä oli niin hauska, koska oli tärkeää hyökätä Veistäjää vastaan ja haukkua kesä muutenkin. Reilusti oikeistolainen Veistäjä sähköisti Parraksen pakinoillaan Aamulehden ja Tampereen teatterit ja suuren osan muunkin maan teatteri-ilmastoa. Parras oli viimeinen, joka seurasi koko teatterikenttää ja matkusti katsomaan esityksiä Helsingistä Kouvolaan ja Turusta Rovaniemelle. Sellaista kriitikkoa ei enää ole.

Myös Matti Kuusela kunnostautui tapansa mukaan ja laati aukeaman Aamulehteen Veistäjän merkityksestä. Nyt professoria voidaan jo tarkastrella ilman taannoisia vastakkaisuuksia. Vastustajatkin myöntävät Parraksen pakinoiden pirullisen piristävyyden. Siihen aikaan teatteri koettiin  yhteiskunnallisesti todella tärkeäksi, nyt se on osa valtaisaa viihdekohinaa.

Radiouutiset muisteli vain Teatterikesän myöhempää vetäjää Vivica Bandleria, joka kansainvälisti ja kevensi kesän tarjontaa 90-luvulla. Se tarkoitti katuteatteria, kiertäviä ryhmiä ja tyypillistä festarikamaa. Kotimainen katselmus haudattiin. Todelliset jysäykset jäivät Veistäjän aikaan, silloin Tampereella nähtiin Jiri Mentzel, Dario Fo ja muita eurooppalaisia ja tähtivieraita sekä unohtumaton afrikkalainen iskuryhmä.

Onhan Teatterikesässä nytkin vähän sähinää. Jouko Turkkaa pudotellaan jalustalta. Kuinkahan se onnistuu nuorilta naisilta? Heille Turkka on kertomusten ympäröimä legenda. Me jotka olemme kohdanneet Turkan tulisen katseen voimme vain hyväntahtoisesti hymähtää. Olivathan hänen opetusmetodinsa järjettömiä ja kohtuuttomia, mutta tuloksia syntyi. Olihan hänen ihmiskuvansa (ei vain nais-) vääristynyt ja väkivaltainen, mutta teatterin lavalla roiskui aina elävä henki – kunnes ohjaaja menetti otteensa ja sortui hapuileviin syväsukelluksiin ja hervottomiin tehosekoituksiin. Jotenkin tuntuu silti tyhjältä, kun Turkan ja Kalle Holmbergin kaltaiset urokset ovat poissa. Nyt heille naisvoimin buuattaisiin. Aika on äkkiä muuttunut. Ei kukaan voi enää heidän saappaitaan täyttää, tuskin heitä pysyvästi mistään pudottaakaan.

 

Huomenna Teatterikesän ollessa kuumimmillaan siunataan Tuomiokirkossa teatterineuvos Tapani Perttu, komea näyttelijä ja poliisin poika Hämeenkyröstä. Tampereen Teatterissa hän uransa aloitti, Rauli Lehtonen vei West Side Storyn Wieniin 1960-luvun alussa – siitä tähtitaival avautui. Seppo Mäen kanssa Perttu teki parhaat roolinsa, niin Sugarissa kuin Salierina Peter Shafferin Amadeuksessa. Hän pärjäsi niin farssin kuin draaman sankarina. Jack Witikan ohjaama Amadeus oli huipputyö, siitä ura urkeni Kansallisteatteriin. Siellä Pertun juhlanäytelmänä oli Yasmina Rezan Taide. Mannerheiminakin hän esiintyi. Aina hänen karismansa vaikutti.

Muistan kuinka Perttu korvasi Eetu Salinin Pyynikin Pohjantähdessä. Kuinka kunnioittavasti Kalle Holmbergkin häneen suhtautui, vaikka useimmiten räyhäsi näyttelijöille. Perttu tekikin komeasti Salinin agitaation, vaikka oli aatteellisesti vastakkaisen suunnan miehiä. Laulajana hän laajimman maineensa saavutti, mutta täytti näyttelijänä sellaisen miehisen mitan, johon harva enää yltää.

