Taiteilijat järjestykseen

 

Taiteilijat käyttäytyvät epäasiallisesti. Tähän saakka sitä on jotensakin suvaittu. Taiteilijoille on sallittu vapauksia, joita porvarit kavahtavat. Näin on siis ollut, vaan ei ole enää.

Yleinen normalisoinnin aalto pyyhkii. Taiteilijoitten on oltava yhtä korrekteja kuin tavallisten kansalaisten. Eipäs poiketa siellä ruodusta! Turvallisuudesta on tullut taiteen tekemisen hallitseva kriteeri. Ellei taideteosta ole tuotettu asiallisesti ja turvallisesti, sillä ei ole arvoa.

Ministeri Sampo Terho antoi siniset kasvot taiteen normalisointivaateille. Ei riitä sekään, että suuri yhteinen kansa hyväksyy teoksen ja nostaa sen alansa parhaaksi. Tärkeämpää on se, kuinka teos on tuotettu. Ovatko menetelmät yleisesti hyväksyttäviä. Taidetta arvioidaan nyt sen syntyolosuhteitten mukaan, ei lopputuloksesta. Vaikka kansa palkitsee, ministeri ei voi sitä tehdä. Tulisi väärä signaali!

Mahtuu tähän sekaan Luojan kiitos joitain järjen ääniä. Ulla Appelsinin kirjoitus taiteilijoiden uusvainosta ja massiivisesta lynkkaustahdosta sunnuntain netti-Iltsikassa ihmetytti todella: voiko joku vielä säilyttää harkintakykynsä ja kirjoittaa noinkin viisaasti! Näköjään voi. Lisäksi Renny Harlin toimi miehen lailla.

Harmillista että sukupolveni teatterigurut Kalle Holmberg ja Jouko Turkka ehtivät kuolla. Olisi niin hauska kuulla heidän jylisevät kommenttinsa tästä taiteen kurinpalautuksesta. Kun baletinjohtajan kohdalla on puhuttu epäasiallisesta kielenkäytöstä (!), kukaan ei ole hiiskahtanut näiden suurten ohjaajien raivokkaasta kielenkäytöstä, jota sain minäkin seurata. Heikki Kinnunen mainitsi joskus, että kun ihmiset yleensä välttävät suoraan loukkaamasta toista, Turkalla oli päinvastainen menetelmä. Hän porautuu hullun neron vaistolla ihmisen heikoimpaan kohtaan ja iskee erehtymättä siihen. Ei korrektia, ei turvallista.

Väläys vaihteeksi todellisesta sorrosta. Vasta näin 10 vuotta vanhan dokumentin vuoden 1918 uhreista. Seppo Rustanius, ennenkin kunnostautunut, näki uhreja – yllätys! – vain punaisella puolella. Hänen tulkintansa sisällissodasta oli se totunnainen, että siinä valkoiset teloittivat punaisia. Punaiset eivät teloittaneet ketään, seisoivat vain ampujien edessä. Tuskin sotivatkaan missään. Harvoin näin puhtaaksi viljellyn puolueellista kuvausta on nähty, ehkä joskus 70-luvulla. Petri Immosen kritiikki Hesarissa sentään havaitsi tämän ”häpeämättömän” propagandaluonteen, johon dokumentti tasaisin joukkolaukausefektein ylsi.  Mikähän oli tarkoitus? Tuskin se, että tendenssi kääntäisi katsojat itseään vastaan. Niin taisi kuitenkin käydä.

Hiljainen viikko ansaitsee hiljentymisen. Aloitimme sen Tampereen Vanhassa kirkossa, kauniissa konsertissa, missä kerättiin varoja heikkoon asemaan joutuneille lapsille. Koruton tilaisuus. Jorma Vuopio oli koonnut konsertin ja lauloi itse komealla baritonillaan tuttuja hengellisiä lauluja, tenori Juha Yli-Knuuttila eläytyi voimallisesti numeroihinsa. Maila Böhm säesti taattuun tapaan. Kenraali Heikki Lyytinen kertoi keräyksen tarkoituksesta ja tuloksista.

Kiitos heille, muutamaksi hetkeksi unohtuivat maiset melskeet niin taiteen kuin menneen sodankin rintamilla. Laskeudutaan rauhanomaisesti Pääsiäiseen.

26.3.2018

Julkkareissa ja taidenäyttelyssä

Jukka Rislakin muistelmissa on mainio alku. Hänellä on hyvää lakonista huumoria ja leikkaavaa ironiaa, elävää sukuhistoriaa ja muistoja lapsuusvuosilta, jotka ovat meillä yhteisiä: kuulumme siihen onnelliseen ikäpolveen, joka sai syntyä rauhan vuonna 1945.

