Matti Kassila muistoissa

Matti Kassila ymmärsi syvällisesti Sillanpäätä ja Waltaria. Se meitä yhdisti. Kirjallisesti sivistynyt ohjaaja ei ole meillä ihan yleinen ilmiö.

Ensimmäinen yhteistyömme oli elokuva Haluan rakastaa, Peter Aila Meriluodon kirjeromaanin pohjalta. Tulin siihen käsikirjoittajaksi 1972. Aihe oli vähän sensaatiomainen ja aikanaan eroottisesti rohkea. Kassilan ote naisen rakkaudenkaipuun ja seksuaalisen halun kuvaukseen oli hienostunut, Tea Ista esitti herkästi pääroolia. Oli elokuvalla myös vikansa, miespääosan esittäjä ei ollut onnistunut valinta, ja muutakin harhaiskua siihen tuli. Olin varmaan osasyyllinen.

Mutta tuttavuus Kassilan kanssa jatkui. Hän alkoi suunnitella toista Sillanpää-elokuvaa klassikoksi muodostuneen Elokuun jälkeen. Ensin hänen tähtäimessään oli Sillanpään esikoisromaani Elämä ja aurinko (1916), jonka pohjalta Roland af Hällström ohjasi elokuvan Poika eli kesäänsä 1955. Aiheen tulkintaa olikin syytä kohentaa. Kassila asui meillä Hämeenkyrössä viikon Christinan kanssa 1970-luvulla ja perehtyi Sillanpään maisemiin. Myöhemmin hän palasi, ja järjestin hänelle rantamökin, missä hän sai rauhassa tunnelmoida.

Elokuvahankkeesta puhuimme paljon ja siitä kirjoitettiin alustavia versioita, mutta se ei koskaan edennyt tuotantoon. 1980-luvun alussa Kassila vaihtoi aiheen Sillanpään viimeiseen romaaniin Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1945), jota ei ole ennen filmattu. Se lähtikin liikkeelle, sai jopa tuotantotukea ja valmistui Sillanpään 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1988. Ei yhtään hullumpi elokuva, hyvin tutkittu ja ymmärretty, mutta ei ihan Elokuun veroinen. Sen rinnakkaisteos, samoja teemoja sisältävä., elämänpettymystä, alkoholismia, nostalgiaa. Lasse Pöysti näytteli otteensa menettänyttä kirjailijaa.

Kassilan lisäksi vain Peter von Bagh ymmärsi hyvin Sillanpään visuaalisen maailman.  Vieläkin olisi yksi aihe, kirjailijan pääteos Hurskas kurjuus (1919) mutta mistä enää tekijä niin vaativaan teokseen? Eipä sisällissodan muistovuosikaan innostanut ketään sen kimppuun. Syvällisin ja kestävin kuvaus kapinan syistä ja juurista se  edelleen ehdottomasti on.

Vielä 1990-luvulla ja tämän vuosituhannen alussakin Kassila toisinaan soitti saatuaan uuden idean. Olisi tehtävä tv-elokuva Sillanpään novellista ”Taavetti Pietilän omaisuus”. Kassila selosti laajasti millainen siitä tulisi, mutta ei hänellä ollut enää voimia toteutukseen. Siinä edelleenkin hyvä aihe ilmassa tarjolla.

Matti Kassila oli erinomainen keskustelija ja teosten analysoija. Juttuja ja anekdootteja hänellä riitti. Hän oli tuntenut meillä koko elokuvamaailman ja puolet teatteriväestä. Muistelmiinsa hän ei ole kertonut läheskään kaikkea. Ohjaajana hän oli notkea, oivaltava, herkkätajuinen, ja sai hyvän kosketuksen näyttelijöihinsä. Tauno Palo oli hänen suosikkinsa, Joel Rinne toinen, Jussi Jurkka ja Pentti Siimes seuraavat. Naisista hänellä ei ollut yhtä selviä luottonäyttelijöitä ellei sitten oma vaimo, Aino Mantsas.

Vaivaton huumori, kuin itsestään esiin nouseva, kuului Kassilan avuihin. Hän ei korostanut eikä korskannut, vaan antoi tilanteiden ja repliikkien puhua. Palmut ovat luonnollisesti hänen parhaimmistoaan Elokuun rinnalla, mutta Kiantoakin hän ymmärsi ja ohjasi voimakkaan Punaisen viivan, josta muistetaan ennen kaikkea Jussi Jurkan loistava soolo agitaattori Puntarpään roolissa.

Kassila painotti usein nuoremmille, että näiden tulisi valita korkeatasoisia aiheita, enemmän klassista kirjallisuutta. Eipä ole kovin hyvin kantanut satoa. Mieluiten tehdään kireitä, ankeita arkielämän bagatelleja. Tuntematon sotilas on ainoa viime vuosilta mieleen tuleva klassikon tulkinta eikä sekään tuoreimmasta päästä. Onhan Juoksuhaudantie  ja Mielensäpahoittaja, myös Tuurin, Westön, Sundin ja Fagerholmin teoksista tehtyjä, mikäs siinä.

Matti Kassila saatettiin vielä muutama viikko sitten todistamaan Palmun uutta tulemista Helsingin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Mitä lie miettinyt. Se oli hänen jäähyväiskäyntinsä julkisuudessa. Kuvauksen mukaan hän sai yleisöltä voimakkaammat aplodit kuin itse esitys. Ne hän todella ansaitsi.

14.12. 2018

 

Solzhenitsyn 100

Erkki Vettenniemi oli pannut nopeasti pystyyn seminaarin Alexander Solzhenitsynin merkkipäivän kunniaksi. Hän on tutkinut kirjailijaa ja julkaissut elämäkerrankin. Hyytävästi Vettenniemi kertoi, kuinka Suomen Tv2 kuuliaisesti panetteli kirjailijaa 1970-luvun alussa, jolloin Neuvostoliitto piti tätä vihollisenaan. Muitakin ilmeikkäitä ajankuvia kuultiin SKS:n juhlasalissa eilen.

Pekka Pesonen kelpuutti Solzhenitsynin 1900-luvun venäläisen kirjallisuuden klassikoksi edellyttäen, että puhutaan hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan. Hänen historiankirjoituksensa ja pamflettinsa ovat kiistanalaisia. Parhaimmillaan S nivoo yhteen kaunokirjalliset keinot ja historiantulkinnat yhtä vakuuttavasti kuin esikuvansa Tolstoi. Muita menneen vuosisadan venäläisklassikoita Pesonen ei löytänyt, eivät kelvanneet Gorki eikä Sholohov. Joseph Brodsky korkeintaan käy S:n rinnalle.

