Nyt on Aku Louhimiehen vuoro roikkua häpeähirressä ja raskaimman kautta. Tasa-arvon päivänä hänet listittiin.
Aikamoinen joukko naisia hänen menetelmiään on kokoontunut kynimään. Keskustelu käy kiihkeänä. Voi kuvitella, millainen pulina aaltoilee ympäri maata, kun naisnäyttelijät muistelevat kokemuksiaan eri ohjaajien kanssa. Varmasti niitä on itse kullakin kaikenkarvaisia näyttämöiltä ja kuvauksista. Yksi ja toinen ohjaaja kuulee nimeään mainittavan!
Korvaan karahti Leea Klemolan maininta miehisistä ohjaajasankareista, joita palkitaan ja palvotaan. ”Kultapoika” Louhimies on yksi hellityimmistä – ja hetkessä yksi halveksituimmista. Joku ehdotti radiossa ilmeisen vakavissaan jopa hänen palkintojensa peruuttamista ja tukirahojensa perimistä takaisin! Mukana on ainakin kolme ripausta aitoa kateutta. Ajoitus on erinomainen: näin ennalta pilattiin Akun Jussi-juhlat.
Klemola mainitsi myös pari vanhempaa nimeä, Mollbergin ja Niskasen. Tästä lähtivät kuvat kulkemaan. Olen työskennellyt kummankin kanssa käsikirjoittajana. Millaisia sankareita ja mieshirviöitä he olivat?
Molle käytti sumeilematta kaikkia mahdollisia väkivallan, nöyryyttämisen ja pakottamisen keinoja. Seurasin Maa on syntinen laulu -elokuvan filmauksia Kittilässä, ja olihan touhua. Kun näyttelijät olivat etupäässä pystymetsästä löytyneitä kansantyyppejä – eivät edes ”harrastajia” – oli ohjaajalla vapaat kädet säikyttää ja manipuloida heitä mielensä mukaan.
Kun isä-Juhanin piti vihastua tyttärelleen Martalle, Molle vetäisi näyttelijä turpaan niin lujaa kuin jaksoi juuri ennen kuin kamera kävi. Marttaa, kaikille tutuksi tullutta Ruttu Viitamäkeä, hän riepotti alastomana varmaankin enemmän kuin vaatetettuna. Ruttu sen kuin nauraa rätkötti, näytti nauttivan katseista ja roolista. Mutta mitä tunsi sisimmässään nuori kokematon maalaistyttö?
Joitain näyttelijöitä pidettiin vedossa pontikan ja narkoosin voimalla. Rohkeutta lisättiin kaikin keinoin. Kun roolihahmon piti olla jurrissa, hän totisesti oli sitä, tuskin muisti ympäristöään. Laestadiolaisseuroissa vanhainkodeista tuodut avustajat pantiin mylläkässä raiskaamaan toisiaan. Koiraa hakattiin tuntikausia, kun kohtausta aina uusittiin. Vasikka paloiteltiin oikeasti veitsellä lehmän sisällä, veriset riekaleet mätkähtivät ämpäriin. Lavastaja Enska Suominen puhui ”teurastajan estetiikasta”.
Tästä hurjistuneesta hurlumheistä kehittyi sitten merkittävä elokuva, kehuttu ja palkittu kansainvälisestikin, suuri yleisömenestys. Sitä ylistivät niin Ingmar Bergman kuin Pentti Linkola muista nyt puhumattakaan. Oli tietysti kriitikoitakin, vaikkapa tuo sapekas Petteri (von Bagh), joka ei Mollea sietänyt. Mutta yhdenkään naisen en muista nostaneen sormeaankaan, elettiinhän syvää 1970-lukua. Apulaisohjaajana Pirjo Honkasalo hankki varhaisia kannuksia, koko ryhmä kehui silmät killillään Mollen nerokasta henkilöohjausta.
Pidin itse kyllä Mollen menetelmiä patologisina, osin sairaina, mutta tulosta syntyi ja rapa roiskui, hyvä ettei verikin. Yhteistyömme päättyi muutaman vuoden päästä. Totta puhuen vanha kiistakumppaninsa Mikko Niskanen oli toista maata, hänestä voin kertoilla joskus lisää. Mikko kiusasi muita lähinnä sanallisesti, mutta itse hän halusi eniten kärsiä! Kyllä hän osasi pilkata ja painostaa, muistan vain kuinka Tulipunakukassa kuvaaja Ossi Harkimon teini-ikäinen klaffipoika Harry joutui Mikon hampaisiin. Siinä ei sanoja säästelty. Ehkä Hjallis jotain muistaa, mutta hyvin on silti itsetuntonsa säilynyt.
Elokuva-alalla on varmaan paljonkin siistittävää, mutta ainahan ala on ollut villiä länttä ja kaikista säännöistä piittaamatonta remmastelua niin meillä kuin varsinkin maailmalla. Saa nähdä kuinka hyvin normalisointi nyt onnistuu ja kiskotaanko samalla luovuuden hampaat taiteellisten hurjapäiden kidoista.
20.3. 2018