Viimeksi tapasimme Tapanin sisarensa Tuulikin 80-vuotispäivillä Koskilinnassa viime kesänä. Ei häneen enää saanut kontaktia, hän oli jo liukumassa pois.

Kuten sanoin, kaikesta on niin kauan. Ja persoonallisuudet katoavat. Nuorison pinnallinen hälinä täyttää kanavat. Mutta muistot kannattelevat. Istuin parikymmentä vuotta sitten Teatterikesän hallituksessakin, mutta nyt taidan jättää koko festarin väliin. Onnittelut silti puoli vuosisataa täyttävälle teatteritapaukselle! Sillä on pysyvä paikkansa suomalaisen teatteritaiteen historiassa.

9.8. 2018

 

Loistava loppukonsertti

Ei riittänyt, että ooppera hoidettiin kunniakkaaseen päätökseen. Kirkossa lauantaina pidetty loppukonsertti ylitti ylimmätkin odotukset.

Joskus konsertti voi olla taiteilijain yhteisvirityksestä kiinni – pienimpiä seikkoja myöten. Tämä FEStiwaalin päättäjäinen oli paitsi äänten ja sävelten myös henkien juhlaa. Erityinen innoitus näkyi ja kuului kaikessa. Tässä oli nyt liehitelty onnistuneesti sitä inspiratsioonia, josta oopperassa Sillanpään suulla laulettiin.

Tunsimmehan jo hyvin Helena Juntusen ja Waltteri Torikan loiston. Kirkossa he kohosivat kukkeimmilleen. Ällistyttävän hienosti Kroatian mezzosopraano Ivana Srbljan ja Walesin (meinasin sanoa tiikeri) sankaritenori Sam Furness heihin yhdstyivät. Duettojen, kolmiodraamojen, kvartetinkin hurmaa. Marko Hilpo säesti jälleen. Häntä vierailevat solistit kilvan ylistivät.

Kuulimme tuttuja aarioita, oopperan ja viihteen helmiä, italialaisia, ranskalaisia draamoja, amerikkalaisia musical-huippuja. He eivät vain laulaneet, vaan näyttelivät, eläytyivät, räiskyivät. Kokonaisuus oli hienosti ohjattu ja suunniteltu, kirkon käytäviä ja saarnastuoliakin hyväksi käyttäen.

Ivana on esittänyt Carmenia Jyväskylässä, siitä saimme upeita näytteitä. Ihka ensimmäisen kerran hän sanoi täällä laulaneensa Cavalleria Rusticanaa. Kun hän jakeli ruusuja ja flirttaili yleisön kanssa, emme sitä unohda me pojat. Salskeita olivat Waltteri ja Sam helmenkalastajina, hehkuivat Helena ja Ivana intohimoisina kilpailijattarina. Ivanan tumma ääni ja Helenan vivahteikas liverrys täydensivät kauniisti toisiaan. Rigolettoon koko komeus päättyi.

Kuten rento juontaja Sauli Tiilikainen ytimekkäästi totesi, wau! Onko tätä mahdollista sanoilla ilmentää? Itse mietin, voidaanko kyröläisiä sarvipäitä tällaisellakin helliä. Eikö se ole jo liikaa? Tämän tasoista innoittunutta konserttia ei ole koskaan täällä ollut eikä vähiin aikoihin tulekaan. Seisaalta paukutimme käsiä ja huutelimme bravoota minuuttikaupalla.

Viritys jatkui Purimon laivaristeilyllä Kirkkojärvellä, Kallioistenselällä, ja Mahnalan selällä. Saivat sillanpääläisiä maisemia vielä kerran ihailla. Ohitimme Soinilan ja Törmän ja meidän savusaunan, missä tuttuja lapsia ja aikuisia pulikoi. Nuoret tähdet innostuivat laulamaan päätteeksi vielä laiturissa ennen maihinnousua – Kesäpäivän Kangasalla! Hyvin svengasi kroatiattarella ja brittikaverillakin.

Päädyimme puolelta öin Sarveen ja nautimme lohipizzat ja loppukohotukset. Kiittelimme Waltterin kanssa toisiamme: mihin kaikkeen se talvinen puhelinsoitto seitsemän vuotta sitten onkaan johtanut! Ja mitä vielä on tulossa… Se näkee ken ensi kesään elää.