Ben Hellman valaisi kiinnostavasti Caspar Wreden meillä vähälle huomiolle jäänyttä elokuvaa Ivan Denisovitšin päivästä. Meillä toden totta elokuva kiellettiin 70-luvun alussa, ei moraalisista, vaan poliittisista syistä. Alkuteos oli ilmestynyt Neuvostoliitossa ja kirja oli saatavailla meidänkin kirjakaupoissa. Elokuva oli kaikesta päättäen teoksen uskollinen filmatisointi. Mutta S oli tietysti muuttunut kuumaksi nimeksi Nobel-palkinnon jälkeen, jota hän ei voinut mennä vastaanottamaan. Oli nekin aikoja. Tänä vuonna ei jaettu palkintoa ollenkaan.

S ei ollut itse kovinkaan tyytyväinen elokuvaan, vaikka myönsi, että se oli rehellisesti tehty,  Siihen ei saatu oikeaa venäläistä vankileirin tunnelmaa, tietenkään. Nyt on viimein tekeillä uusi tulkinta Venäjällä, ensi-iltaa odotetaan kevääksi. Hellman ei tuntunut liittävän siihenkään suuria odotuksia. Pesonen piti alkuteosta kirjalliselta kannalta mestarillisena. Sellaisia on vaikea siirtää aidosti valkokankaalle.

Muistelimme Pekka Laaksosen kanssa noita 70-luvun kultaisia aikoja toissailtana Sikalassa, etenkin kansallisten tieteiden kannalta. Suuri Kalevalan tutkija Väinö Kaukonen varoitti meitä nuoria kirjallisuuden laitoksella puolustamasta tätä kiellettyä kirjailijaa, joka tunnetusti ärsytti Neuvostoliittoa. Tieteiden edustajilla oli toisaalta etuoikeuksia, he pääsivät koluamaan Kauko-Karjalaa, missä Pekka on paljon liikkunut, minä vasta vapautumisen jälkeen jonkun kerran.

Kustannusyhtiö Tammi oli vaikeuksissa S:n kanssa, paljon se julkaisi, mutta jätti Vankileirien saariston väliin poliittisen väännön jälkeen. Jarl Helleman sai kuitenkin Matti Suurpään puheenvuorossa puhtaat paperit taitavana kustantajana, joka luovi painostusryhmien välissä. Kirja saatiin suomeksi, vaikkakin ruotsalaiselta kustantajalta. Suurpää muisteli kustantajan toimineen reippaasti ja lausuneen suoraan käsityksensä venäläisille. Kun käsky tuli korkealta, sen oli taivuttava.

Suomentaja Esa Adrian nousi seminaarin sankariksi post mortem.  Suuren urakan teki mies S:n ja muidenkin venäläisten suomentajana. Muistan kuinka vihattu Esa oli taistolaisten taholta niihin aikoihin. Hänen puolisonsa Eeva Järvenpää muisteli miehensä työtä ja vaiheita. Ei ollut helppoa olla julkinen toisinajattelija Kekkosen Suomessa. Emigranttiperheen jälkeläisenä Esa kävi kerran Neuvostoliitossa 50-luvulla ja katsoi, että se riitti. Tietonsa ja tuntemuksensa hän sai muita kanavia.

Sofi Oksanen saapui tilaisuuteen tapansa mukaan vähän myöhässä ja alkoi osin kerrata kustannushistoriaa, jota juuri oli käsitelty. Yleensä on kohteliasta kuulla muitakin kuin omaa juttuaan tällaisissa. Ansiokkaasti hän on kustantanut Vankileirien saariston uudelleen, joten se on nyt helposti saatavilla. Pekan kanssa kiittelimme vielä hänen esseetään viikonvaihteen Hesarissa. Sofi ei voi muistaa, kuinka vahva ote Neuvostoliitolla oli Suomesta 70-luvulla. Sitä kipakammin hän on asioita tutkinut.

En kuullut Sofin koko esitystä, kun lähdin tapaamaan Sauli Tiilikaista vanhaan Mottiin, joka on muutettu etelämaalaisittain Sognoksi pizzoineen ja patioineen. Ilmeisesti vanha herraluokka on Helsingistä kadonnut. Siellä me nuorison keskellä istuimme kuin mitkäkin arkkivaarit. Kiva oli kuulla Saulilta musiikillisia kuulumisia ja muuta ajankohtaista. Waltterin joululevy on kivunnut myyntilistan kärkeen ja joulukiertuekin Caruson kanssa kulkee hyvin. Kummitus menee opperassa täysille katsomoille.

Kertasin kotona vähän Ivan Denisovitšia. Asiallisen pikkupiirteistä kuvausta vankileiriltä, mutta niin ankeaa ja surullista, että oli pantava kirja syrjään. Miten arvokasta kuitenkin, että S urakoi valtavat paljastuksensa aikoinaan kaikkia esteitä uhmaten. Tunnepaatos on vahvempi kuin Tšehovilla, yhteistä hienopiirteinen tarkkuus. Elämäntyönä vailla vertaistaan.

Oli avattava telkkari ja katsoittava Marjan kanssa Perienglantilaisen skandaalin toista osaa. Aivan eri maailma kuin samanaikainen Venäjä tai nykyinen liberaali Pohjola. Brittien tekotaito on pettämätön, Hugh Grant loistava. Osattaisiinpa meilläkin, aiheita lähihistoriassa riittäisi.

12.12. 2018

 

Kirjallisia rohtoja jouluflunssaan

Joulun lähetessä Sillanpää nousee aina esiin, ei voi mitään. Aina joku kyselee, saako niitä Taatan joulusaarnoja jostain. Voihan niitä netistä onkia, mutta kaupan ei ole kokoelmia vieläkään. Jonain päivänä Otava havahtuu tähänkin nostalgiaan. Me harvat ja valitut kuuntelemme saarnan taas joulukahveilla ensi lauantaina Hämeenkyrössä.

Hämeenlinnassa julkaistiin Tarja Lappalaisen kirja, jolla on kumma nimi Surman suusta maineen poluille (Aurinko). Siinä kerrotaan suomalaisia menestystarinoita, ja kun siinä on parikin lukua Sillanpäästä, Tarja kutsui julkistamistilaisuuteen puhumaan. Heikki A. Reenpään kanssa selvitämme Sillanpään vaiheita kirjassa. Persoona oli Reenpään muistoissa yksi vaikuttavimpia, ja hänellä nyt on kokonainen kavalkadi kohtaamisia kustantajan taipaleellaan. Kiannostakin häntä keväällä haastattelin. Ensimmäinen reaktio korpikirjailijasta: ”Kyllä se oli raskasta…”

Kovia kilpaveikkoja olivat Sillanpään kanssa – tai pikemmin Kianto olisi halunnut kilpailla Nobel-ehdokkuudesta, mutta väärälle miehelle meni hänen mielestään. Tätä voin tässä muistutella, kun muutamat maakuntien johtavat sanomalehdet eivät vaivaudu kirjaani käsittelemään: Aamulehti, Turun Sanomat eikä edes Kaleva, joka oli Kiannon pää-äänenkannattaja vuosikymmenet. Sopii arvuutella, mistä boikotti johtunee. Onneksi on ollut kunnon kriitikkoja, kuten Matti Mäkelä, Osmo Pekonen, Seppo Turunen ja Risto Kormilainen. Kirjaa ei ole kokonaan tukahdutettu.