Teos Mullistusten mies julkistettiin eilen Otavassa. Veli-Pekka Leppänen (kuvassa vas.) haastatteli tekijää toimittajan melko kapeasta kulmasta, mutta eihän lyhyeen esittelyyn paljon mahdukaan. Eikä Jukkakaan ole mikään lörpöttelijä. Kirjasta asiat aukenevat. Jämsän poliittinen henkilöhistoria alkaa siitä hahmottua ja myöhemmin maailman tapahtumat. Jukka on näitä vaiheita ennenkin käsitellyt, tässä avarammin. Palaan kun olen lukenut pitemmälle.

Anja Salokannel antoi hyvän viitteen Kiantoon Tuuloksessa, ja Jussia onnittelin komeasta tittelistä: hän on Virossa virallisesti ”klassikkojen mies”. Kuvassa komeilemme, me klassikkojen miehet. Ja nyt vasta kuulin, kuinka Emmy Martin oli toiminut aikanaan Annan ja Jukan puhenaisena. Jukan jyhkeä ujous tulee muistelmissa hyvin esiin.

Kävelimme Otavasta Annankatua Kalevankadulle ja pujahdimme Galleria Duettoon, missä oli näytillä Inari Krohnin uutta taidetta. Matkatuomisia Toscanasta, valoa ja aurinkoa, vuoria ja kaupunkikuvia. Joihinkin kumpuileviin vuorikuviin teki heti mieli lähteä vaeltamaan. Ihastuimme niihin sekä pieniin tutkielmiin avautuvasta keväästä, joka kohta on edessä. Se yksi jonglööri portilla jäi mieleen. Näitä on käytävä uudelleen rauhassa katsomassa.

Oli vanhan Liisankadun henkeä, kun tuttu piiri kokoontui: Salokanteleitten lisäksi tapasimme tietysti itse taiteilijan, Pertti Lassilan ja Leena Krohnin, muista puhumatta. Nämä vernissaukset ovat etupäässä sosiaalisia tapahtumia, sinällään oikein hauskoja. Onnitelut Inarille!

 

 

Kun viisi päivää viihdyin maalla ja joka päivä ennätin jopa suksille, tämä sivistynyt kaupunkielämä maistuu taas taivaalliselta. Kohta kävelen Kappeliin päivittämään asioita pitkähköstä aikaa Juha Vakkurin kanssa, ja kaikenlaista on edessä päin. Ja elokuvasota sen kun riehuu, jännitykselllä odotamme huomista Jussi-gaalaa ja sen uusia repäisyjä. Viheltääkö vihaiset naiset tuntemattomat sotilaat ulos sieltä.

22.3. 2108

Rankistelua elokuva-alalla

Nyt on Aku Louhimiehen vuoro roikkua häpeähirressä ja raskaimman kautta. Tasa-arvon päivänä hänet listittiin.

Aikamoinen joukko naisia hänen menetelmiään on kokoontunut kynimään. Keskustelu käy kiihkeänä. Voi kuvitella, millainen pulina aaltoilee ympäri maata, kun naisnäyttelijät muistelevat kokemuksiaan eri ohjaajien kanssa. Varmasti niitä on itse kullakin kaikenkarvaisia näyttämöiltä ja kuvauksista. Yksi ja toinen ohjaaja kuulee nimeään mainittavan!

Korvaan karahti Leea Klemolan maininta miehisistä ohjaajasankareista, joita palkitaan ja palvotaan. ”Kultapoika” Louhimies on yksi hellityimmistä – ja hetkessä yksi halveksituimmista.  Joku ehdotti radiossa ilmeisen vakavissaan jopa hänen palkintojensa peruuttamista ja tukirahojensa perimistä takaisin! Mukana on ainakin kolme ripausta aitoa kateutta. Ajoitus on erinomainen: näin ennalta pilattiin Akun Jussi-juhlat.

Klemola mainitsi myös pari vanhempaa nimeä, Mollbergin ja Niskasen. Tästä lähtivät kuvat kulkemaan. Olen työskennellyt kummankin kanssa käsikirjoittajana. Millaisia sankareita ja mieshirviöitä he olivat?

Molle käytti sumeilematta kaikkia mahdollisia väkivallan, nöyryyttämisen ja pakottamisen keinoja. Seurasin Maa on syntinen laulu -elokuvan filmauksia Kittilässä, ja olihan touhua. Kun näyttelijät olivat etupäässä pystymetsästä löytyneitä kansantyyppejä – eivät edes ”harrastajia” – oli ohjaajalla vapaat kädet säikyttää ja manipuloida heitä mielensä mukaan.

Kun isä-Juhanin piti vihastua tyttärelleen Martalle, Molle vetäisi näyttelijä turpaan niin lujaa kuin jaksoi juuri ennen kuin kamera kävi. Marttaa, kaikille tutuksi tullutta Ruttu Viitamäkeä, hän riepotti alastomana varmaankin enemmän kuin vaatetettuna. Ruttu sen kuin  nauraa rätkötti, näytti nauttivan katseista ja roolista. Mutta mitä tunsi sisimmässään nuori kokematon maalaistyttö?

