Kunniaa tuli

 

Mika Waltari -seurassa sain arvokasta kunnianpalautusta kaiken julkisen repostelun jälkeen. Eilisessä vuosikokouksessa minut kutsuttiin seuran kunniajäseneksi. Kaunis kiitos, tämä sattui sopivaan aikaan.

Puheenjohtaja Päivi Istala totesi päivän paistavan joskus risukasaankin. Onneksi hän ei nyt sihitellyt sitä ”viikon sika” -tunnustaan, kuten taannoin Naisten illoissaan radiossa.

Olen myös F. E. Sillanpään Seuran kunniajäsen vuodesta 2005, mutta nyttemmin seura on pudottanut minut jalustalta, joten tämä oli mainio korvaus. FES-seuran vuosikokous kolmisen viikkoa sitten oli ankea ja aneeminen verrattuna Waltari-seuran asiapitoiseen listaan ja runsaaseen yleisömäärään.

Kiitospuheessani muistelin kolmea aaltoa Waltari-harrastuksessani. Ensin lukioajoista alkaen luin Waltarin tuotannon pääosin, aloittaen huipulta eli Sinuhesta. Sitten sain 1974 unelmakomennuksen akateemikon apulaiseksi, kun hänen muistelmiaan koottiin. Säännölliset tapaamiset Waltarin kanssa Tunturikadulla jäivät iäksi mieleen.

Kolmas aalto alkoi vuonna 2000, kun Waltari-seura perustettiin ja sain kutsun ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Samalla käynnistin hiljalleen elämäkerran kirjoitustyön. Unio mystica ilmestyi Waltarin merkkipäiväksi 2008. Järjestimme samaan hengenvetoon kirjailijan suuret 100-vuotisjuhlat.

Tästä Mikko Majander aloittikin esitelmänsä. Kun kirjani ei silloin päässyt edes tieto-Finlandian ehdokkaaksi manööveriä tulkittiin osin poliittisena. Taas vasemmisto torppasi Waltarin! Majander pohti, oliko perää tuossa vasemmiston vieroksunnassa alkaen 1930-luvulta.

Enpä referoi laajemmin, koska uskon Mikon kehittävän jutustaan julkaistavan esseen. Kansanrintama-ajatus Euroopassa antoi pohjaa Suomenkin pienille kirjallisuussodille. Mutta Waltari jäi rintamien väliin: hän oli oikeistolle liian liberaali ja kosmopoliitti, vasemmistolle liian kristillinen ja porvarillinen. Lyöntejä tuli vähän joka taholta.

Muistutin keskustelussa Raoul Palmgrenin urotyöstä, kun hän pudotti kirjallisuuslautakunnan vahvana jäsenenä  Sinuhen valtionpalkinnolta 1946. Myös muisteltiin Katri Valan kritiikkiä Vieraasta miehestä: ”kokoomuslainen äitienpäiväkirjailija”. Ja niin edelleen. Ainahan kirjailijoita on roimittu eri perustein.

Majanderin terävä esitelmä yllyttäisi suorastaan tutkimaan lisää poliittisia rahavirtoja Suomen kulttuurielämään 1930-luvulla. Mitä silloin kihisi punertuneen Tulenkantajat-lehden, Kirjallisuuslehden ja Kiilan taustalla? Eihän vasemmisto kovin vahvoja asemia todellakaan saavuttanut, mutta yliherkkä Waltari huolestui hiljaisestakin vyörytyksestä ja vanhojen kaverien Viljasen ja Marjasen liukumisesta työväenkirjallisuuden ylistäjiksi. Lea Toivolan idea oli muistamisen arvoinen: porvarilehdethän vain integroivat Iiris Uurtoa ja Toivo Pekkasta valtavirtaan, eristämättä heitä omiin porukoihinsa. Ehkä silläkin oli merkitystä.

Kiinnostava kokous ja kannaltani syystä palkitseva. Kannatti heilua tässä seurassa, sen taso ei koskaan pudonnut eikä yleisömäärä kokouksissa laskenut. Monissa keskusteluissa ja matkoilla sain viitteitä ja aineksia elämäkertaan. Toimintakertomus ja suunnitelma puhuivat nytkin puolestaan. Anneliakin muistimme, voi haikeus. Jotain aina puuttuu, kun Annelin välkkyvä hymy ei enää vastaanota tulijoita. Onhan meillä Päivi ja Sirkku (jotka alakuvassa reunustavat kunniajäsentä) ja monia muita hyviä ystäviä, Kiitos kaikille!

14.3. 2018