Hämeenlinnan reissua kohotti huomattavasti Jean Sibeliuksen syntymäpäivä, jonka kunniaksi poikkesin hänen syntymäkotiinsa. Satuin sopivasti oppaan esittelykierrokselle, minkä jälkeen nuori viulisti soitti yhdeksän Jannen viulukappaletta ja luki hänen nuoruudenkirjeitään. Hieno kokemus. Paluumatkalla kuuntelin autossa 1. ja 3. sinfonian. Sibelius ja Sillanpää hallitsivat jouluista lauantaipäivää. Jälkimmäinen sai proosatyyliinsä vaikutteita maestron sävelkielestä. Hän kuunteli sinfonioiden esitykset aikoinaan Helsingin yliopiston juhlasalissa.

Taas muistui mieleen Mika Waltarin koti Helsingissä. Onko mahdoton ajatus, että joskus hänen syntymäpäivänään siellä pidettäisiin samantasoinen lukumatinea? Museohanke seisoo, aktivisteja puuttuu.

Kiantoa olen selitellyt muutamissa tilaisuuksissa, Rosebudin joulunavauksessa ja Matinkylän seniorien tilaisuudessa. Miksi Kianto eli niin vanhaksi (melkein 96) huolimatta hillittömistä elämäntavoistaan? Siinä olisi terveyspalstoilla kummastelemista. Kirjailijat sortuivat yleensä nuorina, Kivestä ja Leinosta alkaen. Sillanpää joutui holhukseen ja eli senkin ansiosta yllättävän kauan.

Kuinka kirjallisuus on yleensä kuvaillut sairauksia, siihen tarjoaa mainion esittelyn Jukka Mustosen kokoama kirja Paistettu sipuli auttaa paiseissa (Kustannus HD). Se on jaettu sairauksien mukaan osastoihin kuin lääkärikirja, ja yhtä herättävää (tai hälyttävää) luettavaa se onkin.

Flunssa-aikaan voi panna merkille L. Onervan muiston Eino Leinosta: ”Einolla oli eräänä päivänä romuska luultavasti kylmettymisestä johtunut, mutta konjakki-maito parantaa aina nopeasti ja hyvin.” Pentti Linkola juo kolme litraa maitoa päivässä ja elää vieläkin. Konjakin hän jättää vähemmälle.

Muitakin flunssalääkkeitä kirjassa satelee. ”Otetaan votkaa, lisätään siihen pippuria ja tilkkanen hunajaa ja flunssa kuolee pois”, sanotaan Rosa Liksomin Hytti nro 6:ssa. Jose Saramagolle riitti vuoroin kuuma ja kylmä suihku. Waltari tiesi lääkkeen: Pyramidon ja tukeva konjakkiryyppy. Kukaan ei näytä kirjallisuudessa uskoneen rokotuksiin. ”Kuka ne vahtii, virukset ja basillit. Niiden sukukunta on laaja ja värikäs”, kuvaili Huovinen lentsua.

Orhan Pamukin romaanissa kahvinjuonti on syntiä, se turruttaa aivot, puhkoo vatsan, aihettaa noidannuolta ja hedelmättömyyttä. Yleensä kahvi on Saatanan juonia. Kaikkia kirjailijoiden ohjeita ei kannata uskoa, ei varsinkaan heidän henkilöidensä.  Ihminen ei elä marjoilla, tiesi Joel Lehtonen. Läskikastike on mainio ruoka Veikko Huovisen mielestä, jos ei pelkää kolesterolia.

Alkoholin nauttimisesta kirjailijat kirjoittavat paljon. Mauri Sariolan kokemuksen mukaan kunnon konjakkinapsu auttaa joka tilanteessa. Kalle Päätalosta konjakki tuntui ”niin kuin höyhenen latvalla penslattaisiin sydänalan seutuja”. Leino kehitti tieteellisen tavan nauttia pirtua ja vettä yhtaikaa. Leinon runot voitiin Saarikosken mukaan jakaa krapulatilojen kuvauksiksi. Hänellä on sellaisia runoja, joita ei voi ymmärtää, jos ei ole viinanjuoja.

Yleensä viinan juontia on romantisoitu. Tai sitten siitä on tehty hauska, etupäässä miehinen reipastelu. Moni avioliitto on Huovisen tietämyksen mukaan sortunut siihen, että mies on juonut liikaa viinaa eikä vaimo ole arvostanut hänen harrastustaan. Pahempiakin tragedioita on kuvattu.

Muistakaamme joulun alla John Steinbeckin sanoja: ”Älä koskaan – älä ikinä luota juoppoon.”

8.12. 2018

Oikea ja väärä itsenäisyys

 

Itsenäisyyspäivän aamu hätkähdytti lehteä lukiessa. Kerrankin terävä ja jäntevä essee Hesarissa, vieläpä Sofi Oksaselta! Ei jälkeäkään yrmystä ylimielisyydestä, vaan totista ja vilpitöntä pohdintaa isänmaallisuuden eri puolista. Vertailuvarastona Suomen ja Viron vaihtelevat kokemukset, erilaiset henkiset ilmastot. Käsitteitä selventävä juttu. Lisää tällaista!

Sofin luonnehtimaa väärää isänmaallisuutta nähtiin parisatapäisen porukan harjoittamana Helsingin kaduilla. Natsiliput tietysti sävähdyttävät. Raskas historian syntilista saattelee tällaista kulkuetta. Mutta oliko kyseessä kiihotus jotakin kansanryhmää kohtaan? Mitään erityistä ryhmää ei ole täsmennetty. Ulkomaalaisia yleensä? Historia puhuisi juutalaisista. Luultavasti liput hulmuttivat yleistä provokaatiota. Tehdään jotain että varmasti huomataan.

Jälkiviisaissa vilahti äsken kysymys, olisiko sirppi ja vasara yhtä vahingollinen ja kiellettävä tunnus. Sisältää varmasti kiihotusta monia kansanryhmiä kohtaan vielä nykypäivänäkin. Edelleen Sofin ajatusta seuraten: taannoisina vuosikymmeninä sirppiä ja vasaraa käytettiin meillä syvän kunnioituksen hengessä. Silloin kun neuvostosysteemiä eräissä piireissä kovasti ihailtiin. Kukaan ei tullut poistamaan tunnuksia Kulttuuritalon juhlista. Kuten tiedetään, Stalin tuhosi kansanryhmiä enemmän kuin Hitler ehti omalla valtakaudellaan.

Synkkiä aiheita, miksi niitä nyt nostaa esiin iloisena itsenäisyyspäivänä. Viimeisten veteraanien kokoontuminen linnaan oli taas sykähdyttävää. Vaikka taistelivat saksalaisten rinnalla, tuskin halusivat syrjiä muita kansanryhmiä kuin vihollisia. Heitä vastaan oli  hyvin tarpeellista kiihottaa mieliä. Mutta tuskin PVL hakaristeineen marssi nyt veteraanien asialla, vaikka siellä siniristitkin liehuivat, Lippu on vahva signaali, huomataan taas.