Joitain näyttelijöitä pidettiin vedossa pontikan ja narkoosin voimalla. Rohkeutta lisättiin kaikin keinoin. Kun roolihahmon piti olla jurrissa, hän totisesti oli sitä, tuskin muisti ympäristöään. Laestadiolaisseuroissa vanhainkodeista tuodut avustajat pantiin mylläkässä raiskaamaan toisiaan. Koiraa hakattiin tuntikausia, kun kohtausta aina uusittiin. Vasikka paloiteltiin oikeasti veitsellä lehmän sisällä, veriset riekaleet mätkähtivät ämpäriin. Lavastaja Enska Suominen puhui ”teurastajan estetiikasta”.

Tästä hurjistuneesta hurlumheistä kehittyi sitten merkittävä elokuva, kehuttu ja palkittu kansainvälisestikin, suuri yleisömenestys. Sitä ylistivät niin Ingmar Bergman kuin Pentti Linkola muista nyt puhumattakaan. Oli tietysti kriitikoitakin, vaikkapa tuo sapekas Petteri (von Bagh), joka ei Mollea sietänyt. Mutta yhdenkään naisen en muista nostaneen sormeaankaan, elettiinhän syvää 1970-lukua. Apulaisohjaajana Pirjo Honkasalo hankki varhaisia kannuksia, koko ryhmä kehui silmät killillään Mollen nerokasta henkilöohjausta.

Pidin itse kyllä Mollen menetelmiä patologisina, osin sairaina, mutta tulosta syntyi ja rapa roiskui, hyvä ettei verikin. Yhteistyömme päättyi muutaman vuoden päästä. Totta puhuen vanha kiistakumppaninsa Mikko Niskanen oli toista maata, hänestä voin kertoilla joskus lisää. Mikko kiusasi muita lähinnä sanallisesti, mutta itse hän halusi eniten kärsiä! Kyllä hän osasi pilkata ja painostaa, muistan vain kuinka Tulipunakukassa kuvaaja Ossi Harkimon teini-ikäinen klaffipoika Harry joutui Mikon hampaisiin. Siinä ei sanoja säästelty. Ehkä Hjallis jotain muistaa, mutta hyvin on silti itsetuntonsa säilynyt.

Elokuva-alalla on varmaan paljonkin siistittävää, mutta ainahan ala on ollut villiä länttä ja kaikista säännöistä piittaamatonta remmastelua niin meillä kuin varsinkin maailmalla. Saa nähdä kuinka hyvin normalisointi nyt onnistuu ja kiskotaanko samalla luovuuden hampaat taiteellisten hurjapäiden kidoista.

20.3. 2018

 

Laviassa ja Luhalahdella

Hiihtelyn ohessa satakuntalaista seikkailua näillä aukeilla mailla.

Löysin pienen harhailun jälkeen perjantaina Luhalahteen, Tevaniemen kylään ja Nikulan palvelutaloon, missä pidettiin kirjallista iltapäivää. Hauska tilaisuus, vaikka ensin vaikutti kankealta. Asukkaiden lisäksi sinne kertyi kyläläisiä, tuttujakin: täkäläisiltä näyttämöiltä tunnettu Ritva Viitaniemi ja UutisOivan toimittaja Sakari Ilomäki.

Lähihoitaja Paula Piilola esitteli taloa ja tarjoili kakkukahvit. Aikaa vierähti useampi tunti. Lukemisharrastusta siinä oli tarkoitus virkistää. Kertoilin  elämäkerroistani, Sillanpäästä Leinoon ja tulevaan Kiantoonkin. Kirjastonjohtaja esitteli laitoksensa palveluja. Ritvaa yllytin taas kesällä näyttämölle, kun uutta pukataan Ikaalisiin, mutta eipä lämmennyt.

Uljaassa talvisäässä, lumisten maisemien halki ajelin sitten TeiTupaan lounaalle, sielläpä olikin muhkeat tarjoilut. Vilman tapasin töittensä ääreltä ja häiritsin kohtuullisesti, ei ollut pahoillaan. Sitten Ikaalisten Lidliin ruokakassin hankintaan (olipa halpaa) ja kotiin Viehätykseen.

Kolme hiihtolenkkiä sentään takana, parasta lomaa. Työn ja huvin voi yhdistää. Tänään sunnuntaina ajelin Laviaan Susikoskelle katsastamaan sitä Lammisen taloa, missä Iki-Kianto sihteereineen hurjasteli vuonna 1946 kyläläisten ihmeenä. Käytöstapansa poikkesivat kuulemma jonkun verran satakuntalaisesta elämän tyylistä. Yllä kuva talosta ja Susikosken sulttaanista.

Lammisen talo on edelleen tuossa vanhan kivisillan kupeessa hyvin sekavan miljöön keskellä kuin omaan aikaansa unohtuneena. Hankien keskelle hylätty vanha komea maalaistalo. Sen päätykamareissa Iki ja Inkeri asuivat ja hyvin vapaata sekä äänekästä elämää viettivät, niin että talon naimaton emäntä, käsityönopettaja Impi Lamminen, oli suuresti helpottunut päästessään vuokralaisistaan viimein eroon. Hän oli luullut saavansa sivistyneen maisterin ja kirjailijan taloonsa! Komediaa kerrakseen.

