Aino-gaalan dramatiikkaa

 

Aino-gaalassa valittiin vuoden parhaita oopperasaavutuksia Aleksanterin teatterissa. Tilaisuus oli laatuaan ensimmäinen. Kuvassa Tuuli Takala, vuoden naissolisti.

Kaunis Angelika Klas ja letkeä Sauli Tiilikainen juonsivat, oli aarioita ja maistiaisia, jaettiin hienoja Aino-patsaita. Näitä pikku-oscareita kehitellään vähän joka alalla. Palkittuja kategorioita oli toistakymmentä, mutta ei yhtään säveltäjille, libretisteistä nyt puhumattakaan. Miksiköhän?

Arvokkain oli Ilkka Kuusistolle myönnetty elämäntyö-Aino, todella ansaittu. Ilkka kertoi huiman oopperahistoriallisen tarinan 5-vuotiaana tässä talossa näkemästään Parsifalista, pääroolissa Alfons Almi. Siinä oopperan kummitus paikalla viuhahti.

Oopperoita on tehty huomattava määrä, kotimaisia kantaesityksiäkin 14, joten Ooppera boxin johtajan Ville Salosen huoli oopperan tulevaisuudesta oli lievästi sanoen liioiteltu. Meidän Sillanpää-oopperakin siellä keikkui kärkijoukossa, mutta eipä tullut palkituksi. Waltteri sentään valittiin vuoden ilmiöksi, syystä kyllä.

Jalasjärven Satu Sammosta voitti yleisöäänestyksen vuoden oopperasta. Siellä on ollut aktiivisia äänestäjiä. Esityksestä emme olleet koskaan kuulleet mitään. Mutta nytpä kuultiin! Oopperan tekijä Joose Tammelin esiintyi reteässä nousukunnossa  ja piti tolkuttoman puheen, missä haukkui helsinkiläiset, etelän median, Lilli Paasikiven ja Yleisradion ja kävi sen jälkeen juontaja Tiilikaista rinnuksista. Sauli onneksi pelasti tilanteen tyylikkäästi.

Kuten Tiia Louste naulakolla naureskeli, pitkään luulimme, että se oli järjestetty juttu, mutta nytpä nähtiin aito reality-performanssi vanhan teatterin lavalla. Luvalla sanoen lähenteli pientä skandaalia, mutta pohojalaasilta on totuttu odottamaan kaikenmoista uhoa ja tempausta.

Lisää draamaa oli väliajalla, kun eräs katsoja oli menehtyä kaaduttuaan pahasti, mutta valpas lääkäri yleisön joukosta elvytti sen verran, että ambulanssimiehet saivat potilaan hoitoon. Kaikkea voi sattua oopperan tiimoilta, eikä ainut dramatiikka rajoitu lavalle.

Sillanpään Seuraa edustivat Pertti ja Kristiina Haavisto sekä Hämeenkyröstä tullut Vilja Pylsy. Kiva oli tavata Marja Sumari, Saulin puoliso, ja kiitellä syksyn parhaista bailuista.

Sitten vaan uuteen oopperakauteen. Jäämme jännäämään tuleeko Aino-gaalasta kestävä perinne. Aihetta olisi.

14.1. 2018

Ensimmäinen härkäviikko

Kiitos, pääsinkin töitten sarviin kiinni. Kianto kiehuu pöydällä.

Matti Kuusi sanoi Martti Haaviosta, että kun tutkimus kiehui hänen pöydällään, saimme turhaan odottaa häntä kokouksiin. Markku Envall tekee uudessa esseekirjassaan Tavaratalo taivasalla saman huomion opiskeluajoiltaan: kun joku ystävistä yhtäkkiä katosi yhteisistä istunnoista, se oli merkki siitä, että roikkunut gradu olikin saanut vauhtia.

Näin pitäisi olla. Silti irtaudun silloin tällöin kaupungille. Saaliina pari antoisaa tapaamista.