Intoilin ehkä liikaa Oodin avajaisissa, sillä kuten arvata saattoi, muutamat maakunnan miehet ovat painavasti ilmaisseet aiheellisen kateutensa ja myös kysymyksen yhteisten verovarojen käytöstä. Radiossa Oodin edustaja vakuutteli, että Helsingin komea pääkirjasto hyödyttää koko maan kirjastolaitosta, auttaa viestitystä yms. Aivan selvää konkreettista vastausta ei tullut siihen, mitä apu käytännössä tarkoittaa. Yleinen säteilyvoima leviää maan kaikkiin kirjastoihin ja lisää itsetuntoa. Toivokaamme niin.

Linnan vieraista hauskin oli naisnyrkkeilijä, joka suosi linjaa ”tule sellaisena kuin olet”. Jospa muoti leviää. Kaikki alkavat tassutella kutsuille juuri niissä vetimissä, joita normaalisti kotona käyttävät. Jäämme odottamaan uudistuvia pukukulkueita. Vakavasti sanoen osoittaa aika huonoa harkintaa mitätöidä juhlakutsun selvä koodi. Parasta pysyä silloin poissa, kuten Pentti Linkola, joka ei sanojensa mukaan halua juhlia ”tätä viheliäistä maata”. Siinä on sentään selkeä perustelu eikä vaan tuommoinen nyrkkeilijän ”mä oon mikä oon” -linja.

Muuten, Orionissa näkemäni virolainen elokuva, klassikon asemaan noussut Sügisball (Syystanssi) näytti itsenäistyneen Viron tunnelmat hyvinkin synkeinä. Nuori älymystö lähinnä ryyppäsi, tappeli ja välissä rakasteli. Mutta elokuva perustuu Mati Untin romaaniin, joka ilmestyi 1970-luvulla syvään neuvostoaikaan. Tapahtumat oli elokuvassa siirretty 2000-luvulle, joten todistusvoima on vähintään ristiriitainen. Kumpaa aika elokuva oikeastaan kuvasi? Halusiko sanoa, ettei itsenäisyys itse asiassa mitään muutosta tuonutkaan? Mitenkähän elokuva sijoittuisi Sofi Oksasen tulkintaan hyvästä ja pahasta isänmaallisuudesta?

Arkeen kiinni ja ensin viikonloppuun. Ei tule mitään hohtavaa mieleen. Juhlan seuraamisella on myös turruttava vaikutuksensa. Itsenäisyyteen liittyvät tosiasiat peittyvät pintakuohuun. Ruvetaas taas lukemaan kirjoja, kun on hyvä kirjastokin, myös tuo vanha tuttu Rikhardinkadulla. Painelenkin sinne tänään ikään kuin vanhasta muistista.

7.12. 2018

”Hyvää uutta kirjastoa!”

Näin toivotti Jari Tervo, kun törmäsimme Oodin hyllyjen välissä. Taidatkos sen paremmin sanoa. On syytä yhteiseen oodiin ilolle.

Avajaispäivänä kirjastossa kuhisi, ja siellä tapasi vaikka ketä. Kansa näytti todella ottavan kirjaston omakseen. Oli hyvä ajatus avata se yhtaikaa kaikille eikä vain valituille kutsuvieraille asianmukaisin pönötyksin. Oodista tuli heti yhteisomaisuutta.

Niin paitsi maalaisille kautta Suomenmaan. On taas hammasten kiristelyn aihetta, miksi Helsinkiä aina suositaan. Pääseehän täällä  käymään kuka vaan, mutta uuden uljaan kirjaston käyttö voi olla rovaniemeläisillä rajoitettua. Laajemmin ajatellen kirja harppasi ison askeleen eteenpäin.

Presidentti Niinistö sanoi, että suomalaiset ansaitsevat tämän. Uskomme hänen tarkoittavan kaikkia suomalaisia. Tosin Nopolan sisarukset olivat jäädä ovien ulkopuolelle, kun ryntäys sisään oli illan suussa liian kova. Pääsivät sentään, kun kiljuivat järjestysmiehelle tulevansa esiintymään.

Presidentti ja pormestari viittasivat kumpikin puheissaan sivistyneesti antiikin lähtökohtiin. Niinistö vertasi kirjastoa agoraan, kaikille yhteiseen toriin, joka sallii ajatusten vapaan virtaamisen ja ihmisten kohtaamisen. Jan Vapaavuori puolusti kaupunkien vetovoimaa Aristoteleen ajatuksilla: ihmiset etsivät ensin työtä ja toimeentuloa, mutta jäävät kaupunkiin saavuttaakseen paremman elämän. Eipä tuotakaan maakunnissa hevin sulateta vai kuinka.

Jenni Haukio osoitti jälleen hyvää makua ja harkintakykyä. Hän valitsi ensimmäisen runon esitykseensä Helena Anhavalta, äsken edesmenneeltä hienolta ja hiljaiselta runoilijalta. Ella Pyhältö lausui kauniisti ja Sirpa Kähkönen haastatteli. Ja folkkaa riitti partahilla.

Siellä vilinässä näin äkkiä tutun sorjan hahmon. Onko tuo Kai Aareleid, virolainen kirjailijatähti? Olipa hyvinkin. Rohkaisin mieleni ja menin kiittämään kirjastaan Korttitalo. Harvoin olen saanut yhtä kauniin hymyn palkakseni.

Yhdessä teltassa alakerrassa laulettiin stadin slangiksi väännettyjä lauluja. Kiva tuokio sekin. Yksi kundi selvitti Helsingin historian letkeällä slangilla kymmenessä minuutissa. Jäi mieleen hyvä bonjaus, että oli kliffaa hei kun se Eugen S. tappoi Bobrikoffin, mutta onneksi ei saman tien tappanut Sinebrykoffia, sillä kuka silloin olisi stadilaisille kaljaa keittänyt.

Kyllä tämä helsinkiläisten suurta juhlaa oli, ei auta. Ajatelkaa tosiaan, mikä kulttuurimaili Oopperatalolta Svenska Teaternin kulmalle. Mannerheimintien varrelta mailin matkalta löydät ihan mitä vain henkiseen ja fyysiseenkin nälkääsi. Onko tällaista cityä missään? On mieletön onni olla tänään stadilainen. En enää vaihtaisi maalle, vaikka etunsa sielläkin oli.