Brita Lamminen ja Arto Seppälä ovat antaneet lisätietoja tuosta ajasta, ja naapurissa Ylivakerin Hilkalla oli suorastaan tallessa Lavia-seuran joululehti, mistä sain vielä tarkempia tietoja ja silminnäkijäin kuvauksia. Hilkan hyvien ohjeiden mukaan paikalle löysinkin. Joskus tutkijalla on näinkin hyvät ohjastajat ja onnea muutenkin matkassa. Lavian reissusta tulee  Kianto-kirjaani eloisa sivupolku. Moskovan maisteria talossa kaiken melskauksen ohessa saneltiin kirjaksi, ja se ilmestyikin vielä samana vuonna.

Venäjällä pidetään tänään vaalit, ja meillä on nyt kaikki median putket ja pasuunat suunnattu mustaamaan Putinia ja vaalien onttoutta ja demokratian surkuteltavaa tilaa suuressa valtakunnassa. Hesarissa Jari Tervo huipentaa hyökkäilyt kolumnissaan. Vaan onko siinä mitään tolkkua enää? Otetaan vaikka vastakohta, toinen valistunut kansalainen prof. Matti Klinge, jonka mielestä Putin on sankari ja pelastanut Venäjän 1990-luvun alennustilasta. Kumpi älyniekka on lähempänä totuutta? Kumpi tuntee historiaa, Venäjää ja vallankäytön todellisuutta paremmin? Kumpaan kallistuisitte?

Totuus voi kulkea näiden välistä. Kannattaa edelleen lukea Anna-Lena Laurénin juttuja HBL:stä. Niissä valotetaan ilmeisen asiantuntevasti ja tasapuolisesti, konkretian ja kansalaisten aidon kokemuksen tasolta sitä, mitä Venäjällä nyt oikeasti tapahtuu. Tarpeellisia raportteja kaikkien summassa huitovien mielipiteiden vastapainoksi!

Seurataanpa vaalituloksia. Olihan meilläkin melko yllätyksettömät vaalit. Oliko demokratia suuressakin vaarassa? Venäjä marssii omalla tavallaan eikä koskaan tavoittelekaan mitään läntistä demokratiaa, vaikka sitä täältä Suomesta kuinka sinne tuputettaisiin. Ei sekään mikään itseisarvo ole.

18.3. 2018

Onnen Idus

Caesar aikanaan puukotettiin, mutta minulle tämä oli onnenpäivä.

Viimeinen piste Kianto-kirjaan! Tosin edessä on vielä hiominen ja tarkka toimitustyö, mutta kumminkin. Suuri helpotus, kun koko kaari on kertaalleen kirjoitettu.

Lopussa putoava liike aina kiihtyy, mutta nyt jotkut viime aikojen tapaukset lisäsivät adrenaliinia, mikä koitui työtehon hyväksi. Kiitos siis selkään puukottajillekin. Kun hukuttautuu kirjoittamaan, typeryydet unohtuvat.

Sitä paitsi säteilevän upea päivä. Kun lenkkeilin Kaivarin rannassa ennen seitsemää, aurinko kimmelsi jo korkealla. Ihmeellinen on vuoden kierto. Sitä ei lakkaa ihailemasta. Pitkä kevät edessä!

Sain puhelimessa viimeisiä Iki-viitteitä Raija Liisa Kiannolta ja Pekka Tarkalta. Joitain lehtileikkeitä vielä kaivelen, joku täydentävä haastattelu ja arkiston vilkaisu. Muuten kasaan aineistoa pois silmistä. Se on yksi nautinnollisimpia työvaiheita.

Sitten kävin Yrjönkadulla saunassa ja uimassa, papereiden pölyistä puhdistautumassa. Kävi säkä sielläkin, Antti Alanen nousi lauteille. Juteltiin pitkään elokuvista ja muusta pikkupöydässä vilvoitellessa.

Sain Antilta viitteen New York Timesiin. Siellä on iso kuvallinen juttu otsikolla Want to Be Happy? Try Moving to Finland. Liittyy tietysti raporttiin, jossa Suomi on todettu maailman onnellisimmaksi maaksi. Kuvassa kansaa makailee auringossa Espan nurmikolla.  Miten juttu Suomessa uutisoitiin? Hesarissa oli kahden palstan neutraali uutinen takasivulla. Ei tehdä tästä nyt numeroo… (ks. fb)

Kun tulin uimasta, Marjalla odotti tarjotin katkarapuvoileipiä ja valkoviinipullo pöydässä. Autuas autuas ilta ja onnellisuuden yö! Mitä enempää voi toivoa?

Hei, minä ilmoittaudun, liityn meihin maailman onnellisimpiin. Aamulla lähden maalle hiihtelemään.

