Sota Tampereen Teatterissa

 

Kävikö nyt niin, että vanha porvariteatteri TT ajoi vasemmalta Työväen Teatterin ohi?

Näin ennakoi teatterin entinen hallintomies ensi-illan kynnyksellä. Ja toden totta, työväen laulut raikuivat teatterin aulassa hyvän aikaa ennen alkua. Punaliput liehuivat, joukko oli kiihtymyksen tilassa. Hevoset rouskuttivat heiniä pääoven edessä. Aito vallankumouksellinen viritys.

Olihan kapinan alun 100-vuotispäivä, joten olimme virittäneet omat mielemme kiertelemällä Vapriikin erinomaisessa näyttelyssä. Valokuvin, videoin, esineistöin valaistiin kapinakevään kauheita tapauksia Tampereella ja taisteluja laajemminkin. Siellä saa hyvin konkreettisen kuvan siitä, mistä oli 1918 kysymys. Samalla vilkaisimme kaihoten kaupungin kadonneita talokaunottaria viereisessä näyttelyssä.

Kun Teatteri taistelussa käynnistyi TT:n vanhalla päänäyttämöllä, oli hieraiustava silmiä. Niin autenttiselta tilanne vaikutti. Reino Bragge totesi teatterinjohtaja Jalmari Lahdensuon hahmossa toivottoman tilanteen ja lähti lipettiin. Teatteri lakkasi, näyttelijät jäivät helmikuun palkan turvin hotelliin majailemaan. Jalmari Rinne luki Shakespearea ja kuuli tykkien jyskeen parenteesien paikoilla.

Aivan oikein, näitä olen itsekin kuvannut TT:n historiassani 14 vuotta sitten. Kohta punaiset valtasivat teatteritalon. Oltiin siis samalla paikalla, mistä näytelmä kertoi. Anna-Elina Lyytikäistä on onniteltava hienosta aihevalinnasta ja paljosta muustakin. Tästä tuli hyvin kouraiseva ja muistettava ilta.

Parasta esityksessä on kaunistelematon kuvaus. Punaisia ei tosiaan enää romantisoida eikä yksinomaan ihannoida kummassakaan Tampereen teatterissa. Nyt asioita katsotaan silmästä silmään. Syntyi merkillinen todellisuuden tunne. Tätä lähemmäs sodan olemusta on varmasti vaikea teatterissa päästä. Me olimme katsomossa mukana pyörteessä, jotkut jopa repäistiin käytäville seuraamaan taisteluita ihan vierestä.

Lyytikäinen mainitsee ohjelman esipuheessa lähtökohtanaan ”immersiivisen eli osallistuvan teatterin”, joka sai alkunsa Britanniassa. Siinä katsoja ikään kuin upotetaan teoksen todellisuuteen. Hyvä näin, vaikka ”osallistumisesta” puhuttiin takavuosikymmeninä vähän toisessa merkityksessä. Tämä ei ollut enää poliittista osallistumista, agitaatiosta puhumattakaan. Oltiin suoraan myrskyn silmässä.

Vaikuttavaa monella tapaa. Näytelmä eteni myös perinteisin kohtauksin. Työväenjohtajista annettiin parodisia, lähes ilvehtiviä kuvia, Hyrskymurrosta ja Salmelasta. Heidän koomisiä, irvokkaita ja pehmoisia piirteitään korostettiin. Jukka Leisti karrikoi ja Matti Hakulinen sentimentalisoi. Olivatko kuvaukset toden pohjalla? Onhan siellä ollut historioitsija Tuomas Hoppu  neuvomassa. Tarkkaan katsoen, vakuutti historiansa lukenut hallintomies, löytyy tietysti myös taiteellisia vapauksia.

Tässä oli se ero TTT:n tyttöihin verrattuna, että syntyi oikeita, eläviä henkilöhahmoja. Parhaina erottuvat Arttu Ratinen puolueettomana porvarina, insinööri Hagmanina ja Risto Korhonen onnettomana hankintapäällikkö Aadolf Ahona. Mari Turusen vajaamielinen, huorahtava Soosi-Hanna suorastaan hätkähdyttää näinä naisnäkökulmien juhlapäivinä. Suuri yllätys on Ville Haapasalon rehevä, venäjäksi karjahteleva eversti Bulatsei ja hänen loistava tulkkinsa Antti Tiensuu. Monilla oli muitakin rooleja, jotka hyvin hahmottuivat kokonaisuuteen.

Näytelmä kiertyi lopussa kauniisti takaisin alkuun, kun Lahdensuo palasi ja alkoi teatterin siivoustyö. Mitä opittiin? Teatterin kannalta ainakin se, että puhe ja ihmiskuvaus sittenkin tatteria kannattelevat, ei ainainen laulu ja tanssi. TT ei mennyt vasemmalta TTT:n ohi, mutta taiteellisesti taisi mennä. Onnittelut kummallekin teatterille, teemat ja tulkinnat limittyvät hienosti ja tukevat toisiaan.

Hitto, tämähän oli oikeata totuusteatteria vaihteeksi! Silti fantasiaakin käytettiin, esim. hyvän emännöitsijän ampuminen tuntui liialliselta lopussa. Valkoisten summittaisen vastaterrorin täytyi tulla esiin. Kaikkiaan kova, mutta kyllin maltillinen tulkinta sodasta, jossa punaisilla ei ollut mitään toivoa. Suuri näyttelijä lausahti lähtiessä ovella: ”Taas meidän puoli hävisi, eikö koskaan tule uutta tulkintaa?”

Ei tule enää, niin huonosti siinä taaskin kävi. Loppukiitokset olivat täällä tyylikkäät, hillityt. Ei riehuttu ilosta kuten TTT:n lavalla musertavan tragedian päätteeksi. Vain yksi, Katariina Fleming, nousi urheasti seisomaan. Sekin kohtuullista, koska standing ovation on yleisyydessään jo menettänyt merkitystään. Olimme kai aika järkyttyneitä. Ei tällaista riemukseen katso, mutta jollakin tavoin siinä puhdistuu kuten antiikin tragediassa. Taas kertaalleen nielty koko kalkki, toivottavasti ei koskaan enää toistu.

27.1.2018