4.8.2018

Oopperakausi päättyi

Mietin ennen viimeistä esitystä, millainen taival tässä on takana. On tulkittu Sillanpäätä tavalla ja toisellakin Myllykolussa jo 46 vuoden ajan. Ja tätä oopperaa on suunniteltu seitsemän vuotta alkaen Waltteri Torikan puhelinsoitosta talvella 2011.

Aihe on tullut voi sanoa tutuksi niin itselleni, muille tekijöille kuin kymmeniin tuhansiin nousevalle yleisölle. F. E. Sillanpää on kymmenien näytelmien ja satojen esitysten myötä elänyt uutta elämää omassa maisemassaan.

Tämä ooppera on kaiken jälkeen huipennus ja täyttymys. Tähän yhdistyvät ne pääteemat, joita eri tulkinnoissa on kuljetettu. Tässä ne saavat loistonsa ja ikään kuin lopullisen sanottavansa. Tästä on vaikea enää ylemmäs yrittää, ainakaan tällä paikalla. Ja tämä kirjailijan synnyinpaikka on sittenkin paras ja ehkä ainoa oikea ympäristö juuri tälle teokselle.

Näitä miettien poljin pyörällä vielä kerran Myllykoluun. Helteinen ilta enteili ukkosta. Saderyöppy puhdisti ilmaa tuntia ennen alkua. Mutta se oli vasta alkusoittoa, kuten saatiin huomata. Kun katsomo oli jälleen kerran täyttynyt ja alkutahdit kuultu, Sauli Tiilikaisen jylhä baritoni avannut esityksen, koppiin suljettu vanha Sillanpää laulanut ilmoille tuskansa ja pian nuori mies Waltteri Torikan hahmossa kiivennyt katolle tilittämään näennäisesti hukkaan menneitä opintojaan – jo saatiin jyrisevä ryöpytys mustuvalta taivaalta. Salamat sinkoilivat ja vettä putosi koskena. Ensimmäisen kerran oli ooppera kymmeneksi minuutiksi keskeytettävä.

Mutta hyvin päästiin taas jatkamaan, aurinko hymyili ja Marcon aavistelema Eemelin ja Siikrin itkukohtaus oli ohi – olihan kohta koko oopperakin ohi.

Huokasin monen kohtauksen jälkeen: nyt en näe tätäkään enää koskaan, en ainakan tässä asussa, tässä miehityksessä, tässä unohtumattomassa virityksessään. Haikeus täytti rinnan ja samalla syvä helpotus. Kaikki on kahtena kesänä sujunut niin ihmeellisen hyvin, kuin unelmissa.

Takana kaikkiaan 25 yleisöesitystä, katsojia kaiketi pyöreät 12 000. Lopulliset tiedot saadaan myöhemmin. Talkoolaisia toistasataa tänäkin kesänä, tuossa suurlähettiläs Pekka Huhtaniemen ottamassa kuvassa näkyvää joukkoa, jossa on mukana vain osa. Laulajat, kuoro, tekniikka huipputasoa. Järjestelyistä on tullut pelkkää kiitosta. Kunnanjohtaja Antero Aleniuskin saapuu kuvassa meitä kiittämään. Kumarrusten aika!

 

 

Ladossa  jatkettiin tilanteen mukaisella karonkalla. Kuultiin hilpeitä ja ylitse pursuilevia puheenvuoroja. Omassa puheessani kiinnitin huomion taiteiijan ikiaikaiseen kohtaloon, jonka kuvaamme rehellisesti, kaihtelematta, suorastaan raadollisesti – ja samalla arvostavasti! Paljon pilkkaa kärsinyt Sillanpää nousee tässä ylimpään kunniaan, minkä suomalainen kirjailija on voinut saavuttaa. Me näytämme ja kaiutamme, minkä hinnan hän sai maksaa menestyksestään. Raskas lasti kaatui Siikrin, Helena Juntusen ihanasti hahmottaman vaimon niskaan. Tämä kaikki tulee erityisen komeasti esiin kahden Sillanpään, Saulin ja Waltterin, vaikuttavassa loppuduetossa. Kiitin Seppoa siitä, että hän pyysi minulta finaaliin jopa lisää tekstiä ja sävelsi sen niin kohottavasti. Marcoa kiitin siitä, että hän ohjasi lopun kokonaisena pelkäämättä sen julistuksellista sanomaa. Uskon että tämä katharsis jäi monen Myllykolusta poistuvan mieleen, muuta ikimuistettavaa tässä mainitsematta.