15.3. 2018

 

 

Kunniaa tuli

 

Mika Waltari -seurassa sain arvokasta kunnianpalautusta kaiken julkisen repostelun jälkeen. Eilisessä vuosikokouksessa minut kutsuttiin seuran kunniajäseneksi. Kaunis kiitos, tämä sattui sopivaan aikaan.

Puheenjohtaja Päivi Istala totesi päivän paistavan joskus risukasaankin. Onneksi hän ei nyt sihitellyt sitä ”viikon sika” -tunnustaan, kuten taannoin Naisten illoissaan radiossa.

Olen myös F. E. Sillanpään Seuran kunniajäsen vuodesta 2005, mutta nyttemmin seura on pudottanut minut jalustalta, joten tämä oli mainio korvaus. FES-seuran vuosikokous kolmisen viikkoa sitten oli ankea ja aneeminen verrattuna Waltari-seuran asiapitoiseen listaan ja runsaaseen yleisömäärään.

Kiitospuheessani muistelin kolmea aaltoa Waltari-harrastuksessani. Ensin lukioajoista alkaen luin Waltarin tuotannon pääosin, aloittaen huipulta eli Sinuhesta. Sitten sain 1974 unelmakomennuksen akateemikon apulaiseksi, kun hänen muistelmiaan koottiin. Säännölliset tapaamiset Waltarin kanssa Tunturikadulla jäivät iäksi mieleen.

Kolmas aalto alkoi vuonna 2000, kun Waltari-seura perustettiin ja sain kutsun ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Samalla käynnistin hiljalleen elämäkerran kirjoitustyön. Unio mystica ilmestyi Waltarin merkkipäiväksi 2008. Järjestimme samaan hengenvetoon kirjailijan suuret 100-vuotisjuhlat.

Tästä Mikko Majander aloittikin esitelmänsä. Kun kirjani ei silloin päässyt edes tieto-Finlandian ehdokkaaksi manööveriä tulkittiin osin poliittisena. Taas vasemmisto torppasi Waltarin! Majander pohti, oliko perää tuossa vasemmiston vieroksunnassa alkaen 1930-luvulta.

Enpä referoi laajemmin, koska uskon Mikon kehittävän jutustaan julkaistavan esseen. Kansanrintama-ajatus Euroopassa antoi pohjaa Suomenkin pienille kirjallisuussodille. Mutta Waltari jäi rintamien väliin: hän oli oikeistolle liian liberaali ja kosmopoliitti, vasemmistolle liian kristillinen ja porvarillinen. Lyöntejä tuli vähän joka taholta.

Muistutin keskustelussa Raoul Palmgrenin urotyöstä, kun hän pudotti kirjallisuuslautakunnan vahvana jäsenenä Sinuhen valtionpalkinnolta 1946. Myös muisteltiin Katri Valan kritiikkiä Vieraasta miehestä: ”kokoomuslainen äitienpäiväkirjailija”. Ja niin edelleen. Ainahan kirjailijoita on roimittu eri perustein.

Majanderin terävä esitelmä yllyttäisi suorastaan tutkimaan lisää poliittisia rahavirtoja Suomen kulttuurielämään 1930-luvulla. Mitä silloin kihisi punertuneen Tulenkantajat-lehden, Kirjallisuuslehden ja Kiilan taustalla? Eihän vasemmisto kovin vahvoja asemia todellakaan saavuttanut, mutta yliherkkä Waltari huolestui hiljaisestakin vyörytyksestä ja vanhojen kaverien Viljasen ja Marjasen liukumisesta työväenkirjallisuuden ylistäjiksi. Lea Toivolan idea oli muistamisen arvoinen: porvarilehdethän vain integroivat Iiris Uurtoa ja Toivo Pekkasta valtavirtaan, eristämättä heitä omiin porukoihinsa. Ehkä silläkin oli merkitystä.

Kiinnostava kokous ja kannaltani syystä palkitseva. Kannatti heilua tässä seurassa, sen taso ei koskaan pudonnut eikä yleisömäärä kokouksissa laskenut. Monissa keskusteluissa ja matkoilla sain viitteitä ja aineksia elämäkertaan. Toimintakertomus ja suunnitelma puhuivat nytkin puolestaan. Anneliakin muistimme, voi haikeus. Jotain aina puuttuu, kun Annelin välkkyvä hymy ei enää vastaanota tulijoita. Onhan meillä Päivi ja Sirkku (jotka alakuvassa reunustavat kunniajäsentä) ja monia muita hyviä ystäviä, Kiitos kaikille!

14.3. 2018

 

 

Elokuvakatsaus

Kun oikein ottaa päähän ja kaikki mustuu – mikä auttaa? Parhaan unohduksen saa, kun vetää pään täyteen. Mutta parempi on kuitenkin hyvän elokuvan antama pako. Leffateatterin musta syli hukuttaa murheet pariksi tunniksi.