Kohotimme Antti Alasen kanssa Matti Salon muistomaljat Sea Horsessa. Matin puheet elävät mielissämme. Markkukin siteeraa jotakin Matin repliikkiä kirjassaan, aavistamatta lähestyvää kuolemaa. Puhuimme Antin kanssa Matin syvästä juutalaisuuden harrastuksesta, jonka mittasuhteita en aivan tajunnut. Intohimo holokaust-teoksiin selittyi osaksi sitä kautta. Matin artikkelit pitäisi koota kirjaksi, mutta kuka kustantaisi?

Toinen istunto Sauli Tiilikaisen kanssa Kuussa. Puhuin ensin Leinosta Töölön senioreille. Sauli valmistautuu juontajana huomiseen Aino-gaalaan Aleksanterin teatterissa. Siellä valitaan paras ooppera yms. Tätä samaa Oscar-henkistä leikkiä, jota meillä vähän alalla kuin alalla kopioidaan. Olisikohan sinne mentävä? Sillanpää voi olla kärkijoukossa, tuskin voittaa. Saulia kuulemme pääroolissa vielä ensi kesänä Myllykolussa.

Molempiin tapaamisiin liittyi kohtuullista herkuttelua, Sikalan silakoita ja Kuun maksaa ja pekonia. Maineikkaita annoksia, jotka eivät petä. Tärkeämpiä kuitenkin henkevät puheet. Aina latautuu, kun tapaa itseään fiksumpia.

Tällaiset ovat kirjoittajan lepohetkiä. Ihan koko aikaa ei voi olla työssä kiinni. Markku pitää pitkiä kirjoittamattomuuslomia, minä en sellaiseen pysty. Ehkä vielä tulee seinä vastaan.

Istuskelin pariin otteeseen SKS:n arkistossa katsellen kuvia ja dokumentteja, rapistellen vanhoja papereita, naputellen digiruudulle kuvajaisia. On tutkijoita, jotka eivät arkistoon suin surmin lähde – joille riittää valmis painettu kirja nojatuolissa. Minusta on aina kiehtovaa sukeltaa teosten taakse ja alle, katsoa mistä silpusta mikin juttu on lähtenyt kasvamaan.

Onkohan valokuvatumpaa kirjailijaa viime vuosisadalta kuin Ilmari Kianto? Ehkä Donner vetää vertoja tai Eeva Joenpelto. Iki otti selfieitä kauan ennen kuin sana oli keksitty. Arkisto pullottaa otoksia, Iki eestä ja Iki takaa, Iki istuu ja Iki makaa. Joskus saunoo ja soutaa, joskus puukuormia noutaa, aina polttaa piippua tai sikaaria, usein on kauniita naisia kainalossa. Siinä äijä joka kärsi, kärvisteli, taisteli ja tuskitteli – ja osasi silti toden totta elää. Suomussalmen sulttaani, Kainuun Khaani, Rämsänrannan ruhtinas.

Nyt kun eletään sodan 1918 muistoissa, Kiannon Elämän ja kuoleman kentältä (1928avautuu uutena, herättävän mielenkiintoisena dokumenttina. Hurja sotarunoilija oli Kianto, vielä hurjempi kuin Maiju Lassila vastapuolella. Kiannon valkoinen verihumala tahdotaan mieluusti unohtaa, Lassilan yhtä verihuuruinen kostonjano on ollut viime aikoina kurantimpaa. Kuinka käynee alkavana vuonna? Saako vapaussotakin taas muistonsa, kuten Sauli Niinistö vähän uudenvuodenpuheessaan vilautti.

Presidenttiehdokkaista ei nyt enempää. Loppukisa on kesken. Tähän saakka Matti Vanhanen johtaa esiintyjänä, vaan ei kannatuksessa. Toimittajien epätasainen ote vaikeuttaa arvioita. Ehkä sekin loppua kohden tiivistyy ja tasoittuu. Kisahan on ihan viitteellinen, lopputulos on selvä, mutta hauska silti juoksuttaa kisailijoita näille näytöskierroksille. Ponnistakaa, saatte prosentin lisää!

Nuutinpäivänä 2018

 

Kekkonen muistissa

Kirjailija voi olla paras toimittaja. Ulkopuoliset tekijät ovat tiedotusvälineiden luksusta. Sen todistivat Hannu Raittila uudenvuoden aattona Hesarissa ja Jari Tervo Ylessä vuodenvaihteen molemmin puolin.