Mitäs tässä enää, kun se on ohi, se on ohi. Entä tulevasta? FEStiwaalin järjestäjät ovat siitä ihmeellisen vaitonaisia. Vielä kokoonnumme lopettajaiskonserttiin kirkkoon lauantaina. Sitten syvä hiljaisuus. Tyynnyttävä, onnellinen ja sisäiseen kiitollisuuteen kääntyvä hiljaisuus.

2.8. 2018

 

Oopperakausi lähestyy loppuaan

Helle ei hellitä, ja siitä nautin joka päivä. Muutenkaan ei sovi vielä hellittää, oopperaa on Myllykolussa jäljellä kolme esitystä. Soinila 1918 sen sijaan loppuu tänään Ikaalisissa, eikä sitä ole tässä hulinassa paljon huomattukaan. Kelpo esitys, kannattaa vielä suunnata Kalmaaseen tänä iltana.

Rentoutumiseenkin on tilaa esitysten välissä. Sauli Tiilikaisen ja Marja Sumarin mökillä tempaistiin rapuja vapaasti ilakoiden. Sen verran hillitysti kuitenkin istuttiin ihmeen pehmeässä illassa, että Waltteri oli seuraavana päivänä komeassa vireessä Toivo Kuula -konsertissa.

Se oli muutenkin korkeatasoinen FEStiwaalin ensimmäinen klassisen musiikin konsertti kirkossa. Kaisa Ranta tulkitsi Kuulan harvinaisen kantaatin uutena sovituksena varsin upeasti, samoin häikäisivät Barbaro Hilpon, Jaso Sasakin ja Matti Peltosen viulusoolot ja Samuli Peltosen sellon soitto.  Marko Hilpo soitti pianoa lennokkaasti ja juonsi kappaleet.

Minulle Toivo Kuula avautui monipuolisempana säveltäjänä kuin tiesinkään, paljon muutakin hän ehti kuin ne tutut kansanlaulut varhaisesta kuolemastaan huolimatta. Kirkossa oli helteisenä maanantai-iltana ilahduttavan paljon yleisöä.

Me vilvoittelimme veneretkellä Kehäkukkaan lounaalle tyttöjen kanssa ja tarkastelimme rantojen uuusia asumuksia. Ahdasta alkaa jo paikoin olla. Soinilan nientä on karsittu ja Törmä tönöttää paikallaan muuttumatta. Saara oli uimassa. muuten täällä rannoilla on ihmeen hiljaista helteestä huolimatta.

Sitten vain kohti loppurynnistystä. Ainon ja Heidin loma päättyy tänään, mutta heidän sijaansa saapuvat Sirkku ja Risto jostain suunnasta, missä nyt ovat kotimaata vaihteeksi matkailleet. Eikä vilskeet tähän lopu, jossain lomassa pitäisi toimittaa Kiantokin lopullisesti painoon. Tuntuu jo iäisyyden takaiselta sekin aika, kun sitä rakentelin. Vielä en täältä maan sydämestä liikahda.

30.7. 2018

Tarkistimme Into-keskuksen

Meitä oli arvovaltainen seurue, kaksi aitoa Nyströmiä ja me liitännäiset, joista yksi valokuvauksen tuntija ja toinen kirjoittanut romaanin I. K. Inhasta. Me matkasimme helteisenä päivänä Virroille tarkistamaan, mihin ja millä tavoin rakkaan Aamu-tädin perintö on käytetty. Tarkistusryhmässä serkukset Sirkka ja Marja Norha, Jukka Peltonen ja tämä minä.