Oodin lennokas tila itsessään kaipaa vielä parempaa asettautumista, valtavan folkan keskellä ei oikein snaijaa kaikkia mahdollisuuksia. Omia kirjoja oli hyllyssä, sen tarkistin siellä kirjataivaassa. Kaikkia ei ole lainattu. Mutta onko kirjasto sittenkään minulle olohuone ja kohtauspaikka? Enkö yleensä hae kirjaa itsekseni kaikessa hiljaisuudessa Rikhardinkadulta tai Hämeenkyrönkin vanhasta pyöreästä kirjastosta, joka nyt on hävitetty ja uusi pykätty koulun yhteyteen. Aina niissä saa loistavan palvelun. Ajatelkaa vaikka kirjaston tilaussysteemiä? Mitä vaan saat mistä päin maailma hyvänsä! Aivan ainutlaatuista.

Niinpä niin, kirja on sittenkin enemmän intiimi kaveri, jonka kohtaan yksin nahatusten meluiten omassa huoneessani. Mutta onhan Oodissa varmasti nastaa käydä ja törmätä tuttuihin ja tuntemattomiin. Yleistä avaruutta, virikkeellistä viisautta riittää. Otetaan nyt siitä kaikki irti!

5.12. 2018

Adventillista

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Voi jäädä putki päälle. Lueskelen edelleen virolaisia kirjailijoita. Antologia Nippernaati tarjoaa ikkunan sikäläiseen nykykirjallisuuteen.  Rento tärkeilemätön ote vallitsee. Virolaisilla on iloisempi ote kuin monilla suomalaisilla, jos näin umpimähkäinen vertailu vailla laajempaa pohjaa sallitaan. Minua miellytti Urmas Vadin novelli ”Isän kuolema” antologian ykkösosassa. Siinä piirtyy alakuloinen, karun huvittunut kuva yksinäisestä, kaikkien hylkäämästä miehestä.

Suosittelen myös Enn Soosaaren tunnustuskirjaa Viron nurinkurinen vuosisata (2011) kaikille, jotka edelleen tolkuttavat, että mikseivät pysyneet suuren Venäjän hellässä suojeluksessa, vaan lähtivät irti tempoilemaan. Soosaar on suorasanainen oman historiansa tulkitsija. Hän näkee julmissa vaiheissa joskus mustaa komiikkaa. Hänen pappisperheensä selvisi monia muita paremmin. Järjettömiä kohtaloita voi kestää helpommin nauramalla manalaista vasten partaa.

Viimeaikaiset kolistelut Asovanmerellä hätkähdyttävät Ukrainan ohella eniten Baltian maita. Virossa eletään taas pelon vallassa, todisti Marju P. minulle Tallinnassa. Onhan heillä sentään Nato turvanaan, jos viides pykälä sitten toden tullen astuu voimaan. Enkä usko Putinin lisää pullistelevan, kun näissä nykyisissäkin on tarpeeksi tekemistä. Kuinka kirjoitti toisaalta Mauno Koivisto: Venäjän idea on laajentuminen.

Pitäisi näiden mainittujen lisäksi lukea Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin kirja Neuvostoihmisen loppu, jonka Jani Saxell ansiokkaasti tämän aamun Hesarissa esittelee.  Ilmeisesti lohdutonta luettavaa, lykätään vähän. On siirryttävä valoisampiin aiheisiin.

Sellainen oli verraton elokuva Cinema Paradiso (1988), jonka onnistuin näkemään vasta tv:stä lauantaina. Tunnekylläinen kunnianosoitus itselleen elokuvalle, joka oli pienen Sicilian kylän henkireikä. Giuseppe Tornatoren ohjaus oli hauskan satiirinen katolisen yhteisön kuvaus ja hellyttävä pienen pojan kehityskertomus. Tällaiset antavat elämänuskoa, enkä nyt tällä kertaa yhdy Aamulehden pätevään Pekka Eroseen, joka tunsi siirapin maun – sitä oli sopiva määrä ihan aitoon kyynelehtimiseen saakka.

Olimme adventtikävelyllä kaupungin joulutoreilla, jotka totesimme, varsinkin Senaatintorilla, ilmeeltään vaisummiksi kuin on Tallinnan Raatihuoneen torin värikylläinen näkymä. Eikö markkinoita voisi siirtää takaisin Espalle, se on vehmaampi ja ystävällisempi ympäristö. Kannatan tässä Matti Klingeä: arvokasta Senaatintoria pitäisi säästää markkinoilta ja muilta kansanhuveilta.

Kävinpä vielä tuossa naapurissa Agricolan kirkossa kuulemassa, kuinka piispa Teemu Laajasalo puhui pelastuksen sanomasta varmoin konkreettisin ottein eikä antanut Kuukausiliitteen hilpeän jouluevankeliumitravestian häiritä itseään. On piispalla kestämistä tilintarkastajien ja median vitsomana. Kerran ennen olen poikennut seuraamassa suosittua Tuomas-messua ja vähän vaivautunut sen innokkaasta yhteisöllisyydestä, mutta sellaiseenkin näemmä tottuu. Onhan ainakin nuorekkaan iloista ja reipashenkistä menoa.

Näin kohti joulua. Toivotan kaikille hyvää adventtia. Odottavan aika voi olla pitkäkin, kuten Laajasalokin pohdiskeli, mutta hetkessä se hulahtaa ja ollaan aatossa.

3.12. 2018

 

Tervitus Tallinnast

Merkittävin uusi nähtävyys Tallinnassa on Kommunismin uhrien muistomerkki. Bussilla sinne pääsee Viru-keskuksen alakerrasta. Bussin kortinlukija on kätevämpi kuin meillä. Matka Piritan tietä Maarjamäelle taittuu nopeasti. Hyytävässä syysviimassa kuljimme hitaasti mustien seinämien reunustamaa tunnelia, jonka päästä näkyy valoa.

Tapasin päivää myöhemmin Reval-kohvikissa Marjun, joka kertoi, kuinka hänen isänsä vietiin kuorma-autolla, kun tyttö oli kaksivuotias. Isä menehtyi Vorkutan pahamaineisella leirillä 48-vuotiaana. Hän oli Viron itsenäisyyden aikana osallistunut Omakaitsen toimintaan. Palasi elävästi mieleen Siimetsin elokuva Toveri lapsi, jossa perheen kohtalo on lopussa onnellisempi.  Marjun isän kyyditsijät olivat sanoneet tulevansa myöhemmin hakemaan loput kuusilapsisesta perheestä. Kuorma-autoa ei koskaan kuulunut.

Saatoin eläytyä Marjun tunteisiin, kun hän on jättänyt kukkia isänsä nimen kohdalle siinä muistomerkin pitkässä tunnelissa. Muistomerkillä on varmasti suuri lohduttava merkityksensä, vaikka ei se tapahtumia saa haihtumaan, päinvastoin. Nyt viimein menneisyyden traumat tunnistetaan. Meidän suomalaisten on aika vaikea edes ymmärtää, mistä kauhusta ja hävityksestä yksityisten perheiden kärsimys kohosi.