Juha Typpö, nouseva kriitikko, joka hankkii kannuksia haukkumalla tunnustetut teokset, haukkui myös Oscar-gaalan tylsäksi. Pitääkö arvioiden aina yllättää ja miksi? Kun olen vain tämmöinen tavallinen maallikko, sain gaalasta paljonkin sytykkeitä. Menin sen innoittamana katsomaan kolme leffaa, yhden olin jo nähnytkin.

Three Billboards siellä jossakin oli erittäin jäntevä ja hieno kuvaus tavallisesta jenkkilän peräkylästä, sen ihmistyypeistä ja arvoista, jos niitä voi sellaisiksi anoa. Asenteista ainakin, aika kovista semmoisista. Frances McDormand sai peräti pääosa-Oscarin (jotka edelleen huom. sukupuolitetaan). mutta olisipa myös ohjaaja ja käsikirjoittaja jotakin ansainnut. Hyvin punottu tarina koston suloisuudesta ja suhteellisuudesta. Myös siitä, kuinka vihollisuudet kiertyvät yhteisyydeksi. Vähän syvällisempi tarina kuin äkkiä huomaisi, tosin rautalangasta väännetty, mutta senhän elokuvayleisö ansaitsee.

The Shape of Water vaikutti ennakkoon kovin sadunomaiselta – ja sellainen se olikin. Mutta vain osaksi. Kovempi realistinen taso auttoi, oltiin myös tutkijayhteisön latautuneissa henkilösuhteissa ennen kuin tämä ihme vesiolio anasti pääroolin. Kaunista ja täysin epäuskottavaa rakkautta – tavallaan uusi ET-kehitelmä aikuisten iltasaduksi. Ja hyvinhän siinä sitten kävi. Kerrassaan hellyttävä stoori. Mutta vähän ihmettelen, onko tämä tosiaan maailman paras elokuva tällä hetkellä.

 

The Post on perinteisellä tavalla yhteiskunnallisin, vähän vanhaa watergate-ideaa versioiva elokuva sananvapauden koettelemuksesta ja merkityksestä. Hyvin amerikkalainen hurraa-henkinen journalismin voittolaakeri, jossa Meryl Streep saa näyttää pienten keinojen sisäistyneitä taitoja – tämä overestimated lady (sanoi Trump), taidokas vaikka kalvas. Tom Hanks on vähintään yhtä hyvä lehtimies, mutta häntä ei kukaan mainitse missään kategoriassa.

Kaikki hienoja, jänteikkäitä, läpiajateltuja, teknisesti loistavia elokuvia, mutta ihan omaperäistä rosoa ei näistä tietenkään löydy, ei edes siitä ihmevesioliosta, joka ennakoi robottikauden ihmeitä. Mutta yllämainitusta syystä nämä kannatti kaikki katsella, ja lisääkin mahtuu repertoaariin, kun vähän karttaa vilkaisee. Jospa istunkin elokuvissa, siellä ei kukaan häiritse eikä ahdistele. Unien ja elämysten temppeli. Paitsi että Maximista on tehty vähän liian hieno salonki, viihdyn ihan kunnon vanhanaikaisella tuolirivillä ilman viinipöytää ja popcorn-pakkausta. Mutta sinänsä hienoa, että Maxim säilyi ja on herännyt elämään.

10.3. 2018

Kuulumisia Kanavan varrelta

Kävin Tampereella ja otin junalukemiseksi Kanavan numeron (2/18). Matka hurahti antoisasti!

Olen aina lukenut lehteä kirjastossa, nyt tilaan sen ja vaihdan Kuvalehden vähän viisaampaan aviisiin.

Lehti keskittyy fiksusti ja monitahoisesti vuoden 1918 tapahtumiin. Tässä tulee nyt niitä toisia näkökulmia, joita olen kaipaillut yksisuuntaisen punaisten tappioiden säälittelyn lisäksi.

Vesa Vares kirjoittaa erinomaisesti Väinö Linnan Pohjantähden ylihallitsevasta asemasta historian tulkinnoissamme.  Tämän tästä joku vaikuttaja (aina arkkipiispasta ja presidentistä alkaen, kuten Risto Volannen on huomauttanut) tähdentää, kuinka Linnan romaani on ollut tärkein vaikuttaja hänen yhteiskunnallisen näkemyksensä syntyyn, Suuri saavutus romaanille, samalla vääristävä, yhtä näkökulmaa ylipainottava.

Voin sen sanoa, kun itsekin luin kirjan suuren vaikutuksen vallassa heti osien ilmestyessä ja kirjoitin niistä teatterisovitukset Pyynikille vielä 1990-luvulla. Kalle Holmberg ohjasi jyristen ja oli aina vähän tyytymätön, kun sovitus ei ollut hänestä kyllin sosialistinen. Pani vaimonsa Ritvan niitä ”parantelemaankin” siihen suuntaan. Kaikesta päättäen yritin edes vähän toista kuin vallassa pitkään ollutta näkökulmaa, osaksi onnistuenkin.