Taustahan on sellainen, että maisteri Aamu Nyström  testamenttasi enimmän omaisuutensa Virroille perustettavaan Inha-keskukseen.  Into Inha oli hänen isosetänsä, ja hän on julkaissut mainion kirjankin tämän elämänvaiheista ja suvustaan Minervan kustannuksella 2011. Inha-tutkimustensa ohella Aamu toimi Hämeenkyrössä F. E. Sillanpään Seuran tulisieluisena sihteerinä ja oli myös Ikaalisissa hyvin tunnettu kulttuurinainen. Kaikesta huolimatta hänen sydämensä sykki Virroille, missä oli suvun kantakoti ja juuret. Olihan täällä päin vähän happamia tunteita yhdellä jos toisella tästä Aamun ratkaisusta, mutta harvoinkos perintöasioista erilaisia mielipiteitä syntyy.

Inhan juhlavuotta vietettiin kolme vuotta sitten, mutta silloin jäi minulta Virroilla käymättä.  Omat hommat pitelivät siinä määrin kiinni. Nyt sitten kantautui tieto, että viime kesänä se Inha-keskus on avattu Killinkoskella – sitä kohti siis!

On se vähän kaukana Virtain keskustasta, vanhaan tehdaskompleksiin laitettu huone monen muun osaston oheen. Siellä on kirpputoria jos minkälaista, kameramuseokin ja tiloja valokuville ja kuvataiteelle. Eräänlainen hybridimuseo, jonka osana komeilee INTO-KESKUS.

Herättikö se meissä innostusta? No eipä juuri. Kohtasimme kyllä meille tuttuja Aamun perimiä huonekaluja, jotka kaiketi kuuluneet vanhastaan Nyströmin suvulle. Näimme seinällä muutaman Inhan valokuvan ja kauniin Aamun muotokuvan ja tuttuja kirjoja, joita minäkin selasin hänen Ikaalisten kodissaan. Aamun henkeä olikin enemmän tuntuvilla kuin itsensä Into Konradin.

Mutta hyvä näinkin, jotain on sentään tehty. Ehkä keskus kehittyy. Tiloja olisi suuriinkin näyttelyihin, nyt siellä on naisvalokuvaajien Signe Branderin ja kumppanien töitä ja Virtain yleisempää historiaa. Valokuvauksen tuntijamme kritisoi ripustelua ja passepartout-pohjia, nekin on kohennettavissa. Yleisvaikutelma oli vähän sekava, joten toivomme kohenevaa jatkoa.

Olisiko sittenkin ollut luontevampaa, että Jäähdyspohjan kylätalo olisi laajentunut Inhan keskukseksi, onhan se hänen syntymäkylänsä. Virtain kaupunki päätti toisin ja teki tällaisen ratkaisun. Mitäpä siihen sivullinen nokkaansa koputtamaan. (Soinila täällä meidän rannoilla olisi myös ollut oivallinen esittelypaikka koko suvun muistoille.)

 

Nautimme maittavan lounaan Marttisen perinnekylässä ja  poikkesimme vielä ihailemaan Torisevan upeita näkymiä sekä sitä verraten vaatimatonta tolppaa, joka on pystytetty tien varteen Inhan muistomerkiksi. Kuinka hienoja muistomerkin paikkoja olisikaan siellä Torisevan kallioilla! Sytyimme myös ajatukselle, kuinka Inhan taidetta voisikaan elävöittää juuri näillä alkuperäisillä paikoilla, erilaisin visuaalisin ja kuvaelmanomaisin keinoin. Mutta hyväksymme nyt tämän tolpankin – ehkä se vanhan kilometripylvään kaltaisena symbolisoi Inhan vaelluksia ja väsymättömiä polkupyörämatkpoja.

Näin oli I. K. Inhan ja Aamu Nyströmin muisto taas elvytetty ja mieleen palautettu. Palailimme sillanpääläisen oopperan maailmaan moninaisin miettein. Myllykolussa tapasin Veikko Sonnisen, vanhan kunnon kirjamiehen. Marja piti rannalla jumppatreenin Waltterin laulujen säestyksellä. Kesä jatkuu, kesä.