Kun viima mereltä tunki luihin ja ytimiin, vetäytyimme lämmittelemään muistomerkin vieressä sijaitsevaan historialliseen museoon. Sattuipa hyvin. Museo on erinomaisen elävä ja havainnollinen menneen kauhean vuosisadan läpikäynti virolaisten elämässä. Aulassa on komea 20-luvun avoauto, johon sai vapaasti istua. Toinen huvittava keksintö oli virtuaalinen pyöräretki halki Tallinnan, niin että kuvaruudulle välähti aina kunkin talon vanha ilmiasu nykyisen rinnalle. En ole tällaista meillä tavannut, mutta eihän kotimaassa niin tulekaan museoita katsotuksi, ellei ole hyvää syytä. Monet videot, ääni- ja kuvatalllenteet pyörivät kaapeissaan. Tuntui tosiaan kuin olisi astunut menneiden vuosikymmenten iloihin ja ennen muuta murheisiin. Hirveän sotainen oli tuo vuosisata, täynnä pauketta, tulitusta, marsseja ja vallanvaihtojen pauhua.

Taidetta tarvitaan lääkkeeksi järkytyksiin. Estonian Lentävä hollantilainen ei nostattanut kylläkään mielialaa kovin korkealle. Kuten Jaakko Ryhänen väliajalla totesi, kyllä sen musiikin puolesta Wagneriksi tunnisti, mutta muu oli vääntynyttä uudelleen tulkintaa. Ryhänen on ohjannut Hollantilaisen yli 20 kertaa, mutta ei käsittänyt hänkään tämän esityksen oivalluksia. Toiminta tapahtui öljylautalla ja liikemaailman kurimuksessa, vanha juoni sekaantui selvittämättömään takkuun. Heinen ja Wagnerin libretto oli muutettu loppuratkaisua myöten. Hyvät (osin yli-ikäiset) laulajat pelastivat sen mikä pelastettavissa oli. Kiintoisaa olisi tietysti verrata tätä Helsingin uustulkintaan samasta teoksesta, mutta emme vaivaudu eikä se ole kai enää mahdollistakaan.

Parempi tunne jäi, vaikka ei uskoisi, Merineitsi-salin Forever Young –revyystä Viru-hotellissa. Se kuvasi sekin Viron satavuotista historiaa, nuorekkaasti, ilmavin ja hauskan iskevin musiikkinumeroin,  tanssillisesti ja aistillisesti. Vähän koreaksi kuorrutettu esitys, mutta oli siinä asiaa pohjalla. Ei yhtään hullumpi kansanomainen kooste samoista vaiheista, joita museo ja muistomerkki olivat meille kuvastelleet. Hienosti samalla illastettiin ja oltiin elegantin arvokkaita.

Historiallinen kokonaisuus täydentyi, kun päivällä olimme kiertäneet mainion pisteliään oppaan Eevan johdolla Viru-hotellin ylimmän kerroksen, KGB:n kuunteluhuoneet ja kaiken niihin liittyvän absurdin komiikan. Vaikea on uskoa, että näin täydellinen seuranta oli päällä neuvostoaikana ja että kaikki tosiaan koottiin ja arkistoitiin, epäilyttävien matkailijoiden puheet ja toimet ja arvatenkin rakastelutkin. Jospa siinä jotakin paljastavaa livahti nauhaan ja kameraan.  Kuuntelulaitteiden kätkentä oli taiteen laji sinänsä. Mikrofoni tuli vaikka leipälautasen kaksoispohjan sisällä kahvipöytään.

Kun minäkin vierailin opiskelijaseureiden mukana ja esitelmämatkoilla Viru-hotellissa 70-luvulta alkaen, enpä aavistanut miillaisessa vakoiluviidakossa majailin. Huhuja tietysti kuului. Vaan enpä tainnut kuulua niin tärkeisiin epäilyttäviin tyyppeihinkään, että minua olisi seurattu. Vai jospa hyvinkin? Kunpa arkistot joskus avautuvat sieltä Moskovan upottavista uumenista, minne ne kuulemma 1991 paniikissa kärrättiin.

Näin tuli tärkeitä nähtävyyksiä hoidetuksi. Keskimääräistä Tallinnan matkaajaa taitavat kiinnostaa kokonaan muunlaiset kohteet, kuten eräs tomera rouva kivahti Martin markkinoilla matkailutiskillä esittelevälle toimitsijalle ”Ei me mitään nähtävyyksiä, me haetaan vaan edullisia matkoja.”

Neljän hengen viihtyisä asuntohotellimme sijaitsi muuten Kuldseppan ja Nigulisten nurkalla vastapäätä kirjailijataloa ja vanhaa kunnon Suomi-instituuttia, missä monet kerrat on tullut käydyksi, niin Salokanteleen, Zetterbergin kuin Turtolan toimikausina. Nyttemmin ovat kutsut hiljenneet. Mitähän instituutissa tapahtuu? Kirjakauppa on ainakin hengissä, aina osuu silmiin Sillanpään ja Waltarin vironnuksia ja muutakin matkalaukun painoksi. Livahti sinne myös Marjun lahjoittama Vana Tallinn ja pari pulloa Sakua, vaan eipä juuri muuta pullosaalista. Ne rallit alkavat hiipua alan matkailijoiltakin.

Reippaassa myrskyssä, keikuttavassa aallokossa seilattiin kotisatamaan. Hea reis, ei voi muuta sanoa. Käykää ihmiset Tallinnassa ja vaikka pidemmälläkin. Marjun kanssa muistelimme taannoisia Viljandin kirjapäiviä, iloista oli silloin 90-luvulla. Viro on vireä ja ystävällinen maa ja voi viettää juhlavuottaan hyvillä mielin – olkoon että nykypolitiikasta ollaan siellä kiperääkin mieltä. Aina nämä ajat silti menneisyyden voittavat.

30.11. 2018

 

Seltsimees laps

Ensinnä: en yhtään ihmettele, että ostokeskus Redissä ei käy asiakkaita. Eihän siellä löydä minnekään. Etsimme epätoivoisesti elokuvateatteri Cinamonia nousten ja lasketellen erilaisia liukuportaita ja hissejä ja vaelsimme tyhjän tuntuisia minnekään johtamattomia käytäviä, kunnes onnen kaupalla ja kyselemällä kohde löytyi. Viitoitus oli olematonta. Eihä näin voi isoa kompleksia suunnitella tai tietysti voi, koska niin on tehty.

Mutta kohde korvasi turhauttavan haeskelun. Uusi elokuvateatteri on hieno ja toimii, vaikka sielläkin on aulassa turhaa haahuilutilaa ja koppeja monenmoisia. Tuskin tulemme toista kertaa, ellei ihmeitä tapahdu.

Pääasia nyt kumminkin oli elokuva, Moonika Siimetsin ohjaama ja Leelo Tungalin teokseen perustuva Seltsimees laps – Toveri lapsi. Alkuteos on suomennettu, mutta ei ikävä kyllä vielä julkaistu. Martin markkinoilla käyneet saattoivat tutustua tekijään (kuvassa keskellä) Anja Salokanteleen haastattelemana. Koska tämä osio oli jostain kumman syystä siirretty eri aikaan kuin ohjelmassa seisoi, jäin haastattelusta paitsi. Odotin sitä virittyneenä, mutta sen paikalle ilmestyi Tarja Halonen kertomaan taidemieltymyksistään. Marjalla kävi iltapäivällä parempi tuuri, kuten ottamastaan kuvasta näkyy.

