Hintansa väärti

Helmikuu alkoi historiallisesti. Ensin Sauli Niinistö astui myrskyn keskellä toisen kerran virkaansa, Jennikin vilkutti parvekkeelta ja sitten näimme vihdoin ihan oikeaa, kouraisevaa ja puhuttelevaa teatteria.

Joskus vain esitys iskee täysillä. Näkee sellaista, mitä voi pitää täytenä taiteena. Tämän paremmaksi ei juuri voi tulla.

Arthur Millerin näytelmä Hinta Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on tällainen esitys. Ei voi kuin haukkoa henkeä. Tällaiseenkin meillä pystytään.

Olen nähnyt saman näytelmän syksyllä 1980 TTT-Kellariteatterissa Tampereella. Sekin oli hieno esitys, erityisesti Reino Kalliolahden mahtavan Solomonin ansiosta. Olen hänen suoritustaan hehkuttanut TTT:n historian kolmannessa osassa Tasavallan toinen teatteri.  Jalmari Rinne kuuluu silloin lausahtaneen, että Näyttelijäliiton sääntöihin pitäisi laittaa pykälä, että kukaan ei saa näytellä NIIN hyvin.

Nyt Esko Salminen taitaa yltää vielä syvempään, vielä monumentaalisempaan tulkintaan tässä antiikkimastodontin roolissa. On erityinen ilo nähdä suuri näyttelijä parhaassa vedossaan. Ei vähintäkään väsymyksen tai herpaantumisen merkkiä. Täysi intensiteetti päällä koko ajan. Ei mitään hapuilua pitkässä tekstissä. Jokainen hetki täynnä merkitystä ja painoa, tauotkin, varsinkin ne. Huokailut, hiljaiset hetket, munansyönti!

Jo Salmisen ulkoinen massiivisesti räjähtänyt olemus kertoi henkilöstä paljon. (Parempikin kuin tuossa harjoituskuvassa.) Hänen röhisevä sisääntulonsa, hänen tapansa kävellä, hänen vuoroin anelevat, kyselevät, epäilevät, juonittelevat ilmeensä. Hänen kuuntelunsa! Kaikki sellaista, mihin vain vuosikymmenten kokemus näyttämöllä antaa eväät. Ja sitten täysi skarppaus esityshetkeen, kertakaikkinen läsnäolo.

Saimme kultaisen ystävän järjestämän kutsun ensi-iltaan ja olimme Marjan kanssa aivan riemuissamme, että tilaisuus aukeni. Niin harvoin sentään saa elää loistavan intensiivisen tekstin täysipainoisena tulkintana. Puheteatteria parhaimmillaan. Niin että laulua ja tanssia ei tosiaan jää kaipaamaan.

Paavo Westerberg on ohjannut näytelmän erinomaisesti. Näkee että häntä on innoittanut hieno näyttelijänelikko, Santeri Kinnunen ja Eero Aho traumaattisesti ja terävästi taistelevina veljeksinä, Aino Seppo tuskastuvana, tilanteista selvyyteen pyrkivänä puolisona. Täsmällistä, iskevää työtä kaikilta. Nautittavasti hitsautunut ensemble jo ensi-illassaan. Ei mitään epäröintiä missään. Näin ainakin tunsin näkeväni. Westerberg on muun ohessa tehokkaan tauottamisen mestari. Siitäkin tuntee todellisen ohjaajan, uskalluksesta antaa hiljaisuuden puhua.

Eero Kankkusen lavastus oli TTT-Kellarissa vielä muhkeampi röykkiö kuin tämä tässä nähty, mutta hyvin karakterisoi Antti Mattilan kasaama näkymä nytkin perheen ja varsinkin isän tappiota. Millerillä toistuu sama teema, isien ja poikien suhteet, paine menestykseen, yritys ja pettymykset. Kauppamatkustajan kuolema häämöttää tässäkin taustakuviona. Loistavia teoksia, dramatiikan helmiä. Pituus ei vaivannut pätkääkään. Asiat, tilanteet, muistot kiepsahtivat aina uusiin asentoihin. Ihmisten suhteet olivat kaiken aikaa liikkeessä. Lopussa röhönauru ihmisten epätoivoisille ponnisteluille.

No enempää en osaa sanoa. Ehkä elämykseen vaikuttivat toisenlaiset, äskettäin näkemäni esitykset. Tämä nousi niin kirkkaasen yksinvaloon. Ihmiskuvaukseen ei tarvita muuta kuin neljä erilaista näkökulmaa ja polttava asia. Sekä analyyttinen taito esittää se. Niin yksinkertaista, niin vaikeaa ja niin palkitsevaa.

1.2. 2018