26.7. 2018

 

 

Soinilan surmatyöt

Kalmaan taloryhmä Ikaalisissa on hieno miljöö. Jyrki Mäkelä on sen kunnostanut loistokuntoon – ja nyt se on myyty. Mutta saipa sopivan tuntuiset ostajat. Paikan rikkumaton kulttuurihenki varmaankin säilyy.

Eipä olisi voinut olla parempaa esityspaikkaa näytelmälle Soinila 1918. Se kertoo Hämeenkyrön nimismiehen Väinö Nyströmin ja hänen poikansa Laurin murhasta tammikuussa 1918. Se on punaisen terrorin järkyttävin tapaus näillä main, vaikka muitakin vastaavia koettiin kapinan aikana. Kirjoitin näytelmän viime talvena, ja Marko Saario sieppasi sen nopeasti ohjattavakseen ja sijoitti Ikaalisten kesän perinteistä rikkaaseen ohjelmistoon.

Kaiken lisäksi Kalmaa liittyy näytelmän henkilöiden tosipohjaiseen sukuhistoriaan. Nimismiehen rouva Hildur Helsingius oli Kalmaalta kotoisin, ja häntä ennen talo oli Nyströmin perheen hallussa. Väinö Nyströmin isä Johan Abraham oli silloin isäntänä. Väinön veli oli I. K. Inha, joka myös esiintyy näytelmässä poikkeilemalla pyörämatkoillaan Soinilaan.

Helteisenä iltana oli siis monenlaista kulttuuri-ilmaa tuntuvilla vanhan talon pihamaalla. Yleisöäkin virtasi portista, vaikka näytelmää ei ole ihmeesti ilmoiteltu eikä tietä edes viitoitettu, mutta väki tuntee reittinsä. Puolet vajaan satapäisen yleisön jäsenistä oli tullut Hämeenkyröstä, täkäläistä valveutunutta kärkijoukkoa. Monet tunsivat näytelmän aiheen kertomuksista ja sukujen muistoista.

Sitä sitten ryhdyttiin seuraamaan. Kun vähän pelkäsin, mihin kuntoon äkkiä kääräisty näytelmä oli ehditty saada, olin hienoisesti helpottunut. Ihan se kulki alusta loppuun ja tarina tuli selväksi. Muutamat vahvat henkilöt erottuivat. Itse Väinö Nyström oli selkeä, kursailematon hahmo Markus Vuorisen esittämänä. Puheilmaisu varmasti kantoi ja hieno autenttinen univormu toi rooliin arvovaltaa. Into Inha hänen veljenään sai raikkaan ja virkeän tulkinnan nuoren Lauri Ailan toimesta. Yleensä näyttelijät olivat todellisia esikuviaan nuorempia, varsinkin Soinilan lapset, mikä taas johtui siitä, keitä harrastajaryhmään oli saatavilla. Tuttu ilmiö kaikille harrastajateatterin tekijöille.

Naiset kunnostautuivat, vallankin tomera piika Tanja Mäenpää ja itse talon rouva Hildur, jonka kaksikielisen replikoinnin Minna Läteenmäki selvitti mainiosti. Lapsijoukkoa johdatteli vanhin tytär Toini, Roosa Hauhia, joka tuli tutuksi jo Tuomarintalon näytelmässä Metsänhoitaja. Hännänhuippuna oli pieni hellyttävä Usko, Veeti Vilander – tuleva taidemaalari Usko Nyström ja meidän legendaarisen Aamu Nyströmin isä. Omistan näytelmän rakkaan Aamun muistolle.

Olihan kapinakohtaukset vähän vaisuja, eikä kunnollista yhteenottoa syntynyt, joukkovoimaakin puuttui, vaikka terhakat punikkinaiset tekivät parhaansa. Jussi Niinenmaa sai punapäällikkönä puhella ponnettomasti eikä aseitakaan riittänyt, joten osa tehosta menetettiin. Mutta mitäs siitä, lisää saatoimme kuvitella – onhan sodan tapahtumista tullut kuvauksia eri tahoilta yli tarpeenkin vuoden kuluessa. Tässä keskityttiin yhteen yksilötapaukseen, muistamisen arvoiseen.