Elokuva itsessään palkitsi takaiskut lopulta suurenmoisesti. Seltsimees laps on maineensa veroinen, kotimaassa Virossa se on nousst erääksi juhlavuoden suurista tapauksista. Tarina jatkaa tätä neuvostoajan tarkastelua lapsen näkökulmasta, josta kerroin viime pakinassa. Leelo Tungal asettuu kunniakkaasti Viivi Luikin, Māra Zālīten ja Kai Aareleidin seuraan. Kaikilla hienoja lapsikuvauksia, joista välittyy viattomasta ja pahaa vain aavistelevasta näkökulmasta kommunistivallan karmeus. Ei sentään koko karmeus, mutta riittäviä viitteitä.  Pidättelevä kuvailu on joskus tehokkainta.

Alkuteosta lukematta voin uskoa, että Moonika Siimetsin ohjaus tekee oikeutta Leelo Tungalin omaelämäkerralliselle kerronnalle. Ihmeellisen aidon ja ilmeikkään lapsen hän on saanut pääosaa näyttelevästä Helena Maria Reisnerista, joka on tapahtumien aikaan vielä alle kouluikäinen. (Onpa muuten kovasti erään Saaga Pylsyn näköinen, totesimme Marjan kanssa.) Muutkin näyttelevät vereslihalla, mutta lakonisesti tunteitaan tulkiten.

Kirjan ja elokuvan idea on lyhyesti se, että kun lapsen äiti viedään kauheista nationalistisista rikoksistaan Siperiaan – tuomio 25-30 vuotta mm. siitä, että on opettanut Viron kansallislaulua oppilailleen ja omistaa vanhan itsenäisyyden aikaisen lipun. Mies on joutua samaan myllyyn, koska on säilyttänyt itsenäisen Viron aikaisia urheilumitaleitaan. Ja lapsi onneton luulee, että äidin tuomio tulee sen vuoksi, että hän on ollut tuhma. Hän päättää olla kiltti toveri lapsi, jotta äiti palaisi lupauksensa mukaan kotiin.

Monista käänteistä satuttavin on isän saama ehdollinen ylennys vararehtoriksi. Julmiin ehtoihin hän ei voi suostua, ja niin liikunnan opettaja ja urheilusankari nähdään seuraavaksi talvisessa pöllimetsässä. Pirullinen systeemi oli tämänkin leffan esittelemänä aikanaan meilläkin ihailtu neuvostohallinto. Mielivalta, ideologinen sokeus ja henkilökohtaiset kostot kukoistivat, kuten tässäkin tapahtuu. Silti venäläistä brutaalisuutta ei mielestäni liioitella, pahempaakin olisi saatu esiin kuin tämä liikuttava lapsikuvaus.

Jos tämä elokuva on nationalistinen, ilmoittaudun ilomielin nationalismin kannattajaksi. Hyvää tämä teki katsoa, vaikka koettelemusten jälkeen. Elokuva menee enää tämän viikon. Ja nyt paikan päälle Tallinnaan katsomaan, kuinka kaikesta silti on selvitty 100 vuoden jännevälillä.

28.11. 2018

 

Martin markkinoilta tarttunutta

Martin markkinoilta jäi käteen kaksi erinomaista kirjaa. Vähemmän muuta sälyä.

Kai Aareleidin (yllä) kuulin puhuvan kerran yliopistossa virolaisesta nykykirjallisuudesta. Silloin jo havahduin: onpa fiksu ja kaunis nainen, jos näin saa enää sanoa, varsinkaan kirjailijasta. Martin markkinoilla kuuntelin, kun hän kertoi työstään yhdessä suurlähettiläs Jaak Jõerüütin kanssa. Anne Ala-Honkola haastatteli. Vaikutelma vain parani.

Samana iltana luin yhdeltä istumalta (kuten Annekin sanojensa mukaan) Aareleidin tuoreen romaanin Korttitalo, jonka Outi Hytönen on suomentanut. Vangitseva elämys.

Mietin mikä tekee siitä niin raikkaan ja koskettavan, jos vähän kulunut sana sallitaan. Nuoren Tiinan kehityskertomus on herkin, osuvin vedoin kirjoitettu. Neuvostovaltaa eletään, lähdetään sotavuosista ja päähenkilö syntyy 1946. Tuossa voisi olla ainekset hyvinkin raskaaseen taivallukseen, mutta Aareleid kuljettaa Tiinaa miltei kepeästi kokemuksesta toiseen, kunnes lopussa vasta vastoinkäymiset kasaantuvat. Paras ystävä katoaa ja perhe hajoaa. Silti romaanista jää jotenkin valoisa tunne. Se tuntuu lisäävän lukijan elämänhalua, jos jollakulla on murheita omallakin kontolla.

Ilmava rakenne, tuo tuttu juttelunomainen kerrontatapa, joka on virolaisille ominainen. Tunteilematon tyyli, joka saa pienetkin seikat vihlaisemaan. Myös onnen tunteen vähäeleinen kuvaus. Baltian maissa valitaan näköjään nyt mielellään lapsen tai nuoren tytön näkökulma todistamaan rankasta ajasta, joka näin kerrottuna kevenee, mutta ei suinkaan kadota kauhistavuuttaan. Päinvastoin lapsenomaisen viaton kosketus näyttää brutaalin todellisuuden rivien väleistä hyvinkin paljastavasti.

Samaa näkökulmaa käyttää latvialainen Māra Zālīte romaanissaan Viisi sormea. Muistamme virolaisen Viivi Luikin verrattoman kirjan Rauhan seitsemäs kevät, jossa niin ikään neuvostokomento näytti absurdin luonteensa pienen tytön humoristisissa havainnoissa. Tällainen ristivalotus kysyy taitoa ja sydäntä. Nyt kaiken päätteeksi  Kauppakeskus Redin uudessa elokuvateatteri Cinamossa pyörii elokuva Seltsimees laps eli Toveri lapsi, jossa on sama teema. Se on pikimmiten nähtävä, menee vain tämän viikon.

Historiantutkijan suuria linjoja havainnoiva tarkastelukulma harvoin kohtaa yksityisten kansalaisten kokemuksia. Siitä on näytteitä takavuosilta, jolloin nämä maat olivat valkeita neuvostoläiskiä  kartalla ilman omaa henkeä ja elämää. Yliolkaista asennetta ilmenee ihme kyllä vieläkin. Siitä puhelimme markkinavilinässä parhaan Viron historian tuntijan Seppo Zetterbergin kanssa. Kuinka hyvää tekisi historioitsijoille lukea kaunokirjallisuutta, saada sen kautta tuntumaa yksittäisten ihmisten todelliseen elämään.