Eikö Erkki Vettenniemi syyttänytkin Linnaa äskettäin Parnassossa jopa ”stalinistiksi”? Siis sillä perusteella, että Linna ei koskaan arvostellut saati kyseenalaistanut Nuevostoliiton arvoja ja asemaa. Siinä hän oli vankasti Kekkosen linjalla. Mutta tuskin sentään stalinisti. Hän olisi toisaalta voinut akateemikkona lausua jonkun painavan sanan toisinajattelijoiden asemasta, mutta sitä hän ei tehnyt. No ei kirjailijalta sovi kaikkea vaatiakaan.

Nyt Vettenniemi on löytänyt Eino Leinon kirjoituksen Sunnuntai-lehdestä, missä tämä ikiheiluri ihailevasti suitsuttaa Leninin ja bolshevikkien kunniaa sen jälkeen kun he ovat tunnustaneet Suomen itsenäisyyden. Suorastan häkellyin, kun en itse tullut kiinnittäneeksi huomiota kyseiseen artikkeliin tuoreessa Leino-elämäkerrassani. Mutta sehän onkin aivan ohivilahtava tuiskahdus Leinolta, sellaisia hän harrasti. Heti sen jälkeen hän pelkäsi punaisia hotelliloukossaan ja heittäytyi sodan jälkeen valkoisten juhlarunoilijaksi. Uskonkin että Leino halusi bolshevikkeja kehumalla lyödä lisää Suomen punaisia: ottakaa mallia naapurimaan mahtavista vallankumouksellisista, te surkeat kumouksen kopioitsijat! Jotka ette edes onnistu missään.

Seikko Eskola näyttää jutussaan vastaansanomattomasti sen paradoksin, että Suomen sosialidemokraatit olisivat aivan pian saavuttaneet tavoitteensa ilman aseisiin tarttumista, jos olisivat malttaneet vähänkin mielensä. Toisin sanoen olleet kuulematta kouhopäisiä johtajiaan, jotka sitten pakenivat Venäjälle. Kaiken kaikkiaan turha sota, joka vain hidasti  hyvin alkanutta kehitystä. Eino Leino oli jo talvella 1918 samalla kannalla.

On lehdessä paljon muutakin kiintoisaa luettavaa, vaikkapa Ilkka Mäkisen ja Osmo Pekosen artikkelit, jotka avaavat kansainvälistä verhoa ilmiöihin, joita yleensä katsomme supisuomalaisen venttiilin läpi. Suositellaan kovasti näitä intellektuellien iskeviä havaintoja.

Puhuin Tampereen Suomalaisella Klubilla Eino Leinosta ja Väinö Linnasta ja sain Kanavan numerosta tukevasti lisäkulmia esitelmääni. Syntyi vilkasta keskustelua, paikalla asiantuntijoita. Kiittelivät monet näytelmääni Päämäärä Tuntematon Komediateatterissa, mikä ilahdutti. Junamatkailu kannattaa ja lukeminen. (Tosin junalipun ostaminen on yhä vaikeampaa. Netti voi viivytellä, kaikki automaatit Helsingin hallissa  hajalla ja lippumyymälässä toivottoman pitkät jonotusvuorot. Onneksi muuan Gummeruksen kaveri oli lähdössä Pietariin ja näytti, kuinka pattitilanne pelastetaan, kiitos siitä!) Tullessa ravintolavaunussa Arto Satonen kävi juttusilla ja antoi katsauksen soten näkymistä pähkinänkuoressa. Se tulee sieltä, ei auta mikään, siihen vaan itsemme vyöttäkäämme. Ei ole vaihtoehtoa, muuten alkaa kaikki taas alusta, ja kuka hitto sitä enää haluaisi.

8.3.2018

 

 

Sananvapaus on Kuvalehdessä kunniassaan

Lupasin itselleni, että tähän häirintäjupakkaan en enää palaa. Mutta kun tuli uusi jysähdys, en voi mitään. Olkoon tämä puoleltani viimeinen kumahdus.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja ilmoitti, että lehti ei julkaise täysin asiallista vastinettani ilmiantojuttuunsa väitetystä ”seksuaalisesta häirinnästä”. Vastine sisälsi kuulemma epätarkkuuksia ja virheitä, kun taas lehden kahden toimittajan näkemys parin vuosikymmenen takaisista tapahtumista on ilmeisesti tarkka ja virheetön.

Toimittajat laativat juttunsa ilmiantojen perusteella, joiden alkuperää ja muotoa ei kohde saa tietää. Tämän jälkeen toimittajat tietävät tarkasti ja paremmin kuin syytetty, mitä hänen oppituolissaan Tampereen yliopistossa anno 2000 on tapahtunut. Kohde itse, siis minä, oli kaiketi paikalla, mutta hänen todistustaan ei tässä tarvita.

Yksipuolinen tuomio on julistettu. Puolustusta ei tarvitse kuunnella. Roma locuta, causa finita  Rooma on puhunut, asia päätetty.