Sitä paitsi – esitäpä nyt sata vuotta vanha talvinen tragedia kyllin riipaisevasti lempeässä kesäillassa! Kiitosta tulikin siitä, että tässä ei sorruttu kliseenomaiseen paukutteluun, vaan annettiin mielikuvien vaikuttaa. Esityskin varmaan viikon sisään tiivistyy, toisen uhrin Lauri Nyströmin esittäjä Juha Keskinen oli hypännyt mukaan neljä päivää ennen ensi-iltaa!  Sekin tuttua harrastajateatterin arkea. (Henkilöt kuvassa vasemmalta Toini, Hildur, Väinö, Usko, Lauri ja Into.)

Siellä oli Nyströmin sukua tarkistamassa esitystä, ja Sirkka Norhan ja Jukan sekä Marjan kanssa aihetta vielä resoneerattiin Viehätyksen parvekkeella keskiyön lämmössä. Väinö Nyström oli näitten serkusten isoisosetä. Lopuksi käytiin tyynessä järvessä kuutamouinnilla, vesi kuin lämmitettyä. Ihmeellistä.

24.7. 2018

Esitykset jatkuvat joka päivä (paitsi pe-la) klo 18 ensi tiistaihin 31.7. saakka. Kalmaan hengestä  olen kirjoittanut lähemmin blogiin 6.9.2016.

 

 

 

 

Oopperakausi jatkuu

Harvoin on ensi-illassa satanut niin reippaasti kuin lauantaina Sillanpää-oopperan saadessa uusintana todellisen vesikasteen. Välistä vettä putosi yhtenä seinämänä. Vasta lopussa oli parikymmentä minuuttia hiljaisempaa tiputtelua.

Mutta ihme ja kumma, eipä sade itse esitystä haitannut. Erään katsojan mukaan se suorastaan tiivisti tunnelmaa. Mikäs meillä katsojilla oli istua uljaan katoksen alla, mutta laulajat kyllä kastuivat luita ja ytimiä myöten. Urhoollisesti he hoitivat hommansa prikulleen. Vain kerran Waltterin mikrofoni reistasi, mutta aina neuvokas Sauli Tiilikainen pyyhkäisi sen kuivaksi kesken esityksen ja jatkoi omaa lauluaan muina miehinä. Kahden Sillanpään yhteistyö sujui muutenkin saumattomasti.

Komeata tämä oli taas kuulla ja nähdä. Vaikuttava esitys kaikilta osin, tuoreena säilynyt ja samalla syventynyt viime kesästä. Lämmittävin oli Aamulehden entisen päätoimittajan Raimo Seppälän kommentti. Kuvailtuaan oopperan aitoa sillanpääläistä tunnelmaa yhtyneenä ympärillä peltojen yllä leijuvaan ohueen sadesumuun hän huokaisi: ”Tulin tästä niin onnelliseksi…”

Aina kriittinen Matti Apunenkin lausui yllättyneenä myönteisiä kommentteja. Matti Pulkkinen puolestaan kirjoitti Radio Sunin sivuille uuden hienon kritiikin (http://radiosun.fi/2018/07/23). Yleensä kulttuuripalstat eivät noteeraa enää uusintoja.

Kelpasi nostella maljoja Myllykolun ladossa suppeamuotoisessa ensi-iltakaronkassa. Esityskauden jälkeen sitten juhlitaan komeammin koko lorun loppua.

Tässä on välissä kaikenlaista seuranpitoa ja rentoutumista, kuten hyvään oopperakauteen kuuluu. Kuvissa näytteitä meiltä Villa Viehätyksen vastaanotoilta, jotka heti pyörähtivät käyntiin. Tuossa alla Sillanpäät seuralaisineen jatkavat pohdintoja parvekkeella ja pöydän ympärille mahtui iloista joukkoa. Sunnuntain esityksessä päivä paistoi ja tunnelma kohoili sen mukaisesti.