Toinen markinoilta mukaan tarttunut romaani on vironvenäläisen Andrei Ivanovin Kourallinen tomua, Jukka Mallisen suomennos. Heidänkin keskustelunsa lavalla kuuntelin. Virolaiset kirjailijat ovat helposti lähestyttäviä, vailla mitään diivan elkeitä, joita täällä joskus kohtaamme. Kirja on vasta alkuvaiheessaan. Se on hengästyneesti kirjoitettu kuvaus uudesta Virosta, vapautumisen jälkeisestä ajasta, joka ei tuokaan ihmisille pelkkää onnea. Kova liikemaailma puristaa siinä entisen idealismin hengiltä. Mainiosti Ivanov kuvaa heti alussa muuttunutta Tallinnaa, jota päähenkilö ei kymmenen vuoden poissaolon jälkeen ole enää tuntea. Tämän nopean, osin vieraannuttavan muutoksen tuntee jokainen silloin tällöin Tallinnassa käyvä matkalainen.

Siellä kannattaa silti ehdottomasti käydä. Sinne kaivataan suomalaisia turisteja, joiden määrä on viime aikoina vähentynyt. Onneksi viinaralli on samalla kuivahtanut ja siirtynyt osin Latviaan, onnea heille ja valuuttatuloja. Kannattaisiko sittenkin luopua mielettömästä tunnelihankkeesta? Tallinnaan pääsee vaivattomasti muutenkin. Mekin sinne tällä viikolla pitkästä aikaa piipahdamme perinteiseen tapaan laivalla. Katsotaan mitä vastaan tulee.

26.11. 2018

 

 

Oma maa on hyvä elokuva

 

 

 

 

 

 

 

 

Katsastimme Markku Pölösen uutuuden. Hänellä on takanaan eittämättömiä ansioita Onnen maasta alkaen. Kriittinen Veikko Huovinen sai Koirankynnen leikkaajan filmatisoinnista niin paljon puhtia 2004, että innostui kirjoittamaan uuden kirjan Konsta Pylkkäsestä. Oma maa on Pölösen yhdeksäs pitkä elokuva ja näyttää päättävän kauniisti erään kaaren hänen tuotannossaan.

Omaa maata on kolhittu kritiikeissä, siihen on suhtauduttu ylenkatseellisesti ja pilkallisesti. Onhan se hyvin perinteisesti kerrottu elokuva ihmisten sitkeydestä ja maauskosta ja tulevaisuuden toivosta. Kaikki kauas menneisyyteen jääneitä hyveitä? Onhan sen dramaturgiassa yhtä ja toista kökköä äkkihyppäystä ja kovin pikaisesti liimattu happy end.  Mutta on se yhtä kaikki elävä ja väkevä näyttö vanhojen konstien kestävyydestä, niin elokuvassa kuin elämässä.

Tässä tulevat jotkut Päätalon aiheista tehdyt elokuvat mieleen, ennen muita Mikko Niskasen ohjaukset. Samaa karheaa voimaa ja ylenkatsetta tekotaiteellisia ratkaisuja kohtaan on Pölösen jälleenrakennuseepoksessa. Hiki on arvokasta, tahtoo tämäkin fyysisen työn ylistys julistaa.

On ihailtava sitä, että joku lähtee vielä tosissaan tekemään näin ”vanhanaikaista” elokuvaa. Kuitenkin siinä pistetään uutta raikasta kuvallisuutta 1940-luvun kamppaukseen. Eivät nuoret varmaankaan näin sumeilemetta silloin lempineet ja ilakoineet ja alasti hyppineet, mutta hauskoja kohtauksia syntyy työn vastapainoksi. Pääpari elää roolinsa aidosti, kirkasilmeinen Oona Airola ja jurompi Konsta Laakso. Kiva nähdä tuoreita kasvoja. hevosta hoitavat mallikkaasti

Veteraanitkin kunnostautuvat. Antti Virmavirrasta on äkkiä tullut uskottava isäukko, ja äidillä, Marjaana Maijalalla, on tärkeä hetkensä kerronnassa deus ex machinan osassa, rakkaustarinan ratkaisijana. Siellä on liepeillä yllätyksiä, tuttuja näyttelijöitä oudoissa kuoseissa. Mika Nuojua on erittäin hyvä junttimainen peräkamarin konna. Marja Packalenia ei uskoisi näkevänsä tuikeana maalaiskansakoulunopettajana, ei Sanna-Kaisa Paloakaan pyylevänä muijanlyllerönä. Entä tämä Vertti, tuskin näyttelijä ollenkaan, puhuu karjalaa kuin Antti Rokka ja Simpauttaja yhteensä.

Elokuvan kirjoittajan Antti Heikkisen tyyli tulee vahvasti läpi, siinä on kasvamassa Heikki Turuselle veres seuraaja. Tänä syksynä on pojalta tullut uusi romaani Kehveli, jossa historiaa pannaan pitkin ja poikin uusiksi. Kielen lahjakkuutta ja ajatuksen omaperäistä lentoa on hänellä. Paula Vesala olisi dramaturgina voinut vielä hieman hioa kohtauksien nivomista toisiinsa, mutta toisaalta äkkikäänteet virkistävät eikä kliseitä turhaan väistellä.

Katsoimme elokuvan arki-iltapäivänä, jolloin Kino Palatsin kamari oli jokseenkin täynnä varttunutta yleisöä. Kuultiin jopa spontaaneja aplodeja. Toistasataa tuhatta katsojaa on elokuvan nähnyt. Taas on Pölönen iskenyt saumaan, jossa tuntuu olleen pulaa kansaan iskevistä kertomuksista. Pultsin ja Kirstin kanssa kääntelimme elokuvan vielä kertaalleen La Famiglian kodikkaassa pöydässä ja löysimme lisää ansioita jos puutteitakin. MTV-veteraanien silmä ei jätä tarinan kuoppia huomaamatta. Tuollaisella laatikkokameralla ei kai voisi napata sen ajan melfieitä vai kuinka…

Päälle päätteeksi kuuntelin Antti Alasen luennon teatterin ja elokuvan suhteista Sinebrychoffin museossa illalla. Tuli hyvin esiin, kuinka tiivis tämä suhde oli 1900-luvun alussa ja kuinka nyttemmin taiteen lajit ovat etääntyneet toisistaan. Elokuva on halunnut itsenäistyä, mutta teatteri puolestaan lainaa sen keinoja, videoita yms. maneeriksi saakka. Omassa maassa on terve annos teatteria ja samalla upeita luontokuvia, maalailevaa elokuvaa elävimmillään. Pohjoiskarjalainen kotiseututunne elähdyttää elokuvaa voimallisesti, emmekä siitä puolesta keksineet pahaa sanottavaa, päinvastoin kieli eli ja tunne pärskyi. Hyvä leffa.

21.11. 2018