Raittilan juttu digipäätteiden hallitsemasta maailmasta ikäihmisten kannalta kannattaa lukea vielä uudelleen. Asia on polttava ja tärkeä. Ei siinä mitään uutta sanottu, mutta kokoonpano ja formulointi on huipputasoa. Tällaista lukisi mielikseen enemmänkin monien latteiden lauantaiesseiden sijasta.

Jutun kruunasi jylhällä tavalla Raittilan isän kuolinviesti muutamaa päivää myöhemmin. Kuin vahvistus haudan takaa.

Jari Tervo on kuuluttanut Ylen loputtomasti jauhavissa ennakkomainoksissa (eikö ne ketään muuta ärsytä?), että Kekkonen elää. Hänen 8-osainen sarjansa todisti väitteen päteväksi. Kekkonen ei noussut haudasta, vaan jatkoi myyttistä elämäänsä.

Meille Kekkosen ajan eläneille hän ei ole myytti, vaan todellinen isähahmo. Tosin hän sai jo oikeasti eläessään legendanomaisia piirteitä. Kuvittelin aikoinani itse, kuinka hänestä vielä joskus tarinoidaan kuin Kaarle Kaljupäästä tai Harald Hirmuisesta. Juuri niin on käynytkin.

Tervon (ja tietysti muidenkin) työstämä sarja oli hyvä, yllätti suorastaan myönteisesti. Ensin kummastelin Juhani Suomen lähes totaalista syrjäyttämistä, mutta sitten tajusin, että ääripäät oli tietoisesti pyyhkäisty ja pyritty synteesiin. Ei Hannu Rautkalliokaan saanut heittää provokaatioitaan. Sarjan sävy oli maltillinen ja kunnioittava, mutta ei enää liehittelevä.

Nolosti silloin oltiin rähmällään, mutta oliko siitä mitään varsinaista haittaa? Eteenpäin mentiin kaikessa olennaisessa. Itse muistan Kekkosen vuosikymmenet huolettomina ja toivorikkaina aikoina. Ehkä nuoruudella oli siihen osansa.

Jotakin kohtaa ihmettelin. Oliko muka niin, että Kekkonen ei hoitanut sotasyyllisyysasiaa kyllin pontevasti Moskovan mielestä? Ja joutui sen vuoksi syrjään seuraavista hallituksista. Tähän asti on uskottu päinvastoin, että Kekkonen juuri hoiti pahimmat kilpailijat Tannerista alkaen linnaan ja sivuun politiikasta.

Myös vallanvaihdos 1981 sivuutettiin kovin köykäisesti – vaikka Paavo Väyrynen saikin (radion puolella paremmin) esittää oman uuden tulkintansa siitä, että Koivistoa ei yrittänyt kaataa Kekkonen, vaan Sorsa. Lisää dokumentointia kaivattaisiin.

Tervo teki joitakin hyviä vastakysymyksiä, minkä taidon ammattitoimittajat usein unohtavat. Muuten hän oli yllättävän leppoisa, selvästi Kekkosen miehiä, vahvan johtajan ihailija.

Kohta lähdetään valitsemaan taas vahvaa johtajaa. Ajat entiset eivät onneksi palaa. Unto Hämäläinen osoittaa Kuukausiliitteessä, että olemme saaneet valita presidentin vapaasti jo kolmisenkymmentä vuotta. Venäjällä tuskin on edes kyberintressiä sekoittaa Niinistön, Putinin hyvän tuttavan, presidenttitietä.

Niinistön uudenvuodenpuhetta on arvosteltu vihervasemmistolaiseksi ja naisia kosiskelevaksi, mutta eikö istuvan presidentin sovikin osoittaa sanansa koko kansakunnalle.

Kohta puretaan kuusi, ja minä keitän kinkun roippeilla terästettyä hernekeittoa. Tähän loppuu taas yksi vetisen harmaa joulu. Ulkoilu jäi vähiin, kerran poikkesin Tampereelle. Villa Viehätys palaa arkeen ja odottamaan seuraavaa vierailua. Helsinki kutsuu ja uudet seikkailut.

Loppiaisena 2017