Välipäivääkin vietettiin, ja silloin järjestävän FEStiwaalin puheenjohtaja Kim Juntunen ja puolisonsa Helena (ihana Siikri) sekä aktiiviset tenavansa istuivat pihassa kevyellä kesälounaalla. Paljon vaihdettiin siinäkin kuulumisia järjestelyjen ongelmista ja yritettiin tähyillä tulevaisuuteen; mitä jatkossa? Tämä ooppera joka tapauksessa vetelee viimeisiä veisujaan tällä paikalla.

Johdattelin sunnuntaina Etelämatkojen fiksun ryhmän Pinsiöstä Urkin Piilopirtistä Myllykoluun, ja tänään on piripintaan loppuunmyyty näytös, mutta perjantaina jo helpottaa – silloin voi saada vielä lippuja, jos pidätte kiirettä. Ja kaiken kukkuraksi tänään on uusi ensi-ilta Ikaalisissa, mutta siitä kohta lähemmin. Kuulumisiin ja tapaamisiin!

24.7. 2018


Oopperakausi alkaa

Sillanpää-ooppera on hyvässä kunnossa, suorastaan paremmassa kuin viime kesänä. Niin saatoin päätellä pääharjoituksen jälkeen. Esityksestä on tullut muhevampi, jollain lailla syvempi ja vakuuttavampi. Kukin laulaja on lisää kypsynyt rooliinsa, ja osittain uusittu kuoro on nopeasti päässyt hyvään viritykseen.

Joten ei muuta kuin Myllykoluun nekin, jotka jo näkivät tämän mainion teoksen. Aina siinä voi huomata uusia vivahteita. Ensi-ilta on huomenna, ja lippuja on vielä saatavilla joihinkin esityksiin, loppuunmyytyjä tällä tietoa vain ensi tiistai ja viimeinen esitys 2.8. Sitten koko komeus haudataan.

Saa nähdä iskeekö haikeus. Myllykolun tulevaisuudesta ei ole näillä näkymin tietoa. 46-vuotiasta kesäteatteria ei nyt kovin pitkäjänteisesti suunnitella. Nyt on asialla tämä FEStiwaali-koneisto, mutta kuka ottanee vastuun jatkossa, kun Sillanpään Seuran ”resurssit” uupuivat viime vuoteen. Samat resurssit siellä edelleen ovat remmissä, sivumennen sanoen.

Oheisissa kuvissa joukkoa hyvissä lähtöasemissa, niin Sauli Tiilikainen kuin Marco Bjurström ja mekin.

Eräs oopperakauden harmillinen sivuvaikutus on se, että itse museo on auki hyvin rajallisesti, oikeastaan vain esitysiltoina. Tavallinen Sillanpään seurailija ei sinne pääse kurkkimaan, paitsi ikkunoista. Aluetta vahditaan muuten tunnontarkasti. Kaiken lisäksi lukko on vaihdettu, joten entiseen tapaan en minäkään voi vapaaehtoisena museota esitellä. Kaikki vaikeutuu, jäykistyy, byrokratisoituu – miksei sitten sillanpääläinen muistokin.

Museosta puheenollen, Hannu Mäkelä kävi Töllinmäessä puhumassa ja näyttää lehtiselostuksen mukaan uskovan, että museo on replika eli uudelleen rakennettu jäljennös. Tämähän ei pidä paikkaansa. Olen poikkeillut siellä jo 1960-luvulla, jolloin Mikko Haikoff vaimoineen asui sitä ympärivuotisesti. Olin myös ostamassa rakennusta Sillanpään Seuralle 1976 ja seurasin sen kunnostamista alusta alkaen. Kyllä se on ihan alkuperäinen rakennus, vaikka se kerran 30 vuotta sitten yritettiin tuhopolttaa, mutta korjattiin pian entiseen ehoonsa. Kaiken kaikkiaan: Töllinmäki on harvinaisen aito museo, yhä vielä kuin töllinväen asumus. Se on myös auki viikonloppuisin anteliaammin kuin Myllykolu.

Tapaamisiin siis kummassa hyvänsä sekä laajemmin sillanpääläisessä maisemassa, joka juuri nyt kukoistaa muhkeimmillaan, kypsimmillään kuten ooperakin.

Uusseelantilaiset vieraat tutustuvat tässä Myllykolun museoon.