Jos edelleen pysytään vanhojen roomalaisten viisauksissa, sellainenkin aikanaan opittiin kuin Audiatur et altera pars. Kuunneltakoon myös toista osapuolta. Mutta sehän ei sovi Suomen Kuvalehdelle.

Itsekseni saan tietysti jupista näillä sivuillani, mutta lehden areena on liian arvokas syytetylle professorille. Hän sulkekoon tyhmän häiritsevän suunsa. Puolta nuoremmat toimittajat tietävät hänen asiansa paremmin.

Vähän haikeata on sekin, että Suomen Kuvalehti on tullut kotiini niin kauan kuin muistan. Isäni sitä jo tilasi. Hän minunkin kestotilauksestani vastasi eläessään. Faija kuule siellä taivaassa, kai se nyt täytyy lopettaa. Vahinko ei toisaalta ole kovinkaan suuri. Yhä nopeammin lehti tulee nykyisin selatuksi.

Samalla on haikein mielin luovuttava lukiolaisille suunnatun kirjoituskilpailun raadin puheenjohtajuudesta Suomalaisella Klubilla. Se on Suomen Kuvalehden aloitteesta Mikko Pohtolan aikaan syntynyt idea, ja lehti on edelleen sen sponsori. Eihän sovi mitenkään, että saman lehden paljastama törkyturpa toimisi kasvavan nuorison kirjoitusten tuomarina. Sananvapautta on usein nuorten teksteissä pohdittu, raikkaammin kuin tässä päätoimittajan kannanotossa.

Siis hellät hyvästit, kunnianarvoisa Suomen Kuvalehti. Olkoon tiesi edelleen täynnä uusia häirikkölöytöjä, joiden ei kannata antaa turhaan itseään puolustaa. Siten pysyy lehden oma tuomiovalta puhtaana, horjumattomana  ja loppuun saakka tutkittuna.

7.3.2018

 

Les Tricoteuses

Kaikkea voi tosiaan tapahtua. Olen kieltämättä tyrmistynyt Suomen Kuvalehden hyökkäyksestä. Ennen se oli laatulehti.

Tiedämme kyllä mikä tässä on takana. Kampanja vaatii lisää pureskeltavaa. On kiskottava aiheita ja uhreja vaikka kiven alta.

Näin se tapahtuu. On pieni ystävällinen ele, jonka toinen käsittää väärin. Hän pitää sitä lähentelynä. Hän ei sano siinä paikassa mitään, ei edes istunnon päätteeksi. Miten helppoa olisi kieltää heti! Päinvastoin hän kiittelee kiinnostavasta käynnistä arkistossa.

Viikon kuluttua hän huomaa, että onkin tapahtunut kauheita. Häntä on klähmitty! Hän lähettää syyttävän viestin ja ilmoittaa luopuvansa yhteistyöstä. Kohtaaminen oli vasta heidän ensimmäisensä, he eivät tunne toisiaan.

Mies ei ole eroottisesti kuumissaan, innostunut vain tulevasta yhteistyöstä.  Hän pyytää naista vielä harkitsemaan asiaa. Hän lupaa, ettei hipaisu olkavarteen toistu.

Seuraavaksi tulee postissa esimiehen, tutun kaverin, virallinen kirje, jossa kehotetaan välttämään epäsuotavaa käytöstä.

No hyvä. Asian luulisi jäävän viimeistään siihen. Syvä katumus vallitkoon.

Mies tapaa naisen yhtiön illallisilla. He eivät vaihda sanaakaan, ovat etäällä toisistaan. Mies saa idean hyvästellä ystävällisesti naista ja tulee koskettaneeksi samalla hänen olkapäätään, koska joutuu kiertämään hänen tuolinsa taakse ja nainen istuu. Nyt on kaikki hyvin, eikö vain.

Vielä mitä! Uusi kirje yhtiöltä. Eiköhän tämä nyt jo ala riittää! Mies uskoo nyt varmasti, että tätä naista ei lähestytä. Eihän ole enää mitään syytäkään.

Eipäs vaan riitäkään. Pienen pieni kohtaus on nostettava uudelleen julkiseen häpeäpaaluun kahden vuoden kuluttua! Nyt on koko kansan saatava ihmetellä miehen häpeämätöntä käytöstä. Hän on koskettanut naisen olkavartta!

Myönnän, tämä on kertausta. Kerroin tämän jo kerran. Mutta ainekset ovat kuin Kafkan kertomuksesta. Se kestää montakin toistamista. Eikä tämä tähän jää. Kohtalokas hipaisu, hyvän tahdon innostunut ele, seuraa miestä häirintänä arvatenkin hautaan saakka. Lyöty leima pysyy.

Ranskan vallankumouksen aikaan tunnettiin ryhmä naisia, joista käytettiin nimitystä les tricoteuses, kutojat. He kokoontuivat kutomaan sukkia mestauspaikalle ja seuraamaan samalla julkisia teloituksia. Jotenkin tämä joukko tuntuu palanneen keskuuteemme, muutettavat muuttaen.

2.3.2018